Edellisessä kirjoituksessa mainitsin, että muinaissaksi on lähellä muinaisenglantia (Old English, Anglo-Saxon). Tämän kirjoituksen luettuaan lukija voinee tehdä asiasta myös omat johtopäätöksensä, vaikka muinaisenglanninkieliset käännökset eivät olekaan runomuotoisia. Muinaisenglantilaisia versioita kannattaa verrata myös gootinkieliseen käännökseen. Ylipäänsä muinaisenglannin erot nykyenglantiin tulevat yleensä asiaan perehtymättömälle yllätyksenä. Rukouksista saanee kuitenkin selvää nykyenglannin, saksan ja rippikoulun pohjalta.
Käsittelen neljää eri versiota, joista kaksi ensimmäistä ovat rivien väliin tehtyjä glossia eli latinankielisen tekstin käännöksiä latinaa osaamattomien pappien avuksi. Tästä johtuen ne noudattelevat alkutekstin muotoa hyvin tarkoin ja tarjoavat välillä jopa vaihtoehtoisia käännöksiä, jotka olen merkinnyt käsikirjoituksissa käytettävän +-merkin sijaan sulkeisiin lukemisen helpottamiseksi.
Ensimmäisenä vuorossa on 900-luvun jälkipuoliskolla Northumbrian murteella tehty käännös, jonka lähde on ns. Lindisfarne Gospels. Teksti on nähtävissä täällä alkuperäisessä muodossaan.
Kirjaimet þ ja ð merkitsevät muinaisenglannissa tilanteesta riippuen nykyenglannin sanan this tai thick ensimmäistä äännettä. Muinaisenglannissa soinnillinen ja soinniton ovat saman foneemin eri allofoneja, jotka ovat täydennysjakaumassa: vokaalien ja soinnillisten konsonanttien välillä ääntyy [ð] ja muulloin [θ], eikä kirjoitusasu heijastele tätä millään tavalla. Tällainen vaihtelu oli muinaisenglannissa myös f- ja v-äänteiden välillä, mistä on jäänteenä mm. nykyenglannin kirjoitustapa wife : wives sekä hämmentävät fox ja vixen. Kirjoitusasu in heofnum 'taivaissa' viittaa siis ääntöasuun [in heovnum]. Hlaf (vrt. gootin hláifs) 'leipä, ruoka' vastaa nykyenglannin sanaa loaf ja on mutkan kautta myös sukua suomen sanalle leipä.
Pronominit ðu = þu ja ðin = þin vastaavat vanhentuneita nykyenglannin sanoja thou 'sinä' ja thy, thine 'sinun'. Muut persoonapronominit ovat perusmuodoissaan ic 'minä', he 'hän' (m.), heo 'hän' (f.), we 'me', ge 'te' (vrt. eng. ye), hie 'he'. Viimeisen tapauksessa mainittakoon, että muinaisenglannin hie sind 'he ovat' on paljon lähempänä länsigermaanisia kieliä (esim. saks. sie sind, holl. zij zind) kuin nykyenglannin they are, joka muistuttaa skandinaavisia kieliä (esim. ru. de är, isl. þeir eru).
Ensimmäisellä rivillä olevat vaihtoehtoiset muodot ðu arð (vrt. eng. thou art) 'sinä olet' ja ðu bist (vrt. saks. du bist) 'sinä olet' heijastelevat horjuvuutta kahden eri verbin välillä, jotka ovat nykyenglannissa sulautuneet yhteen (be-juuresta ovat nykykielessä subjunktiivi, infinitiivi, ing-muoto ja perfektipartisiippi). Vaihtelu kirjoitusasujen usih 'meidät' ja usich 'meidät' kahdella viimeisellä rivillä lienee kirjoitusvirhe.
Sanan sellan 'antaa' nykykielinen vastine merkitsee luultavasti skandinaavisesta vaikutuksesta johtuen 'myydä', ja merkityksen 'antaa' on ottanut skandinaavinen laina give. (Ajatus leivän myymisestä ja velan anteeksiantamisesta on tietenkin hauska.) Alkutekstin sana supersubstantialem on käännetty sanalla oferwistlic, jossa prefiksi ofer- vastaa latinan prefiksiä super- ja wist merkitsee 'olemassaoloa' tai 'ravintoa'. Käännösvastine on siis hyvin sananmukainen.
Toinen edellisen kanssa samoihin aikoihin laadittu rivienvälinen käännös löytyy käsikirjoituksesta, joka tunnetaan nimellä Rushworth Gospels). Digitoitu versio on nähtävissä täällä.
Seuraava, standardikielen aseman saavuttaneella länsisaksisella murteella kirjoitettu versio, jota voi jo pitää varsinaisena käännöksenä, on peräisin Ælfricin (n. 955 - n. 1010) Isä meidän -rukousta käsittelevästä saarnasta (Feria III de Dominica oratione). Teksti on Peter Clemoesin editiosta Ælfric's Catholic Homilies: The First Series (1997):
Sy (= sie) on olla-verbin konjunktiivi (vrt. goot. sijai, saks. sei). Relatiivipronomini þe (ðe) esiintyy yksinään tai demonstratiivipronominin (artikkelin) ohella: þu ure fæder þe eart on heofenum 'sinä isämme, joka olet taivaissa', swa swa we fogyfað þam ðe wið us agyltað 'niin kuin me annamme anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat'.
Kohdassa ne læt þu na us on costnunge 'älä saata meitä kiusaukseen' esiintyy nykyaikaisen kielenhuollon piirissä virheellisenä pidettävä kaksoisnegaatio (ne...na).
Ælfric ei tee eroa alkutekstin vaihtelulle monikon ja yksikön välillä, vaan kääntää molemmissa tapauksissa monikossa on heofenum 'taivaissa'.
Samoihin aikoihin edellisen kanssa on laadittu myös käsikirjoituksen Corpus Christi College Cambridge 140 sisältämä itsenäinen käännös, joka on mahdollisesti rukouksen tunnetuin muinaisenglanninkielinen versio. Alla oleva teksti on Benjamin Thorpen editiosta (1842):
Käsittelen neljää eri versiota, joista kaksi ensimmäistä ovat rivien väliin tehtyjä glossia eli latinankielisen tekstin käännöksiä latinaa osaamattomien pappien avuksi. Tästä johtuen ne noudattelevat alkutekstin muotoa hyvin tarkoin ja tarjoavat välillä jopa vaihtoehtoisia käännöksiä, jotka olen merkinnyt käsikirjoituksissa käytettävän +-merkin sijaan sulkeisiin lukemisen helpottamiseksi.
Ensimmäisenä vuorossa on 900-luvun jälkipuoliskolla Northumbrian murteella tehty käännös, jonka lähde on ns. Lindisfarne Gospels. Teksti on nähtävissä täällä alkuperäisessä muodossaan.
fader urer ðu arð (ðu bist) in heofnum (in heofnas)(Merkki 7 merkitsee sanaa and 'ja'.)
sie gehalgad noma ðin
to cymeð ríc ðin
sie willo ðin
suæ is in heofne 7 in eorðo
hlaf userne oferwistlic sel us todæg
7 forgef us scylda usra
suæ uoe forgefon scyldgum usum
7 ne inlæd usih in costunge
ah gefrig usich from yfle
Kirjaimet þ ja ð merkitsevät muinaisenglannissa tilanteesta riippuen nykyenglannin sanan this tai thick ensimmäistä äännettä. Muinaisenglannissa soinnillinen ja soinniton ovat saman foneemin eri allofoneja, jotka ovat täydennysjakaumassa: vokaalien ja soinnillisten konsonanttien välillä ääntyy [ð] ja muulloin [θ], eikä kirjoitusasu heijastele tätä millään tavalla. Tällainen vaihtelu oli muinaisenglannissa myös f- ja v-äänteiden välillä, mistä on jäänteenä mm. nykyenglannin kirjoitustapa wife : wives sekä hämmentävät fox ja vixen. Kirjoitusasu in heofnum 'taivaissa' viittaa siis ääntöasuun [in heovnum]. Hlaf (vrt. gootin hláifs) 'leipä, ruoka' vastaa nykyenglannin sanaa loaf ja on mutkan kautta myös sukua suomen sanalle leipä.
Pronominit ðu = þu ja ðin = þin vastaavat vanhentuneita nykyenglannin sanoja thou 'sinä' ja thy, thine 'sinun'. Muut persoonapronominit ovat perusmuodoissaan ic 'minä', he 'hän' (m.), heo 'hän' (f.), we 'me', ge 'te' (vrt. eng. ye), hie 'he'. Viimeisen tapauksessa mainittakoon, että muinaisenglannin hie sind 'he ovat' on paljon lähempänä länsigermaanisia kieliä (esim. saks. sie sind, holl. zij zind) kuin nykyenglannin they are, joka muistuttaa skandinaavisia kieliä (esim. ru. de är, isl. þeir eru).
Ensimmäisellä rivillä olevat vaihtoehtoiset muodot ðu arð (vrt. eng. thou art) 'sinä olet' ja ðu bist (vrt. saks. du bist) 'sinä olet' heijastelevat horjuvuutta kahden eri verbin välillä, jotka ovat nykyenglannissa sulautuneet yhteen (be-juuresta ovat nykykielessä subjunktiivi, infinitiivi, ing-muoto ja perfektipartisiippi). Vaihtelu kirjoitusasujen usih 'meidät' ja usich 'meidät' kahdella viimeisellä rivillä lienee kirjoitusvirhe.
Sanan sellan 'antaa' nykykielinen vastine merkitsee luultavasti skandinaavisesta vaikutuksesta johtuen 'myydä', ja merkityksen 'antaa' on ottanut skandinaavinen laina give. (Ajatus leivän myymisestä ja velan anteeksiantamisesta on tietenkin hauska.) Alkutekstin sana supersubstantialem on käännetty sanalla oferwistlic, jossa prefiksi ofer- vastaa latinan prefiksiä super- ja wist merkitsee 'olemassaoloa' tai 'ravintoa'. Käännösvastine on siis hyvin sananmukainen.
Toinen edellisen kanssa samoihin aikoihin laadittu rivienvälinen käännös löytyy käsikirjoituksesta, joka tunnetaan nimellä Rushworth Gospels). Digitoitu versio on nähtävissä täällä.
fæder ure þu þe in heofunum earðToisin kuin edellisessä, possessiivipronomini þin ja sen pääsana ovat tässä eri järjestyksessä kuin alkutekstissä (esim. nomen tuum 'nimesi'), mikä kertoo ehkä astetta nykyaikaisemmasta suhtautumisesta kääntämiseen. Itse latinankielinen teksti eroaa aiemmin käsitellyistä ilmaisuissa panem substantialem ja ne patiaris nos induci in temptationem. Kääntäjä näyttää epäröineen, kääntääkö substantialem merkityksellä 'päivittäinen' vai alkutekstissä käytettyä latinan sanaa vastaavalla sanalla instondenlic 'tällä hetkellä tarvittava'.
beo gehalgad þin noma
cume to þin rice
weorþe þin willa
swa swa on heofun swilce on eorþe
hlaf userne (ure) dæghwæmlicu (instondenlice) sel us todæge
7 forlet us ure scylde
swaswa we éc forleten þæm þé scyldigat wið us
7 ne gelæte us gelæde in costungae
ah gelese us of yfle
Seuraava, standardikielen aseman saavuttaneella länsisaksisella murteella kirjoitettu versio, jota voi jo pitää varsinaisena käännöksenä, on peräisin Ælfricin (n. 955 - n. 1010) Isä meidän -rukousta käsittelevästä saarnasta (Feria III de Dominica oratione). Teksti on Peter Clemoesin editiosta Ælfric's Catholic Homilies: The First Series (1997):
Þu ure fæder þe eart on heofenum.Teksti vaikuttaa edellisiä idiomaattisemmalta tai ainakin suoraviivaisemmalta käännökseltä. Sana amen on käännetty kokonaisella lauseella sy hit swa 'olkoon se niin', mikä liittynee saarnan opetukselliseen tarkoitukseen.
sy þin nama gehalgod
cume þin rice;
Sy þin willa
on eorðan swa swa on heofenum;
Syle us todæg urne dæghwomlican hlaf;
And forgif us ure gyltas
swa swa we forgyfað þam ðe wið us agyltað.
7 ne læt þu na us on costnunge:
ac alys us fram yfele
sy hit swa;
Sy (= sie) on olla-verbin konjunktiivi (vrt. goot. sijai, saks. sei). Relatiivipronomini þe (ðe) esiintyy yksinään tai demonstratiivipronominin (artikkelin) ohella: þu ure fæder þe eart on heofenum 'sinä isämme, joka olet taivaissa', swa swa we fogyfað þam ðe wið us agyltað 'niin kuin me annamme anteeksi niille, jotka meitä vastaan rikkovat'.
Kohdassa ne læt þu na us on costnunge 'älä saata meitä kiusaukseen' esiintyy nykyaikaisen kielenhuollon piirissä virheellisenä pidettävä kaksoisnegaatio (ne...na).
Ælfric ei tee eroa alkutekstin vaihtelulle monikon ja yksikön välillä, vaan kääntää molemmissa tapauksissa monikossa on heofenum 'taivaissa'.
Samoihin aikoihin edellisen kanssa on laadittu myös käsikirjoituksen Corpus Christi College Cambridge 140 sisältämä itsenäinen käännös, joka on mahdollisesti rukouksen tunnetuin muinaisenglanninkielinen versio. Alla oleva teksti on Benjamin Thorpen editiosta (1842):
Fæder úre, þu þe eart on heofenum,Sana amen on tässä käännetty soþlice 'totisesti. Muuten oleellisimmat erot Ælfricin käännökseen ovat geweorþe 'tapahtukoon' sanan sy 'olkoon' sijasta neljännellä rivillä, leipäpyynnön sanajärjestys kuudennella rivillä, joka on tässä lähempänä latinankielistä alkutekstiä, sekä ilmaisu úrum gyltendum 'velallisillemme, syntisillemme' Ælfricin käyttämän relatiivilauseen þam ðe wið us agyltað 'niille, jotka meitä vastaan rikkovat' sijaan.
Si þin nama gehalgod.
To-becume þin ríce.
Geweorðe þin willa
on eorðan, swa swa on heofenum.
Urne gedæghwamlican hlaf syle us to-dæg.
And forgyf ús úre gyltas,
swa swa we forgifað úrum gyltendum.
And ne gelǽde þu us on costnunge,
ac alys us of yfele:
Soðlice.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti