tiistai 12. marraskuuta 2013

Huumorintajuttomuudestani

Vaikka tämän blogin perusteella ei ehkä uskoisi, huomaan toisinaan olevani patologisen huumorintajuton kieliasioissa. En tarkoita tällä sitä, että pitäisin kieleen perustuvia tai liittyviä vitsejä lähtökohtaisesti huonoina: Fingerpori on mielestäni ainoita seuraamisen arvoisia strippejä Helsingin Sanomissa. Samoin seuraava Dick Fordin limerikki on yksi suosikkejani:
An old classicist somewhat lupine,
Wed a latinist he thought divine.
    They would both conjugate,
    For she grew quite irate,
If he told her he wished to decline.
Huomattava osa kielihassuttelusta aiheuttaa kuitenkin jonkinlaisen lievän vastareaktion, jonka syitä olen yrittänyt pohtia. Harmittomana esimerkkinä tulee mieleen Roman Schatzin joskus jossakin esittämä ajatus, että suomalainen ei rakasta kokonaan vaan vain osittain, koska lauseessa minä rakastan sinua objekti on partitiivissa, joka mukamas ilmaisee osaa kokonaisuudesta. Tämä vitsi perustuu tietenkin vain väärinkäsitykseen partitiivin merkityksestä.

Käsittelen tässä kirjoituksessa muutamia netissä vastaan tulleita asioita yrittäen tajunnanvirran muodossa selvittää, miksi ne eivät ole mielestäni hauskoja. Kaikkea, mitä sanon, ei pidä tulkita kritiikiksi sanan negatiivisessa merkityksessä.

Aloitan melko tunnetusta Differenze Linguistiche -meemistä, joka harmittomimmassa muodossaan osoittaa hauskuuden esim. siinä, että 'ananas' on lukuisilla kielillä ananas mutta englanniksi pineapple tai että 'tietokone' on monella kielellä jotain computerin tapaista mutta ranskaksi ordinateur. Tällaiset vertailut voivat olla vitseinä melko yhdentekeviä, mutta niissä ei ole (hyväntahtoisen) kielitieteilijän näkökulmasta mitään pielessä.

Yleensä minua häiritsevät sellaiset vertailut, joissa huumorin kohteena on saksan kieli, jota symboloi ns. rage face. Näissä tapauksissa kyse ei tyypillisesti ole vain siitä, että saksankielinen sana on eri kuin muissa kielissä (kuten esim. TV : Fernsehapparat -vertailussa, jossa saksaa edustamaan on tosin valittu hieman epätavallisempi yhdyssana osoittamaan kielelle tyypillisenä pidettyä taipumusta yhdyssanamuodostukseen), koska muunkieliset sanatkin saattavat poiketa toisistaan huomattavasti. Tästä löytyy lukuisia esimerkkejä: sana 'perhonen' on italiaksi farfalla, englanniksi butterfly, ranskaksi papillon, espanjaksi mariposa ja saksaksi Schmetterling; 'minä rakastan sinua' on italiaksi ti amo, englanniksi I love you, ranskaksi je t'aime, espanjaksi te quiero ja saksaksi ich liebe dich; 'orava' on italiaksi scoiattolo, englanniksi squirrel, ranskaksi écureuil, espanjaksi ardilla ja saksaksi Eichhörnchen; ja niin edelleen.

Toisinaan tuntuu siltä, että mistä tahansa saa "vitsin" kirjoittamalla saksankielisen ilmaisun isoilla kirjaimilla ja laittamalla sen perään huutomerkkejä.

Vitsit perustuvat tietenkin siihen stereotypiaan, että saksan kieli on jotenkin aggressiivisen kuuloista tai, kuten ylempänä linkattu Know Your Meme -sivustokin kertoo, "gutturaalista" eli kurkkuäänteitä sisältävää. Saksassa onkin kaksi "kurkkuäännettä", ns. Ach-Laut ja kurkku-r, joita ei juuri tavata englannissa tai romaanisissa kielissä espanjaa, ranskaa ja portugalia lukuun ottamatta. Tästä huolimatta kumpikaan näistä äänteistä ei esiinny yllä luetelluissa, suorastaan viettelevän pehmeästi ääntyvissä ilmaisuissa Schmetterling, ich liebe dich tai Eichhörnchen. Muissa edellisten linkkien takaa löytyvissä esimerkeissä esiintyy kurkku-r sanoissa Marienkäfer 'leppäkerttu', Schildkröte 'kilpikonna' (kuten myös ranskankielisessä vastineessa tortue) ja Kugelschreiber 'kuulakärkikynä'. Sanoissa Aschenputtel 'Tuhkimo', Gänseblümchen 'tuhatkauno', empfindliche Haut 'herkkä iho' ja vieläpä Heizkörper 'lämpöpatteri' ei ole kurkkuärrää saati Ach-Lautia.

