perjantai 2. elokuuta 2013

Haltioista, kääpiöistä ja örkeistä

Ovatko haltia ja haltija saman sanan eri kirjoitusasuja, joista jompikumpi on oikea, vai erimerkityksisiä sanoja? Tätä kestokysymystä sivuaa Iltalehden juttu "Kääntäjä paljastaa: Sormusten herran haltiat olivat virhe". Juttu perustuu J. R. R. Tolkienin teoksen Taru sormusten herrasta suomentajan Kersti Juvan blogiin, jossa hän paljastaa olevansa syypää siihen, että suomalaiset fantasiaharrastajat kirjoittavat sanan haltia ilman j:tä. Hän kertoo uskoneensa, että sanoilla haltia ja haltija on eri merkitys, ja päätyi tässä uskossa käyttämään myytillisistä olennoista muotoa haltia.

Kari Rydman puolustaa omassa blogissaan Juvan valintaa. Oleellisin havainto on, että muodon haltia  käyttö voidaan rinnastaa Juvan muihin uudissanoihin kuten örkkiin.

Eräs kielen peruspiirre on, että sen käyttö määrää sen muodon. Jokaisen kielen merkityksellisen yksikön merkitys ja muoto, oli sitten kyse morfeemista tai lauserakenteesta, muovautuu jatkuvasti käytön mukaan. Käyttäessään kieltä ihmiset uusintavat ja muokkaavat merkityksiä loppumattomana verkkona. Sanoilla on juuri ne merkitysvivahteet, jotka niillä on, siksi ja vain siksi, että joku on niitä käyttänyt sellaisissa yhteyksissä, joista kyseiset merkitysvivahteet ovat ikäänkuin haalistuneita muistikuvia. Tästä syntyvää vivahteikkuutta pidetään yleensä kielen rikkautena.

On mielestäni kiistatonta, että Kersti Juvan "virhe" on aikanaan näytellyt ratkaisevaa roolia sanan haltia merkityksen muotoutumisessa ja eriytymisessä haltijasta. Synkronisesti tarkasteltuna suomen kielessä on kaksi sanaa, jotka eroavat toisistaan kirjoitusasultaan ja merkitykseltään: haltija on konkreettinen hallussapitäjä, esim. haltijan nimikirjoitus henkilökortissa, tai mahdollisesti mytologinen hahmo, joka hallitsee jotain tiettyä asiaa tai elementtiä, esim. tulenhaltija. Haltia ilman j:tä on puolestaan vakiintunut merkitsemään suunnilleen 'suippokorvaisia ihmismäisiä fantasiahahmoja, joiden kielessä on aksenttimerkkejä ja l-kirjaimia'.

Se, että nykykielessä on tämä ero, ei kuitenkaan kerro mitään siitä, tekikö Juva virheen silloin, kun merkitysero näiden jo silloin olemassaolevien muotojen välillä ei ollut vielä yhtä vakiintunut kuin nykyään. Jos ajatellaan, että Juva olisi halunnut noudattaa sellaista normia, jonka mukaan hän teki virheen, niin silloin hän todella teki virheen, mutta tämä järkeily maistuu kehäpäätelmältä. (Samaa voi toisaalta sanoa kaikesta: tietyt muodot ovat oikein, koska kielenkäyttäjät pitävät niitä oikeina.) Kysymys on joka tapauksessa mielenkiintoinen korkeintaan jonkinlaisena kielihistoriallisena anekdoottina.

En kuitenkaan halua tässä yhteydessä sukeltaa pohtimaan kielenhuollon mielekkyyttä ja merkitystä ylipäänsä. Halti(j)a-kysymyksestä on sanottu kaikki oleellinen Kielikellon numerossa 1/2009. Kysymyksen kielihistoriallista taustaa on silti ehkä hyvä valoittaa tässäkin yhteydessä. E. N. Setälä toteaa Suomen kielioppinsa 12. painoksessa (1930) seuraavasti:
"4. i:n jäljessä on tapana kirjoittaa j: a) n.s. tekijännimissä, esim. ristijä, tekijä, menijä; ilman j:tä tavallisesti kuitenkin kirjoitetaan edelleen-johdannaiset, joissa ei tekijännimen merkitys ole yhtä tuntuva, esim. pääsiäinen, ristiäiset, utelias, kuoliaaksi; huom.! vartia, haltia, vartioida, haltioitunut (ilman j:tä);"
Sanoissa vartia ja haltia tekijännimen merkitys ei ole tuntuva siksi, että ne eivät ole varsinaisesti johdettu mistään suomen kielen verbistä -jA-johtimella: ei voida sanoa, että haltija haltee tai että vartija vartee. Vastaavat verbit ovat nykysuomessa hallita ja vartioida, joista johdetut jA-sanat olisivat hallitsija ja vartioija. (Eikä henkilökortin haltija kai "hallitse" korttiaan.) Tämän ei saa antaa kuitenkaan hämätä, sillä juurihan näimme, että Mikael Agricola käytti nykysuomesta puuttuvaa muotoa nautita rinnakkain tutun muodon nauttia kanssa.

