perjantai 20. joulukuuta 2013

Hässäkästä

Koska Bloggerin tilastoista päätellen huomattava osa lukijoistani on kiinnostunut naisten sukuelimien nimitysten etymologiasta, lienee paikallaan, että kirjoitan hieman säännöllisesti riemastuttavasta sanasta hässäkkä.

Asiasta on tänä vuonna kysytty Helsingin Sanomien Siskolta ja kirjoitettu Iltalehdessä. Iltalehden jutussa (jossa olisi hieman muutakin kommentoitavaa) todetaan, että suunnistaja Minna Kauppi ei tainnut tietää "hässäkän alkuperäistä merkitystä naisen sukupuolielimenä". Siskon palstalla puolestaan nimimerkki Hässäkkä kirjoittaa, että "käsitys siitä, mikä hässäkkä on, tuntuu hämärtyneen", koska eräs tehtävästään luopunut jääkiekkovalmentaja huokaisi työssään olevan "liikaa hässäkkää" ja koska THL:n pääjohtaja totesi, että sote-uudistuksesta tuli "valtava hässäkkä". Nimimerkki tiedustelee Siskolta, voisiko olla niin, etteivät kyseiset henkilöt tiedä, mistä puhuvat. Sisko vahvistaa kysyjän epäilyksen ja jatkaa:
"Hässäkkä-sana on hyvä esimerkki siitä, miten kieli muuttuu ja lopulta 'oikea' merkitys katoaa. Vanhempi väki muistaa hässäkän tarkoittavan naisen sukupuolielimiä, mutta nykykielenkäytössä sana tarkoittaa myös (ellei ennen kaikkea) sotkuista tilannetta, hulinaa, sekaannusta, kiirettä tai tapahtumien sumaa. Ounastelen, että asiaan on vaikuttanut osin se, että hässäkkä on lähellä 'häslinkiä'. Mieleen nousee englannin sana 'hassle' (jonka muuten Google kääntäjä suomentaa hässäkäksi!)"
Sisko on oikeilla jäljillä, mutta hänen vastaustaan on syytä tarkentaa. On erotettava toisistaan käsitteet homonymia ja polysemia. Homonymia eli 'samanimisyys' on sitä, että kaksi eri sanaa ovat samannäköisiä, polysemia eli 'monimerkityksisyys' puolestaan sitä, että samalla sanalla on useampia merkityksiä. Homonymiaa on esimerkiksi se, että soi voi olla joko verbin soida preesens (tai imperfekti) tai verbin suoda imperfekti. (Samalla tavalla kirjoitettavien mutta eri tavalla äännettävien sanojen tapauksessa voidaan puhua homografiasta, mutta suomessa tällaisia tapauksia syntyy lähinnä kirjoituksessa merkitsemättömän jäännöslopukkeen [esimerkki] vuoksi). Polysemiaa on puolestaan esimerkiksi se, että aura voi olla joko maatalousväline, talvikunnossapitolaite tai joukko lintuja muuttolennolla, tai se, että piippu voi olla tupakointiväline, hormirakennelma palokaasujen poistamiseksi tai ampuma-aseen osa.

Joskus ei ole täysin selvää, onko kyse homonymiasta vai polysemiasta: vaikka on ilmeistä, että harmaahyljettä merkitsevä halli ja eräänlaista rakennusta tai sen osaa merkitsevä halli ovat eri sanoja, on jo hieman vaikeampi osoittaa, ovatko kalevalaisehko koiran nimitys halli (esim. "ei halli valetta hauku") ja halli 'harmaahylje' sama vai eri sana: synkronisesti asia ei ratkea eikä ole välttämättä merkityksellinenkään, mutta etymologian avulla voidaan osoittaa, että molemmat nimitykset perustuvat sanan halli merkitykseen 'harmaa'. (Toinen synkronisessa mielessä mielenkiintoinen tapaus on sana luoda.)

Jos ajatellaan, että kieli muodostuisi joukosta merkkien (esim. x) ja merkitysten (esim. 'a', 'b') yhdistelmiä, voidaan merkinnän x 'a, b' ja  merkinnän x 'a', x 'b' ajatella tarkoittavan käytännössä samaa asiaa: muoto x ilmaisee merkitystä a sekä merkitystä b. Koska kielihistoria ei ole oleellista synkronisen analyysin kannalta, on tietyssä mielessä yhdentekevää, onko kantakielessä ollut kaksi eri sanaa x 'a' ja y 'b', jotka sulautuman y  x jälkeen ovat tulleet homonyymeiksi, tai onko merkitys 'b' johdettu jonkin käytännössä unohtuneen metaforan kautta merkityksestä 'a'. Todellisuudessa elävät metaforat ovat kuitenkin yksittäisiä sanoja abstraktimpia, ja sanojen merkitysten suhteet voivat säilyä, vaikka käyttöyhteys muuttuisi konkreettisesta abstraktiksi: voidaan esimerkiksi puhua matalasta ja korkeasta tasosta, oli kyse vaikka osaamisesta tai hyllyistä, sekä edessä ja takanapäin olevista asioista sekä avaruudellisessa että ajallisessa mielessä. Tällaisen suhteen toteamiseen ei kuitenkaan tarvita etymologiaa, sillä metoforaa voidaan pitää oleellisilta osiltaan edelleen produktiivisena.

