Kun jokin kieli on täysin kielenulkoisista seikoista johtuen saavuttanut prestiisiaseman, oletetaan usein virheellisesti, että kielessä itsessään on jotain sellaisia ominaisuuksia, jotka oikeuttavat kyseisen aseman.
En toki ole sitä mieltä, etteikö kieliä voisi ylipäänsä laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta perusteet eivät voi olla muita kuin käytännöllisiä ja siten täysin kielenulkoisia. Jos esimerkiksi haluaa töihin palvelualalle Helsingissä, on venäjä tai ruotsi järkevämpi kieli opetella ja siten "parempi" kuin esimerkiksi kalamin pandan-pähkinöiden keräilykieli; samaten kiinalaisten kanssa tekemisiin ryhtyvän kannattaa opetella mandariinia eikä pinghuaa; niin ikään historialliselle germanistille tai indoeuropeistille gootti on huomattavasti tärkeämpi kieli kuin afrikaans.
Eräänlaisena vaikeammin hahmotettava perusteena kielten arvottamiseen voi olla myös kielen monimuotoisuus eli esimerkiksi kirjallisuuden määrä, jonka voidaan ajatella lisäävän kielen ilmaisupotentiaalia eri merkitysten, merkitysvivahteiden ja tyylien kirjona.
(Vielä toinen kysymys on se, miten kielen rakenneominaisuudet tai lähinnä ne merkityskategoriat, joita kielessä on pakko ilmaista, vaikuttavat ajatteluun ja käyttäytymiseen, jolloin jotkin kielet saattavat ohjata puhujiaan enemmän tai vähemmän toivottavaan suuntaan.)
Perinteiseen kielten arvottamiseen niiden rakenteen mukaan perustuu vanha jako primitiivisiin isoloiviin kieliin (esim. kiina), hieman kehittyneempiin agglutinoiviin kieliin (esim. turkki, suomi) ja lopulta fuusiokieliin (esim. latina, ranska, saksa): ajatus on se, että kielet kehittyvät yhdestä vaiheesta toiseen, mikä ei sinänsä ole välttämättä täysin väärin, mutta muutos on tällöinkin syklistä. Se, mitä 1700-luvulla saatettiin pitää "täydellisyytenä" esimerkiksi kreikan ja sanskritin tapauksessa, olisi sitä, mitä nykykielitieteilijä voisi pitää johdinten ja taivutuksen "läpinäkyvyytenä". Toisaalta varsinaista yksinkertaisuutta ei ole kai koskaan pidetty tavoiteltavana, koska epäsäännöllisyydethän juuri mahdollistavat kielitaiturien briljeeraamisen osaamisellaan.
Tässä hieman provosoivasti otsikoidussa (ja hitaasti asiaan pääsevässä) kirjoituksessa haluan osoittaa, että kielten piirteiden arvottaminen sinänsä on jokseenkin hölmöä, etenkin kun kielten arvostus ei juuri ikinä perustu kielten rakenneominaisuuksiin. Käytän esimerkkinä ranskaa, sillä kuten hyvin tiedetään, on ranskan kieli kaunista, sivistynyttä ja vaikeaa ääntää. Ranskan synkroniset ja diakroniset ominaispiirteet eivät kuitenkaan asiallisesti juuri vastaa niitä mielikuvia, joita sen kauneuteen ja sivistyksellisyyteen (erotuksena barbariasta) voisi odottaa liitettävän.
En kuitenkaan missään nimessä halua luoda sellaista mielikuvaa, etteikö kukaan saisi tykätä vaikkapa possessiivisuffikseista ja lauseenvastikkeista tai muista kielellisistä ilmiöistä. (Itse tykkään sandhista, UUs-johtimesta ja aivan erityisesti nousevista trikoloneista.) On kuitenkin muistettava, että nämä ovat makuasioita - ja de gustibus non est disputandum!
Vaikka ranskan kieli on "sivistynyttä" nimenomaan suhteessa germaanisiin kieliin, on se latinaan ja latinasta polveutuviin eli romaanisiin kieliin verrattuna varsin germaanissävytteistä: ranska on jopa ainoa romaaninen kieli, joka on nimetty jonkin germaaniheimon mukaan. Ranskassa on enemmän germaanisia lainasanoja kuin muissa romaanisissa kielissä, ja ranskan standardimuodossa on äänteitä, jotka puuttuvat muista romaanisista kielistä ja ovat selvästi germaanisia piirteitä, nimittäin ö- ja y-äänteet sekä kurkku-r.
Aksenttimerkkejä pidetään ranskalle ominaisina (ja itsessään melko hienoina), mutta niiden käyttö on lainattu kreikasta. Ranskassa ne eivät merkitse sävelkorkoa (jota ne eivät ole toki merkinneet pitkään katharevousassakaan) vaan jotain aivan muuta. Akuutti (´), gravis (`) ja sirkumfeksi (^) erottavat schwa-äänteenä tai katona ääntyvän painottoman e:n painollisesta e:stä: merkintä é merkitsee /e/-äännettä ja è /ɛ/-äännettä (esim. mère). Painollinen e merkitään alkuperäisen s:n kadon tapauksissa sirkumfleksillä, esim. fenêtre ← fenestre ← fenestra. Muiden vokaalien päällä sirkumfleksi ei vaikuta ääntämykseen, esim. maître ← maistre ← magister, ja gravis toimii lähinnä muuten homografisten sanojen erottamiseen, esim. prepositio à ja verbimuoto a tai konjunktio ou 'tai' ja interrogatiivipronomini où 'missä'.
(Tässä välissä haluan huomauttaa, että apostrofi eli heittomerkki löytyy näppäimistöstä keskimmäisen kirjainrivin, akuutti numerorivin oikeasta reunasta. Niitä ei pidä sekoittaman.)
Aksenttimerkkien kaoottinen käyttö ei ole ainoa ranskan oikeinkirjoituksen erityispiirre. Esimerkiksi ranskan cheval 'hevonen' on monikossa chevaux. Syy tähän on se, että pohjalla olevan muodon chevals l on vokalisoitunut s:n edellä muodostaen a:n kanssa diftongin au (vrt. baijerinsaksan vokalisaatio als → ois). Koska käsikirjoituksissa käytettiin kirjainyhdistelmän us lyhentämiseen x:n näköistä merkkiä, saatettiin monikko kirjoittaa muodossa chevax. Sittemmin x on käsitetty vaihtoehtoiseksi kirjoitusasuksi s:lle, ja sana on muiden vastaavien tapausten lailla saavuttanut nykyisen typerän kirjoitusasunsa.
Mainitusta l-äänteen vokalisoitumisesta seuraavat myös sellaiset vaihtelut kuin latinan sanaan bellus 'kaunis' pohjautuvien muotojen beau ja bel välillä: vokaalin edellä l ääntyy, konsonantin edellä ei. Muutenkin ranskassa on tapana kirjoituksessa merkitä sandhi-ilmiöt, esim. {le homme que elle a vu} → l'homme qu'elle a vu. Tämä on hieman sama kuin jos suomeksi kirjoitettaisiin isämmaallisellekkin.
Sana cheval 'hevonen' tulee muuten latinan sanasta caballus 'kaakki'; latinan equus 'hevonen' on hävinnyt ranskassa olemattomiin. Samoin edellä mainittu bellus edustaa alempaa rekisteriä kuin pulcher 'kaunis', joka on niin ikään kadonnut ranskasta. Ranskan sanojen perusmuodot perustuvat latinan akkusatiiveihin, joten edellä mainittujen latinan sanojen sitaattimuodot voisivat perustellusti olla caballum ja bellum, joiden nasalisoitunut loppuvokaali on sittemmin hävinnyt muun sijataivutuksen ohella. (Tämä liittyy myös siihen, miksi ranskalaiset eivät enää erota maskuliinia neutrista.) Latinan kolmannen deklinaation sanojen tapauksessa ranskankieliset vastineet selvästi heijastavat ns. taivutusvartaloa, esim. pont tulee muodosta pontem eikä pons. Joka tapauksessa ranskalaiset siis puhuvat tässä suhteessa tyyliin me saw him.
