Katolisesta kirkosta puhuttaessa ei voi yleensä välttyä oikeakielisyysharrastajilta, jotka innokkaasti muistuttavat, että katolinen on adjektiivi ja katolilainen substantiivi: on siis väärin sanoa "katolilainen piispa" tai että "Suomessa on niin ja niin paljon katolisia".
Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle katolinen merkitykset sekä adjektiivina että substantiivina, vaikka substantiivin kohdalla on merkintä "tavallisemmin: katolilainen". Katolilainen on puolestaan yksiselitteisesti substantiivi, 'kat. kirkon jäsen, roomalaiskatolilainen'.
Suomen katolinen kirkko noudattaa asiassa tiukkaa linjaa. Kirkon nettisivuja tarkasteltaessa löytyy seuraavanlaisia esimerkkejä sanasta katolinen:
Reijo Pitkärannan Suomi-latina-suomi-sanakirja erottelee säntillisesti sanat katolilainen ja katolinen: ensiksi mainittu on catholicus -i m. (eli substantiivi) ja jälkimmäinen catholicus (eli adjektiivi).
Pieni etymologinen selvitys lienee joka tapauksessa paikallaan. Sanojen katolinen ja katolilainen pohjalla on katolisen kirkon perinnekielen latinan adjektiivi catholicus, joka puolestaan on lainattu kreikan sanasta καθολικός 'yleinen', joka on muodostettu tyypillisellä -ικός-johtimella ilmaisusta καθόλου 'yleisesti, kokonaisvaltaisesti', joka puolestaan koostuu prepositiosta κατά 'alas, myöten' ja genetiivimuotoisesta adjektiivista ὅλος 'kokonainen'.
Suomessa latinan -icus-johdinta vastaa sivistyssanoissa useimmiten -inen, esim. classicus ~ klassinen, foneticus ~ foneettinen, palaeolithicus ~ paleoliittinen, Germanicus ~ germaaninen. Viimeksi mainitusta esiintyy kaksi eri muotoa: Germanicus on adjektiivi 'germaaninen', Germanus substantiivi 'germaani'. Tässä ja vastaavissa tapauksissa ero on selvä sekä suomessa että latinassa, mutta sanat katolinen ja katolilainen ovat muodoltaan molemmat selvästi adjektiivinomaisia.
Johdin -inen (vanhemmassa muodossaan josku myös -illinen, mutta siitä enemmän toisella kertaa) on melko neutraali. Sanaan laji pohjautuva -lAinen on kansallisuuksia tai vastaavia merkitessään (suomalainen, venäläinen) yhtä lailla neutraali, mutta aatesuunnista puhuttaessa, esim. brezhneviläinen, taistolainen, halla-aholainen, ehkä toisinaan hieman peijoratiivinenkin (paitsi sanan luterilainen tapauksessa). Molemmat ovat kuitenkin adjektiivijohtimia, vaikka etenkin -maalainen-loppuiset sanat toimivat luonnostaan myös substantiiveina.
Etymologia ei tietenkään ole mikään peruste sille, mikä kielen nykytilan pitäisi olla. On silti syytä kysyä, perustuuko erottelu sanojen katolinen ja katolilainen välillä mihinkään todelliseen tarpeeseen tai perinteeseen, vai onko se, kauniisti sanottuna, hatusta vedetty. Ei ole ennenkuulumatonta, että kielenhuollon nimissä tehdään mielivaltaisia jakoja: esimerkiksi että ja jotta ovat molemmat olleet sekä finaalisia että eksplikatiivisia konjunktioita, mutta huolitellussa nykykirjakielessä vain jotta on finaalinen. Samoin englannissa käytettiin aivan luontevasti I ain't seen nuthin' -tyyppisiä kaksoiskieltorakenteita, kunnes joku keksi, että ne ovat "epäloogisia".
Mikäli nykysuomessa tehtävä ero katolisen ja katolilaisen välillä perustuu vakiintuneeseen käytäntöön, saattaa tämä käytäntö olla havaittavissa myös varhaisnykysuomessa eli 1800-luvun kielessä. Sana katolilainen esiintyy käytettävissäni olevassa korpuksessa 39 kertaa, katolinen 303 kertaa (olen vähentänyt tästä ne tapaukset, joissa se on osa hallitsijan nimeä). Jälkimmäinen on siis ylivoimaisesti yleisempi. Vastaavat substantiivit katolilaisuus ja katolisuus esiintyvät 5 ja 29 kertaa. Sana katolinen esiintyy myös yhdyssanojen alkuosana, esim. katolisaikakausi, katolisuskonto.