Luonnollinen syy saksan kielen kliseiseen aggressiivisuuteen on otaksuttavasti Adolf Hitler ja hänen johtamansa Natsi-Saksa, joka aloitti toisen maailmansodan hyökkäämällä Puolaan 1939. Todettakoon, että Hitlerin idiolektiin ei kuulu kurkku-r vaan suomessakin tyypillinen alveolaarinen tremulantti, eivätkä hänen Ach-Lautinsa ole mitenkään erityisen voimakkaita. Molemmat piirteet selittyvät hänen kielellisellä taustallaan. Huomiota herättää hänen tapansa ääntää /r/ sellaisissakin tapauksissa, joissa se normaalisti vokalisoituu, esim. für, geworden.

Differenze Linguistiche -meemejä on toki lukuisia ja monenlaisia, eikä yllä sanottu koske läheskään kaikkia aiheen toisintoja. Kaikesta nillityksestä huolimatta sanottakoon myös, että tämä on mielestäni oikeasti hauska, vaikka siinä onkin periaatteessa sotkettu roomalainen numeraali XCII ja latinan kielen nonaginta duo, joka noudattaa samaa kaavaa kuin englantikin. Hauskempi esimerkki oudosta laskutavasta voisi olla (vanhahtava) tanska, jossa tooghalvfemsindstyve on sananmukaisesti 'kaksi sekä neljä ja puoli kertaa kaksikymmentä'.

(Tämä on myös hauska, vaikkei liitykään mihinkään.)

Jokin aika sitten sosiaalisessa mediassa on levinnyt sanan koira eri muotoja luetteleva kirjoitus, jonka mahdollisesta alkuperäislähteestä en ole täysin varma. Tekstin oletettava ajatus on ainakin tekstiin linkittäneiden ihmisten kommenttien perusteella antaa ymmärtää, että sijapäätteiden, possessiivisuffiksien ja liitepartikkeleiden määrä ja yhdisteltävyys tekevät suomen kielestä käsittämättömän vaikeaa. Kielten välisenä dialogina etenevässä tekstissä esitellään muista kielistä seuraavat muodot:
Englanti: a dog, the dog, two dogs
Swedish:  en hund, hunden, två hundar, hundarna
Saksa: der Hund, ein Hund, zwei Hunde, den Hund, einen Hund, dem Hund, einem Hund, des Hundes, eines Hundes, den Hunden, der Hunden
Näitä muotoja seuraavat suomen sana koira taivutettuna eri sijamuodoissa, omistusmuodoissa sekä yhdistettynä liitepartikkeleihin -kaan ja -ko. Muotoja on yhteensä 268, mihin englanti toteaa "Okay, now you're just making things up!". Suomi on hiljaa ja aloittaa sitten "And now the plural forms...".

Mielestäni englannin kommentti lopussa on itse asiassa täysin paikallaan: huolimatta siitä, että kaikki suomen muodot ovat sinänsä "oikein" muodostettuja, on melko vaikea kuvitella mitään todellista lauseyhteyttä, jossa tulisi kysymykseen vaikkapa sanan koiraksensakokaan käyttö. Liitepartikkelit ovat sitä paitsi monissa suhteissa itsenäisten sanojen kaltaisia: päätteisiin ne yhdistää lähinnä vokaalisointu ja tietenkin se, että ne kirjoitetaan yhteen isäntäsanansa kanssa. Niiden käytön oppiminen on muiden kielten lausepartikkeleiden tavoin haastavaa, mutta ei siinä mielessä, että niiden yhdistäminen minkä tahansa sanan perään olisi jotenkin vaikeaa.