Edellisestä johtuen ihmiset ovat luonnostaan suhteellisen tietoisia polysemiasta, koska kyse on usein helposti tajuttavista merkityksen siirtymistä (esim. ihmisen ja järven selkä, ihmisen ja tien pää), kun taas homonymiasta tulee tietoiseksi lähinnä vahingossa tai sanaleikkien kautta. Polysemia on tärkeä ilmiö myös merkitysten muuttumisen eli semanttisen siirtymän kannalta: esimerkiksi kynä on merkinnyt sulan ruoto-osaa (jossa merkityksessä se elää verbissä kyniä), sitten kyseisestä osasta valmistettua kirjoitusvälinettä eli 'sulkakynää' ja lopulta mitä tahansa kirjoitusvälinettä kuulakärkikynästä lyijykynään alkuperäisen merkityksen unohduttua käytännössä kokonaan.

Hässäkkään kaikki edellä sanottu liittyy sikäli, että on esitetty väite, että sanan merkitys olisi muuttunut, eli hässäkkä 'emätin' → 'emätin, häslinki' → 'häslinki', eikä että olisi ollut alun alkaen kaksi eri sanaa eli hässäkkä 'emätin' ja homonyyminen hässäkkä 'häslinki'. (Käytän sanaa häslinki yksinkertaisuuden vuoksi sanan sukuelimeen liittymättömän merkityksen ilmaisemiseen.)

On hyvin vaikea nähdä, millaisen semanttisen siirtymän kautta merkityksestä 'emätin' saataisiin 'häslinki'. Hässäkkä 'emätin' liittyy joka tapauksessa verbiin hässiä 'paritella'; Suomen sanojen alkuperä (SSA) tuntee myös ilmaisun [olla] hässässä, hässissään tai hässillään 'olla kiimassa'. Virossa esiintyy (murteellinen) sana häss 'emätin', josta voitaneen päätellä, että edellä mainittu suomen kielen ilmaisu on vastaava kuin fraseemit olla päissään tai olla raivoissaan, jotka myös nimeävät vaikutuksenalaisena olevan ruumiinosan (raivo 'pää' vrt. takaraivo 'pään takaosa').

Sana hässäkkä merkityksessä 'melu, meteli, touhu' löytyy SSA:sta hakusanan häsy alta, johon liittyvät myös verbit häsätä 'touhuta' ja häsättää 'tehdä jotain kiireesti'. Sanat ovat "deskriptiivis-onomatopoeettisia" kuten monet muutkin merkitykseltään epämääräiset ja etymologialtaan hämärät sanat.

Muodossa hässäkkä esiintyvän johtimen -(A)kkA merkitys ei erityisemmin auta, sillä sillä ei tunnu olevan mitään selvästi erottuvaa merkitystä: Iso suomen kielioppi luokittelee yhteen "tappelua tai konflikti- tai sekaannustilaa kuvaav[at]" sanat hässäkkä, kahakka, mellakka, myräkkä ja nujakka (§ 199). Ylipäänsä -kkA-loppuiset sanat ovat hieman epämääräinen affektiivis-deskriptiivisten sanojen (ml. slangiväännökset tyyliin matikka) joukko, jossa edellä mainitun kahakka-ryhmän lisäksi ainoa denotatiivisesti erottuva merkitysryhmä tuntuisi olevan marjojen ja kasvien nimistö. Näyttäisi joka tapauksessa siltä, että johdokset *hässä, *hässi 'emätin' → hässäkkä 'emätin' ja häsy 'melu, meteli, touhu, kiire'  hässäkkä ovat aivan yhtä todennäköisesti syntyneet itsenäisinä muodosteina.

Muodollisesti samankaltaiset sanat voivat toki luonnollisessa kielessä assosioitua toisiinsa, vaikkeivät olisikaan geneettisesti sama sana. Jos yhteys hässäkän merkityksille 'emätin' ja 'häslinki' halutaan löytää, voitaisiin ensiksi mainittu merkitys kaiketi johtaa SSA:n sanalle häs(s)ä antamasta merkityksestä 'sotku, pörrö': tällaiselle assosiaatiolle löytyisikin mahdollinen paralleeli sanasta tuhero 'naisen häpykarvoitus', joka liittynee (deskriptiiviseen) verbiin tuhertaa 'tehdä jotakin kömpelösti tai hitaasti'. Koska tätä selitystä on kuitenkin pidettävä korkeintaan epämääräisenä arvauksena, voitaneen pitää todennäköisimpänä, että molemmat merkitykset ovat aivan yhtä alkuperäisiä. Koska eri murrealueissa on eroja, voi jokin sana tietysti kuulostaa jonkun toisen korvaan hassulta.

Lopuksi haluan vielä ihmetellä erästä asiaa. Jos joku käyttää sanaa panna (tai homo erectus), pidetään käsittääkseni yleisesti ottaen lapsellisena reagoida tyyliin "öhö, öhö, se sano panna", mutta kuitenkin hässäkän tapauksessa vastaava reaktio hieman kaunopuheisemmin muotoiltuna on täysin salonkikelpoista palstatilan täytettä. Höhöö!

2 kommenttia: