Kommentti juttuun "Espoon nuoret kiroilevat nyt venäjäksi"

Länsiväylässä oli juttu siitä, miten espoolaisnuoret kiroilevat nykyään venäjäksi ja muillakin maahanmuuttajien kielillä. On aina hauskaa, että kieleen liittyvistä asioista kirjoitetaan, vaikka useimmiten sävy, jossa kielikysymyksiä käsitellään, saa kielitieteilijän vääntelehtimään. Tässä nimenomaisessa jutussa ei ole sinänsä mitään erityisen väärää, mutta paljon mielenkiintoisia vaikkakin hieman tulkinnanvaraisia kieliasenteiden ilmentymiä, joita haluan kommentoida muutamalla sanalla.

"Nuorten puhekieli on viime vuosina vapautunut. Lintumetsän koulun kahdeksasluokkalaiset Eero Hirvonen, Riina Pesonen ja Emma Into myöntävät, että puheeseen pääsee myös alatyylisiä ilmaisuja. Silti kukaan heistä ei halua kiroilla omien vanhempiensa kuullen."

Huomattava on myönteisiä mielleyhtymiä tuova sana "vapautunut".  Mitä tulee ajalliseen perspektiiviin, uskallan sanoa, että nuoret ovat käyttäneet alatyylisiä ilmaisuja aina ja myös säädelleet kyseisten ilmaisujen käyttöä seurasta riippuen. Ilmiön ajattomuuden tunnustamattomuuteen liittyy myös seuraava havainto:

"Espoolaiset nuoret käyttävät puhuessaan koko lailla toisenlaista kieltä kuin vielä pari vuosikymmentä sitten."

Yllä olevan toteamuksen lienee voinut esittää minä hetkenä hyvänsä Espoon olemassaolon aikana. Itsestäänselvyyksien toteamisessa ei välttämättä ole mitään väärää, mutta tässä kokonaisvaikutelma tuntuu olevan se, että kyse on tuoreesta eli uudesta ilmiöstä. Yksityiskohtien osalta tämä varmasti pitääkin paikkansa, sillä jutussa mainituista lainanantajakielistä esim. kiina ja somali ovat uudempia tulokkaita kuin venäjä ja ruotsi.

Mutta haluan käsitellä juttua ennemmin kieliasenteiden näkökulmasta. Nuorten kielenkäyttöä luonnehditaan positiiviseen sävyyn edellä mainitun lisäksi myös jutun yhteydessä olevassa infolaatikossa:

"Nuorten kielitaito ei rajoitu vain vieraisiin kieliin. Tohtori Liisa Raevaara on tutkimuksissaan todennut, että nuoret puhuvat suomea eri tavoin ja sekoittavat sujuvasti eri kieliä keskenään."

Väärinkäsityksien välttämiseksi sanottakoon, etten väheksy missään nimessä tällaisesta aiheesta tehtyä tutkimusta toisin kuin isoäitini, jota puistatti pelkästään Stadin slangin suursanakirjan (2000) olemassaolo: "Sehän nyt on vain sellaista Sörkän sällien puhetta". Se, että nuoret haukkuvat toisiaan venäjäksi lehmiksi ja lutkiksi on täysin validi tutkimuskohde ja tarjoaa tärkeää tietoa kielen muuttumisesta urbaanissa ja monikielisessä ympäristössä. Siitä, että nuorten puhekieltä tutkitaan, ei kuitenkaan pidä ajatella seuraavan, että sanotunlaisen kielenkäytön pitäisi olla hyväksyttävää tai toivottavaa, vaikka sillä onkin sosiaalinen funktionsa:

"Eri kielimuotojen käyttäminen on nuorille yksi tapa osoittaa omaa identiteettiä ja kuulumista johonkin ryhmään."