On myös syytä tarkistaa sitä käsitystä, että suomen sijamuodot olisivat muka jokin erityisen merkittävä ongelma suomen kielessä. Millä perusteella koirassa on monimutkaisempi kuin in a dog tai koirille monimutkaisempi kuin for the dogs? Varsinainen vaikeus on se, että sanavartalossa tapahtuu muutoksia, jotka on opittava sanan yhteydessä (esim. käsi, kättä, käden), mutta näiden lisäksi ei sijamuotojen määrällä ole juurikaan merkitystä. Itse sijapäätteet, jotka sentään ovat kaikilla sanoilla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta samat, on opittava aivan samalla tavalla kuin jonkin toisen kielen prepositiot. Taivutustyyppejä on suomessa toki lukuisia, mutta saksassakin äkkiä laskettuna ainakin viisitoista, ruotsissa reilu puolisen tusinaa. Englannissa ongelmia aiheuttaa lähinnä toisinaan poikkeuksellinen monikonmuodostus, mutta tapaukset ovat onneksi harvinaisia (tai vaihtoehtoisesti hyvin yleisiä ja siten helppoja).

Jos taivutuksen vaikeuksiin liittyvää mukahuumoria pitäisi veistää latinasta, en ottaisi esille sitä, että latinassa on viisi (tai kuusi, tai seitsemän) sijamuotoa, vaan esim. sen, että (täysin säännöllisten) sanojen annus, tempus, lepus ja currus monikot ovat anni, tempora, lepores ja currus tai että (niin ikään säännöllisten) verbien tango, frango ja plango perfektit ovat tetigi, fregi ja planxi.

Omistuspäätteiden osalta on vaikea nähdä, miten koirani ja koirastasi ovat oleellisesti sen ihmeellisempiä kuin my dog ja from your dog. Molemmissa on sama määrä morfeemeja, vaikka järjestys onkin eri. (Edellä mainittu huomio sanavartalon muutoksista pätee toki, sillä omistusliite liittyy nominatiivissa sanavartaloon, esim. käteni.) Tähän liittyen on myös syytä kysyä, että jos englannissa artikkelit a ja the otetaan mukaan eri muotojen luetteloon, miksei myös esim. my, your, his, her, our ja their.

Jos sanan koira eri muotojen lista aiheuttaa latinan ja kreikan opiskelusta peräisin olevan mielikuvan, että suomessa on valtava määrä muotoja, jotka tulee opetella ulkoa, on mielikuva täysin väärä ja mahdollisesti vahingollinen. On totta, että koirani on erilainen kuin keskenään käytännössä samanlaisten kielten mein Hund, min hund ja my dog, mutta jo puhekielinen mun koira vastaa germaanista tyyppiä. Suomalaisten pitäisi suomen kielen myytillisen vaikeuden toistelemisen sijaan rohkaista ja auttaa ulkomaalaisia oppimaan suomea sekä puhua heidän kanssaan mieluummin suomea kuin englantia.

Kotkan murretta käsittelevää Hilppa Kimpanpään kirjoitusta olen kommentoinut jo Potku.netissä, mutta se sopii aiheensa puolesta tässäkin huomioitavaksi. Olen jossain muualla jo maininnut, etten erityisemmin perusta siitä, että murteet alennetaan jonkinlaisen hassun kuriositeetin rooliin. Koen myös rasittavaksi sen, että murrekirjallisuudessa törmää jatkuvasti siihen, että "se ja se ei ole vain murre, vaan elämänfilosofia" ja miten kyseisen murteen puhujat ovat luonteeltaan sellaisia ja sellaisia. Kauderwelsch-sarjassa voi nähdä huomattavia eroja tässä, esim. Bairisch on varsin asiallinen sanaston ja kieliopin kuvauksessaan, kun taas Wienerisch on suorastaan hyödytön.

Kimpanpään kirjoitus on tietysti täysin harmitonta hassuttelua (hyvässä mielessä, ilman sarkastisia taka-ajatuksia), eikä siihen pitäisi suhtautua kauhean kurttuotsaisesti. Se kuitenkin uusintaa ja konstruoi asenteita ja väärinkäsityksiä, joiden soisin katoavan maailmasta. Alla oleva kommentaari ei ole puhtaasti moitittavien seikkojen luettelo, vaikka sitä sellaiseksi voisikin luulla.
"Aspiraatio eli sanojen loppuhenkonen on tuiki tuntematon ilmiö – sen vei kaiketi merituuli mennessään jo aikoja sitten. Siis sanat lääketiede tai täytekaakku lausutaan Kotkassa hieman toisin kuin muualla, puolikas t tai k ei kuulu lainkaan yhdyssanojen välissä."
Aspiraatio on huono termi, koska sillä viitataan yleensä klusiilien eksploosiovaiheeseen yhdistyvään h-äänteeseen (lat. spiritus), esim. eng. tick, cat, kr. θέατρονφαλλός tai skt. dhārakā, Bhagavadgītā (mutta ei kuten suomen tulethan, jossa on peräkkäin kaksi erillistä äännettä). Eräissä sanoissa ja päätteissä esiintyvää sananloppuista haamufoneemia on luontevinta nimittää jäännöslopukkeeksi, ja sen assimiloituessa seuraavan sanan alkukonsonanttiin (vokaalialkuisten sanojen tapauksessa glottaaliklusiiliin) tapahtuvaa kahdennusta rajageminaatioksi. Foneemin kato ei kuitenkaan ole Kotkan murteen erityispiirre siinä mielessä, että se esiintyy laajemminkin itämurteissa.
"Usein toistuva ilmaisu on myös enmiätiijä. Ilmaiusu kuuluu ehdottomasti lausua yhteen niin, ettei sanojen välissä vain ole mitään turhia taukoja tai painotuksia. Jos haluaa korostaa tietämättömyyttään, niin poljento menee suurin piirtein näin. 'ENhänMIÄsittiijä.'"
Vastoin yleistä harhaluuloa tavallisessa puheessa sanojen välissä ei ole taukoja, ja tyhjän tilan jättäminen sanojen väliin kirjoitettaessa on sekin suhteellisen tuore keksintö.
"Tässä kotkankieli muistuttaa rajusti ranskankieltä, jossa kaikki sanat lausutaan usein yhteen ja sanojen ja tavujen lyhentämisvauhti on niin hurja, että hitaita heikottaa. Samankaltaista on myös se, ettei kirjoitusasusta ja ääntämisasusta voi lainkaan päätellä, että kyse on samasta lauseesta tai mistä ylipäätänsä on kyse."
En ihan hahmota, mistä yllä olevassa ylipäänsä on kyse. Itse asiassa yllä olevassa lainauksessa ei ole päätä eikä häntää. Ranskasta tunnettu sanojen yhteensulautuminen johtuu siitä, että normaalisti sananloppuiset ääntymättömät konsonantit ilmestyvät "sitomaan" sanan seuraavaan vokaalialkuiseen sanaan: esim. vous 'te' ääntyy [vu], mutta vous avez 'teillä on' ääntyy [vuzave], vous avez étudié 'olette opiskellut' ääntyy [vuzavezetydie]. (Ilmiö on tuttu myös ei-roottisesta englannista, kuten mainitsin toisaalla.) Tällaista ilmiötä ei näyttäisi esiintyvän Kotkan murteessa.
"Ulkomaalaisenon mahdoton tietää useissa tapauksissa, mikä on verbin perusmuoto. 'Älä huua, ei saa juua, ei sit saa viijä, ei sit saa tuua tai saa juua, saa tuua ja saa viijä.'"
Ensimmäistä tapausta lukuun ottamatta kaikissa esimerkeissä verbin perusmuoto eli infinitiivi on selvästi näkyvissä, vaikka kyseistä verbiä ei entuudestaan tuntisikaan (persoonattomaan rakenteeseen (ei) saa ____ voidaan nimittäin täydentää vain infinitiivi). Kyse lienee ennemmin siitä, että ulkomaalaisen on oletettavasti vaikeaa tietää, että huua on huuda, juua on juoda, viijä on viedä  ja tuua on tuoda. Nämä ovat kuitenkin harvinaisen tylsiä esimerkkejä, sillä ne ovat kuitenkin varsin yksiselitteisiä, ja niiden tunnistamiseen riittää alkeistieto yleiskielen d:n murrevastineista. Hauskempi on esim. pohjalainen pujottaa 'pudottaa', joka voi todella sekoittua johonkin toiseen sanaan.
"Lapsuudesta on mieleeni jäänyt myös kysymys, että 'ottaaks likat seksii', kun mentiin kylää. Kysyjänä oli talon setä, joka halusi tarjota meille pipruja tai keksejä. Jostakin täysin epäloogisesta syystä keksi tai kex lausuttiin ässällä."
Tämä on kieltämättä hauskaa, ja lisähuumoria saa, kun sisällyttää sanavaihtoon sanan pipari toisen merkityksen, mutta tällöin tarjoajana ei voi tietenkään olla mikään setä. "Täysin epälooginen syy" ääntöasuun [seksi], joka on attestoitu muuallakin kuin Kotkassa, lienee ollut ruotsalaisen muodon [ɕɛks] tai sen suomenruotsalaisen vastineen [tʃɛks] approksimointi suomen kielen äännevarannolla (ruotsiksi sana ääntyy toki myös [kɛks]).
"Kirjainpari ts tuntuu tuottavan hieman vaikeuksia kotkalaisille. Meitä lapsi auhattiin silloin josku, että josetnytookiltist niitulee vittaa kintuille. Tai kysyttiin 'onks vatta kipee' tai 'onks vatta täys?'"
Kotkalaiset eivät ole tässä asiassa yksin. Alkuperäinen affrikaatta /ts/ on muuttunut joksikin muuksi liki kaikkialla paitsi joissain kaakkoismurteissa. (Yleiskielisen ääntöasun pohjalla oleva kirjakielen /ts/  perustuu vanhan kirjasuomen kirjoitusasuun tz, joka on tiettävästi merkinnyt /θ:/-äännettä, mutta se on toinen juttu.)
"Kirjainten pois jättäminen, sanojen lyhentäminen, lopputavujen täydellinen hylkääminen sekä äännettäessä sanojen yhteenliittäminen tauotta ovat ilmiselviä kotkalaisen kielen tunnusmerkkejä. 'Kylse on niin ilkiä ihminen, että ihan ilettää' tai 'kylse sitteoli niin kalpia, niin kalpia, että' tai 'enhänmiäsille mitää voi, että meijän äiskä käski panna vaustin päähän' tai 'meijän iski (tai iskä) haluaa suolamakkaraa, mun pitää mennä ostaa sit.' vausti on tietenkin baskeri ja suolamakkara meetvursti."
Sanojen tauottomasta yhteenliittämisestä olikin jo puhetta ylempänä. Sanojen lyhentämisestä suhteessa yleiskieleen on yllä lainatussa kappaleessa vähän huonosti sellaisia esimerkkejä, joita ei voisi pitää suorastaan tyypillisinä elisioina. Ainoa koko tekstistä löytyvä lyhentymä, jota en tunnista omasta kielestäni (joka ei ole siis Kotkan murre), on kiltist < kiltisti. Tämä liittynee siihen, että Kotkan murteessa ei ole jäännöslopuketta: voitaneen yleistää, että jäännöslopukkeeton tavu (CV#) lyhenee jäännöslopukkeellista (CV'#) todennäköisemmin, esim. mulla > mull mutta mulle' > ?mull; vasta > vast, lasta > last, nätistä > nätist, mutta nätisti' > ?nätist. (Käytän tässä setälämäisesti yksinkertaista lainausmerkkiä merkitsemään jäännöslopuketta; kysymysmerkki ilmaisee epävarmaa muotoa.)

Kaikesta yllä sanotusta erottuu ehkä hyvällä tahdolla se pointti, että Kotkan murteen erityispiirteiksi tarjotut murrepiirteet eivät varsinaisesti ole Kotkan murteen erityispiirteitä, ja niiden käsittely vaikuttaa muutenkin suorastaan pintapuolisiin mielikuviin perustuvalta.

Kuten tunnettua, fysiikan, kemian ja biologian lainalaisuudet heittävät fiktiossa häränpyllyä, eikä kielitiede tee tässä suhteessa poikkeusta suuntaan tai toiseen. Hyväntahtoinen närkästykseni on samanlaista mitä skeptikko tuntee lukiessaan "vaihtoehtolääketieteestä", ensihoitaja nähdessään ensiapua TV-sarjassa tai aseharrastaja kuullessaan ilmaisun "itseladattava kertatulikonepistooli".

3 kommenttia:

  1. Minua naurattaa suurella sympatialla maailman parhaaksi väitetty käännös ilmaisusta "c'est la vie": "Haetanneeko tuo mittee". Taisin ensimmäisenä lukea tuon Lasse Lehtiseltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainio esimerkki siitä, miten paljon eri kulttuureihin liitettäviä mielikuvia noinkin pieni lause voi herättää. Englanniksi voisi kai sanoa Vonnegutia siteeraten "so it goes".

      Poista