Mikael Agricola joulukuusta

Agricola kirjoittaa Rucouskiriassa (1544) joulukuusta seuraavasti:

Joulu warten kylle walmistan.
nijn caiki iloxi hangitan.
Kylme elatos wahingon tee.
werda päänszonest wloslaske.
Mutta ele löö polwi szonda.
quin tyhmest tekeuet monda.
Telle kwlla sopi caikinaijsta roca szödhe
(ninquin Plato sano) ia iodha lemmind
ioma/ Ja pään ia rinnan lämmine pitemé
pite / Nijn ouat lämbymet yrtit maxan ia
pään hyuexi. Carta werta laskemast.

Minulla ei ole tähän tällä kertaa lisättävää, ei tosiaan pidä iskeä suonta vaan syödä ja juoda hyvin. Hyvää joulua!

Hässäkästä

Koska Bloggerin tilastoista päätellen huomattava osa lukijoistani on kiinnostunut naisten sukuelimien nimitysten etymologiasta, lienee paikallaan, että kirjoitan hieman säännöllisesti riemastuttavasta sanasta hässäkkä.

Asiasta on tänä vuonna kysytty Helsingin Sanomien Siskolta ja kirjoitettu Iltalehdessä. Iltalehden jutussa (jossa olisi hieman muutakin kommentoitavaa) todetaan, että suunnistaja Minna Kauppi ei tainnut tietää "hässäkän alkuperäistä merkitystä naisen sukupuolielimenä". Siskon palstalla puolestaan nimimerkki Hässäkkä kirjoittaa, että "käsitys siitä, mikä hässäkkä on, tuntuu hämärtyneen", koska eräs tehtävästään luopunut jääkiekkovalmentaja huokaisi työssään olevan "liikaa hässäkkää" ja koska THL:n pääjohtaja totesi, että sote-uudistuksesta tuli "valtava hässäkkä". Nimimerkki tiedustelee Siskolta, voisiko olla niin, etteivät kyseiset henkilöt tiedä, mistä puhuvat. Sisko vahvistaa kysyjän epäilyksen ja jatkaa:

"Hässäkkä-sana on hyvä esimerkki siitä, miten kieli muuttuu ja lopulta 'oikea' merkitys katoaa. Vanhempi väki muistaa hässäkän tarkoittavan naisen sukupuolielimiä, mutta nykykielenkäytössä sana tarkoittaa myös (ellei ennen kaikkea) sotkuista tilannetta, hulinaa, sekaannusta, kiirettä tai tapahtumien sumaa. Ounastelen, että asiaan on vaikuttanut osin se, että hässäkkä on lähellä 'häslinkiä'. Mieleen nousee englannin sana 'hassle' (jonka muuten Google kääntäjä suomentaa hässäkäksi!)"

Sisko on oikeilla jäljillä, mutta hänen vastaustaan on syytä tarkentaa. On erotettava toisistaan käsitteet homonymia ja polysemia. Homonymia eli 'samanimisyys' on sitä, että kaksi eri sanaa ovat samannäköisiä, polysemia eli 'monimerkityksisyys' puolestaan sitä, että samalla sanalla on useampia merkityksiä. Homonymiaa on esimerkiksi se, että soi voi olla joko verbin soida preesens (tai imperfekti) tai verbin suoda imperfekti. (Samalla tavalla kirjoitettavien mutta eri tavalla äännettävien sanojen tapauksessa voidaan puhua homografiasta, mutta suomessa tällaisia tapauksia syntyy lähinnä kirjoituksessa merkitsemättömän jäännöslopukkeen [esimerkki] vuoksi). Polysemiaa on puolestaan esimerkiksi se, että aura voi olla joko maatalousväline, talvikunnossapitolaite tai joukko lintuja muuttolennolla, tai se, että piippu voi olla tupakointiväline, hormirakennelma palokaasujen poistamiseksi tai ampuma-aseen osa.

Joskus ei ole täysin selvää, onko kyse homonymiasta vai polysemiasta: vaikka on ilmeistä, että harmaahyljettä merkitsevä halli ja eräänlaista rakennusta tai sen osaa merkitsevä halli ovat eri sanoja, on jo hieman vaikeampi osoittaa, ovatko kalevalaisehko koiran nimitys halli (esim. "ei halli valetta hauku") ja halli 'harmaahylje' sama vai eri sana: synkronisesti asia ei ratkea eikä ole välttämättä merkityksellinenkään, mutta etymologian avulla voidaan osoittaa, että molemmat nimitykset perustuvat sanan halli merkitykseen 'harmaa'. (Toinen synkronisessa mielessä mielenkiintoinen tapaus on sana luoda.)

Jos ajatellaan, että kieli muodostuisi joukosta merkkien (esim. x) ja merkitysten (esim. 'a', 'b') yhdistelmiä, voidaan merkinnän x 'a, b' ja  merkinnän x 'a', x 'b' ajatella tarkoittavan käytännössä samaa asiaa: muoto x ilmaisee merkitystä a sekä merkitystä b. Koska kielihistoria ei ole oleellista synkronisen analyysin kannalta, on tietyssä mielessä yhdentekevää, onko kantakielessä ollut kaksi eri sanaa x 'a' ja y 'b', jotka sulautuman y → x jälkeen ovat tulleet homonyymeiksi, tai onko merkitys 'b' johdettu jonkin käytännössä unohtuneen metaforan kautta merkityksestä 'a'. Todellisuudessa elävät metaforat ovat kuitenkin yksittäisiä sanoja abstraktimpia, ja sanojen merkitysten suhteet voivat säilyä, vaikka käyttöyhteys muuttuisi konkreettisesta abstraktiksi: voidaan esimerkiksi puhua matalasta ja korkeasta tasosta, oli kyse vaikka osaamisesta tai hyllyistä, sekä edessä ja takanapäin olevista asioista sekä avaruudellisessa että ajallisessa mielessä. Tällaisen suhteen toteamiseen ei kuitenkaan tarvita etymologiaa, sillä metoforaa voidaan pitää oleellisilta osiltaan edelleen produktiivisena.

Edellisestä johtuen ihmiset ovat luonnostaan suhteellisen tietoisia polysemiasta, koska kyse on usein helposti tajuttavista merkityksen siirtymistä (esim. ihmisen ja järven selkä, ihmisen ja tien pää), kun taas homonymiasta tulee tietoiseksi lähinnä vahingossa tai sanaleikkien kautta. Polysemia on tärkeä ilmiö myös merkitysten muuttumisen eli semanttisen siirtymän kannalta: esimerkiksi kynä on merkinnyt sulan ruoto-osaa (jossa merkityksessä se elää verbissä kyniä), sitten kyseisestä osasta valmistettua kirjoitusvälinettä eli 'sulkakynää' ja lopulta mitä tahansa kirjoitusvälinettä kuulakärkikynästä lyijykynään alkuperäisen merkityksen unohduttua käytännössä kokonaan.

Hässäkkään kaikki edellä sanottu liittyy sikäli, että on esitetty väite, että sanan merkitys olisi muuttunut, eli hässäkkä 'emätin' → 'emätin, häslinki' → 'häslinki', eikä että olisi ollut alun alkaen kaksi eri sanaa eli hässäkkä 'emätin' ja homonyyminen hässäkkä 'häslinki'. (Käytän sanaa häslinki yksinkertaisuuden vuoksi sanan sukuelimeen liittymättömän merkityksen ilmaisemiseen.)

On hyvin vaikea nähdä, millaisen semanttisen siirtymän kautta merkityksestä 'emätin' saataisiin 'häslinki'. Hässäkkä 'emätin' liittyy joka tapauksessa verbiin hässiä 'paritella'; Suomen sanojen alkuperä (SSA) tuntee myös ilmaisun [olla] hässässä, hässissään tai hässillään 'olla kiimassa'. Virossa esiintyy (murteellinen) sana häss 'emätin', josta voitaneen päätellä, että edellä mainittu suomen kielen ilmaisu on vastaava kuin fraseemit olla päissään tai olla raivoissaan, jotka myös nimeävät vaikutuksenalaisena olevan ruumiinosan (raivo 'pää' vrt. takaraivo 'pään takaosa').

Sana hässäkkä merkityksessä 'melu, meteli, touhu' löytyy SSA:sta hakusanan häsy alta, johon liittyvät myös verbit häsätä 'touhuta' ja häsättää 'tehdä jotain kiireesti'. Sanat ovat "deskriptiivis-onomatopoeettisia" kuten monet muutkin merkitykseltään epämääräiset ja etymologialtaan hämärät sanat.

Muodossa hässäkkä esiintyvän johtimen -(A)kkA merkitys ei erityisemmin auta, sillä sillä ei tunnu olevan mitään selvästi erottuvaa merkitystä: Iso suomen kielioppi luokittelee yhteen "tappelua tai konflikti- tai sekaannustilaa kuvaav[at]" sanat hässäkkä, kahakka, mellakka, myräkkä ja nujakka (§ 199). Ylipäänsä -kkA-loppuiset sanat ovat hieman epämääräinen affektiivis-deskriptiivisten sanojen (ml. slangiväännökset tyyliin matikka) joukko, jossa edellä mainitun kahakka-ryhmän lisäksi ainoa denotatiivisesti erottuva merkitysryhmä tuntuisi olevan marjojen ja kasvien nimistö. Näyttäisi joka tapauksessa siltä, että johdokset *hässä, *hässi 'emätin' → hässäkkä 'emätin' ja häsy 'melu, meteli, touhu, kiire' → hässäkkä ovat aivan yhtä todennäköisesti syntyneet itsenäisinä muodosteina.

Muodollisesti samankaltaiset sanat voivat toki luonnollisessa kielessä assosioitua toisiinsa, vaikkeivät olisikaan geneettisesti sama sana. Jos yhteys hässäkän merkityksille 'emätin' ja 'häslinki' halutaan löytää, voitaisiin ensiksi mainittu merkitys kaiketi johtaa SSA:n sanalle häs(s)ä antamasta merkityksestä 'sotku, pörrö': tällaiselle assosiaatiolle löytyisikin mahdollinen paralleeli sanasta tuhero 'naisen häpykarvoitus', joka liittynee (deskriptiiviseen) verbiin tuhertaa 'tehdä jotakin kömpelösti tai hitaasti'. Koska tätä selitystä on kuitenkin pidettävä korkeintaan epämääräisenä arvauksena, voitaneen pitää todennäköisimpänä, että molemmat merkitykset ovat aivan yhtä alkuperäisiä. Koska eri murrealueissa on eroja, voi jokin sana tietysti kuulostaa jonkun toisen korvaan hassulta.

Lopuksi haluan vielä ihmetellä erästä asiaa. Jos joku käyttää sanaa panna (tai homo erectus), pidetään käsittääkseni yleisesti ottaen lapsellisena reagoida tyyliin "öhö, öhö, se sano panna", mutta kuitenkin hässäkän tapauksessa vastaava reaktio hieman kaunopuheisemmin muotoiltuna on täysin salonkikelpoista palstatilan täytettä. Höhöö!

Kieliopillisesta suvusta

Kieliopillinen suku on nominin pysyvä ominaisuus, joka vaikuttaa muiden kyseiseen nominiin viittaavien sanojen muotoon. Sana suku on käännöslaina latinan sanasta genus ja onkin tietyllä tapaa kuvaavampi kuin englannin gender 'sukupuoli'. Käsittelen tässä kirjoituksessa kieliopillista sukua historiallisesta näkökulmasta keskittyen lähinnä tuttuihin indoeurooppalaisiin kieliin, joissa sukujärjestelmä erottaa enintään maskuliinin, feminiinin ja neutrin (lat. neutrum 'ei kumpikaan'). Latinan kolmannen deklinaation hauskoja sukusääntöjä olen käsitellyt jo toisessa kirjoituksessa.

Skandinaavisten kielten en- ja ett-sukujen vaikutus näkyy artikkeleissa, adjektiivien epämääräisissä muodoissa sekä substantiivien määräisissä päätteissä, esim. ruotsin en stor katt ja den katten mutta ett stort hus ja det huset. Saksassa sukuja on kolme, maskuliini, feminiini ja neutri, jotka niin ikään tulee ottaa huomioon substantiivien määreissä ja niihin viittaavissa pronomineissa. Esimerkkinä alla olevassa taulukossa on adjektiivi gut 'hyvä' taivutettuna yksikössä epämääräisissä (vahvoissa) muodoissa. Päätteet sinänsä ovat historiallisesti osittain pronominaalisia, mutta sillä ei ole tässä yhteydessä merkitystä.

	m.	f.	n.
Nom.	guter	gute	gutes
Akk.	guten	gute	gutes
Gen.	guten	guter	guten
Dat.	gutem	guter	gutem

Latinassa on saksan tapaan kolme sukua, joiden omankieliset nimet ovat genus masculinum, genus femininum ja genus neutrum. Alla olevassa taulukossa on taivutettuna adjektiivi bonus 'hyvä' yksikössä. (Latinassa adjektiivit taipuvat kuten substantiivit.)

	m.	f.	n.
Nom.	bonus	bona	bonum
Akk.	bonum	bonam	bonum
Gen.	boni	bonae	boni
Dat.	bono	bonae	bono
Abl.	bono	bona	bono

Molemmista taulukoista on havaittavissa, että feminiini poikkeaa kaikissa muodoissa maskuliinista ja neutrista, joiden muodoista osa on yhteisiä. Toinen seikka, joka on syytä nostaa esille, on se, että neutri on aina samannäköinen nominatiivissa ja akkusatiivissa. Kolmas ja ehkä mielenkiintoisin seikka on se, että neutrin monikon nominatiivi ja akkusatiivi (ei näy taulukossa) on samannäköinen kuin feminiinin yksikön nominatiivi. Latinassa tämä ei päde vain mainittuun adjektiiviin (n. mon. bona) vaan myös lukuisiin pronomineihin, esim. ea 'hän (f.)' : ea 'ne (n.)', haec 'tämä (f.)' : haec 'nämä (n.)', illa 'tuo (f.)' : illa 'nuo (n.)'. Saksassa pätee sattumalta sama, vaikka monikko onkin kaikille suvuille yhteinen, esim. sie 'hän, se (f.)' : sie 'he, ne' ja määräinen artikkeli die (f.) ja die (mon.). Vertailun vuoksi mainittakoon, että gootissa ja muinaisenglannissa esimerkiksi määräisen artikkelin neutrin monikon nominatiivit ja akkusatiivit ovat þo ja þa, jotka ovat samanlaisia kuin feminiinin yksikön akkusatiivit þo ja þa mutta erinäköisiä kuin feminiinin yksikön nominatiivit so ja seo.

Venäjän kielessä on myös kolme sukua, joihin yllä mainitut huomiot pätevät sitä lukuun ottamatta, että pronominaaliset monikkomuodot ovat sulautuneet maskuliinisiksi, esim. possessiivipronomini 'meidän' on yksikön nominatiivissa наш (m.), наша (f.), наше (n.), mutta monikossa наши; muinaiskirkkoslaavissa vastaavat yksikkömuodot ovat kuitenkin našь (m.), naša (f.), naše (n.) ja monikossa kussakin suvussa naši (m.), našę (f.), naša (n.), joista viimeksi mainittu on samannäköinen kuin yksikön feminiini.

(Venäjässä lisäksi menneen ajan verbimuoto eli preteriti taipuu subjektinsa suvussa, esim. naiselta kysyttäisiin где ты была? 'missä olit?' mutta mieheltä где ты был? 'missä olit?', koska kyseessä on vanha aktiivinen perfektipartisiippi, joka luonnollisesti kongruoi pääsanansa suvussa ja luvussa. Muiden kielten habere-tyyppisillä verbeillä muodostettujen liittomuotojen pääosa on niin ikään alkujaan perfektipartisiippi, mikä näkyykin ranskassa silloin, jos objekti on liittoperfektissä verbimuodon edellä, esim. la femme, que j'ai vue 'nainen, jonka näin' mutta l'homme, que j'ai vu 'mies, jonka näin'. Periaatteessa tällainen perifrastinen rakenne kääntyisi suomeksi esim. 'minulla on mies nähtynä'.)

Latinan tytärkielet ovat (a)romaniaa lukuun ottamatta vähentäneet sukujen määrän kahteen yhdistäen neutrin maskuliiniin. Tämä onkin melko luonnollista, sillä latinan sijapäätteiden katoamisen seurauksena maskuliinin ja neutrin ero typistyy melko olemattomaksi. Germaaniset kielet ovat säilyttäneet neutrin paremmin: saksassa, kuten jo mainitsin, tavataan kaikki kolme sukua ja skandinaavistenkin kielten ett-suku on historiallisesti neutri: en-sukua, joka vastaa alkuperäistä maskuliinia ja feminiiniä, voisi leikillään kutstua vaikkapa utriksi.

Englannista kieliopillinen suku on käytännössä kadonnut kokonaan, vaikka pronomineissa erotetaankin skandinaavisten kielten tapaan miehiin viittaavat he, him ja his sekä naisiin viittaavat she, her, her (näitä kannattaa verrata saksan ylempänä käsiteltyihin adjektiivien päätteisiin.) Neutri on säilynyt englannissa vastaavalla tavalla pronomineina it ja that, jotka vastaavat saksan sanoja es ja das (saksassa sananloppuinen t > s). Muinaisenglannissa oli vielä kolme sukua, mikä välillä johti samanlaisiin luonnollisen ja kieliopillisen suvun ristiriitoihin kuin nykysaksassakin: esimerkiksi sana man 'mies' on maskuliini, wif 'nainen, vaimo' neutri, ja wifman 'nainen' on maskuliini. (Tämä on toisaalta pientä verrattuna esim. somalikieleen, jossa naag 'nainen' on feminiini ja naago 'naiset' maskuliini sekä inan 'poika' on maskuliini ja inammo 'pojat' feminiini.)

Nykykreikka on säilyttänyt muinaiskreikan kolme sukua. Muinaiskreikassa on kuitenkin huomattava eräs mielenkiintoinen ilmiö liittyen jo mainittuun neutrin monikkoon: jos subjekti on neutrin monikko, on siihen liittyvä verbi yksikössä, esim. τὰ σώματα θνητά ἐστιν 'ruumiit ovat kuolleita', jossa ἐστίν 'on' on yksikkö. (Suomalaisesta, joka on tottunut sanomaan ihmisistäkin "ne on siellä", tämä ei välttämättä tunnu kovin ihmeelliseltä.) Ylempänä mainitsin, että maskuliini ja neutri taipuvat historiallisesti melko samalla tavalla mutta feminiini eri tavalla. Tätä on tarkennettava siten, että feminiinin omaleimaisuus koskee oikeastaan vain *a-loppuisia sanoja, eli siis niitä, joiden yksikön nominatiivin pääte muistuttaa neutrin monikon nominatiivia.

Koska vanhimmassa tunnetussa indoeurooppalaisessa kielessa eli heetissä ei ole feminiiniä lainkaan, on esitetty otaksuma, että feminiini olisi syntynyt kollektiivijohtimesta, joka olisi ottanut myös neutrin monikon viran. (Kollektiivisanojen horjunta muodollisen monikollisuuden ja yksiköllisyyden välillä näkyy toisinaan nykyenglannissakin.)

Jopa edellä kuvattu maskuliinia edeltävä utri ja neutri tai ennemmin elollinen ja eloton voidaan teoriassa johtaa yhteisestä lähteestä, jos kantaindoeurooppalainen kieli on ollut alunperin ergatiivinen eikä nominatiivinen kuten attestoidut nyky- ja muinaiskielet. Käsitteitä on syytä selventää. (Käytän seuraavassa selostuksessa selkeyden vuoksi syntaktisia termejä.) Nominatiivisissa kielissä transitiivilauseen (esim. poika rikkoo lasin) ja intransitiivilauseen (esim. lasi hajoaa) subjektit ovat samassa sijamuodossa eli nominatiivissa (poika ja lasi), kun taas transitiivilauseen objekti on akkusatiivissa (lasin). Ergatiivisessa kielessä transitiivilauseen subjekti on ergatiivissa, transitiivilauseen objekti ja intransitiivilauseen subjekti puolestaan absolutiivissa: tällaisessa kielessä sana lasi olisi siis molemmissa esimerkkilauseissa samassa muodossa. Koska indoeurooppalaisten neutrien ominaispiirre on se, että ne ovat nominatiivissa ja akkusatiivissa samannäköisiä, voidaan esittää, että akkusatiivi on itse asiassa entinen absolutiivi: varovaisena esimerkkinä voitaisiin tarjota puer vitrum frangit 'poika rikkoo lasin' ja vitrum frangitur 'lasi hajoaa', joissa vitrum on toisen deklinaation neutrina tietysti samannäköinen sekä objektina että subjektina. Neutrin eli elottoman suvun synty siis olisi ainakin osittain seurausta siitä, että elottomiin tarkoitteisiin viittaavat sanat harvemmin esiintyivät transitiivilauseen subjekteina, koska esim. 'kivi rikkoo lasin' ilmaistaisiin ennemmin vitrum lapide frangitur -tyyppisesti.

(Edellä mainitussa heetissä ilmenee itse asiassa jakaantunut ergatiivinen järjestelmä: elollisia merkitsevät nominit noudattavat nominatiivista järjestelmää, mutta elottomia merkitsevät eli neutrisukuiset substantiivit ergatiivista. Hindissä puolestaan transitiivilauseen perfektissä subjekti ilmaistaan ne-tunnuksisella ergatiivilla, joka perustuu sanskritin tavalliseen menneen ajan rakenteeseen, josta esimerkkinä olkoon caṣaka upalena khaṇḍitaḥ 'kivi rikkoi lasin', jossa upalena on instrumentaali sanasta upalaḥ 'kivi' ja khaṇḍitaḥ passiivin perfektipartisiippi verbistä khaṇḍayati 'rikkoa', joka kongruoi substantiivin caṣakaḥ 'lasi' kanssa.)

Askel(e)ista

Olin lauantaina lauluyhtye Rajattoman joulukonsertissa Finlandia-talossa. Baritoni Ahti Paunu mainitsi kappaleen "Reippahasti käypi askelet" nimestä, että hän oli pitkään luullut, että viimeinen sana on askeleet, mutta oikea muoto on askelet, kuten "kiireiset eikä kiireiseet". Aihe on kommentaarin arvoinen.

Suomen kielessä on muutamia sanoja, joiden taivutusta voidaan sanoa sekaparadigmaiseksi, sillä niiden muodot sisältävät kahden eri taivutustyypin muotoja. Iso suomen kielioppi listaa (VISK § 70) seuraavat tapaukset: askel ~ askele, askar ~ askare, hepene, huhmar ~ huhmare, kannel ~ kantele, kinner, kyynel ~ kyynele, manner ~ mantere, muren, ommel ~ ompele, penger ~ penkere, piennar ~ pientare, sammal ~ sammale, seppel ~ seppele, taival ~ taipale, tanner ~ tantere, utare, vemmel ~ vempele. Osalla sanoista ei ole vaihtoehtoista yksikön nominatiivia, esim. hepene ei käytännössä esiinny muodossa heven, mutta monikon nominatiivi voi olla joko hepeneet tai hepenet. Yhdyssanojen määriteosana esiintyy lähinnä konsonanttiloppuinen muoto, esim. Kannelmäki, Taivallahti, Huhmarkallio, Manner-Suomi. On syytä huomata, että on olemassa myös sanoja, joilla ei esiinny vaihtoehtoisia muotoja, esim. sävel ja pökäle.

Kun on olemassa vaihtoehtoja, on tavallista vaatia yksiselitteistä vastausta siihen, kumpi on "oikein", tai edellyttää ainakin "johdonmukaisuutta": ensimmäisen vaatimuksen voisi tyydyttää esimerkiksi tuomitsemalla muodon askeleet vääräksi, jälkimmäisen hyväksymällä molemmat muodot mutta edellyttämällä muodon askeleet käyttäjiä käyttämään yksikön nominatiivia askele.

Jotta muotojen erot näkyisivät selvästi, alla sana askel(e) taivutettuna kaikissa sijamuodoissaan yksikössä ja monikossa. Vasemmanpuoleiset sarakkeet ovat lyhytvokaalisen sanan askel : askele- muotoja, oikeanpuoleiset pitkävokaalisen sanan askele : askelee- muotoja.

	Yks.		Mon.
Nom.	askel	askele	askelet	askeleet
Gen.	askelen	askeleen	askelten	askeleiden
Part.	askelta	askeletta	askelia	askeleita
Ess.	askelena	askeleena	askelina	askeleina
Transl.	askeleksi	askeleeksi	askeliksi	askeleiksi
Ines.	askelessa	askeleessa	askelissa	askeleissa
El.	askelesta	askeleesta	askelista	askeleista
Ill.	askeleen	askeleeseen	askeliin	askeleihin
Ades.	askelella	askeleella	askelilla	askeleilla
Abl.	askelelta	askeleelta	askelilta	askeleilta
All.	asekelelle	askeleelle	askelille	askeleille
Abes.	askeletta	askeleetta	askelitta	askeleitta
Komit.	-	-	askeline(-)	askeleine(-)
Inst.	-	-	askelin	askelein

(Pilkunviilaajille tiedoksi: komitatiivissa on yhdysmerkki siksi, että se esiintyy normaalisti omistusmuodossa, esim. askelineni, mutta yhdysmerkki on sulkeissa siksi, että ainakin teoriassa myös substantiivi voi esiintyä ilman possessiivisuffiksia, esim. ?askeline päivineen. Monikon genetiivin variantit askelien ja askeleitten olen jättänyt taulukosta pois tasapainon vuoksi.)

Kuten yllä olevasta näkyy, sanalla askel : askele- on konsonanttivartalo ja -e-vartalo, jonka vartalovokaali tavalliseen tapaan katoaa monikon i-tunnuksen edellä. Sanalla  askele : askelee- pitkä vartalovokaali puolestaan lyhenee monikon tunnuksen edellä.

Itse käyttäisin yksikön nominatiivissa ja partitiivissa konsonanttivartaloa, muissa yksikön muodoissa ja monikon nominatiivissa ee-vartaloa, lopuissa monikkomuodoissa todennäköisimmin -e-vartaloa. Muilla voi olla toisenlaisia preferenssejä. Muoto askeleet antaa googlessa 733 000 osumaa, askelet 850 000 (höystettynä hieman epäloogisesti kysymyksellä "Tarkoititko: askeleet"). Osa iskemistä on tietysti keskustelua siitä, kumpi muoto on oikein.

Suomen kirjakielen historian kannalta on mielenkiintoista vilkaista, mitä muotoja Mikael Agricola käyttää. Hänen oikeinkirjoitukselliset käytäntönsä tekevät joissakin tapauksissa mahdottomaksi todeta, onko esim. askeleniluettava /askeleeni/ vai /askeleni/. Yksiselitteisesti C : e -vartalotyyppiä edustavat askeltens, askelillas, askeldens, askeldas, askeld ja askelta; e : ee -tyyppiä edustaa yksittäinen askele. Loput tapaukset (askeleni, askelet, askelen, askelens, askeles) voivat edustaa kumpaa tyyppiä tahansa. Joka tapauksessa Agricolan käytäntö ei vastaa täysin nykykielistä, vaikka osoittaakin sekaparadigmaisuuden olevan ainakin yhtä vanha ilmiö kuin kirjoitettu suomen kieli.

Vielä vertailun vuoksi vastaavahko sana askar(e) esiintyy Agricolalla muodoissa askarehis 'askareissa', askareens ja askareita sekä epäselvässä muodossa askaren. Sana seppele esiintyy muodossa seppeleist (kaksi kertaa) ja erikoisessa yksikön partitiivissa seppelite. Vastaavassa muodosa on myös kynelite 'kyyneltä', joka esiintyy myös muodoissa kynelet, kynelit, kynelist(e), kynelihin, kynelil(l)e ja genetiivin monikkomuodoissa kyneliten, kynelitten, kynelten, kynelden sekä kynelis ('kyyneliesi'). Sana perkele esiintyy nykykäytännön vastaisesti muodossa perkelie 'perkeleitä'. Suhteellisen useasti esiintyvä cappale on Agricolalla nykykäytäntöä vastaava (cappaleet, cappaleissa, cappaletta jne.) lukuun ottamatta konsonanttivartaloista monikon genetiiviä cappalten, cappalde'.

Agricolan käyttämät sanan candele eräät muodot on syytä mainita erikseen. Agricola näyttää  horjuvan e- ja ee-vartalon välillä Dauidin psaltariin peräkkäin painetuissa muodoissa:

Kijtteket site HERRA Candelilla / Candeleilla ia Psalmilla. (Ps. 98:6)

(Kyse ei ole dittografiasta, sillä sanan toisinto esiintyy alkutekstissäkin.)

Muoto candelilla vaikuttaisi olevan sanasta *cannel, muoto candeleilla puolestaan sanasta candele. Seuraavat kaksi muotoa ovat selvästi viimeksi mainitun taivutusmuotoja:

Ne wanhat pwtuijt porteista / Ja ne Nooricaiset eij sillen candelecta soijta / (Val. 5:14)
Kijtteket hende Pasunan soijtosa / kijtteket hende psaltarille / ja Candelehel. (Ps. 150:3)

Sanan candelecta 'kanteletta' kirjoitusasu viitannee ääntöasuun /kantelexta/, jonka frikatiivi näkyy myös supistumattomassa muodossa Candelehel /kantelehel/ 'kanteleella'. Agricolan e-loppuiset muodot päättyvät siis mitä ilmeisimmin jäännöslopukkeeseen, jota nykysuomen oikeinkirjoituksessa ei merkitä, mutta joka  assimiloituu puheessa seuraavan konsonantin kanssa, esim. kantelekin ääntyy [kantelekkin]. Assimilaatiosta seuraava rajageminaatio merkitään kuitenkin sanansisäisessä asemassa, kun partitiivin pääte -tA saa muodon -ttA, esim. kanteletta (joka siis oikeastaan jakaantuu historiallisesti kantelet+ta). Vokaaliloppuiset e : ee -vartalot kuten askele noudattavat taivutukseltaan siis (niin Agricolalla kuin nykysuomessakin) vene-tyyppiä: vene, veneen, venettä ja askele, askeleen, askeletta.

(Edellä mainittua vertausta sotkee tietysti se, että vene esiintyy Agricolalla paitsi muodossa *wene : wenehe- myös metateettisessa muodossa wenhe, vrt. nykysuomen vale ja valhe tai ori ja orhi. Huomattakoon myös, että koska äännelait eivät välttämättä ole poikkeuksettomia, ei supistumattomien muotojen kuten candelehel  olemassaolo sinänsä todista, että esim. askaren olisi välttämättä /askaren/ eikä muodosta askarehen supistunut /askareen/.)

Kahdesta vaihtoehtoisesta muodosta toinen on yleensä vanhempi. Koska sanojen lyhentäminen lopusta (askele > askel jne.) ei vaikuta todennäköiseltä jäännöslopukkeellisen tavun tapauksessa, ja koska pitkävokaalisten muotojen taivutukselle on olemassa malli vene-tyypissä, voidaan otaksua, että konsonanttiloppuiset muodot (eli tyyppi askel : askelen) ovat alkuperäisempiä (eli askel > askele jne.). Suomen lähisukulaiskielessä aunuksenkarjalassa käsiteltyjä vastaavat kaksivartaloiset sanat ovat nominatiivissa konsonanttiloppuisia ja muodostavat yksikön partitiivin konsonanttivartalosta, loput sijat vokaalivartalosta (tässä yksikön genetiivi): sammal, sammaldu, sammalen; vemmel, vemmeldu, vembelen; piennar, piennardu, piendaren. Hieman syvällisempää vertailua varten olen koonnut alla olevaan taulukkoon ylempänä mainittujen Ison suomen kieliopin luettelemien muotojen rinnalle ylempänä mainitut Agricolalla esiintyvät muodot sekä lähisukukielten karjalan, viron ja vepsän vastaavat muodot. Taulukko ei ole missään nimessä täydellinen, mutta tässä yhteydessä riittävä:

VISK	Agricola	karjala	viro	vepsä
askel, askele	ascele	askel	-	-
askar, askare	*askare	-	-	-
hepene	-	-	-	-
huhmar, huhmare	-	hu(u)hmar	uhmer	hum₍bar
kannel, kantele	candele	kanteleh	kannel	-
kinner	-	kinner	kinner	-
kyynel, kyynele	*kynel	kyynäl	-	künaл, künaлi
manner, mantere	*manner	manner	manner	-
muren	-	-	-	-
ommel, ompele	-	-	-	-
penger, penkere	-	penker	(penger)	-
piennar, pientare	-	piennar	peenar	pie̯ndä₍r
sammal, sammale	-	sammal	sammal	sammaл
seppel, seppele	*seppele	-	seppel	-
taival, taipale	-	taival, taipaleh	-	-
tanner, tantere	-	tanner	tander	tand₍ar
utare	-	uvar, utareh	udar	uda₍r
vemmel, vempele	-	vemmel, vempeleh	vemmal	bem₍beĺ, vembe͔л

(Agricolan sarakkeessa asteriski merkitsee, että nominatiivia ei suoraan tavata aineistossa, mutta olen päätellyt sen attestoitujen muotojen perusteella. Viiva merkitsee, että kyseistä sanaa ei esiinny käyttämissäni aineistoissa, karjalan ja vepsän tapauksessa Karjalan kielen sanakirjassa ja vepsän verkkosanastossa. Viron penger on murteellinen.)

Käsillä olevan materiaalin perusteella vaikuttaa vahvasti siltä, että -e-loppuisia muotoja esiintyy lähinnä suomen kielessä sekä hieman vähäisemmissä määrin karjalassa. Tämä näyttäisi tukevan edellä esitettyä otaksumaa, että konsonanttiloppuiset muodot ovat alkuperäisempiä ja askele-tyyppi edustaa vene-tyyppisten sanojen vaikutuksesta syntynyttä innovaatiota.

Mainittakoon, että vene-tyypin sanat päättyvät alkunperin konsonanttiin: muotojen vene, veneen, venettä taustalla ovat veneh, venehen ja venehtä, joiden h on sanan lopussa muuttunut seuraavan konsonantin kanssa assimiloituvaksi jäännöslopukkeeksi ja vokaalien välissä kadonnut johtaen peräkkäisten vokaalien sulautumiseen pitkäksi vokaaliksi. Merkittävää on se, että näin analysoituna veneh : venehen taipuu itse asiassa tismalleen samalla tavalla kuin askel : askelen. Näin ollen askel ja askele taipuvat (tavalliselle kielenkäyttäjälle vieraasta näkökulmasta) itse asiassa samalla tavalla.

Huomaan, että tästä kirjoituksesta tuli puolivahingossa lähes tieteellinen, joten siitä tuskin on kielenhuollollista iloa sellaiselle, joka olisi vain halunnut tietää, kumpi muoto on oikein. Mitä tulee alkuperäiseen ongelmaan, kävi vastaus ilmi jo ensimmäisessä kappaleessa: kyseisessä laulussa muoto askeleet ei rimmaisi sanan kiireiset kanssa, joten askelet on yksiselitteisesti oikein.

Gluteenista, matematiikasta ja kunnallisvaaleista

[Källinjälkeinen, muistinvaraisesti palautettu versio.]

Törmäsin vahingossa muutamiin kielenkäyttöön liittyviin väitteisiin, joita halusin kommentoida, mutta katsoin parhaaksi käsitellä niitä täällä ikään kuin asiayhteydestään irrotettuina ja alkuperäisiin lähteisiin linkittämättä. Lukija voi halutessaan olettaa, että olen tekemisen puutteessa (heh) keksinyt kaikki nämä väitteet itse, riippumatta siitä, että on itse mahdollisesti esittänyt niitä jossain.

Väite numero 1: "Muoto gluteeni on väärin, pitäisi olla gluteiini."

Eräässä kommentissa esitettiin esimerkkinä kielenhuollon turhuudesta se, että muotoa gluteeni pidetään oikeana siksi, että se on vakiintunut käyttöön. Kielenhuollon merkitys on kommentaattorin mukaan siis vain toteava, ei ohjaava, mikä johtaa kielen rappioon, sillä hänen mielestään oikea muoto olisi gluteiini, koska kyseessä on proteiini; samanlaista logiikkaa noudattaa myös nimitys ksylitoli, joka on eräs alkoholi.

(En nyt edes mene siihen, että kaikki kieli on lopulta vakiintunutta käyttöä onomatopoeettiset ja ikonista periaatetta noudattavat muotokeinot mukaan lukien.)

Koska kemian ja hiukkasfysiikan ilmiöt ovat molekyyli- ja atomitasolla huomattavan kaukana arkielämästä, jossa ihmiskieli on syntynyt, on ihan asiallista kysyä, mistä tieteen terminologia on tullut. Kauan tunnettujen aineiden lisäksi (esim. rauta, kupari, kulta) jotkut myöhemmin keksityt alkuaineiden nimet ovat suomeksikin jokseenkin läpinäkyviä, kuten happi, vety ja typpi (vrt. saksan Sauerstoff 'hapanaine', Wasserstoff 'vesiaine' ja Stickstoff 'tukahdutusaine', jonka suomenkielinen vastine tosin tulee sanasta typehtyä). Useimmissa tapauksissa kyse on kuitenkin latinan tai kreikan sanoista, jotka tietenkin alkujaan merkitsevät jotain täysin arkipäiväistä: esimerkiksi kelpaavat edellä mainittujen alkuaineiden englanninkieliset nimet oxygen, hydrogen ja nitrogen, joiden pohjalla ovat kreikan sanat ὀξύς 'terävä, hapan', ὕδωρ 'vesi' ja νίτρον 'sooda'. Päätteen -gen taustalla on ranskan kielessä kemian tarpeisiin keksitty -gène, joka pohjautunee kreikan muodollisesti vastaavaan yhdysadjektiivien jälkiosaan -γενής, joka voitaisiin sekä asiallisesti että etymologisoivasti suomentaa '-lainen'.

Sana alkoholi tulee espanjanarabian sanasta al-kuḥul, jossa al on määräinen artikkeli ja kuḥul viittaa meikkinä käytettyyn antimonijauheeseen. Sanan merkitys on sittemmin muuttunut merkitsemään alkoholijuoman tislaamalla saatavaa olemusta eli 'alkoholia'. Kemiassa alkoholista on tullut kuitenkin yläkäsite, ja alkoholijuomissa esiintyvää alkoholia nimitetään takemmin etanoliksi. Lukion kemiantunneilta mieleen muistuvat metanoli, etanoli, propanoli ja butanoli sekä vastaavat alkaanit metaani, etaani, propaani ja butaani. Päätteiden -oli ja -aani merkitysten erottaminen 'alkoholiksi' (kemiallisena terminä, ei arkimerkityksessään!) ja 'alkaaniksi' on esimerkki pyrkimyksestä systematisoida nimistöä: jopa sana alkaani perustuu sanaan alkoholi. Koska (al)kemian historia on pitkä, on nimistön historian kerroksisuus jossain määrin näkyvissä nykyään käytettävässäkin nimistössä: sanan ksylitoli loppuosa -oli on jo edellä mainittu 'alkoholi', alkuosa ksyl- tulee kreikan sanasta ξύλον 'puu' ja väliin jäävä -it- on pohjimmiltaan sama kuin mineraalienkin nimissä käytettävä -iitti. Yhdistelmä -itoli on vakiintunut merkitsemään sokerialkoholeja, esim. sorbitoli, maltitoli.

Kemian terminologian taipumus pilkkoa sanoja on mielenkiintoinen esimerkki tietoisesti kehitetyistä analogiamuodosteista ja jopa kokonaisten sanojen muuttumisesta johtimiksi. Ilmiö ei sinänsä poikkea siitä, että englannin hamburger on ymmärretty yhdyssanaksi (jollainen sen pohjalla oleva nimi Hamburg toki etymologisesti on), jossa alkuosa voidaan vaihtaa sen mukaan, mitä välissä on joko pihvin tilalla tai sen kanssa, esim. cheeseburger 'juustohampurilainen' tai fishburger 'kalahampurilainen'. (Mieleen tulee myös arabiasta swahiliin lainattu kitabu 'kirja', jonka ensitavu ki on swahilissa käsitetty substantiiviluokan tunnukseksi; päinvastaisesta käy esimerkiksi ylempänä mainittu alkoholi.) Pidätän joka tapauksessa oikeuden pitää hassuna sitä, että kreikan maskuliinin yksikön nominatiivin pääte -ος on saanut merkityksen 'sokeri', nimittäin γλεῦκος 'makea viini, makeus' > ra. glucose 'glukoosi', jonka mallin mukaan muut -oosi-päätteiset nimet on muodostettu, esim. fruktoosi 'hedelmäsokeri'. (Ja merkitseehän latinan monikon datiivin päätekin nykyään 'linja-autoa'!)

Edellinen selostus antanee käsillä olevan asian eli gluteenin kannalta riittävän kuvan kemiallisen nimistön periaatteista. Sanaa gluteeni ei ole kuitenkaan johdettu millään päätteellä, vaan se on suoraan latinan sana gluten 'liima'. Sana proteiini on johdettu kreikan sanasta πρώτειος 'ensiluokkainen' samalla -iini-johtimella kuin monet muutkin aineiden nimet, esim. kofeiini ja gelatiini. Englannissa johdin esiintyy joissain sellaisissakin nimissä, joista se suomessa puuttuu, esim. chlorine 'kloori', fluorine 'fluori', iodine 'jodi'. Sana gluteeni tulee kuitenkin latinan sanasta gluten 'liima' ilman mitään johdinta, eikä siis ole mikään väännös gluteiinista.

En kuitenkaan pitäisi sitä suurena ongelmana, jos gluteenia nimitettäisiin gluteiiniksi. Mutta onko tällainen kieli huolletumpaa ja vähemmän rappeutunutta? Jos seepran nimi muutettaisiin seeproseksi, kun se kerran on eräänlainen hevonen, tulisiko suomesta parempi kieli?

Väite numero 2: "Matematiikka on universaali kieli, jota ei tarvitse opettaa (äidin)kielen kautta."

Tämä ajatus esitettiin keskustelussa, jossa pohdittiin maahanmuuttajaoppilaiden puutteellisen kielitaidon vaikutusta oppimiseen ja siten yleisemmin Pisa-tuloksiin.

Sanaa kieli voi käyttää laajennetussa merkityksessä esimerkiksi ilmaisuissa rakkauden kieli ja musiikin kieli. Samoin voidaan puhua jonkin visuaalisen taidemuodon (kuva)kielestä. Kuvakieli on yksinkertaisimmillaan lähinnä oikeaa kieltä siinä mielessä, että sitä voidaan pitää ikonisen periaatteen korkeimpana ilmentymänä: realistinen kuva esittää jotakin oliota, asiantilaa tai tekoa ja vastaa siis kielellisen väitöslauseen asiasisältöä. Ikonista periaatetta soveltaa myös sarjakuvan kieli esimerkiksi silloin, kun ilmaistaan pitkää hiljaisuutta usealla peräkkäisellä puhekuplattomalla kuvalla, mutta tällainen merkitys pitää jo jossain määrin oppia erikseen. Selvästi konventionaalisesta (vaikkakin tietysti ikonisperäisestä) kuvakielestä voidaan puhua silloin, kun tietynmuotoiset viivat ilmaisevat vaikkapa liikesuuntaa, vauhtia, palelemista tai hajua.

Joka tapauksessa matematiikka ei ole kieli. Yksinkertaisimmin tämän voi osoittaa siten, että mitään oikealla kielellä sanottua tai kirjoitettua ei voi kääntää matematiikaksi. Perusteellisempi todistus onnistuisi tietenkin siten, että verrattaisiin kielen määritelmää matematiikan määritelmään. Kieli on kyky ajatella ja viestiä ajatuksia eli abstrahoida ja yhdistää abstraktiot eli merkitykset merkkiin ja merkkejä käsittelemällä käsitellä ajautuksia. Matematiikkaa en osaa määritellä, muttei tietääkseni osaa oikein kukaan muukaan. Toisaalta ei ole tyhjentävästi selitetty sitäkään, miten merkin ja merkityksen suhde oikeastaan toimii, mitä voitaneen pitää melko keskeisenä asiana kieltä määriteltäessä. Näin ollen ei ilmeisesti voida osoittaa, että matematiikka olisi kieli, mutta käänteinen oletus johtaa mielettömyyteen, koska matematiikaksi ei voida ilmaista mitään: matemaattisten asioiden ilmaiseminen tarvitsee kielen eli merkkijärjestelmän välittäjäkseen. Koska matematiikka on kuitenkin tietoa luvuista (tms.) voidaan matematiikan ajatella sitältyvän kieleen, mutta tämä ei tee siitä kieltä sen enempää kuin muistakaan tiedonaloista, vaikka matematiikka onkin siinä mielessä erityisasemassa, että se on ainakin jossain määrin tosimaailman ilmiöistä riippumatonta.

Matematiikan kieltä ei pidä sekoittaa matemaattiseen merkintätapaan,  joka on tietenkin nykymaailmassa käytännössä kielestä riippumaton: esimerkiksi 4x - 6 = 8x ymmärretään kaikkialla samalla tavalla, mutta suomenkielistä lausetta neljä äks miinus kuusi on yhtä kuin kahdeksan äks ei. Matemaattista merkintätapaa ei kuitenkaan voi opettaa kieltä käyttämättä sellaiselle, joka ei tunne matemaattisia käsitteitä. Toki yhteydenottoyrityksissä muiden planeettojen sivilisaatioiden kanssa on sovellettu ikonisten merkkien ja ei-ikonisten merkkien yhdistelmiä, joiden perusteella vieras äly voisi teoriassa päätellä ei-ikonisten merkkien merkityksen (esim. lukuisilla variaatioilla kaavasta ··· + ····· = ········ voitaisiin opettaa merkkien + ja = merkitykset sekä lukuisilla tosilla ja epätosilla yhtälöillä opettaa merkit merkityksille 'tosi' ja 'epätosi'), mutta oikein ymmärrettynäkin tällainen viesti, oli se kuinka monimutkainen ja pitkälle viety tahansa, ei kuitenkaan käytännön tasolla tarkoittaisi muuta kuin 'olemme olemassa ja tiedämme ainakin sen verran kuin ymmärsitte tästä'. Menetelmää tuskin voitaisiin pitää kouluopetuksen kannalta käytännöllisenä vaihtoehtona.

(Sanaa kieli käytetään metaforisessa merkityksessä myös puhuttaessa ohjelmointikielistä, mutta ohjelmointikieli ei ole nähdäkseni sen enempää kieli kuin auton ohjausjärjestelmäkään. Yritän kuitenkin lähestyä tätä aihetta mieluummin toisella kertaa.)

Väite numero 3: "Ei saa sanoa kuntavaalit, pitää sanoa kunnallisvaalit."

Ajatus on siinä, että koska presidentinvaaleissa valitaan presidentti ja eduskuntavaaleissa eduskunta mutta kuntavaaleissa ei valita kuntaa, on oikea muoto kunnallisvaalit. (Olisi tietysti hassua kysyä, että valitaanko kunnallisvaaleissa sitten joku "kunnallis", tai nillittää siitä, että sanassa presidentinvaali alkuosa on genetiivissä ja kun taas eduskuntavaalissa alkuosa on nominatiivissa.)

Yhdyssanan alkuosa kunnallis- vastaa adjektiivia kunnallinen. Sitä käytetään myös sellaisissa sanoissa kuin kunnallishallinto ja kunnallistalous, ja sen merkitys on suunnilleen 'kuntaan liittyvä, kuntaa koskeva'. Samalla logiikalla kuin puhutaan kunnallisvaaleista voitaisiin eduskuntavaaleista puhua valtionvaaleina tai valtiollisvaaleina; esimerkiksi valtiontalous ja valtionhallinto ovat vakiintuneita termejä.

Ongelma (tai "ongelma") on vastaava kuin sanan tinnitus tapauksessa. Useimmat kielipoliisit suuttuvat kuullessaan muodon tinnitys ja valistavat mielellään, että kyseessä on latinan sana tinnitus (äännetään tosin [tinn'i:tus] eikä ['tinnitus]). Sanasta on kuitenkin johdettu suomenkielinen verbi tinnittää, josta tinnitys on aivan kelvollinen produktiivisella -tUs-johtimella muodostettu johdos. Se, että on olemassa latinalaisperäinen sana, jonka suomalaisittain äännetyltä muodolta tinnitys kuulostaa, on tuskin riittävä syy "kieltää" kyseistä muotoa. Samaten on turha tuomita vääräksi muotoa kuntavaalit vain siksi, että on olemassa myös sana kunnallisvaalit. Muita perusteita voi toki olla olemassa.

Yhdyssanat voi karkeasti jakaa endosentrisiin ja eksosentrisiin. Eksosentrisiä ovat sellaiset yhdyssanat, joiden kumpikaan jäsen ei viittaa tarkoitteeseen: esimerkiksi siniparta ei ole eräänlainen parta, vaan henkilö, jonka parta on sininen. Endosentrisissä yhdyssanoissa yhdyssanan toinen jäsen (edusosa) viittaa tarkoitteeseen, esim. pujoparta, joka on eräänlainen parta. (Kuitenkin molemmissa esimerkeissä yhdyssanan alkuosa määrittää jälkiosaa, joten niitä voi nimittää myös yleisesti määritysyhdyssanoiksi erotuksena summayhdyssanoista.)

Endosentrisin määriteyhdyssanoin kutsuttavat kunnallis-, eduskunta-, presidentin- ja europarlamenttivaalit ovat kaikki jonkinlaisia vaaleja eli semanttista terminologiaa käyttääkseni hypernyymin vaali hyponyymejä. Koska vaali merkitsee sekä etymologisesti että synkronisesti tekoa, jossa valitaan, voidaan otaksua, että määriteosa ilmoittaa, mitä valitaan, kuten alkuperäisen väitteen perustelu kuuluikin. Määriteosa voi olla nominatiivin (eduskuntavaalit) tai genetiivin (presidentinvaali) näköinen.

On olemassa yhdyssanoja, joissa määriteosa todella kuvaa edusosan ilmaiseman tekemisen kohdetta: vedonlyönnissä lyödään vetoa, kansanmurhassa murhataan kansaa ja estejuoksussa juostaan esteitä. Toisaalta löytyy myös vastakkaisia esimerkkejä: yliopisto-opiskelu ei ole yliopiston opiskelua vaan opiskelua yliopistossa, eikä kouluammunta ole koulun ammuntaa vaan kouluttautumista ampumiseen. Tekemistä kuvaavan yhdyssanan määriteosa voi siis määrittää muutakin kuin edusosan ilmaiseman tekemisen kohdetta.

Muodon x-vaali(t) tulkitseminen merkityksessä 'vaalit, joissa valitaan x' ei siis vaikuta yleisesti pätevältä. Kun edusosa on yksiköllinen, merkitsee yhdyssana vaalitapaa: listavaalissa ja henkilövaalissa määriteosa kyllä merkitsee valinnan kohdetta, muttei samalla tavalla kuin eduskuntavaaleissa ja presidentivaaleissa, joissa määriteosa kuvaa vaalin lopputulosta eikä äänestäjän vaihtoehtojen tyyppiä. Enemmistövaalissa määriteosa ei kuvaa kohdetta lainkaan.

Ei siis vaikuta olevan mitään erityistä syytä pitää ilmaisua kuntavaalit lähtökohtaisesti suomen kielen vastaisena. On kuitenkin syytä huomata, että yhdyssanan alkuosilla kunta- ja kunnallis- on toisinaan merkitysero: kuntapolitiikka on hallituksen kuntiin kohdistuvaa politiikkaa, kun taas kunnallispolitiikka on kuntatason politikointia.

Lopuksi on sanottava, että itsekin käytän asiallisissa yhteyksissä mieluummin lakitekstissä esiintyvää muotoa (kunnallisvaalit), mutten lähtökohtaisesti pidä muita vaihtoehtoja väärinä tai turmiollisina.

Kommentti Iltalehden hömppäjuttuun

Iltalehdessä ilmestyi viime keskiviikkona juttu otsikolla "Nämä lauseet saavat kielipoliisin näkemään punaista". En ole kielipoliisi, mutta jutussa on muutama mielenkiintoinen seikka, joita ajattelin kommentoida.

"1. 'Matkustan talvi lomalla Thaimaaseen.'
Thaimaahan ei mennä kuten taivaaseen. Thaimaa on yhdyssana, joka muodostuu sanoista Thai + maa. Ymmärrätkö nyt? Maahan, ei maaseen. Talviloma on yhdyssana, jonka oikeinkirjoituksen voi testata lisäämällä sanojen väliin adjektiivin. Kumpi kuulostaa järkevämmältä: 'rentouttava talviloma' vai 'talvi rentouttava loma'?"

Viittasin tähän Thaimaa-asiaan aikaisemmassa kirjoituksessa. Näinhän asia on, mutta ei ole täysin tavatonta, että erisnimiä taivutetaan eri tavalla kuin vastaavia yleisnimiä, esim. Aarre : Aarrelle eikä **Aarteelle. Thaimaa edustaa toki eri tyyppiä siinä, että se todella on nimensä mukaisesti maa.

Yhdyssanojen osalta toimittaja kuitenkin jakaa yleisen väärinkäsityksen: yhdyssana ei lähtökohtaisesti ole oikeinkirjoituskäsite, vaan sananmuodostuksellinen käsite. Suomessa yhdyssanat kirjoitetaan yhteen (esim. talviloma) tai yhdysmerkillä, jos alkuosa on kotiutumaton lainasana (esim. wingtsun-harrastaja), päättyy samaan vokaaliin, jolla loppuosa alkaa (esim. esi-isä), tai harvemmin jos sana voisi muuten sekoittua johonkin muuhun muotoon (esim. sisar-ilta). Englannissa yhdyssanoja ei aina kirjoiteta yhteen (esim. compound word), mutta tämä ei tee niistä yhtään vähemmän yhdyssanoja. Se, että yhdyssanan sisälle ei voi lisätä adjektiivia, on tietenkin aivan oikea keino tunnistaa yhdyssana.

"2. "Kumpa en olisi ollut niin agressiivinen."
Jos liitepartikkelit tuottavat hankaluuksia, kannattaa pilkkoa sana osiin. Kumpa-sana hahmottuu, kun ymmärtää, että sanan perusmuoto on kun. Oikea muoto on siis kunpa. Samalla tavalla muodostuvat esimerkiksi myös niinpä (niin + pä) ja otapa (ota + pa). Aggressiivinen kirjoitetaan kahdella g:llä, koska se on siinä muodossa vakiintunut kieleen. Sen sijaan regressio kirjoitetaan yhdellä g:llä."

Kun ei ole oikeastaan sanan kunpa "perusmuoto": perusmuodolla viitataan normaalisti ns. hakusanamuotoon, esim. verbien tapauksessa infinitiiviin ja nominien tapauksessa yksikön nominatiiviin. Kunpa ja niinpä eroavat muodosta otapa sikäli, että viimeksi mainittua on sanan ota ja liitteen -pA yhdistelmä, jonka merkitys on osiensa summa, kun taas kunpa ja niinpä ovat leksikaalistumia, joissa liitepartikkelin ja isäntäsanan yhdistelmällä on merkitys, jota yhdistämättömällä sanalla ei ole. Sivumennen sanoen todettakoon, että ainoa assimilaatioilmiö, joka suomen kielen oikeinkirjoituksessa on tapana merkitä, on vokaaliharmonia, esim. jalassa, kädessä. Historiallisessa mielessä voitaisiin tietysti mainita potentiaalissa ja aktiivin perfektipartisiipissa esiintyvät assimilaatiot, esim. ollut < *olnut (vrt. viron olnud), purree < *purnee.

Selitys sanojen aggressiivinen ja regressiivinen oikeinkirjoituksen "erosta", vaikka sinänsä oikea, osoittaa lähinnä toimittajan laiskuutta. Pohjimmiltaan syy on siinä, että kyseisten sanojen taustalla olevat latinan kielen vartalot ovat aggress- ja regress-. Ensiksi mainitussa on etuliitteenä ad-, joka assimiloituu seuraavaan konsonanttiin, jälkimmäisessä puolestaan re-, jonka yhteydessä ei tapahdu mitään fonologisia muutoksia.

(Suomessa on muuten ainakin kaksi lainasanaa, jotka merkitsevät aivan eri asiaa ja joissa ei ole muuta eroa kuin se, että toisessa ad- on assimiloitunut, toisessa ei: appositio ja adpositio.)

"3. 'Minun vaimo täyttää ensi viikolla 50-vuotta.'
Virkkeen alusta puuttuu omistusliite. Oikea ilmaisu olisi 'minun vaimoni'. Pelkkä 'vaimoni' riittää myös. 50 vuotta ei ole yhdyssana, joten yhdysviivaa ei tarvita. Testaa itse: '50 upeaa vuotta' kuulostaa järkevältä, eikä viivalle löydy ilmaisusta luontevaa paikkaa. 50-vuotias sen sijaan on yhdyssana, koska kielikorva pakottaa adjektiivin sanan eteen: 'upea 50-vuotias'."

Omistusliitteet eli possessiivisuffiksit ovat yksi nettikielipoliisien suosikkiaiheista. Joskus aiheesta mesoaminen menee liiallisuuksiin, kun kirjakielen vaatimukset ulotetaan sellaisiin yhteyksiin, joissa on selvästi tavoiteltu puhekielisempää muotoa, esim. "Arvostele mun illallinen", jossa jo pelkkä mun on selvästi puhekielinen: arvostele mun illalliseni olisi todella outo. (Puhekielen käytön paheksuminen on täysin possessiivisuffikseista erillinen aihe.)

Omistusliite ei tässä puutu virkkeen alusta vaan sanan vaimo lopusta. Omistusliitteet eivät ole muuten oikeasti edes liitteitä samalla tavalla kuin ylempänä käsitelty -pA. Testaa itse: sanotko **miesni vai mieheni?