Pelkistä määristä ei voida oikeastaan päätellä mitään. On helpointa lähteä oletuksesta, että nykyinen käytäntö pätee myös 1800-luvun aineistossa ja pyrkiä osoittamaan oletus vääräksi. Ensiksi voidaan tarkastella, esiintyykö katolilainen adjektiiviattribuuttina eli varmana adjektiivina. Korpuksesta löytyy 20 tapausta, joista alla muutamia esimerkkejä:
Adjektiivin ja substantiivien erottaminen toisistaan ei ole aina selvää, joten on parempi puhua sanojen käytöstä lauseyhteydessä. Yksiselitteisesti tunnistettavissa on sanan käyttö attribuuttina (jolloin se tokin on määritelmällisesti adjektiivi) ja yksinään substantiivin sijassa. Epämääräisempiä ovat tilanteet, joissa sanaa käytetään predikatiivina: onko lause hän on katolinen tulkittava he is Catholic (adjektiivi) vai he is a Catholic (substantiivi)? Asioihin viitattaessa kyseessä voi olla vain adjektiivi, mutta seuraavaan taulukkoon olen laskenut vain selvät tapaukset eli attribuuttina ja substantiivina käytetyt sanat:
(Hieman kömpelösti käytetty "substantiivi" on tässä ymmärrettävä yleisnimityksenä sellaisille asemille, joissa sana on välttämättä substantiivi tai ainakin substantiivina käytetty adjektiivi, esim. subjektina, objektina tai genetiiviattribuuttina.)
Molemmat sanat esiintyvät siis useammin attribuuttina kuin substantiivina, mikä kertoo ennemmin siitä, että useammin puhutaan katolisesta kirkosta, katolisesta opista jne. kuin katolilaisista. Erolla jakaumassa, vaikkakin heikosti kallellaan nykykäytännön suuntaan, ei ole erityisen suurta todistusvoimaa, sillä, kuten jo todettua, korpus ei ole suuren suuri.
On toki todettava myös, että esim. Yrjö Koskinen käyttää nuijasodan historiikissaan yksinomaan muotoa katolilainen; Maamme-kirjassa sana katolilainen esiintyy kolme kertaa (joka kerta attribuuttina eli adjektiivina), katolinen 31 kertaa; aikakauslehti Mehiläisessä käytetään molempia sanoja sekaisin. En puutu tässä yhteydessä käytöstä poistuneisiin ilmaisuihin katoliikin oppi, katoliikkiläinen, joita myös tavataan varhaisnykysuomessa.
Klassikkokorpuksesta löytyy vain kourallinen tapauksia, joista lähes kaikki ovat Juhani Aholta. Aho vaikuttaa käyttävän johdonmukaisesti sanaa katolinen adjektiivina (attribuuttina) ja sanaa katolilainen substantiivina.
Mitä tästä kaikesta voidaan siis päätellä? Merkitysero muotojen katolinen ja katolilainen ei ole eikä koskaan luultavasti ole ollutkaan yhtä selkeä kuin kirkon itsensä nykykäytäntö. Erottelu ei ole myöskään kielihistoriallisesti perusteltua, millä tietysti olisikin väliä vain asianharrastajille. Mutta onko näille kahdelle eri sanalle tarvetta ja jos on, miksei ole vastaavaa tarvetta erottaa **luterinen ja luterilainen?
(Toinen vastaava tapaus ovat sanat ulkomainen ja ulkomaalainen, joiden sanaluokkaerosta jotkut pitävät kiinni, vaikka jopa suomen kielen lautakunta on todennut, että niiden välille tehty mielivaltainen ero ei ole päätöksestä huolimatta toteutunut käytössä: ulkomaalainen on siis "virallisestikin" myös adjektiivi.)
Eräs kuulemani selitys on se, että katolinen on ymmärrettävä kreikan sanan denotatiivisesta merkityksestä johdetussa teologisessa merkityksessä 'universaalinen' eli 'kokonainen, täydellinen' kuvaamaan kirkon luonnetta. Katolisessa uskontunnustuksessa sanotaankin "pyhän katolisen kirkon" eikä "pyhän yhteisen seurakunnan" kuten luterilaisessa (latinaksi joka tapauksessa sanctam ecclesiam catholicam). Näin ollen kirkko ja sen osakirkot olisivat katolisia ja kirkon jäsen katolilainen eli 'katoliseen kirkkoon kuuluva' tai 'katolista oppia seuraava'. Mikäli sana katolinen ymmärretään näin, on sen käyttö kirkkoon kuulumattomilta yhtä hölmöä kuin puhuminen ortodokseista eli 'oikeaoppisista', mikäli siis kuitenkin pitää omaa oppiaan oikeana. Sanan perimmäisen merkityksen ymmärtäneet ovatkin mieluummin käyttäneet sellaisia ilmaisuja kuin Pauin oppi, Pawillinen ja Pawilaiset.
Kielitoimiston sanakirja antaa sanalle katolinen merkitykset sekä adjektiivina että substantiivina, vaikka substantiivin kohdalla on merkintä "tavallisemmin: katolilainen". Katolilainen on puolestaan yksiselitteisesti substantiivi, 'kat. kirkon jäsen, roomalaiskatolilainen'.
