Vahvojen verbien käsite on tuttu ainakin kaikille ruotsia tai saksaa lukeneille, mutta termin taustasta ja merkityksestä esiintyy toisinaan sekaannusta, jota pyrin tällä kirjoituksella selventämään.
Ensiksi haluan sanoa, että olen ehdottomasti sitä mieltä, että kielenopetuksessa on keskityttävä kielen synkroniseen muotoon eikä historialliseen kehitykseen. Historiallisten ("kuolleiden") kielten kohdalla tilanne on hieman toinen, koska niitä opiskelevat yleensä opiskelevat samalla kielihistoriaa, jolloin kielihistoriallisten käsitteiden käyttö on luontevaa ja helppoa. (Toki historiallistenkin kielten kannalta on viisainta opetella aluksi nykykielten oppimistapoja soveltuvin osin käyttäen jokin "klassinen" muoto, johon verrattuna kielen todellinen variaatio on myöhemmin helppo jäsennellä.)
Nykykielistä käytetyssä terminologiassa on tiettyjä outouksia, jotka perustuvat vanhaan latinapohjaiseen kieliopin esitykseen ja joista ei ole jostain syystä päästy eroon. Yksi näistä on menneestä aikamuodosta eli preteritistä puhuminen imperfektinä. Imperfekti viittaa latinassa 'loppuun saattamattomaan' eli menneisyydessä kestävään, toistuvaan tai tavanmukaiseen tekemiseen erotuksena perfektistä eli 'loppuun saatetusta', joka kuvaa yksittäisiä kokonaisia tekoja menneessä ajassa. Sama erottelu on mm. kreikassa (aoristi vs. imperfekti) ja ranskassa (passé composé/simple vs. imparfait). Kun äidinkielen ja germaanisten kielten opetuksessa opitaan, että imperfekti merkitsee mennyttä aikaa, joudutaan niissä kielissä, joissa imperfektin nimi on jollakin tavalla relevantti, opettelemaan nimen oikea merkitys käytännössä uudestaan. Samalla luodaan virheellinen käsitys, että ranskan imperfekti olisi vastaava muoto kuin suomen menneen ajan muoto. Olisi paljon selkeämpää puhua suomessa ja germaanisissa kielissä preteritistä, jolloin romaanisten kielten ja kreikan ero perfektiivisen ja imperfektiivisen tekemisen välillä olisi alusta alkaen eksplisiittinen. (Vaikka nimitystä perfekti käytetään yleensä sellaisesta muodosta, joka kuvaa menneessä ajassa tapauhtunutta tekemistä, jonka vaikutus on voimassa nykyhetkessä tavalla tai toisella.)
Riippumatta siitä, miksi menneen ajan muotoa kutsutaan, germaanisten kielten verbit jakaantuvat historiallisesta näkökulmasta neljään päätyyppiin: heikkoihin, vahvoihin, preteritipresenttisiin ja epäsäännöllisiin.
Heikot verbit tarvitsevat preteritin muodostamiseen ns. dentaalisuffiksin eli kielestä riippuen t- tai d-tyyppisen äänteen sisältävän päätteen, esim. ru. älska : älskade, köpa : köpte ja eng. love : loved. Vahvat verbit muodostavat preteritinsä vartalovokaalia muuttamalla, esim. ru. hinna : hann. Preteritipresenttiset verbit ovat alkuperäisiä preteritimuotoja, joita on alettu käyttää preesensin merkityksessä ja joiden preteriti on siis täytynyt erikseen muodostaa heikoista verbeistä tutulla päätteellä, esim. ru. kunna : kunde, jonka preesens on kan. Epäsäännölliset verbit ovat puolestaan ne, jotka ovat "aidosti" epäsäännöllisiä, esim. olla-verbi missä tahansa germaanisessa kielessä sekä vanhaan konjunktiiviin perustuva ru. vilja, eng. will.
Nykykielten opettamisen kannalta edellä kuvattu jako ei ole kovin oleellinen: verbit ovat oppijan kannalta yleisesti ottaen joko "säännöllisiä" tai "epäsäännöllisiä". Säännöllisyyden käsite on toisaalta melko mielivaltainen. Voidakseen muodostaa verbistä kaikki tarvittavat muodot englannissa on tunnettava infinitiivi, preteriti ja partisiipin perfekti: jos kaksi jälkimmäistä voidaan muodostaa ensimmäisen perusteella on verbi "säännöllinen", esim. love, loved, loved, jos taas ei, on verbi "epäsäännöllinen", esim. ride, rode, ridden. Latinassa toisaalta yleensä ajatellaan, että preesensin, perfektin ja passiivin partisiipin perfekti kuuluvat ikään kuin verbin olemukseen, eikä sellaisia verbejä kuin tango, tetigi, tactum, tangere pidetä oikeastaan epäsäännöllisinä, vaikka on olemassa myös sellainen tyyppi, jossa mainitut teemamuodot voidaan muodostaa pelkän infinitiivin perusteella.
Englannissa alkuperäiset vahvat verbit ja osa heikkoja verbejä (esim. have, had, had) ovat käyneet läpi niin suuria äänteellisiä muutoksia, että on mielekästä puhua leksikaalisten verbien yhteydessä vain säännöllisistä ja epäsäännöllisistä verbeistä, kuten normaalisti tehdäänkin. Preteritipresenttisiin verbeihin pohjautuvat modaaliverbit (can, could, will, would, shall, should) on tietysti syytä erottaa jälkimmäisistä, sillä ne eivät käyttäydy lainkaan muiden verbien tavoin. Sama pätee myös apuverbeihin be ja have.
Ruotsissa on ollut tapana erotella heikot verbit kolmeen konjugaatioon sen mukaan, mitkä niiden preesensin ja preteritin päätteet ovat:
- älska, älskar, älskade, älskat
- köpa, köper, köpte, köpt
- bo, bor, bodde, bott
Neljäs konjugaatio kattaa puolestaan vahvat verbit, esim. hinna, hinner, hann, hunnit. Erillisen kategorian muodostavat epäsäännölliset verbit, esim. sätta, sätter, satte, satt ja vara, är, var, varit.
Ruotsissa vahvat verbit eroavat epäsäännöllisistä selkeämmin kuin englannissa, mutta oppijan kannalta ligga, ligger, låg, legat on aivan yhtä epäsäännöllinen kuin lägga, lägger, lade, lagt. Vahvoista verbeistä ei myöskään ole mielekästä puhua, jos ei myös puhuta samalla heikoista verbeistä. Koska erottelu vahva : heikko on oppijan näkökulmasta käytännössä säännöllinen : erikseen opeteltava, epäsäännöllinen, on yksinkertaisinta käsitellä vahvoja ja epäsäännöllisiä verbejä yhtenä kokonaisuutena, kuten oppikirjallisuus tyypillisesti tekeekin otsikoidessaan verbilistat esim. "Vahvat ja epäsäännölliset verbit".
Tärkeintä on kuitenkin olla missään nimessä kutsumatta tätä epäsäännöllisten verbien kokonaisuutta vahvoiksi verbeiksi, koska tämä on hämmentävää ja tietenkin kielitieteellisestikin väärin. Sanan vahva käytölle sanan epäsäännöllinen sijaan ei ole mitään muuta perustetta kuin se, että se vie vähemmän aikaa sanoa. Mainittakoon, että epäsäännöllisistä verbeistä esim. ha(va), har, hade, haft ja sätta, sätter, satte, satt ovat heikkoja verbejä, vara, är, var, varit ja äta, äter, åt, ätit pohjimmiltaan vahvoja.
Saksassa on paitsi vahvoja ja heikkoja verbejä, myös vahvoja ja heikkoja substantiiveja sekä vahva ja heikko adjektiivin taivutus. Millä tavalla näissä on kyse niin samasta asiasta, että niitä on kannattanut alkaa kutsua samoilla nimillä, vaatii hieman mielikuvitusta. Vahvat verbit, kuten edellä on jo todettu, eivät "tarvitse" dentaalisuffiksia ja ovat siis "vahvoja" toisin kuin heikot verbit, jotka eivät kykene ilman suffiksia muodostamaan preteritiä. Samalla logiikalla heikot substantiivit ja heikosti taipuvat adjektiivit tarvitsevat taipuessaan nasaalijohdinta, josta seuraa nykysaksassa päätteen -en runsaus heikossa taivutuksessa. (Ruotsin adjektiivin heikko taivutus on ns. a-muoto, vahva taivutus en- tai ett-muoto.)
Saksassa preteritipresenttisten verbien preesensin läheisyys vahvojen verbien preteritiin on persoonapäätteiden vuoksi hieman läpinäkyvämpi kuin ruotsissa ja englannissa, esim. ich kann, du kannst, er kann ja ich nahm, du nahmst, er nahm. Preteritipresenttisistä verbeistä tuttu vokaalimuutos monikossa (ich kann, wir können) on kadonnut saksan preteritistä, mutta ruotsissa on vanhanaikaisessa kielessä vielä jäänteitä siitä (yksikössä jag var monikossa vi voro). Samoin englannissa on vieläkin ero yksikön was ja monikon were välillä. (Myös you were on periaatteessa monikko, koska englannissa teititellään kaikkia. Vrt. goot. was 'olin', wesum 'olimme'.)
Synkronisesti orientoitunuttakaan opettajaa ei haittaa tietää, millainen diakroninen todellisuus hänen opettamansa kielen takana on. Seuraava selostus on pieni pintaraapaisu siitä, mitä germaanisten vahvojen verbien taustalla historiallisesti on.
Kantaindoeurooppalaisen jokseenkin monimutkainen aikamuotojärjestelmä on yksinkertaistunut germaanisissa kielissä preesensiin ja preteritiin. Germaaninen preteriti vastaa alkuperäistä perfektiä, joka muodostettiin reduplikaatiolla ja omilla erikoisilla persoonapäätteillään. Perfektin reduplikaatio esiintyy sanskritin ja kreikan lisäksi jäänteinä latinassa sellaisissa muodoissa kuin tango : tetigi 'koskea' ja curro : cucurri 'juosta'. Alkujaan perfektiin sisältyi myös aksentista johtuva verbivartalon vokaalin astevaihtelu yksikön ja monikon välillä.
Reduplikaatiotavu katosi germaanisissa kielissä varhaisessa vaiheessa (paitsi gootissa, ks. alempana), ja verbivartalon konsonantit vaikuttivat vokaalien laatuun muodostaen seitsemän eri tyyppiä tai luokkaa. Annan kustakin luokasta yhden tai useamman nykykielisen esimerkin englannista, ruotsista ja saksasta. Esitys ei pyri olemaan missään nimessä kaikenkattava. Gootti toimii vanhimpana laajemmin attestoituna germaanisena kielenä esimerkkinä alkuperäisestä järjestelmästä, vaikka jo gootissa on tapahtunut äänteenmuutoksia. Gootista annettavat muodot ovat infinitiivi, preteritin yksikön 1. persoona, preteritin monikon 1. persoona ja partisiipin perfekti. Symmetrian vuoksi olen antanut ruotsin ja saksan tapauksessa infinitiivin, preteritin yksikön ensimmäisen tai kolmannen persoonan sekä partisiipin perfektin tai supiinin mutta en preesensin yksikön kolmatta persoonaa. Kuten Isä meidän -rukouksessa, on gootin digrafit tässäkin eroteltu diftongeiksi ja lyhyiksi vokaaleiksi: ái on /ai/, aú on /au/, aí on /e/ ja /aú/ on /o/.
Ensimmäiseen luokkaan (eng. "Drive" conjugation) kuuluvat ne verbit, joiden vartalossa oli alunperin pitkä *ī-vokaali.
- goot. dreiban, dráif, dribum, dribans 'ajaa'
- goot. skeinan, skáin, skinum, skinans 'loistaa'
- eng. drive, drove, driven 'ajaa'
- eng. shine, shone, shone 'loistaa'
- ru. driva, drev, drivit 'ajaa'
- ru. skina, sken, skinit 'loistaa'
- saks. treiben, trieb, getrieben 'ajaa'
- saks. scheinen, schien, geschienen 'loistaa'
Toiseen luokkaan (eng. "Choose" conjugation) kuuluvat ne, joissa oli *eu-diftongi:
- goot. niutan, náut, nutum, nutans 'nauttia'
- eng. choose, chose, chosen 'valita'
- ru. njuta, njöt, njutit 'nauttia'
- saks. genießen, genoss, genossen 'nauttia'
Kolmannessa luokassa (eng. "Bind" conjugation) vartalo päättyy nasaaliin (jonka edellä alkuperäinen *e on muuttunut i:ksi) tai likvidaan, jota seuraa klusiili:
- goot. bindan, band, bundum, bundans 'sitoa'
- goot. waírpan, warp, waúrpum, waúrpans 'heittää'
- eng. bind, bound, bound 'sitoa'
- ru. binda, band, bundit 'sitoa'
- saks. binden, band, gebunden 'sitoa'
- saks. werfen, warf, geworfen 'heittää'
Neljännessä luokassa (eng. "Bear" conjugation) vartalo päättyy nasaaliin tai likvidaan:
- goot. niman, nam, nemum, numans 'ottaa'
- goot. baíran, bar, berum, burans 'kantaa'
- eng. bear, bore, born 'kantaa'
- ru. bära, bar, burit 'kantaa'
- saks. nehmen, nahm, genommen 'ottaa'
- saks. gebären, gebar, geboren 'synnyttää'
Viidennessä luokassa (eng. "Give" conjugation) vartalo päättyy johonkin muuhun konsonanttiin:
- goot. giban, gaf, gebum, gibans 'antaa'
- goot. saíhvan, sahv, sehvum, sihvans 'nähdä'
- eng. give, gave, given 'antaa'
- eng. see, saw, seen 'nähdä'
- ru. giva, gav, givit 'antaa'
- ru. se, såg, sett 'nähdä'
- saks. geben, gab, gegeben 'antaa'
- saks. sehen, sah, gesehen 'nähdä'
Kuudes luokka (eng. "Shake" conjugation) on hieman hämärämpi. Tähän luokkaan kuuluvalla stand-tyypillä on ollut alkujaan nasaali-infiksi preesensissä ja perfektipartisiipissa.
- goot. faran, for, forum, farans 'mennä'
- goot. standan, stoþ, stodum, standans 'seistä'
- eng. fare, fared/fore, fared/foren 'pärjätä, matkustaa (vanh.)'
- eng. stand, stood, stood 'seistä'
- ru. fara, for, farit 'matkustaa'
- ru. stå(nda), stod, ståndit/stått 'seistä'
- saks. fahren, fuhr, gefahren 'matkustaa'
- saks. stehen, stand, gestanden 'seistä'
Seitsemäs luokka (eng. "Fall" conjugation) on vähiten tasalaatuinen, sillä siihen kuuluvien verbien ainoa yhteinen piirre näyttää olevan se, että ne säilyttivät reduplikaatiotavun pitempään kuin muut verbit. Gootissa reduplikaatio on vielä nähtävissä:
- goot. haldan, haíhald, haíhaldum, haldans 'pitää'
- goot. slepan, saíslep, saíslepum, slepans 'nukkua'
- eng. hold, held, held 'pitää'
- eng. sleep, slept, slept 'nukkua'
- eng. fall, fell, fallen 'pudota'
- ru. hålla, höll, hållit 'pitää'
- ru. falla, föll, fallit 'pudota'
- saks. halten, hielt, gehalten 'pitää'
- saks. schlafen, schlief, geschlafen 'nukkua'
- saks. fallen, fiel, gefallen 'pudota'
Kuten joistakin nykykielisistä esimerkeistä näkyy, on vanha järjestelmä muuttunut huomattavasti analogisen tasoittumisen, supistumien sekä muiden kulumisilmiöiden vuoksi.
Tieto verbijärjestelmän historiasta ei ole välttämättä oleellinen osa nykykielen opettajan pätevyyttä, mutta opettajan on hyvä osata tarjota edes suunnilleen oikeaan suuntaan viittaava vastaus sellaisille uteliaille oppilaille, joilla on kiinnostusta ja taipumusta kielitieteeseen, ja välttää käyttämästä huolimattomasti terminologiaa, joka yhdistettynä muissa kielissä käytettyyn aiheuttaa vain hämmennystä ja pahimmillaan haittaa tulevia opintoja. Toisaalta tietoisuus yhtäläisyyksistä muiden kielten kanssa auttaa useampia kieliä lukevia oppilaita ymmärtämään, etteivät germaaniset kielet oikeastaan ole niin hirveän erilaisia keskenään. Historiallisia luokkia voi tätä silmällä pitäen soveltaa jossain määrin myös jaettaessa nykykielen verbejä ryhmiin, mikäli tällainen katsotaan niiden opettelun kannalta esim. yleisyyteen perustuvaa tai aakkosellista järjestystä kätevämmäksi.
"Sanan vahva käytölle sanan epäsäännöllinen sijaan ei ole mitään muuta perustetta kuin se, että se vie vähemmän aikaa sanoa."
VastaaPoistaTermit "vahva" ja "heikko" ovat peräisin Jakob Grimmiltä. Tämä tarkoitti vahvalla piirteellä, että kyseinen piirre on johdettavissa kantakieleen ja on vahva koska on säilynyt. Heikot piirteet taas ovat germaanisia innovaatioita.
Hieman ehkä latautunutta terminologiaa. Olisikohan selkeintä puhua germaanisista ja indo-eurooppalaisista verbeistä?
- Alpo Honkapohja
Kiitos tästäkin kommentista!
PoistaLainaamassasi kohdassa viittaan taipumukseen nimittää esimerkiksi ruotsin kielen yhteydessä epäsäännöllisten (vara, lägga, kunna) ja varsinaisten vahvojen verbien (hinna, dricka, hålla) joukkoa yhteisnimityksellä "vahvat verbit". "Epäsäännölliset verbit" on kattoterminä synkronisesti ja didaktisesti perustellumpi, sillä sen kautta ei synny väärinkäsityksiä myöhemmissä vaiheissa, mikäli historiallinen kielitiede kutsuu (vara on epäsäännöllinen, lägga heikko, kunna preteritipresenttinen ja hinna, dricka ja hålla vahvoja).
Mitä tulee vahvojen ja heikkojen verbien terminologiaan muuten, olen otaksunut (ehkä virheellisesti) sen tulevan kreikan kieliopista, jossa "der starke Aorist" muodostetaan verbivartalosta ilman päätettä (esim. λείπω : ἔλιπον), "der swache Aorist" (eli sigmaattinen aoristi) puolestaan σα-tunnuksella (esim. παιδεύω : ἐπαίδευσα): samalla logiikalla germaaninen vahva verbi pärjää ilman päätettä, mutta heikko verbi tarvitsee dentaalin (Grimmillä "linguaali") muodostaakseen preteritin. Samoin vahvat substantiivit pärjäävät ilman nasaalia.
Koska heikot verbit sinänsä palautuvat kantakieleen oikeastaan siinä missä vahvatkin (koko verbijärjestelmän uudistamista lukuun ottamatta), en näkisi erityistä syytä puhua "germaanisista" ja "indoeurooppalaisista" verbeistä. Heikkojen verbien preteritin pääte on tietenkin germaaninen innovaatio, mutta niin on perfektin muuttuminen preteritiksikin. Ja heikkojen substantiivienkaan kohdalla logiikka ei toimi, koska n-vartalot eivät ole germaanien keksintöä.
Grimm itse mainitsee hauskasti, että heikot verbit ovat elinkelpoisempia kuin alkuperäisemmät vahvat (Die deutsche Grammatik, 2. painos 1822, s. 839):
"Sichtbar ist die starke conj. die ursprüngliche, ihre bewegungen geschehen freier, vollständiger, als die der schwachen. Auch das bewährt diese ansicht, daß die starke flexion stufenweise versinkt und ausstirbt, die swache aber um sich greift; daß fremdher eingeführte verba beständig der schwachen unterworfen werden, kaum an der starken theilnehmen können."
Toisaalta vahvat preteriti ovat muuten vaan miellyttävämpiä (s. 836):
"Das starke praet. muss als hauptschönheit unserer sprache, als eine mit ihrem alterthum und ihrer ganzen einrichtung tief verbundene eigenschaft betrachet werden."
Vastailen jo viime viikolla, mutta ilmeisesti postaus imeytyi jonnekin bittiavaruuden syövereihin (?).
VastaaPoistaVoi hyvinkin olla, että Grimmin vahva/heikko jaottelu perustuu kreikkaan. Sen siitä saa, kun on tällainen barbaari, joka ei ole kieltä opiskellut ; ) Ja voi myös olla että ‘heikko/vahva’ jaottelu liittyy juuri tuohon mainitsemaasi päätteettömyyteen.
‘"Epäsäännölliset verbit" on kattoterminä synkronisesti ja didaktisesti perustellumpi, sillä sen kautta ei synny väärinkäsityksiä myöhemmissä vaiheissa, mikäli historiallinen kielitiede kutsuu (vara on epäsäännöllinen, lägga heikko, kunna preteritipresenttinen ja hinna, dricka ja hålla vahvoja).’
Olen tästä samaa mieltä. Kieltenopettajilla ja oppikirjoissa tuntuvat vahvat ja epäsäännölliset verbit joskus menevän sekaisin.
Muuten hyvästä kirjoituksestasi tuli kuitenkin vähän sellainen olo, että asian käsittely on jäänyt jotenkin puolitiehen, koska et mainitse muuten selkeässä esityksessä ablautia ollenkaan. Onko tähän jokin erityinen syy?
Hommahan menee näin:
Vahvat verbit: menneen ajan muodot perustuvat PIE:n ablautiin ja sen viiteen asteeseen (lyhyt e, pitkä e, lyhyt o, pitkä o, nolla-aste), jotka tosin ovat hautautuneet lukuisten myöhäisempien äännemuutosten alle.
Heikot verbit: muodostavat preteritin dentaalisuffiksilla, mikä on yksi kieliryhmää määrittävistä piirteistä.
Preterite-present verbit, muodostavat preteritin samoin kuin heikot, mutta pohjalla vahva preteriti, mistä johtuen preesens-vartalossa on usein takavokaali (ablautin o-aste, germaanisissa kielissä o -> a, sitten kielikohtaisen äännemuutosmankelin läpi)
Epäsäännölliset verbit: aidosti epäsäännöllisiä, usein yhdistelmä kahdesta tai useammasta paradigmasta (engl. “suppletion”).
“Koska heikot verbit sinänsä palautuvat kantakieleen oikeastaan siinä missä vahvatkin (koko verbijärjestelmän uudistamista lukuun ottamatta), en näkisi erityistä syytä puhua "germaanisista" ja "indoeurooppalaisista" verbeistä.”
Ai “koko verbijärjestelmän uudistaminen” ei ole “erityinen syy”? : P
En tietenkään tarkoittanut, että kaikki heikot verbit olisivat jonkinlaisia germaanisia uudissanoja, vaan että tuo johtaminen dentaalisuffiksilla on. Ehkäpä “germaaninen verbi” ja “indo-eurooppalainen verbi” tuovat sitten vääriä etymologisia mielikuvia, mutta entäpä “germaaninen preteriti” ja “indo-eurooppalainen preteriti”? (tai ‘dentaali-preteriti’ ja ‘ablaut-preteriti’)
Sanat “vahva” ja “heikko” kun sisältävät varsin vahvoja (siinäkin se tuli) konnotaatioita eivätkä ne denotaatiotkaan ole välttämättä niin läpinäkyviä kuin tieteelliseltä terminologialta toivoisi.
Hauska kommentti Grimmiltä. Heikot verbit tosiaan ovat edelleen produktiivisia, toisin kuin vahvat ‘mit ihrem alterthum’.
"Vastailen jo viime viikolla, mutta ilmeisesti postaus imeytyi jonnekin bittiavaruuden syövereihin (?)."
PoistaOutoa. Sähköposti-ilmoitus kommentistasi on tullut jo perjantaina. Näitkö oman kommenttisi julkaisun jälkeen? Bloggeri bugittaa, mutta onneksi kopiot kommenteista tulevat sähköpostiin. Kerran aiemminkin kävi niin, että jätetty anonyymi-profiililla jätetty kommentti katosi itsestään, mutta palautin sen oikealle paikalleen sähköpostin perusteella. Kirjoittaja itse voi käsittääkseni poistaa vain sisällön.
Joka tapauksessa pahoittelut vastauksen viivästymisestä, mutta olin viikonlopun täysihoidossa saaristolomalla.
"Voi hyvinkin olla, että Grimmin vahva/heikko jaottelu perustuu kreikkaan. Sen siitä saa, kun on tällainen barbaari, joka ei ole kieltä opiskellut ; )"
Tarkistin juuri tuota terminologia-asiaa parista vanhemmasta kreikan kieliopista, mutta niissä on käytetty kuitenkin termejä "ensimmäinen" ja "toinen" aoristi kuten suomeksikin on tapana. Ensimmäisestä ja toisesta aoristista puhuminen on tietysti siinä mielessä hämmentävää, että ensimmäinen ja kolmas futuuri (tai latinan ensimmäinen ja toinen futuuri, tai nykyenglannin ensimmäinen ja toinen konditionaali) ovat kuitenkin eri muotoja eivätkä pelkästään saman muodon eri muodostustapoja. Näyttäisi siltä, että "vahva" ja "heikko" aoristi (ym.) ovat siis kuitenkin saksan kieliopista lainattuja termejä.
"Olen tästä samaa mieltä. Kieltenopettajilla ja oppikirjoissa tuntuvat vahvat ja epäsäännölliset verbit joskus menevät sekaisin.
Muuten hyvästä kirjoituksestasi tuli kuitenkin vähän sellainen olo, että asian käsittely on jäänyt jotenkin puolitiehen, koska et mainitse muuten selkeässä esityksessä ablautia ollenkaan. Onko tähän jokin erityinen syy?"
Kiva kuulla, että kirjoitus on ainakin muilta osin hyvä ja selkeä. Kun kirjoitin tämän tekstin, ajattelin kohdeyleisöksi lähinnä juuri sellaisen ihmisen, jolla mainitut käsitteet menevät sekaisin, ja joka mahdollisesti kirjoittaisi Googleen "vahvat verbit ruotsi" (jolla hakulausekkeella sekä sen variaatioilla tämä kirjoitus on jo bloggerin tilastojen mukaan löydettykin). Näin ollen en katsonut mielekkääksi kirjoittaa kovin raskasta selostusta ablautista (siksi "pieni pintaraapaisu"), joka olisi edellyttänyt tarkempaa selostusta indoeurooppalaisesta kantakielestä. Taustoitus ei siis mene sen pitemmälle, mitä ajattelin nykygermaanisten kielten tasolla operoivan maallikon (jollaiseksi lasken tässä asiayhteydessä myös tyypillisen kielenopettajan) kykenevän suhteellisen vaivatta hahmottamaan: tästä syystä valitsin esimerkiksi reduplikoituneesta perfektistä latinan, joka on tutumpi kuin kreikka ja sanskrit mutta huonompi esimerkki vokaalien suhteen. Astetta parempi olisi edellisessä vastauksessani mainitsema verbi λείπω, jonka perfekti on λέλοιπα: jotta näkyisi ero perfektin yksikön ja monikon välillä, olisi tarvittu esimerkki sanskritista, vaikkapa cakāra : cakruḥ. Tähän liittyen *mainitsen* kyllä ablautin käsiteltävän kohdan tienoilla, vaikka käytänkin siitä nimitystä "(vartalovokaalin) astevaihtelu".
Nyt kun katson kyseistä kohtaa, huomaan, että siinä jää hieman epäselväksi, että astevaihtelu todella näkyy kantakielen perfektissä ja perfektipartisiipissa. Teen jonkun pienen lisäyksen asianmukaiseen kohtaan, kunhan keksin, miten tehdä se "tasapainon" järkkymättä.
(jatkuu…)
(jatkona edelliseen)
Poista"Hommahan menee näin:
Vahvat verbit: menneen ajan muodot perustuvat PIE:n ablautiin ja sen viiteen asteeseen (lyhyt e, pitkä e, lyhyt o, pitkä o, nolla-aste), jotka tosin ovat hautautuneet lukuisten myöhäisempien äännemuutosten alle."
Mikä vahvojen verbien menneen ajan muoto perustuu pitkään e- tai pitkään o-asteeseen?
"Ai “koko verbijärjestelmän uudistaminen” ei ole “erityinen syy”? : P
En tietenkään tarkoittanut, että kaikki heikot verbit olisivat jonkinlaisia germaanisia uudissanoja, vaan että tuo johtaminen dentaalisuffiksilla on. Ehkäpä “germaaninen verbi” ja “indo-eurooppalainen verbi” tuovat sitten vääriä etymologisia mielikuvia, mutta entäpä (tai ‘dentaali-preteriti’ ja ‘ablaut-preteriti’)"
Tarkoitin sitä, että verbijärjestelmän uudistaminen (ie. perfekti > germ. preteriti, t- ja n-tunnusten uusjako perfektipartisiipeissa, aoristin häviäminen ym.) koskee yhtälailla kaikkia verbejä: kuten toteat, herättävät termit "germaaninen verbi" ja "indoeurooppalainen verbi" juurikin sen mielikuvan, että kyse on lekseemien alkuperästä eikä morfologisista piirteistä. Termi "indoeurooppalainen preteriti" kuulostaisi oudolta, koska kyseinen aikamuotohan ei ole indoeurooppalaista alkuperää vaan osa edellä mainittua uudistusta. "Dentaali-preteriti" ja "ablaut-preteriti" ovat kuvaavia, mutta ne toisaalta viittaavaat muotoon eivätkä sanaan.
"Sanat “vahva” ja “heikko” kun sisältävät varsin vahvoja (siinäkin se tuli) konnotaatioita eivätkä ne denotaatiotkaan ole välttämättä niin läpinäkyviä kuin tieteelliseltä terminologialta toivoisi."
En ole itse asiassa koskaan tullut ajatelleeksi, että konnotaatiot olisivat ongelma. Tätähän pitäisi tutkia: johtavatko termit "vahva" ja "heikko verbi" darwinistisiin käsityksiin verbien Lebensraumista? Läpinäkyvin nimitys itse verbeille olisi varmaan ehdotustasi mukaillen "dentaalipreteritiset" ja "ablaut-preteriset" verbit. Mutta vakiintunut terminologia joka tapauksessa toimii. Quirk & Wrenn käyttää termejä "vocalic type" ja "consonantal type", jotka kuulostavat ainakin omaan korvaani liiaksi vartalotyyppiin viittaavilta.
“en katsonut mielekkääksi kirjoittaa kovin raskasta selostusta ablautista (siksi "pieni pintaraapaisu"), joka olisi edellyttänyt tarkempaa selostusta indoeurooppalaisesta kantakielestä.”
PoistaItselleni henkilökohtaisesti juuri sen tajuaminen, miten ablaut toimii (tai ainakin mitä siitä tiedämme) oli melkoinen ahaa-elämys ja sen että vahvojen verbien moninaiset verbit ja diftongit ovat johdettavissa verrattaen harvoihin muotoihin. Kun mietin, miten muinaisenglannin vahvat verbit toimivat, minulle toimii paljon paremmin lähestymistapa, että katson onko taustalla joku ablautin muodoista ja sen jälkeen täytän väliin tuntemani äännemuutokset ja katson päästäänkö niiden kautta siihen vai onko tarpeen lukea lisää. Pelkkien germaanisten kielten muotojen toisiinsa vertaileminen tuntuu ‘nippelitiedolta’.
Mikä vahvojen verbien menneen ajan muoto perustuu pitkään e- tai pitkään o-asteeseen?
Luokkien 4 ja 5 ns. 2. preteritin vartalovokaali pohjautunee pitkään e:hen toisessa preteritissä. Luokka 6 on hieman kiistanalainen (kuten varmaan tiedät), mutta joidenkin näkemysten mukaan sekä 1. että 2. preteriti pohjautuvat pitkään o:hon.
IV luokka: e – o – ē – _R
OE: stelan, stæl, stǣlon, stolen
PDE: steal, stole, stolen
D: stehlen, stahl, gestohlen
V luokka: e – o – ē – e
OE: tredan, træd, trǣdon, treden
PDE: tread, trod, trodden
D: treten, trod, getreten
VI luokka: a – ō – ō – a, (Brunnerin (1962): §392 mukaan).
OE: swerian, swōr, swōron, swaren/sworen
PDE: swear, swore, sworn
D: schwören, schwor, geschworen
lähteet ovat lähinnä nämä (joita olen käyttänyt muinaisenglantia opettaessani): Roger Lass. 1994. Old English: A historical linguistic companion. Karl Brunner. 1962. Altengsliche Grammatik. Hasenfratz & Jambeck. 2011. Reading Old English: A primer and first reader (revised edition).
“Tätähän pitäisi tutkia: johtavatko termit "vahva" ja "heikko verbi" darwinistisiin käsityksiin verbien Lebensraumista?”
Jos tuosta tekisi haastattelututkimuksen, jossa kysytään “millaisia mielikuvia herättävät ‘vahva verbi’ ja ‘heikko verbi’”, veikkaanpa, että aika moneen paperiin ilmestyisi: vahva = epäsäännöllinen, heikko = säännöllinen. ;)
Kiitokset hyvistä keskusteluista ja kirjoituksesta!
Ups ups... treten, trat, getreten
PoistaKysymykseni oli ehkä hieman hassusti muotoiltu, mutta päässemme kuitenkin asian ytimeen. Itse olen toistaiseksi suurin piirtein siinä uskossa, että 4. ja 5. luokan pitkät vokaalit perustuvat reduplikaatiotavun vokaalin pidennykseen johtuen hankalan konsonanttiryppään tasaamisesta, esim. *gheghob > *gab, *gheghb- >* gēb-, josta se sitten levisi analogisisti muihinkin tapauksiin, esim. *bhebhor > *bar, *bhebhr- > *bēr-. Viittaamasi Lassin mukaan pitkät vokaalit tai oikeastaan kaikki ensimmäiset preteritit (hih) perustuvat perfektin o-asteiseen vartaloon ja toiset preteritit aoristiin, jossa on joko kato- tai ē-aste: on kuitenkin kiistanalaista, onko ie-peräisissä pitkävokaalisissa aoristeissa kyse edes ablautista, ja koska toisen preteritin vartalo muodostuu tällöin kahdella eri tavalla (kato- tai pidennysasteella) eikä yhdellä tavalla (reduplikaatio ja katoaste vartalossa), on selitys nähdäkseni monimutkaisempi niin historiallisesti kuin didaktisestikin: jos eri ie-asteiden jakauma jää (ainakin näennäisesti) kovin sattumanvaraiseksi, saattaa oppijan ymmärryskin ablautista jäädä melko pinnalliseksi.
PoistaMutta... ymmärrän täysin, mitä tarkoitat sillä, että historian tuntemus auttaa tajuamaan synkronisen todellisuuden. Se on parhautta. Toisaalta juuri nippelitieto on siitä tehtävien johtopäätösten perusta. Syvällisempi jatko-osa? :)
"Kiitokset hyvistä keskusteluista ja kirjoituksesta!"
Suurkiitos itsellesi!
"Syvällisempi jatko-osa? :)"
PoistaKirjoita ihmeessä! Verkossa on tilaa suomenkieliselle blogitekstille ablautista.