Kyseisessä esimerkissä olisi ollut hedelmällistä nostaa esille myös ensi viikolla, jonka alkuosan suhteen kielenhuollon normi on mielestäni hieman erikoinen: koska sana ensi on taipumaton adjektiivi (kuten pikku), voidaan esim. ensi lumi kirjoittaa myös erikseen. Omassa idiolektissäni ensi kesä 'seuraava kesä' ja ensilumi 'ensimmäinen lumi' eroavat toisistaan selvästi: ensiksi mainittu on adjektiivin ja substantiivin muodostava lauseke, jossa molemmilla sanoilla on oma pääpainonsa, jälkimmäinen yhdyssana, jonka jälkiosa on sivupainollinen. Myös merkitys on eri: adjektiivi ensi tarkoittaa 'seuraavaa', yhdyssanan alkuosa ensi-  puolestaan vastaa sanaa ensimmäinen. En näe toistaiseksi käytännössäni mitään ongelmaa, eikä se edes taida olla ristiriidassa suositusten kanssa. Ison suomen kieliopin käyttämä ilmaisu ensi tavu 'ensimmäinen tavu' sattuu silmiin.

"4. 'Isoisä menehtyi äkkillisesti Talvisodassa.'
Äkillisesti ei voi menehtyä, vaikka päteväkin kielipoliisi saattaa joskus haksahtaa tähän virheeseen. Menehtyminen perustuu mennä-verbiin, ja se viittaa vähitellen tapahtumiseen. Joku voi menehtyä pitkällisen sairauden uuvuttamana. Tyylisuunnat, ajanjaksot ja sotien nimet, kuten antiikki, pronssikausi ja talvisota kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella."

(Muoto äkkillisesti on ilmeisesti tahaton virhe.)

Sanan menehtyä merkityksen etymologisoiva selitys on melko puutteellinen. Verbin mennä teolaatu (Aktionsart) ei ole välttämättä vähitellen tapahtuva, esim. hän meni kotiin, eikä -e/A+htU-johdinkaan muodosta pelkästään vähittäiseen muuttumiseen viittaavia verbejä, esim. erehtyä, tapahtua, seisahtua, havahtua, ilahtua. On totta, että monet johdokset viittaavat myös (suhteellisesti) pitemmän prosessin tuloksena tapahtuvaan muutokseen, esim. tyrehtyä, homehtua, ummehtua, läkähtyä, pakahtua. Verbi menehtyä kuuluukin varmasti alkujaan tähän tyyppiin, vaikka sitä onkin alettu käyttää jonkinlaisena eufemismina muuhun kuin vanhuuteen kuolemisesta.

(Sitä paitsi sodassa kaadutaan.)

Jää epäselväksi, miksi toimittaja mainitsee juuri tyylisuunnat ja ajanjaksot esimerkkeinä pienellä kirjoitettavista asioista: ovatko ne jotenkin rinnasteisia sotiin? Pääsääntö suomessa on, että kaikki kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella paitsi erisnimet eli johonkin konkreettiseen entiteettiin viittaavat yksilöivät nimitykset.

Helsingin latinankielisiä piirtokirjoituksia, osa 2

Edellinen kirjoitus ei luonnollisesti kattanut kaikkia Helsingin latinankielisiä piirtokirjoituksia, joten tässä on muutama lisää.

Aleksis Kiven aukion eteläreunassa (käsittääkseni Helsingin matalin kohta) sijaitsevan valtion taidemuseo Ateneumin C. E. Sjöstrandin suunnittelemaa fasadia koristaa seuraava lause:

CONCORDIA RES PARVAE CRESCVNT

'Sovussa pienet asiat kasvavat' tai oikeammin 'yhteisymmärryksessä pieni valtio tulee suureksi'. Lause on peräisin Gaius Sallustius Crispuksen Jugurthan sotaa käsittelevästä teoksesta (Iug. 10,6).

Ensimmäisen deklinaation eli a-päätteisten substantiivien ablatiivi on yksi harmillisimmista sijamuodoista. Yksikön ablatiivin pääte on -ā eli pitkä a-äänne, joka ei kirjoituksessa erotu yksikön nominatiivista: ilmaisussa pro forma, pro patria on molemmissa ablatiivi eikä nominatiivi. Tästä syntyy helposti virheellinen käsitys, että pro-preposition voi laittaa minkä tahansa sanan eteen, esim. **pro animalia. Sana animalia on kuitenkin sanan animal 'eläin' monikko, joten oikein taivutettuna lauseke olisi pro animalibus 'eläinten puolesta'.

Kluuvinlahti ulottui ennen nykyisen Esplanadin puiston tasalle, mutta täytettiin 1800-luvun aikana. Aleksanterinkadulla on vanhan rantaviivan kohdalla jalkakäytävällä Tuula Närhisen luettelo lajeista, joita paikalla on esiintynyt. Olen jakanut nimet omille riveilleen ja merkinnyt lajien suomenkieliset nimet niiden viereen lukemisen helpottamiseksi:

[·C]AREX NIGRA 'jokapaikansara'
·BITHYNIA TENTACULATA 'hoikkasarvikotilo'
·CORDYLOPHORA CASPIA 'murtovesipolyyppi'
·PERCA FLUVIATILIS 'ahven'
·POTAMOGETON PERFOLIATUS 'ahvenvita'
·ESOX LUCIUS· 'hauki'

·LEMNA MINOR 'pikkulimaska'
·BOLBOSCHOENUS MARITIMUS 'merikaisla'
·ENTEROMORPHA INTESTINALIS 'suolilevä'
·PHRAGMITES AUSTRALIS 'järviruoko'
·MYRIOPHYLLUM SIBIRICUM· 'kalvasärviä' (myös Myriophyllum exalbescens)

Sanan Carex ensimmäisestä kirjaimesta on näkyvissä vain alempi kärki. Teos jatkuu lännempänä:

·CLADOPHORA GLOMERATA 'ahdinparta'
·CERATOPHYLLUM DEMERSUM 'karvalehti' (myös Ceratophyllum apiculatum)
·MYRIOPHYLLUM SPICATUM 'tähkä-ärviä'
·ABRAMIS BRAMA 'lahna'
·RUPPIA MARITIMA 'merihapsikka'
·CATABROSA AQUATICA 'vesihilpi'
·POTAMOGETON PECTINATUS· 'hapsivita'

·PHALARIS ARUNDINACEA 'ruokohelpi'
·GAMMARUS ZADDACHI 'lahtikatka'
·ASELLUS AQUATICUS 'vesisiira'
·MACOMA BALTHICA 'liejusimpukka'
·STIZOSTEDION LUCIOPERCA 'kuha' (myös Sander Lucioperca)
·ZANNICHELLIA PALUSTRIS 'pikkuhaura, otahaura'
·ELECTRA CRUSTULENTA· 'levärupi'

Aleksanterinkadun länsipäässä sijaitsevan Stockmannin tavaratalon ensimmäisen kerroksen infopisteen vieressä on laatta, jossa on seuraava teksti:

G·F·STOCKMANN
NAT·A·MDCCCXXV·MORTU·A·MCMVI
DOMUM MERCATORIAM
FUNDAVIT A·MDCCCLXII

'Georg Franz Stockmann, syntynyt vuonna 1825, kuollut vuonna 1906, perusti tavaratalon vuonna 1862.' Lyypekkiläinen Heinrich Georg Franz Stockmann otti vuonna 1862 haltuunsa Pohjois-Esplanadin ja Helenankadun kulmassa Lampan talossa toimineen Nuutajärven lasitehtaan puodin, jonka esimiehenä hän oli ollut jo vuodesta 1859. Vuona 1880 hän avasi tavaratalon nykyisessä Kiseleffin talossa, jossa liike toimi vuoteen 1930 asti.

Annankadun ja Bulevardin kulmassa, vuonna 1924 rakennetun W. G. Palmqvistin suunnitteleman rakennuksen seinässä on seuraavanlainen muistolaatta:

ADOLPHVS·ERICVS·NORDENSKJÖLD
EVRASIAE·CIRCVMNAVIGATOR·
IN·DOMO·HIC·OLIM·SITA
A·D·MDCCCXXXII·NATVS·EST

'Adolf Erik Nordenskjöld, Euraasian ympäripurjehtija, syntyi tässä sijainneessa talossa vuonna 1832.' Nils Adolf Erik Nordenskiöld (k. 1901) johti retkikuntaa, joka purjehti ensimmäisenä Koillisväylää pitkin. Ainoa Mannerheimintien kanssa risteävä katu on nimetty hänen mukaansa.

Taustalla Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherranvirasto.

Pohjoisempana ja kauempana nykyisestä keskustasta Vanhassa kaupungissa sijaitsevassa Kustaa Aadolfin puistossa on Birger Brunilan suunnittelema ns. maapäiväobeliski. Yhdellä sivulla on latinankielinen teksti:

HIC
IN OPPIDO
HELSINGFORSIÆ VETERE
GVSTAVVS II ADOLPHVS
CONVENTVM ORDINVM
FINLANDIÆ HABVIT
NOVIS FINIBVS NOSTRIS
CONTRA ORIENTEM
ANTEA TERMINATIS

Kahdella muulla sivulla on vastaavat tekstit ruotsiksi ja suomeksi: 'Täällä vanhassa Helsingissä Kustaa II Aadolf piti kokousta Suomen säätyjen kanssa turvattuaan uuden itärajamme'. Helsinki sijaitsi nykyisen Vanhan kaupungin paikalla vuosina 1550 - 1640, jonne kuningas Kustaa Vaasa (1496 - 1560) perusti sen Tallinnan kilpailijaksi. Kustaa Vaasa perusti myös Suomen herttuakunnan, jonka ensimmäinen herttua Juhana-Herttua eli Juhana III omaksui kuninkaaksi tultuaan Suomen suuriruhtinaan arvonimen. Juhana III:n veljenpoika Kustaa II Aadolf (1594 - 1632) teki Ruotsista merkittävän suurvallan liittämällä siihen sotakorvauksina kolmikymmenvuotisesta sodasta Etu-Pommerin, osan Taka-Pommeria sekä Wismarin kaupungin. Inkerinmaa liitettiin Ruotsiin virallisesti Stolbovan rauhassa vuonna 1617, mutta lopulliseen yhteisymmärrykseen Käkisalmen läänin rajoista päästiin vasta 1621. Inkerinmaa oli kuitenkin Jacob De la Gardien eli Laiska-Jaakon johtamien ruotsalaisjoukkojen hallussa jo vuodesta 1612 alkaen.

Maapäivien obeliski kesällä.

Ruotsi oli Itämeren herra suureen Pohjan sotaan (1700 - 1721) saakka, jonka lopuksi Ruotsi joutui luovuttamaan Venäjälle muun muassa Viron ja Liivinmaan. Viimeinen Ruotsin merivoitto Itämerellä oli Ruotsinsalmen taistelu 1790, jonka muistoksi Suomenlinnan Susisaareen pystytetyn paaden takana on seuraava latinankielinen kaiverrus:

SVBSIDIIS
LEGATI TALLBERGIANI
PRO HELSINGFORS
MONVMENTVM EREXIT
SOCIETAS EHRENSVÄRD
A.D. MCMXXXIII

'Ehrensvärd-seura pystytti muistomerkin Tallbergin testamentin Pro Helsingfors -säätiön avustuksilla vuonna 1933.' Samainen säätiö mainitaan myös pystyttämänsä Kolmen sepän patsaan jalustassa.

Star Trek -kielitiedettä

Termi technobabble viittaa erityisesti spekulatiivisessa fiktiossa käytettävään dialogiin, joka tarjoaa tieteelliseltä kuulostavan mutta yleensä järjettömän selityksen todellisen tieteen kannalta mahdottomana pidettäville ilmiöille ja teknologioille. Star Trekissä se toimii eräänlaisena deus ex machina -troopin alatyyppinä, kun joku hahmo keksii esimerkiksi "uudelleenlinjata plasmakäämit", "kääntää napaisuuden" tai "ohjata virran pääpoikkeuttajan kautta" ratkaistakseen käsillä olevan ongelman.

Star Trek -kirjallisuus tarjoaa lukuisia selostuksia sarjojen ja elokuvien sisältämistä tieteellisistä virheistä. Tämä onkin hedelmällinen aihe, sillä yleensä alkeistiedot biologiasta, fysiikasta ja evoluutiosta riittävät tekemään monet juonikuviot asialliselta pohjalta naurunalaisiksi. En kuitenkaan pidä tätä ongelmana, koska tieteellinen tarkkuus ei ole mitenkään oleellista viihdyttävyyden kannalta, eikä sen puute ole edes asiallisesti ottaen mitenkään haitallista, toisin kuin ehkä joihinkin jokapäiväiseen elämään liittyvät väärinkäsitykset, joita televisio ja elokuvat saattavat ruokkia.

Jatkan tässä ja seuraavissa kirjoituksissa virheiden osoittelun perinnettä keskittyen luonnollisesti kielitieteeseen, joka onkin ehkä tällä saralla kirjallisuudessa laiminlyödyin ja muutenkin suurelle yleisölle tuntemattomampi tieteenala. Toiseksi, koska olen luonnostani myönteinen ja avomielinen ihminen, en aio kiinnittää huomiota pelkästään räikeisiin epäjohdonmukaisuuksiin ja muihin virheisiin, joita Star Trekissä on esiintynyt, vaan myös nostaa esille ylipäänsä kielitieteellisestä näkökulmasta mielenkiintoisia seikkoja. Kuten sanottua, tieteelliset puutteet yksinään eivät tee mistään fiktiosta huonoa.

Yleisesti ottaen se, että muiden planeettojen asukkaat näyttävät pitkälti ihmisiltä ja tuntuvat puhuvan englantia, on yksi "pakollisista" myönnytyksistä, joita Star Trekin kaltaisessa televiosiosarjassa on tehtävä. Toisaalta molempia seikkoja on pyritty selittämään yleiskääntäjäteknologialla (universal translator) ja sillä, että kaikki humanoidit ovat yksinäisen alkuperäislajin jälkeläisiä (Star Trek: The Next Generationin jakso "The Chase"). Yleiskääntäjä on tietenkin holokannen, replikaattorien ja siirtimien lisäksi tyypillinen esimerkki teknologiasta, joka yleensä hajoaa silloin, kun sitä eniten tarvitsisi.