Tämä on ehdottomasti totta, mutta on muistettava, että oman identiteetin ja ryhmäsidonnaisuuden osoittaminen ei ole oletusarvoisesti positiivinen tai negatiivinen asia, vaan puhtaasti neutraali. Tässä yhteydessä erityisen kiehtova on infolaatikon kolmas kohta:

"Suomessa on vähitellen opittu sietämään ja arvostamaan sitä, että kukin puhuu omalla murteellaan."

Murteiden sietäminen ja sietämäättömyys on tunteikas aihe. On ihmisiä, jotka erityisesti pitävät eri murteista, sekä sellaisia, jotka suhtautuvat kielen variaatioon pilkallisesti tai suorastaan aggressiivisesti. Tuomi Elmgren-Heinosen Käytöksen kultainen kirja (1954) tarjoaa esimerkin suhtautumisesta 1950-luvulla:

"Murteiden käyttö [seuraelämässä] on luku sinänsä: on henkilöitä, jotka eivät koko ikänään vapaudu lapsuudessa oppimastaan murteesta, toisia, jotka pystyvät puhumaan kirjakieltä niiden parissa, jotka sitä käyttävät, ja omaa murrettaan oman paikkakuntansa ihmisten kanssa. Murteestaan monet ovat ylpeitä ja koettavat kaikin mokomin säilyttää sen. Voikin sanoa, että henkilön, jolle murre on todellinen elämänilmaisu ja joka murrettaan käyttelemälä on eräällä tavoin kielellisesti 'luova', ei millään muotoa tule väkivalloin luopua siitä, vaikka monet hienostelijat häntä siihen kehoittaisivatkin. Tällainen 'luova' kielentaituri on mm. näyttelijätär Henny Valjus, joka puhuu karjalaismurrettaan niin herkullisesti, että hänen tavallinenkin keskustelunsa on täysin verrattavissa siihen taidenautintoon, minkä hän näyttämöltä tarjoaa katsojilleen.

Ei kuitenkaan liene epäilystäkään siitä, että liian kansanomaiset sanonnat ja murresutkaukset, liian leveä ja piittaamaton kielellinen ilmaisu seurassa - ellei henkilö ole todellinen koomikko ja taituri - vaikuttavat vastenmielisiltä eivätkä ole asianomaiselle itselleen eduksi. Ei siis ainakaan liene liikaa vaatia, että ne, jotka julkisesti joutuvat sanan taitajina esiintymään, pukevat sanottavansa kirjakielen asuun." (343-344)

Mitä tulee julkiseen esiintymiseen, pitänevät yllä mainitut ohjeet edelleen paikkansa. Ajatus siitä, että joku puhuu murretta niin hyvin, että sitä on hauska kuunnella, on ensisilmäyksellä melko viaton, mutta toisaalta alentaa murteella puhumisen hauskan kuriositeetin tasolle. Murre kuulostaa muunmurteisesta oudolta ja kiehtovalta, koska se eroaa hänen äidinkielestään: tällaisen sietämisen tapauksessa kyse on oikeastaan samasta ilmiöstä kuin englanninkielisten nimien käyttämisessä "hienompina" ja "parempina" vaihtoehtoina suomenkielisille. Turun, tampereen ja savon murteet ovatkin tunnetusti alentuneet jossain määrin huumorimurteiden tasolle. Murreasenteisiin liittyy myös huvittavat mittasuhteet saavaa nurkkapatriotismia ja purismia: eräs tuntemani espoolainen, joka on kirjaimellisesti imenyt äidinmaidossa Kainuun murteen, sai Kajaanissa "hesalaisena" ikätovereiltaan hyytävän vastaanoton puhuessaan paikallisten tavalla. Myös Helsingin murteeseen liittyy suuria tunteita: oikeaa Stadin slangia ei enää puhuta, on väärin sanoa Töölööseen ja vain pöndet sanoo Sörkkä.

Nuorten kielessä ei kuitenkaan ole kyse pelkästään murteesta. Käsite murre viittaa yleensä kielen alueelliseen variaatioon. Itse en erityisesti rakasta sanaa murre, koska se luo mielikuvan, että murteet ovat jotenkin "murrettuja" tai "rikottuja" versioita "oikeasta" yleiskielestä (vrt. puhua suomea murtaen 'puhua suomea ulkomaalaisittain, väärin'). Helsingin tai Espoon puhekieli, joita ei yleensä nimitetä murteiksi, jakaantuvat muiden murteiden tavalla erilaisiin alatyyppeihin: eri kielimuodot vaihtelevat mm. sukupuolen, iän, koulutuksen ja työpaikan mukaan. Alimmalla eli tarkimmalla tasolla on kunkin yksilön oma kieli eli idiolekti. Toistaen itseäni totean vielä, että siinä tosiasiassa, että kukin puhuu omaa idiolektiaan, ei ole mitään arvostettavaa tai moitittavaa. Yksilöiden kieli ei ole kuitenkaan koko ajan samanlaista, vaan kieli vaihtelee tilanteen mukaan: pappi käyttää saarnoissaan erilaista kieltä kuin tilatessaan puhelimitse pitsaa, ja opiskelija kirjoittaa eri tavalla kaverilleen Facebookissa kuin professorille sähköpostitse. Tällaisia vaihtelevia muotoja kutsutaan eri rekistereiksi. Rekistereillä on tunnistettavia piirteitä kuten tietynlaiset sanavalinnat, rakenteet ja toistuvat formulat. Osittain rekisterivaihteluun liittyy myös kielimuodon vaihtelu. Rekisteriä voidaan tietyin varauksin kutsua myös tyyliksi.

Esimerkkinä päällekkäisestä rekisteri- ja kielivaihtelusta käyköön seuraava virke:

"Sitten hän palasi luoksemme ja ilmoitti, että meidän tulisi kiireesti paeta paikalta."

Yllä oleva virke on yleis- eli kirjakieltä ja kävisi tuollaisenaan missä tahansa virallisessakin yhteydessä sekä puhuttuna että kirjoitettuna. Sama henkilö voisi kertoa kyseisen tarinan myös omalla murteellaan, joka saattaa olla monessa tilanteessa sopivampi kielimuoto:

"nii ja sit se tuli takas ja sano et lähetään pakoon"

Edelleen sama tarina voitaisiin kertoa kohdeyleisön tarpeet huomioiden astetta "herkullisemmin":

"nii ja vittu kelaa sit se tuli takas ja vittu sano et vittu lähetää hanee"

Tällainen kielimuoto, joka ei siis kielensisäisestä näkökulmasta oikeastaan sisällä kiroilua (ehkä viimeistä vittu-sanaa lukuun ottamatta), särähtää sanavalintojensa vuoksi helposti korvaan. Alussa mainitut kahdeksasluokkalaiset ymmärtävät tämän ilmiön ja pyrkivät välttämään kiroilua vanhempiensa edessä. Pitäisikö ahdasmielisten vanhempien kuitenkin oppia hyväksymään nuorten itseilmaisu ja arvostaa heidän kielimuotoaan? Jutussa mainitaan yleisellä tasolla, että osa nuorista "osaa" suodattaa kirosanat pois. Tässä on siis tietynlainen ristiriita: toisaalta nuorten omaa kielimuotoa pitäisi sietää ja suorastaan arvostaa, mutta kuitenkin tietyt elementit on hyvä osata tukahduttaa. Eikö siis nuorten kieltä tarvitsekaan sietää? Kuka saa lopulta määritellä, millainen ilmaisu ovat hyväksyttävää ja mikä ei?

Kielitieteen piiriin eivät tällaiset kysymykset tietenkään kuulu. Asiaan voi suhtautua puhtaan pragmaattisesti: ei pidä käyttää kieltä, joka ei miellytä niitä, joiden mielipiteillä on merkitystä. Pitää sitäpaitsi osata niinku arvostaa sitä, et aikuset ilmasee itteensä dissaamal niinku nuorten kielenkäyttöö.