Sanat halti(j)a ja vartija lienevät lainattu suomen kieleen sellaisinaan jostain germaanisesta muinaiskielestä. Gootin kielessä tavataan sanat wardja 'vartija' ja haldan 'paimentaa', joiden perusteella voidaan myös päätellä *haldja 'paimen?'. Johdin -ja muodostaa gootissa muitakin tekijännimiä, esim. fiskja 'kalastaja' ja arbja 'perillinen'. Verbit hallita ja vartioida on lainattu tai johdettu erikseen, vaikka monikielisillä muinaissuomalaisilla on arvatenkin ollut jonkinlainen taju germaanisten johdinten produktiivisesta käytöstä.

Suomen oikeinkirjoituksessa j:n lisääminen yhdistelmään i+vokaali on poikkeuksellista. Tekijänimissä on pyritty johdonmukaisuuteen: jos kerran kirjoitetaan kantaja, kirjoitettakoon myös juoksija. Samaten j:n käyttö erottaa sellaiset sanat kuin sijan ja sian. Oman sukunimeni kirjoitusasu on myös poikkeava. Haltijan kohdalla kysymys on siitä, halutaanko sana yhdistää muihin tekijännimiin vai kirjoittaa sana etymologisoivasti. Kysymykseen "oikeasta" kirjoitusasusta ei siis ole yksiselitteistä vastausta. Kielenhuollossakin saatetaan toisinaan päätyä ratkaisuihin ihan vain siksi, että johonkin ratkaisuun on nyt vain päädyttävä. Tässä tapauksessa molemmat kirjoitusasut ovat jääneet käyttöön ja eriytyneet merkitykseltään, mikä on suomen kielessä poikkeavaa.

Jossain yhteydessä Tolkien mainitsee, ettei halua omia haltioitaan (eng. elves) yhdistettävän nykytarinoiden hassuihin keijukaisiin. Tällainen ajatus olisikin kauhistus kelle tahansa Tolkien-fanille. (Kokonaan toinen kysymys on, miksi elf on ylipäänsä käännetty sanalla haltia eikä vaikkapa keiju.) Voidaan ajatella, että kirjoitusasun haltia käyttö on eräänlainen irtiotto alussa mainituista kotoperäisistä haltijoista. Martti Haavio käyttää kuitenkin teoksessaan Suomalaiset kodinhaltiat (1942) johdonmukaisesti muotoa haltia. Suomalaisen kansanperinteen tontuilla ja halti(j)oilla on hyvin vähän tekemistä tolkienilaisten haltioiden kanssa, vaikkei niitä miksikään yhdeksi "roduksi" voikaan määritellä: halti(j)oita tai tonttuja olivat niin saunatontut kuin räyhähenget ja halkoja varastelevat kykloopitkin.

Joka tapauksessa suomen mielivaltaisella haltia/haltija-erottelulla on eräänlainen ennakkotapaus Tolkienin omassa tuotannossa. Hobitin alkukielisessä esipuheessa hän kirjoittaa:
In English the only correct plural of dwarf is dwarfs, and the adjective is dwarfish. In this story dwarves and dwarvish are used, but only when speaking of the ancient people to whom Thorin Oakenshield and his companions belonged.
Kuninkaan paluun liittessä F asiaa selitetään edelleen seuraavasti:
It may be observed that in this book as in The Hobbit the form dwarves is used, although the dictionaries tell us that the plural form of dwarf is dwarfs. It should be dwarrows (or dwerrows), if singular and plural had each gone its own way down the years, as have man and men, or goose and geese. But we no longer speak of a dwarf as often as we do of a man, or even of a goose, and memories have not been fresh enough among Men to keep hold of a special plural for a race now abandoned to folk-tales, where at least a shadow of truth is preserved, or at last to nonsense-stories in which they have become mere figures of fun. [...] It is to mark this that I have ventured to use the form dwarves, and remove them a little, perhaps, from the sillier tales of these latter days. Dwarrows would have been better; but I have used that form only in the name Dwarrowdelf, to represent the name of Moria in the Common Speech: Phurunargian. For that meant 'Dwarf-delving' and yet was already a word of antique form.
Tolkien siis käyttää tahallaan väärää muotoa omista kääpiöistään. (Ehkä tämä olisi voitu kääntää suomeen kirjoittamalla kääpijö.) En voi sanoa varmasti, mutten yhtään ihmettelisi, jos tämäkin ortografinen outous olisi pesiytynyt yhden jos toisenkin fantasiafanin englannin kieleen. Parempi esimerkki kuin men ja geese olisi ehkä ollut leaf : leaves ja wife : wives, jotka vielä säilyttävät jäänteitä siitä, että v ja f olivat ennen saman foneemin allofoneja. En ole ihan varma, mihin Tolkien viittaa dwerrows-muodolla, sillä muinaisenglanniksi sana on yksikössä dweorg ja monikossa dweorgas, eikä siinä esiinny äänteenmukausta tai muitakaan outouksia. (Muinaisskandinaaviksi vastaavat muodot ovat dvergr ja dvergar.)