Aloitan käsittelyn alkuperäisestä Star Trekistä (alias The Original Series) eli "vanhasta Trekistä", jossa maankaltaisuus ei koske pelkästään kieltä ja ulkonäköä. Toisinaan viikon eksoplaneetta saattaa olla pinnanmuotoja myöten maapallon kaltainen "rinnakkaisen kehityksen vuoksi" ("Miri"), erota maapallosta vain siten, että Rooman valtakunta ei tuhoutunutkaan ("Bread and Circuses", bonuksena joukko vainottuja auringonpalvojia, joiden Uhura keksiikin itse asiassa olevan kristittyjä, sillä sun onkin son), saanut kulttuurillisia vaikutteita maapallolta (gangsteriplaneetta jaksossa "A Piece of the Action" ja natsiplaneetta jaksossa "Patterns of Force", jonka yhteydessä Spock tosin huomauttaa, että moinen rinnakkaiskehitys olisi "virtually impossible") tai olla mahdollinen maapallon tulevaisuudenkuva ydintuhon jälkeen, kuten surkuhupaisassa jaksossa "The Omega Glory", jossa kaksi heimoa, valkoihoiset yangs (← yankees) ja aasialaisen näköiset coms (← communists) taistelevat keskenään. Ensiksi mainituilla on hallussaan jopa repaleinen Yhdysvaltain lippu, heidän "palvontasanansa" on freedom ja palvontamenoissaan he lukevat siansaksaksi taantunutta versiota Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksesta, jonka Kirk tietysti tunnistaa.

Mutta kuten sanottua, en puutu lähtökohtaisesti sarjan ilmeiseen terrasentrisyyteen.

Ylempänä mainittu yleiskääntäjä esiintyy erillisenä, mikrofonin näköisenä laitteena kahdessa jaksossa. Jaksossa "Metamorphosis" laite kykenee tulkitsemaan kipinöivää pilveä muistuttavan olennon ajatuksia puheeksi. Kuten James T. Kirk asian ilmaisee: "There are certain universal ideas and concepts common to all intelligent life. This device instantaneously compares the frequency of brainwave patterns, selects those ideas and concepts it recognises, and then provides the necessary grammar." Laite antaa olennolle naisen äänen, sillä "the idea of male and female are universal constants". Edellisen väitteen tapauksessa ei tarvitse edes olla vihainen sosiologi ollakseen eri mieltä, mutta ajatustenluku on joka tapauksessa ainoa keino, jolla kuvatunlainen yleiskääntäjä voi toimia. Tunnettujen kielten tapauksessa vastaava laite voi toimia tietenkin yksinkertaisesti puheentunnis-, konekääntämis- ja puheentuottamistekniikan yhdistelmänä.

Jaksossa "Arena" Kirk joutuu taistelemaan gornin kanssa, mutta osoittaa lopussa moraalisen ylivertaisuutensa säästämällä tämän hengen. Molemmilla on käytössään kannettavat tulkkausvälineet, joiden avulla he kuulevat ja ymmärtävät toisiaan.

Yleiskääntäjä on siis mitä ilmeisimmin ainakin periaatteessa erillinen laite, jonka syntetisoi äänen vastaanottajan kielellä. Tästä voitaisiin päätellä, että niissä kohtauksissa, joissa laite ei eksplisiittisesti ole käytössä ja läsnä on eri lajien edustajia, kaikki todella puhuvat englantia. Jaksossa "The Enterprise Incident" romuluslainen komentaja viittaa puutteelliseen kielitaitoonsa Kirkin kieltäessä olleensa vakoilutehtävässä: "Your language has always been most difficult for me, Captain. Perhaps you have another word for it."  Jaksossa "Space Seed" syväjäästä herätetty Khan mainitsee kuulleensa englantia ja epäilleensä nähneensä unta. Myöhemmin on annettu ymmärtää, että yleiskääntäjä on kaikkialla esiintyvää näkymätöntä teknologiaa, mikä onkin riittävä selitys sci-fi-sarjassa pakollisille kielellisille myönnytyksille.

Jaksossa "Charlie X" Enterprisen miehistö ottaa kyytiin seitsemäntoistavuotiaan Charlie Evansin, joka on ollut neljätoista vuotta yksin jouduttuaan onnettomuuteen, jossa muut ihmiset hänen aluksellaan ovat kuolleet. Hän on kuitenkin oppinut puhumaan kuuntelemalla tietokoneita ja puhumalla niiden kanssa. Myöhemmin toki käy ilmi, että hänen kehitykseensä on mahdollisesti vaikuttanut myös vieraiden olentojen vaikutus, mutta ajatus tällaisesta kielenoppimisesta hyväksytään uskottavana. Ottaen huomioon, millaisia tietokoneet Star Trekin maailmassa ovat, ei tällainen kielenoppiminen tunnu mahdolliselta: ei kukaan voi oppia vierasta kieltäkään pelkästään kuuntelemalla radiota. Charlie kuitenkin puhuu sujuvaa englantia pakollista "is that the right word?" -kysymystä lukuun ottamatta.

Muiden lajien kieliin viitataan jonkin verran. Jaksossa "The Trouble with Tribbles" öykkäröivä klingoni Korax väittää "puolen kvadranttia" opiskelevan klingonia (Klingonese). On syytä mainita, että tässä vaiheessa klingonin kieltä ei vielä ollut "oikeasti" olemassa: kieli kehitettiin varsinaisesti vasta kolmatta elokuvaa varten, vaikka muutama näyttelijä James Doohanin keksimä murahdus kuullaan jo ensimmäisessa elokuvassa.

Mainitun Koraxin lisäksi kaikkien klingonimiesten nimet tuntuvat alkavan k:lla: muita nimiä ovat Kor, Kang ja Koloth. Ainoa naisklingoni on nimeltään Mara. Tiettyä stereotypisoitumista esiintyy myös vulcanuslaisten nimissä: miesten nimiä ovat Spock, Sarek, Surak ja Stonn, naisten nimiä T'Pau ja T'Pring. Heittomerkin (redundantti?) käyttö kahdessa viimeksi mainitussa on luultavasti kiinan kielen vanhempaan Wade-Giles-romanisaatioon perustuva keino tuoda nimiin visuaalista eksotiikkaa. Kulissien takana jopa väläyteltiin sellaista ajatusta, että kaikki vulcanuslaisten nimet alkaisivat sp:llä, päättyisivät k:hon ja sisältäisivät tasan viisi kirjainta. Jaksossa "This Side of Paradise" Spock antaa ymmärtää, että hänellä olisi myös toinen nimi, mutta hän ei sano sitä, koska kysyjä "couldn't pronounce it". Epäselväksi jää, miksei Spock voisi kertoa nimeään joka tapauksessa. Tiettävästi vulcanuslaisten ääntöelimet eivät ole oleellisesti erilaisia kuin ihmisillä, joten on vaikea kuvitella, miksi pimentoon jäävää nimeä ei voisi periaatteessa sanoa ääneen. Ensimmäisessä elokuvassa Star Trek: the Motion Picture käy ilmi, että hänen nimensä viimeinen äänne on itse asiassa frikatiivi eikä klusiili, mutta siitä lisää toisella kertaa.

Jaksossa "The Paradise Syndrome" Spock pyrkii selvittämään vieraalta planeetalta löytyneen obeliskin tekstien merkityksen: "I must decipher those obelisk's symbols. They're a highly advanced form of cipher writing." Ajatus siitä, että Spock tai ylipäänsä kukaan pystyisi tulkitsemaan vieraan planeetan sivilisaation kirjoitusta tuijottelemalla sitä, on tietenkin utopistinen. Nykygermaanisia kieliä osaava saattaa pystyä päättelemään, että gootinkielinen lause her ist fadr meins merkitsee 'tässä on isäni', ja yhtä lailla indoeuropeisti lähtien siitä oletuksesta, että kyseessä on indoeurooppalainen kieli, pystyy vaivattomasti tulkitsemaan (itse keksimäni, mitään kieltä olemattoman) lauseen padr dadat gibam madrai. Täysin tuntematonta kieltä on kuitenkin kielellisten merkkien ja niiden merkityksen välisen suhteen mielivaltaisuuden vuoksi mahdoton tulkita, vielä vähemmän, jos teksti on kirjoitettu tuntemattomalla kirjoitusjärjestelmällä. Esimerkiksi egyptiläisten hieroglyfien tulkitsemisen mahdollisti vain ja ainoastaan Rosettan kivi ja (oikeaksi osoittautunut) oletus, että kyseisessä kivessä on sama teksti eri kielillä. (Lisäksi hieroglyfeillä kirjoitetun muinaisegyptin myöhäisempää muotoa koptia kirjoitettiin kreikkalaisilla aakkosilla, mikä helpotti huomattavasti hieroglyfikirjoituksen foneemisten piirteiden tunnistamista.) Vielä mahdottomammaksi Spockin yrityksen tekee se, että kyseessä on ilmeisesti vieläpä koodattu teksti ("cipher writing").

Muuta maapallon kielen ovat epäsuorasti läsnä lähinnä päähenkilöiden monimuotoisuutena: Chekov puhuu venäläisittäin murtaen, Scotty puhuu skottilaisella aksentilla ja Uhura, kun Nomad-luotain on tyhjentänyt hänen aivonsa kaikesta tietosta jaksossa "Changeling", puhuu pelkkää swahilia. Onneksi kuitenkin hoitaja Chapel saa hänen toipumaan suhteellisen nopeasti: "Not Swahili, Uhura. In English. The dog has a ball." Seuraavaan jaksoon mennessä Uhura on uudelleenkoulutettu täydellisen kieli- ja ammattitaitoiseksi.

Uhuran aivojen tyhjennystä edeltää kohtuullisen seksistinen sananvaihto, kun Nomad luodattuaan Uhuran toteaa: "That unit is defective. Its thinking is chaotic. Absorbing it unsettled me", johon Spock selventää: "That unit is a woman". Toinen nykynäkökulmasta epäkorrekti sananvaihto tapahtuu jaksossa "The Savage Curtain", jossa Abraham Lincoln (vieraan olion luoma kopio, luonnollisesti) kommentoi Uhuraa seuraavasti: "What a charming negress. Oh, forgive me, my dear. I know in my time some used that term as a description of property." Uhura vastaa: "But why should I object to that term, sir? You see, in our century we've learned not to fear words."

Edellisestä lauseesta tulee mieleen myös Star Trekin tunnuslause to boldly go where no man has gone before, jossa on ns. jaettu infinitiivi (split infinitive): tyylikkäässä englannissa to-infinitiivin tunnuksen to ja itse infinitiivin väliin ei saa tulla mitään. Vakavampi rike on kuitenkin rakenteita uusintava seksistinen no man, joka onkin The Next Generationissa muutettu muotoon no one.

Seuraavassa kirjoituksessa aiheesta käsittelen kuutta ensimmäistä Star Trek -elokuvaa.

Huomioita blogista

Olen pannut merkille, että lukijat ovat löytäneet blogiini yllättävän mielekkäiden hakusanojen avulla. Kvantitatiivisesti kyse ei ole tietenkään suurestä määrästä, mutta kvalitatiivisesta näkökulmasta olen oikeastaan aika tyytyväinen (ja hieman huvittunut).

Alla olevassa listassa on muutamia satunnaisia esimerkkejä hakulausekkeista, joiden kautta blogiini on löydetty:

• suomi on vaikea kieli en hund
• suolikulli
• agricolan oikeinkirjoitus erot
• koineen kreikka opiskelu
• latinan kielioppi iii deklinaatio
• synonyymi sanalle pillu
• latina painotus sana
• tarkk'ampuja
• käytöksen kultainen kirja kiroilu
• miksi juha ja juhani viettävät nimipäivää juuri juhannuksena

Tällä hetkellä luetuimmat kirjoitukset ovat:

• Raitiolinjojen nimeämisestä
• Erään kiinalaisen kamppailulajin nimen kirjoitusasusta
• Haltioista, kääpiöistä ja örkeistä
• Ylimääräisistä ärristä
• Huumorintajuttomuudestani

Olen itse asiassa jossain määrin ärsyyntynyt siitä, että raitiolinjojen numerointia aiheuttamaa närkästystäni koskeva kirjoitus on blogini luetuin. (Harkitsin jopa sen poistamista juuri tästä syystä.)

Selvästi vähiten luetut kirjoitukset käänteisessä kronologisessa järjestyksessä:

• Mikael Agricola elokuusta ym.
• Muinaisenglannin vahvojen verbien kolmannesta luokasta
• Eräästä roomalaiseen kalenteriin liittyvästä muistisäännöstä
• Mikael Agricola kesäkuusta
• Mikael Agricola toukokuusta

Elokuumerkintä sivuaa mätäkuuta ja sisältää yhden mielenkiintoisen paljastuksen, johon kannattaa ehkä tutustua.

Ranskan kielen barbaarisuudesta

Kun jokin kieli on täysin kielenulkoisista seikoista johtuen saavuttanut prestiisiaseman, oletetaan usein virheellisesti, että kielessä itsessään on jotain sellaisia ominaisuuksia, jotka oikeuttavat kyseisen aseman.

En toki ole sitä mieltä, etteikö kieliä voisi ylipäänsä laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta perusteet eivät voi olla muita kuin käytännöllisiä ja siten täysin kielenulkoisia. Jos esimerkiksi haluaa töihin palvelualalle Helsingissä, on venäjä tai ruotsi järkevämpi kieli opetella ja siten "parempi" kuin esimerkiksi kalamin pandan-pähkinöiden keräilykieli; samaten kiinalaisten kanssa tekemisiin ryhtyvän kannattaa opetella mandariinia eikä pinghuaa; niin ikään historialliselle germanistille tai indoeuropeistille gootti on huomattavasti tärkeämpi kieli kuin afrikaans.

Eräänlaisena vaikeammin hahmotettava perusteena kielten arvottamiseen voi olla myös kielen monimuotoisuus eli esimerkiksi kirjallisuuden määrä, jonka voidaan ajatella lisäävän kielen ilmaisupotentiaalia eri merkitysten, merkitysvivahteiden ja tyylien kirjona.

(Vielä toinen kysymys on se, miten kielen rakenneominaisuudet tai lähinnä ne merkityskategoriat, joita kielessä on pakko ilmaista, vaikuttavat ajatteluun ja käyttäytymiseen, jolloin jotkin kielet saattavat ohjata puhujiaan enemmän tai vähemmän toivottavaan suuntaan.)

Perinteiseen kielten arvottamiseen niiden rakenteen mukaan perustuu vanha jako primitiivisiin isoloiviin kieliin (esim. kiina), hieman kehittyneempiin agglutinoiviin kieliin (esim. turkki, suomi) ja lopulta fuusiokieliin (esim. latina, ranska, saksa): ajatus on se, että kielet kehittyvät yhdestä vaiheesta toiseen, mikä ei sinänsä ole välttämättä täysin väärin, mutta muutos on tällöinkin syklistä. Se, mitä 1700-luvulla saatettiin pitää "täydellisyytenä" esimerkiksi kreikan ja sanskritin tapauksessa, olisi sitä, mitä nykykielitieteilijä voisi pitää johdinten ja taivutuksen "läpinäkyvyytenä". Toisaalta varsinaista yksinkertaisuutta ei ole kai koskaan pidetty tavoiteltavana, koska epäsäännöllisyydethän juuri mahdollistavat kielitaiturien briljeeraamisen osaamisellaan.

Tässä hieman provosoivasti otsikoidussa (ja hitaasti asiaan pääsevässä) kirjoituksessa haluan osoittaa, että kielten piirteiden arvottaminen sinänsä on jokseenkin hölmöä, etenkin kun kielten arvostus ei juuri ikinä perustu kielten rakenneominaisuuksiin. Käytän esimerkkinä ranskaa, sillä kuten hyvin tiedetään, on ranskan kieli kaunista, sivistynyttä ja vaikeaa ääntää. Ranskan synkroniset ja diakroniset ominaispiirteet eivät kuitenkaan asiallisesti juuri vastaa niitä mielikuvia, joita sen kauneuteen ja sivistyksellisyyteen (erotuksena barbariasta) voisi odottaa liitettävän.

En kuitenkaan missään nimessä halua luoda sellaista mielikuvaa, etteikö kukaan saisi tykätä vaikkapa possessiivisuffikseista ja lauseenvastikkeista tai muista kielellisistä ilmiöistä. (Itse tykkään sandhista, UUs-johtimesta ja aivan erityisesti nousevista trikoloneista.) On kuitenkin muistettava, että nämä ovat makuasioita - ja de gustibus non est disputandum!

Vaikka ranskan kieli on "sivistynyttä" nimenomaan suhteessa germaanisiin kieliin, on se latinaan ja latinasta polveutuviin eli romaanisiin kieliin verrattuna varsin germaanissävytteistä: ranska on jopa ainoa romaaninen kieli, joka on nimetty jonkin germaaniheimon mukaan. Ranskassa on enemmän germaanisia lainasanoja kuin muissa romaanisissa kielissä, ja ranskan standardimuodossa on äänteitä, jotka puuttuvat muista romaanisista kielistä ja ovat selvästi germaanisia piirteitä, nimittäin ö- ja y-äänteet sekä kurkku-r.

Ranskan kielen ylivertaisuutta käsittelevää kirjallisuutta.

Aksenttimerkkejä pidetään ranskalle ominaisina (ja itsessään melko hienoina), mutta niiden käyttö on lainattu kreikasta. Ranskassa ne eivät merkitse sävelkorkoa (jota ne eivät ole toki merkinneet pitkään katharevousassakaan) vaan jotain aivan muuta. Akuutti (´), gravis (`) ja sirkumfeksi (^) erottavat schwa-äänteenä tai katona ääntyvän painottoman e:n painollisesta e:stä: merkintä é merkitsee /e/-äännettä ja è /ɛ/-äännettä (esim. mère). Painollinen e merkitään alkuperäisen s:n kadon tapauksissa sirkumfleksillä, esim. fenêtre ← fenestre ← fenestra. Muiden vokaalien päällä sirkumfleksi ei vaikuta ääntämykseen, esim. maître ← maistre ← magister, ja gravis toimii lähinnä muuten homografisten sanojen erottamiseen, esim. prepositio à ja verbimuoto a tai konjunktio ou 'tai' ja interrogatiivipronomini où 'missä'.

(Tässä välissä haluan huomauttaa, että apostrofi eli heittomerkki löytyy näppäimistöstä keskimmäisen kirjainrivin, akuutti numerorivin oikeasta reunasta. Niitä ei pidä sekoittaman.)

Aksenttimerkkien kaoottinen käyttö ei ole ainoa ranskan oikeinkirjoituksen erityispiirre. Esimerkiksi ranskan cheval 'hevonen' on monikossa chevaux. Syy tähän on se, että pohjalla olevan muodon chevals l on vokalisoitunut s:n edellä muodostaen a:n kanssa diftongin au (vrt. baijerinsaksan vokalisaatio als → ois). Koska käsikirjoituksissa käytettiin kirjainyhdistelmän us lyhentämiseen x:n näköistä merkkiä, saatettiin monikko kirjoittaa muodossa chevax. Sittemmin x on käsitetty vaihtoehtoiseksi kirjoitusasuksi s:lle, ja sana on muiden vastaavien tapausten lailla saavuttanut nykyisen typerän kirjoitusasunsa.

Mainitusta l-äänteen vokalisoitumisesta seuraavat myös sellaiset vaihtelut kuin latinan sanaan bellus 'kaunis' pohjautuvien muotojen beau ja bel välillä: vokaalin edellä l ääntyy, konsonantin edellä ei. Muutenkin ranskassa on tapana kirjoituksessa merkitä sandhi-ilmiöt, esim. {le homme que elle a vu} → l'homme qu'elle a vu. Tämä on hieman sama kuin jos suomeksi kirjoitettaisiin isämmaallisellekkin.

Sana cheval 'hevonen' tulee muuten latinan sanasta caballus 'kaakki'; latinan equus 'hevonen' on hävinnyt ranskassa olemattomiin. Samoin edellä mainittu bellus edustaa alempaa rekisteriä kuin pulcher 'kaunis', joka on niin ikään kadonnut ranskasta. Ranskan sanojen perusmuodot perustuvat latinan akkusatiiveihin, joten edellä mainittujen latinan sanojen sitaattimuodot voisivat perustellusti olla caballum ja bellum, joiden nasalisoitunut loppuvokaali on sittemmin hävinnyt muun sijataivutuksen ohella. (Tämä liittyy myös siihen, miksi ranskalaiset eivät enää erota maskuliinia neutrista.) Latinan kolmannen deklinaation sanojen tapauksessa ranskankieliset vastineet selvästi heijastavat ns. taivutusvartaloa, esim. pont tulee muodosta pontem eikä pons. Joka tapauksessa ranskalaiset siis puhuvat tässä suhteessa tyyliin me saw him.

Suomalaiset ovat tunnettuja (historiallisesta) kyvyttömyydestään ääntää sananalkuisia konsonanttiryppäitä, mistä seuraavat sellaiset sanat kuin kaunis, ruuvi ja murteellinen rosentti. Ranskalaiset ovat kärsineet samantyyppisestä ongelmasta, mutta ovat yhdistelmän yksinkertaistamisen sijaan ratkaisseet sen proteettisella vokaalilla, esim. scribere → escriver → écriver 'kirjoittaa'. Kuten nykyranskan muoto osoittaa, on konsonanttirypäs lopulta yksinkertaistettu joka tapauksessa.

Ranskan kielen lukujärjestelmä poikkeaa latinasta, jossa kullakin kymmenellä on oma nimityksensä sataan asti: latinaksi 'seitsemänkymmentä' on septuaginta, 'kahdeksankymmentä' octoginta ja 'yhdeksänkymmentä' nonaginta. Nykyranskassa 'seitsemänkymmentä' on kuitenkin soizante-dix eli sananmukaisesti 'kuusikymmentäkymmenen', 'kahdeksankymmentä' on quatre-vingt eli 'neljäkaksikymmentä' ja 'yhdeksänkymmentä' on quatre-vingt-dix, sananmukaisesti 'neljäkaksikymmentäkymmenen'. Belgialaiset sanovat septante 'seitsemänkymmentä' ja nonante 'yhdeksänkymmentä' mutteivät kuitenkaan yllä täsmällisyydestään tunnettujen sveitsiläisten tasolle, jotka käyttävät toisinaan myös sanaa huitante 'kahdeksankymmentä'.

Ranskassa polaarinen eli kyllä/ei-kysymys voidaan muodostaa pelkän intonaation lisäksi germaanisista kielistä tutulla käänteisellä sanajärjestyksellä elle a vu cet homme → a-t-elle vu cet homme? ja hassulla est-ce qu'elle a vu cet homme?, joka kääntyy sananmukaisesti 'onko se, että hän näki tämän miehen?', puhumattakaan suorastaan vähä-älyiseltä kuulostavasta ilmaisusta qu'est-ce que c'est? 'mikä se on?', sananmukaisesti 'mikä on se, joka se on?'. Oma lukunsa on myös ranskan verbitaivutus ylipäänsä, joka tuo mieleen lähinnä jonkun bantukielen.

Listaa voisi luultavasti jatkaa vaikka kuinka pitkälle, ja kaikenlaisten hassujen teorioiden "todistaminen" kirsikoita poimien ja vahvistusvinoumaa hyödyntäen onkin yleensä hauskaa. Lopuksi on vielä sanottava, etten tietenkään ole oikeasti sitä mieltä, että ranskassa olisi kielenä jotain erityistä vikaa. Oikeastaan ainoa asia, jota en ymmärrä, on se, että niin monet (naiset) tuntuvat pitävän ranskaa kauniimpana kielenä kuin esimerkiksi saksaa ja suomea "rumana".

Caesarin kolmannesta persoonasta

Kuten luultavasti kaikki tietävät, roomalainen sotapäällikkö ja valtiomies Gaius Iulius Caesar (100 - 44 eKr.) ei kirjoittanut sotamuistelmiaan Gallian sodasta (de bello Gallico) minä-muodossa vaan kolmannessa persoonassa. Koska kyseinen teos on kuulunut kautta aikain latinan kielen opintoihin, on asia tullut jossain määrin myös osaksi populaarikulttuuria ja aiheuttanut sitä kautta joitakin väärinkäsityksiä ja ylitulkintoja, jotka lukija tämän kirjoituksen luettuaan voi ehkä välttää.

Gallian sodan alku on jostain syystä niin tunnettu ja mieleenpainuva, etten koe voivani jatkaa aiheesta ennen kuin olen siteerannut sen (ulkomuistista, tietenkin):

Gallia est omnis divisa in partis tris, quarum unam incolunt Belgae, aliam Aquitani, tertiam qui ipsorum lingua Celtae, nostra Galli appellantur. Hi omnes lingua, institutis, legibus inter se differunt. (Gal. 1,1,1-2)

'Gallia jakaantuu kokonaisuudessaan kolmeen osaan, joista yhtä asuttavat belgit, toista akvitaanit ja kolmatta ne, joita omalla kielellään kutsutaan kelteiksi, meidän kielellämme galleiksi. Nämä kaikki eroavat toisistaan kielen, lakien ja tapojensa osalta.'

Teoksensa alussa Caesar kuvailee Galliaa ja sen asukkaita ja siirtyy sitten varsinaisiin sotatapahtumiin. Seuraava lainaus (ei enää ulkomuistista) on melko tyypillinen esimerkki tavasta, jolla hän kirjoittaa itsestään:

His de rebus Caesar certior factus et infirmitatem Gallorum veritus, quod sunt in consiliis capiendis mobiles et novis plerumque rebus student, nihil his committendum existimavit. (Gal. 4,5,1)

'Saatuaan tietää näistä asioista ja peläten gallialaisten ailahtelevuutta, sillä he ovat nopeita tekemään johtopäätöksiä ja ovat tavallisesti kiinnostuneita uusista asioista, Caesar arvioi, ettei heidän haltuunsa pidä uskoa mitään.'

Yllä olevan tekstin voi periaatteessa muuttaa helposti minä-muotoon poistamalla sanan Caesar ja muuttamalla sanan existimavit muotoon existimavi. Caesar käyttää kuitenkin myös ensimmäistä persoonaa, kuten käy ilmi seuraavasta:

Cum esset Caesar in citeriore Gallia in hibernis, ita uti supra demonstravimus, crebri ad eum rumores adferebantur litterisque item Labieni certior fiebat omnis Belgas, quam tertiam esse Galliae partem dixeramus, contra populum Romanum coniurare obsidesque inter se dare. (Gal. 2,1,1)

'Kun Caesar oli tämänpuoleisessa Galliassa talvileirissä, kuten ylempänä kerroimme, hänen luokseen kiiri nopeasti huhuja, ja hän sai tietää myös Labienuksen kirjeistä, että kaikki belgit, joiden mainitsimme muodostavan kolmannen osan Galliasta, juonivat Rooman kansaa vastaan ja vaihtoivat keskenään panttivankeja.'

Caesar viittaa kirjoittajapersoonaansa monikon ensimmäisessä persoonassa, joka on ennemmin pluralis modestiae kuin mikään pluralis maiestatis. Nykyään käytetään tieteellisessä kirjoittamisessa toisinaan me-muotoja, joiden katsotaan viittaavan tekijän lisäksi lukijaan; klassisessa kirjallisuudessa muoto viittaa kuitenkin vain kirjoittajaan.

Yllä lainatut otteet ovat mielestäni hyvin kuvaavia ja riittäviä esimerkkejä paitsi Caesarin tavasta kirjoittaa itsestään myös hänen tavastaan kirjoittaa ylipäänsä, vaikka käännökseni eivät välttämättä tee oikeutta hänen kirjallisille ansioilleen. Joka tapauksessa hänen kirjoitustyylinsä saattaa tuntua monessa suhteessa yllättävänkin modernilta, mikä tietenkin johtuu siitä, että hän on nykyaikaisen asiatekstin tyylillinen esikuva.

Käsittelen seuraavaksi joitakin tapauksia, joissa viitataan Caesarille ominaiseksi otaksuttuuna tapaan puhua tai ainakin kirjoittaa itsestään kolmannessa persoonassa.

Suurelle yleisölle Caesar lienee tutuin Asterix-sarjakuvista. Albumissa Le Domaine des dieux  (1971, suom. Jumalten rannan nousu ja tuho) käydään seuraavanlainen keskustelu (oleellisen kohdan osalta ks. myös kuva ylempänä):

CAESAR: Je vais vous faire quelques petits commentaires: en Gaule, après que Vercingétorix eut été vaincu, il déposa ses armes aux pieds du glorieux chef...
CAESAR: ...qui occupa toute la Gaule. Toute? Non! Un petit village peoplé d'irreductibles barbares osa, et ose encore lui résister!
ROOMALAINEN #1: De qui parle-t-il?
ROOMALAINEN #2: De lui. Il parle toujours de lui à la troisième personne.
ROOMALAINEN #1: Il est formidable!
CAESAR: Qui ça?
ROOMALAINEN #1: Ben... vous!
CAESAR: Ah! ...Lui!

Latinaa lukenut ymmärtäisi vitsin ilman kömpelösti dialogiin istutettua selitystäkin, mutta asiallisesti ei ole tietenkään mitään syytä olettaa, että Caesar olisi oikeasti puhunut näin.

Jokke käsittelee blogissaan William Shakespearen näytelmää Julius Caesar ja sanoo seuraavasti:

"Kajander lisäksi käyttää Brutus nimestä alkuperäisestä ja latinasta poikkeavaa genetiiviä Bruton, latinassa genetiivi on Bruti ja Shakespearella sana on perusmuodossa englannin mukaan eli Brutus, josta suomeksi kuuluisi olla Brutuksen. Shakespearella esimerkiksi Caesarin viimeiset sanat Brutukselle: CAESAR. Et tu, Brute?- Then fall, Caesar! Dies.

Kajanderilla Sinäkin, Brutus? Kaadu sitten Caesar.

Pidän parempana muotoa: Sinäkin Brutukseni.

Shakespeare muuten käyttää muotoa Brute, joka on latinan vokatiivi, puhuttelumuoto.

Shakespeare tajuaa lisäksi (Caesarin teoksen Gallian sodan perusteella, Jokken arvaus -ei tieto :), että Caesar puhuu itsestään kolmannessa persoonassa.

Tämä taso minusta puuttuu Kajanderilta (tai sitten en vaan ymmärrä)."

(Muoto Bruton 'Brutuksen' selittynee sillä, että Cajander on liittänyt sijapäätteen latinan sanavartaloon. Muoto on vähintään yhtä perusteltu kuin Brutuksenkin, jossa on ylimääräinen k.)

En tiedä, miten Then fall, Caesar! voitaisiin varsinaisesti käsittää muuksi kuin itsensäpuhutteluksi. Dies 'kuolee' ei kuulu repliikkiin vaan kuvaa henkilöhahmon toimintaa. Joka tapauksessa Jokke nostaa kolmannen persoonan käytön sellaiseen yhteyteen, johon se ei nähdäkseni kuulu.

Nimimerkki Ruukinmatruuna viittaa itseensä säännöllisesti kolmannessa persoonassa. Kirjoittaja on sekä valottanut asiaa oma-aloitteisesti että vastannut asiaa koskeviin tiedusteluihin:

• "Todettakoon ensialkuun, että päätekstin essee oli juuri sitä lajia, miksi ruukinmatruuna kirjoittaa anonyyminä ja kolmannessa persoonassa. Se oli äärimmäisen vaarallista ja hyvin helposti väärintulkittavissa olevaa tekstiä [...]" (lähde)
• "Kirjallinen tehokeino. Jo Caesar harrasti sitä aikoinaan. Se on tapa depersonalisoida kirjoittaja." (lähde)
• "Samasta syystä kuin Caesar 'De bello Gallicossa.'" (lähde)

Caesar ei tietenkään puhu itsestään kolmannessa persoonassa siksi, että hän pyrkisi suojelemaan itseään. Kyse on kyllä varmasti depersonalisoinnista siinä mielessä, että se luo historiankirjoitukselle sopivan objektiivisuuden tunnun, mutta tämä kuuluu tyylilajiin, kuten alempana selviää. Ruukinmatruunan tapa kirjoittaa on joka tapauksessa hyvin toisenlainen, sillä hänhän ei kirjoita historiaa vaan esseitä. Ruukinmatruuna ei myöskään ylipäänsä kirjoita tapahtumista, joihin hän on itse osallistunut, ja, toisin kuin Ruukinmatruuna, Caesar viittaa itseensä kirjoittajana nimenomaan ensimmäisessä persoonassa (kuten ylempänä osoitimme). Olisi hyvin epäcaesarmaista mutta hyvin ruukinmatruunamaista, jos Antti kirjoittaisi tätä blogia viitaten itseensä kolmannessa persoonassa.

Demin keskustelupalstalla joku pitää kolmannessa persoonassa puhumista "Caesar-egoiluna". Tähän ajatukseen liittynee myös se, että Silvio Berlusconi "otti Caesarilta mallia" viitatessaan eräässä yhteydessä itseensä kolmannessa persoonassa, sillä "[m]yös Antiikin Rooman keisari Julius Caesar kirjoitti itsestään 'hänenä' kirjassaan Gallian sota". Tämä on tietysti täysin turhanpäiväinen vertaus, mutta muuta Iltalehdeltä tuskin kannattaakaan odottaa.

Mutta mihin Caesarin kirjoitustapaa tulisi verrata? Nykyään muistelmat on toki tapana kirjoittaa ensimmäisessä persoonassa, mutta Caesarin kirjalliset esikuvat olivat jotain muuta.

Historiankirjoituksen isänä pidetty Herodotos (n. 484 - 425 eKr.) viittaa itseensä ensimmäisessä persoonassa, mutta hän ei olekaan kuvaamissaan tapahtumissa mukana, vaan esiintyy vain jutunkertojana, joka "kertoo kerrottua":  ἐγὼ δὲ ὀφείλω λέγειν τὰ λεγόμενα, πείθεσθαί γε μὲν οὐ παντάπασιν ὀφείλω 'minun tähtyy kertoa kerrottua, muttei minun kaikkea uskoa tarvitse' (7,152,3). Herodotoksen viittaus itseensä kolmannessa persoonassa teoksensa alussa on verrattavissa mihin tahansa nykyaikaisiin tekijätietoihin (kukaan ei esimerkiksi merkitse "minä laadin tämän" vaan "laatinut se-ja-se").

Herodotosta nykynäkökulmasta yleensä parempana pidetty Thukydides (n. 460 - 396 eKr.) kirjoitti historiikin peloponnesolaissodasta, johon hän itsekin otti osaa ateenalaisena sotapäällikkönä. Teoksen alussa on vastaava tekijämerkintä kuin Herodotoksellakin: Θουκυδίδης Ἀθηναῖος ξυνέγραψε τὸν πόλεμον τῶν Πελοποννησίων καὶ Ἀθηναίων [...] 'Thukydides Ateenalainen on kirjoittanut peloponnesolaisten ja ateenalaisten välisen sodan historian [...]' (1,1,1). Thukydides tuo tekijyytensä esille myös toistuvassa formulassa, josta esimerkiksi käy ὅ τε χειμὼν ἐτελεύτα οὗτος, καὶ τέταρτον ἔτος τῷ πολέμῳ ἐτελεύτα τῷδε ὃν Θουκυδίδης ξυνέγραψεν 'ja päättyi tämä talvi ja neljäs vuosi tässä sodassa, jonka historian Thukydides on kirjoittanut' (3,25,2).

Kirjoittajapersoonaansa Thukydides viittaa Caesarin tapaan ensimmäisessä persoonassa, kuten alla lainatussa kääntäjän unelmassa:

καὶ ὅσα μὲν λόγῳ εἶπον ἕκαστοι ἢ μέλλοντες πολεμήσειν ἢ ἐν αὐτῷ ἤδη ὄντες, χαλεπὸν τὴν ἀκρίβειαν αὐτὴν τῶν λεχθέντων διαμνημονεῦσαι ἦν ἐμοί τε ὧν αὐτὸς ἤκουσα καὶ τοῖς ἄλλοθέν ποθεν ἐμοὶ ἀπαγγέλλουσιν: ὡς δ᾽ ἂν ἐδόκουν ἐμοὶ ἕκαστοι περὶ τῶν αἰεὶ παρόντων τὰ δέοντα μάλιστ᾽ εἰπεῖν, ἐχομένῳ ὅτι ἐγγύτατα τῆς ξυμπάσης γνώμης τῶν ἀληθῶς λεχθέντων, οὕτως εἴρηται. (1,22,1)

'Ja koskien sitä, millaisia puheita kukin piti joko vasta aikoessaan ryhtyä sotaan tai sitä jo käydessään, on ollut vaikeaa tarkasti muistaa sanotut asiat, sekä minun sitä, mitä itse kuulin, että niiden, jotka muualta ovat minulle kertoneet. Kukin on laitettu puhumaan siten, miten olen katsonut heidän täytyneen puhua käsillä olleista asioista, mutta olen kuitenkin pitäytynyt mahdollisimman lähellä kokonaiskäsitystä siitä, mitä on todella sanottu.'

Thukydides muistuttaa lukijaa tekijyydestään myös alkaessaan kertoa Nikiaan rauhan jälkeisestä ajasta:

γέγραφε δὲ καὶ ταῦτα ὁ αὐτὸς Θουκυδίδης Ἀθηναῖος ἑξῆς, ὡς ἕκαστα ἐγένετο, κατὰ θέρη καὶ χειμῶνας, μέχρι οὗ τήν τε ἀρχὴν κατέπαυσαν τῶν Ἀθηναίων Λακεδαιμόνιοι καὶ οἱ ξύμμαχοι, καὶ τὰ μακρὰ τείχη καὶ τὸν Πειραιᾶ κατέλαβον. (5,26,1)

'Sama Thukydides Ateenalainen kirjoitti myös nämä tapahtumat järjestyksessä, miten mikin tapahtui kesinä ja talvina kunnes spartalaiset ja heidän liittolaisensa panivat lopun ateenalaisten vallalle ja valloittivat pitkät muurit sekä Peiraiuksen.'

Ellei yllä oleva lainaus olisi viidennen kirjan keskeltä, voisi sitä pitää melkein jonkinlaisena also available from the same author -tyyppisenä mainoksena. Kun Thukydides mainitsee itsensä ensimmäistä kertaa, hän myös mainitsee olevansa kirjailija (4,104,4):

οἱ δὲ ἐναντίοι τοῖς προδιδοῦσι, κρατοῦντες τῷ πλήθει ὥστε μὴ αὐτίκα τὰς πύλας ἀνοίγεσθαι, πέμπουσι μετὰ Εὐκλέους τοῦ στρατηγοῦ, ὃς ἐκ τῶν Ἀθηνῶν παρῆν αὐτοῖς φύλαξ τοῦ χωρίου, ἐπὶ τὸν ἕτερον στρατηγὸν τῶν ἐπὶ Θρᾴκης, Θουκυδίδην τὸν Ὀλόρου, ὃς τάδε ξυνέγραψεν, ὄντα περὶ Θάσον (ἔστι δὲ ἡ νῆσος Παρίων ἀποικία, ἀπέχουσα τῆς Ἀμφιπόλεως ἡμίσεος ἡμέρας μάλιστα πλοῦν), κελεύοντες σφίσι βοηθεῖν.

'Pettureita vastassa olevat olivat lukumääränsä vuoksi niin vahvoilla, ettei portteja avattaisi heti, ja he lähettivät yhdessä sotapäällikkö Eukleen kanssa, joka oli tullut Ateenasta heidän avukseen puolustamaan paikkaa, avunpyynnön toiselle Traakian sotapäällikölle, Thasoksella olevalle (saari on Pariolaisten siirtokunta, puolen päivän matkan päässä Amfipolista) Thukydideelle, Oloroksen pojalle, joka on kirjoittanut tämän historian.'

Yllä lainatusta kohdasta alkaen Thukydides kirjoittaa itsestään samalla tavalla kuin muistakin henkilöistä eli samalla tavalla kuin Caesar.

Thukydideen historia päättyy siihen mistä Ksenofonin (n. 430 - 355 eKr.) historiateos alkaa: Ksenofon jopa liittää tekstinsä saumattomasti Thukydideen tekstiin aloittamalla sanoilla μετὰ δὲ ταῦτα 'tämän jälkeen'. Ksenofonin tunnetumpi teos on kuitenkin Anabasis eli Kyyroksen sotaretki, jonka tapahtumissa hän on Caesarom ja Thukydiden tapaan itse mukana ja jonka asema kreikanopiskelussa on vastaava kuin Gallian sodalla latinanopiskelussa. Toisin kuin Thukydides, Ksenofon ei erikseen esittele itseään kirjailijana:

καὶ ὁ Κῦρος παρελαύνων οὐ πάνυ πρὸς αὐτῷ στρατεύματι κατεθεᾶτο ἑκατέρωσε ἀποβλέπων εἴς τε τοὺς πολεμίους καὶ τοὺς φίλους. ἰδὼν δὲ αὐτὸν ἀπὸ τοῦ Ἑλληνικοῦ Ξενοφῶν Ἀθηναῖος, πελάσας ὡς συναντῆσαι ἤρετο εἴ τι παραγγέλλοι· (anab. 1,8,14-15)

'Ja Kyyros, ratsastaen vähän matkan päässä sotajoukosta, tähysti molempiin suuntiin katsellen sekä vihollisia että omia joukkojaan. Nähdessään hänet kreikkalaisten joukosta Ksenofon Ateenalainen lähestyi häntä kohdatakseen hänet ja kysyi, käskisikö hän jotain.'

Ksenofon kirjoittaa itsestään hyvin samaan tapaan kuin Caesar, ja aiheensa puolesta teos on muutenkin jokseenkin samankaltainen vaikkakin nykylukijan kannalta luultavasti paljon mielenkiintoisempi.

Primäärilähteitä alkuperäisissä kansipapereissaan.

Vertailun vuoksi mainittakoon, että esimerkiki Sokrateen puolustuspuhe kuuluu eri tyylilajiin, ja siinä Ksenofon on tekijänä läsnä aivan toisella tavalla (vaikkei, toisin kuin Platon, ollut läsnä itse oikeudenkäynnissä):

Σωκράτους δὲ ἄξιόν μοι δοκεῖ εἶναι μεμνῆσθαι καὶ ὡς ἐπειδὴ ἐκλήθη εἰς τὴν δίκην ἐβουλεύσατο περί τε τῆς ἀπολογίας καὶ τῆς τελευτῆς τοῦ βίου. γεγράφασι μὲν οὖν περὶ τούτου καὶ ἄλλοι καὶ πάντες ἔτυχον τῆς μεγαληγορίας αὐτοῦ· ᾧ καὶ δῆλον ὅτι τῷ ὄντι οὕτως ἐρρήθη ὑπὸ Σωκράτους. ἀλλ᾽ ὅτι ἤδη ἑαυτῷ ἡγεῖτο αἱρετώτερον εἶναι τοῦ βίου θάνατον, τοῦτο οὐ διεσαφήνισαν· ὥστε ἀφρονεστέρα αὐτοῦ φαίνεται εἶναι ἡ μεγαληγορία. (apol. 1,1)

'Minusta tuntuu sopivalta muistella vielä, miten Sokrates oikeuteen kutsuttuna käsitteli puolustustaan sekä elämänsä päättymistä. Toki tästä ovat kirjoittaneet muutkin, ja he kaikki ovat onnistuneet vangitsemaan hänen suurisuisuutensa, minkä perusteella on myös selvää, että Sokrates todella puhui niin. Mutta mitä he eivät ole selvästi tuoneet esille on se, että hänestä kuolema vaikutti jo elämää mieluisammalta; tästä seuraa, että hänen suuret puheensa eivät vaikuta kovin viisailta.'

Enemmän sivuraiteille luisumatta voidaan edellä esitettyjen esimerkkien perusteella päätellä, että Caesarin tapa kirjoittaa ei mitä luultavimmin ole mikään hänen oma taipumuksensa vaan yksinkertaisesti kirjallisuudenlajin konventio. Ei ole siis mitään varsinaista syytä alleviivata sitä, että nimenomaan Caesar kirjoitti näin, tai otaksua, että se kertoisi mitään oleellista hänen mahdollisista luonnevioistaan.