Suomalaiset ovat tunnettuja (historiallisesta) kyvyttömyydestään ääntää sananalkuisia konsonanttiryppäitä, mistä seuraavat sellaiset sanat kuin kaunis, ruuvi ja murteellinen rosentti. Ranskalaiset ovat kärsineet samantyyppisestä ongelmasta, mutta ovat yhdistelmän yksinkertaistamisen sijaan ratkaisseet sen proteettisella vokaalilla, esim. scribere → escriver → écriver 'kirjoittaa'. Kuten nykyranskan muoto osoittaa, on konsonanttirypäs lopulta yksinkertaistettu joka tapauksessa.
Ranskan kielen lukujärjestelmä poikkeaa latinasta, jossa kullakin kymmenellä on oma nimityksensä sataan asti: latinaksi 'seitsemänkymmentä' on septuaginta, 'kahdeksankymmentä' octoginta ja 'yhdeksänkymmentä' nonaginta. Nykyranskassa 'seitsemänkymmentä' on kuitenkin soizante-dix eli sananmukaisesti 'kuusikymmentäkymmenen', 'kahdeksankymmentä' on quatre-vingt eli 'neljäkaksikymmentä' ja 'yhdeksänkymmentä' on quatre-vingt-dix, sananmukaisesti 'neljäkaksikymmentäkymmenen'. Belgialaiset sanovat septante 'seitsemänkymmentä' ja nonante 'yhdeksänkymmentä' mutteivät kuitenkaan yllä täsmällisyydestään tunnettujen sveitsiläisten tasolle, jotka käyttävät toisinaan myös sanaa huitante 'kahdeksankymmentä'.
Ranskassa polaarinen eli kyllä/ei-kysymys voidaan muodostaa pelkän intonaation lisäksi germaanisista kielistä tutulla käänteisellä sanajärjestyksellä elle a vu cet homme → a-t-elle vu cet homme? ja hassulla est-ce qu'elle a vu cet homme?, joka kääntyy sananmukaisesti 'onko se, että hän näki tämän miehen?', puhumattakaan suorastaan vähä-älyiseltä kuulostavasta ilmaisusta qu'est-ce que c'est? 'mikä se on?', sananmukaisesti 'mikä on se, joka se on?'. Oma lukunsa on myös ranskan verbitaivutus ylipäänsä, joka tuo mieleen lähinnä jonkun bantukielen.
Listaa voisi luultavasti jatkaa vaikka kuinka pitkälle, ja kaikenlaisten hassujen teorioiden "todistaminen" kirsikoita poimien ja vahvistusvinoumaa hyödyntäen onkin yleensä hauskaa. Lopuksi on vielä sanottava, etten tietenkään ole oikeasti sitä mieltä, että ranskassa olisi kielenä jotain erityistä vikaa. Oikeastaan ainoa asia, jota en ymmärrä, on se, että niin monet (naiset) tuntuvat pitävän ranskaa kauniimpana kielenä kuin esimerkiksi saksaa ja suomea "rumana".
En toki ole sitä mieltä, etteikö kieliä voisi ylipäänsä laittaa paremmuusjärjestykseen, mutta perusteet eivät voi olla muita kuin käytännöllisiä ja siten täysin kielenulkoisia. Jos esimerkiksi haluaa töihin palvelualalle Helsingissä, on venäjä tai ruotsi järkevämpi kieli opetella ja siten "parempi" kuin esimerkiksi kalamin pandan-pähkinöiden keräilykieli; samaten kiinalaisten kanssa tekemisiin ryhtyvän kannattaa opetella mandariinia eikä pinghuaa; niin ikään historialliselle germanistille tai indoeuropeistille gootti on huomattavasti tärkeämpi kieli kuin afrikaans.
Eräänlaisena vaikeammin hahmotettava perusteena kielten arvottamiseen voi olla myös kielen monimuotoisuus eli esimerkiksi kirjallisuuden määrä, jonka voidaan ajatella lisäävän kielen ilmaisupotentiaalia eri merkitysten, merkitysvivahteiden ja tyylien kirjona.
(Vielä toinen kysymys on se, miten kielen rakenneominaisuudet tai lähinnä ne merkityskategoriat, joita kielessä on pakko ilmaista, vaikuttavat ajatteluun ja käyttäytymiseen, jolloin jotkin kielet saattavat ohjata puhujiaan enemmän tai vähemmän toivottavaan suuntaan.)
Perinteiseen kielten arvottamiseen niiden rakenteen mukaan perustuu vanha jako primitiivisiin isoloiviin kieliin (esim. kiina), hieman kehittyneempiin agglutinoiviin kieliin (esim. turkki, suomi) ja lopulta fuusiokieliin (esim. latina, ranska, saksa): ajatus on se, että kielet kehittyvät yhdestä vaiheesta toiseen, mikä ei sinänsä ole välttämättä täysin väärin, mutta muutos on tällöinkin syklistä. Se, mitä 1700-luvulla saatettiin pitää "täydellisyytenä" esimerkiksi kreikan ja sanskritin tapauksessa, olisi sitä, mitä nykykielitieteilijä voisi pitää johdinten ja taivutuksen "läpinäkyvyytenä". Toisaalta varsinaista yksinkertaisuutta ei ole kai koskaan pidetty tavoiteltavana, koska epäsäännöllisyydethän juuri mahdollistavat kielitaiturien briljeeraamisen osaamisellaan.
Tässä hieman provosoivasti otsikoidussa (ja hitaasti asiaan pääsevässä) kirjoituksessa haluan osoittaa, että kielten piirteiden arvottaminen sinänsä on jokseenkin hölmöä, etenkin kun kielten arvostus ei juuri ikinä perustu kielten rakenneominaisuuksiin. Käytän esimerkkinä ranskaa, sillä kuten hyvin tiedetään, on ranskan kieli kaunista, sivistynyttä ja vaikeaa ääntää. Ranskan synkroniset ja diakroniset ominaispiirteet eivät kuitenkaan asiallisesti juuri vastaa niitä mielikuvia, joita sen kauneuteen ja sivistyksellisyyteen (erotuksena barbariasta) voisi odottaa liitettävän.
En kuitenkaan missään nimessä halua luoda sellaista mielikuvaa, etteikö kukaan saisi tykätä vaikkapa possessiivisuffikseista ja lauseenvastikkeista tai muista kielellisistä ilmiöistä. (Itse tykkään sandhista, UUs-johtimesta ja aivan erityisesti nousevista trikoloneista.) On kuitenkin muistettava, että nämä ovat makuasioita - ja de gustibus non est disputandum!
Vaikka ranskan kieli on "sivistynyttä" nimenomaan suhteessa germaanisiin kieliin, on se latinaan ja latinasta polveutuviin eli romaanisiin kieliin verrattuna varsin germaanissävytteistä: ranska on jopa ainoa romaaninen kieli, joka on nimetty jonkin germaaniheimon mukaan. Ranskassa on enemmän germaanisia lainasanoja kuin muissa romaanisissa kielissä, ja ranskan standardimuodossa on äänteitä, jotka puuttuvat muista romaanisista kielistä ja ovat selvästi germaanisia piirteitä, nimittäin ö- ja y-äänteet sekä kurkku-r.
 |
| Ranskan kielen ylivertaisuutta käsittelevää kirjallisuutta. |
(Tässä välissä haluan huomauttaa, että apostrofi eli heittomerkki löytyy näppäimistöstä keskimmäisen kirjainrivin, akuutti numerorivin oikeasta reunasta. Niitä ei pidä sekoittaman.)
Aksenttimerkkien kaoottinen käyttö ei ole ainoa ranskan oikeinkirjoituksen erityispiirre. Esimerkiksi ranskan cheval 'hevonen' on monikossa chevaux. Syy tähän on se, että pohjalla olevan muodon chevals l on vokalisoitunut s:n edellä muodostaen a:n kanssa diftongin au (vrt. baijerinsaksan vokalisaatio als → ois). Koska käsikirjoituksissa käytettiin kirjainyhdistelmän us lyhentämiseen x:n näköistä merkkiä, saatettiin monikko kirjoittaa muodossa chevax. Sittemmin x on käsitetty vaihtoehtoiseksi kirjoitusasuksi s:lle, ja sana on muiden vastaavien tapausten lailla saavuttanut nykyisen typerän kirjoitusasunsa.
Mainitusta l-äänteen vokalisoitumisesta seuraavat myös sellaiset vaihtelut kuin latinan sanaan bellus 'kaunis' pohjautuvien muotojen beau ja bel välillä: vokaalin edellä l ääntyy, konsonantin edellä ei. Muutenkin ranskassa on tapana kirjoituksessa merkitä sandhi-ilmiöt, esim. {le homme que elle a vu} → l'homme qu'elle a vu. Tämä on hieman sama kuin jos suomeksi kirjoitettaisiin isämmaallisellekkin.
Sana cheval 'hevonen' tulee muuten latinan sanasta caballus 'kaakki'; latinan equus 'hevonen' on hävinnyt ranskassa olemattomiin. Samoin edellä mainittu bellus edustaa alempaa rekisteriä kuin pulcher 'kaunis', joka on niin ikään kadonnut ranskasta. Ranskan sanojen perusmuodot perustuvat latinan akkusatiiveihin, joten edellä mainittujen latinan sanojen sitaattimuodot voisivat perustellusti olla caballum ja bellum, joiden nasalisoitunut loppuvokaali on sittemmin hävinnyt muun sijataivutuksen ohella. (Tämä liittyy myös siihen, miksi ranskalaiset eivät enää erota maskuliinia neutrista.) Latinan kolmannen deklinaation sanojen tapauksessa ranskankieliset vastineet selvästi heijastavat ns. taivutusvartaloa, esim. pont tulee muodosta pontem eikä pons. Joka tapauksessa ranskalaiset siis puhuvat tässä suhteessa tyyliin me saw him.
Suomalaiset ovat tunnettuja (historiallisesta) kyvyttömyydestään ääntää sananalkuisia konsonanttiryppäitä, mistä seuraavat sellaiset sanat kuin kaunis, ruuvi ja murteellinen rosentti. Ranskalaiset ovat kärsineet samantyyppisestä ongelmasta, mutta ovat yhdistelmän yksinkertaistamisen sijaan ratkaisseet sen proteettisella vokaalilla, esim. scribere → escriver → écriver 'kirjoittaa'. Kuten nykyranskan muoto osoittaa, on konsonanttirypäs lopulta yksinkertaistettu joka tapauksessa.
Ranskan kielen lukujärjestelmä poikkeaa latinasta, jossa kullakin kymmenellä on oma nimityksensä sataan asti: latinaksi 'seitsemänkymmentä' on septuaginta, 'kahdeksankymmentä' octoginta ja 'yhdeksänkymmentä' nonaginta. Nykyranskassa 'seitsemänkymmentä' on kuitenkin soizante-dix eli sananmukaisesti 'kuusikymmentäkymmenen', 'kahdeksankymmentä' on quatre-vingt eli 'neljäkaksikymmentä' ja 'yhdeksänkymmentä' on quatre-vingt-dix, sananmukaisesti 'neljäkaksikymmentäkymmenen'. Belgialaiset sanovat septante 'seitsemänkymmentä' ja nonante 'yhdeksänkymmentä' mutteivät kuitenkaan yllä täsmällisyydestään tunnettujen sveitsiläisten tasolle, jotka käyttävät toisinaan myös sanaa huitante 'kahdeksankymmentä'.
Ranskassa polaarinen eli kyllä/ei-kysymys voidaan muodostaa pelkän intonaation lisäksi germaanisista kielistä tutulla käänteisellä sanajärjestyksellä elle a vu cet homme → a-t-elle vu cet homme? ja hassulla est-ce qu'elle a vu cet homme?, joka kääntyy sananmukaisesti 'onko se, että hän näki tämän miehen?', puhumattakaan suorastaan vähä-älyiseltä kuulostavasta ilmaisusta qu'est-ce que c'est? 'mikä se on?', sananmukaisesti 'mikä on se, joka se on?'. Oma lukunsa on myös ranskan verbitaivutus ylipäänsä, joka tuo mieleen lähinnä jonkun bantukielen.
Listaa voisi luultavasti jatkaa vaikka kuinka pitkälle, ja kaikenlaisten hassujen teorioiden "todistaminen" kirsikoita poimien ja vahvistusvinoumaa hyödyntäen onkin yleensä hauskaa. Lopuksi on vielä sanottava, etten tietenkään ole oikeasti sitä mieltä, että ranskassa olisi kielenä jotain erityistä vikaa. Oikeastaan ainoa asia, jota en ymmärrä, on se, että niin monet (naiset) tuntuvat pitävän ranskaa kauniimpana kielenä kuin esimerkiksi saksaa ja suomea "rumana".
Apostrofien käytöstä kuulisi mielellään vielä lisää...
VastaaPoista