Juva mainitsee blogissaan myös sanan orc, jonka hän käänsi uudissanalla örkki. Hän kertoo, ettei löytänyt sanaa sanakirjoista, mutta muisti jostain, että John Milton käyttää sanaa teoksessaan Paradise Lost, jossa se merkitsee jonkinlaista merihirviötä. Tolkien itse selittää sanaa Hobitin esipuheessa seuraavasti:
Orc is not an English word. It occurs in one or two places but is usually translated goblin (or hobgoblin for the larger kinds). Orc is the hobbits' form of the name given at that time to these creatures, and it is not connected at all with our orc, ork, applied to sea-animals of dolphin-kind.
Kuninkaan paluun liitteessä F Tolkien kertoo, että orc on rohanilainen muoto sindarin sanasta orch, joka on epäilemättä sukua mustan kielen sanalle uruk. Tämä on siis sanan selitys Tolkienin luomassa maailmassa ("in universe"), kuten myös yllä oleva, "nykylukijalle" suunnattu selitys. Myös todellisuudessa pitää paikkansa, että sanalla ei ole juurikaan tekemistä tappajavalaita merkitsevän sanan orc (< lat. orca) kanssa, jota Milton tosiaan käyttää mainitussa teoksessa (11,835). Tolkien itse kirjoittaa eräässä kirjeessään seuraavasti:
Orcs (the word is as far as I am concerned actually derived from Old English orc ‘demon’, but only because of its phonetic suitability)
Ei toisaalta ole syytä olettaa, etteikö myös merkitys olisi näytellyt jonkinlaista osaa. Muinaisenglannin sana orc lienee lainattu latinan sanasta Orcus, jonka käännösvastineena se myös esiintyy muinaissanastoissa. Beowulf-runossa esiintyy yhdyssana orcnēas (112), joka merkinnee jonkinlaisia pahoja henkiä. Latinan manalaa ja sen valtiasta merkitsevä sana Orcus lienee lainautunut muinaisenglantiin hirviön tai pirun merkityksessä, vaikka Oxford English Dictionaryn mukaan on epätodennäköistä, että nykyenglannin orc (jonka ensimmäinen käyttäjä Tolkien ei suinkaan ole) olisi säilynyt muinaisenglannista. Todennäköisempänä alkuperänä tarjotaan italian sanaa orco 'ihmissyöjäjättiläinen', joka on yhtälailla peräisin samasta latinan sanasta. Nykyenglannin ranskasta lainattu metateettinen ogre on niin ikään samaa alkuperää.

Palatkaamme kuitenkin vielä haltioihin. On esitetty, että on hyvä erottaa toisistaan fantasiaolento haltia ja todelliseen maailmaan liittyvä, hieman lakitekniseltä kalskahtava haltija. Kuten alussa totesin, myytilliset haltiat saatetaan vieläpä erottaa jonkin tietyn asian (esim. joen) haltijoista. En totta puhuen oikein osaa kuvitella sellaista tilannetta, jossa olisi todellinen vaara, että haltia ja haltija menisivät sekaisin. On myös lähtökohtaisesti ongelmallista yrittää jakaa myytillisiä halti(j)oita ja tonttuja haltioiksi ja haltijoiksi jollain hihasta ravistetulla perusteella. Toisinaan tietysti tyydytään perustelemaan omaa kantaa niinkin absurdin triviaalilla huomiolla kuin "kieli muuttuu".

Ongelma ei kuitenkaan ole onneksi lopulta kovin suuri. Kuten annoin ymmärtää ylempänä, olen täysin tyytyväinen siihen, että meillä on kaksi erimerkityksistä kirjoitusasua samalle sanalle, vaikka tämä onkin täysin poikkeavaa suomen kielessä (vai onko sittenkään). En silti pitäisi vääränä tai paheksuttavana, jos joku haluaa käyttää jompaakumpaa kirjoitusasua molemmissa merkityksissä.

2 kommenttia:

  1. "Halti(j)a-kysymyksestä on sanottu kaikki oleellinen Kielikellon numerossa 1/2009"

    Ja nyt se sama on sanottu uudestaan: http://www.kotus.fi/?5545_m=10241&s=3285

    VastaaPoista
  2. Lienee syytä mainita, että tämä kirjoitus on itsensä Kersti Juvan lukema ja hyväksymä.

    VastaaPoista