Suomen katolinen kirkko noudattaa asiassa tiukkaa linjaa. Kirkon nettisivuja tarkasteltaessa löytyy seuraavanlaisia esimerkkejä sanasta katolinen:
Tämä on se ainoa Kristuksen kirkko, jonka me uskontunnustuksessa tunnustamme yhdeksi, pyhäksi, katoliseksi ja apostoliseksi kirkoksi...ja sanasta katolilainen:
Katolinen tiedotuskeskus on mukana Helsingin kirjamessuilla
Katoliset periaatteet ekumeenisessa työssä.
Suomessa toimivan katolisen kirkon syvään huoleen on useita syitä
Tiimi on Helsingin katolisen hiippakunnan vapaaehtoisten jäsenten toimintaryhmä
Miten tullaan katolilaiseksi?Mikäli korpuslingvisti tutkisi käsillä olevaa aineistoa selvittääkseen sanojen eroa, hän saattaisi todeta, että sanaa katolilainen ei nähtävästi käytetä attribuuttina ja että sanaa katolinen käytetään pelkästään attribuuttina. Tämä ei vielä osoittaisi jakoa adjektiiviksi ja substantiiviksi, sillä molemmat voivat olla suomessa yksinään predikatiiveja tai subjekteja: tämän voi todeta vaikkapa korvaamalla yllä lainatuissa tapauksissa sanan katolilainen jollain adjektiivilla (esim. sairas, köyhä). Tähän liittyen voidaan myös kysyä, että vaikka katolinen onkin adjektiivi, miksi sitä ei voisi käyttää muiden suomen kielen adjektiivien tavoin, esim. miten tullaan katoliseksi tai katolisten määrä on noussut.
Astrid Söderbergh Widding OP on katolilainen ja Tukholman maallikkodominikaanien ryhmän vastuuhenkilö.
Jäsenmaksun maksavat katoliseen hiippakuntaan kuuluvat katolilaiset paikalliskirkkonsa talouden tukemiseksi.
Kun katolilainen muuttaa uuteen asuntoon, on paikallaan, että hän pyytää pappia siunaamaan uuden kotinsa.
Katolilaisten määrä on Vatikaanin uusimpien, vuotta 2011 koskevien tilastojen mukaan noussut ensimmäistä kertaa yli 1,2 miljardin.
Reijo Pitkärannan Suomi-latina-suomi-sanakirja erottelee säntillisesti sanat katolilainen ja katolinen: ensiksi mainittu on catholicus -i m. (eli substantiivi) ja jälkimmäinen catholicus (eli adjektiivi).
Pieni etymologinen selvitys lienee joka tapauksessa paikallaan. Sanojen katolinen ja katolilainen pohjalla on katolisen kirkon perinnekielen latinan adjektiivi catholicus, joka puolestaan on lainattu kreikan sanasta καθολικός 'yleinen', joka on muodostettu tyypillisellä -ικός-johtimella ilmaisusta καθόλου 'yleisesti, kokonaisvaltaisesti', joka puolestaan koostuu prepositiosta κατά 'alas, myöten' ja genetiivimuotoisesta adjektiivista ὅλος 'kokonainen'.
Suomessa latinan -icus-johdinta vastaa sivistyssanoissa useimmiten -inen, esim. classicus ~ klassinen, foneticus ~ foneettinen, palaeolithicus ~ paleoliittinen, Germanicus ~ germaaninen. Viimeksi mainitusta esiintyy kaksi eri muotoa: Germanicus on adjektiivi 'germaaninen', Germanus substantiivi 'germaani'. Tässä ja vastaavissa tapauksissa ero on selvä sekä suomessa että latinassa, mutta sanat katolinen ja katolilainen ovat muodoltaan molemmat selvästi adjektiivinomaisia.
Johdin -inen (vanhemmassa muodossaan josku myös -illinen, mutta siitä enemmän toisella kertaa) on melko neutraali. Sanaan laji pohjautuva -lAinen on kansallisuuksia tai vastaavia merkitessään (suomalainen, venäläinen) yhtä lailla neutraali, mutta aatesuunnista puhuttaessa, esim. brezhneviläinen, taistolainen, halla-aholainen, ehkä toisinaan hieman peijoratiivinenkin (paitsi sanan luterilainen tapauksessa). Molemmat ovat kuitenkin adjektiivijohtimia, vaikka etenkin -maalainen-loppuiset sanat toimivat luonnostaan myös substantiiveina.
Etymologia ei tietenkään ole mikään peruste sille, mikä kielen nykytilan pitäisi olla. On silti syytä kysyä, perustuuko erottelu sanojen katolinen ja katolilainen välillä mihinkään todelliseen tarpeeseen tai perinteeseen, vai onko se, kauniisti sanottuna, hatusta vedetty. Ei ole ennenkuulumatonta, että kielenhuollon nimissä tehdään mielivaltaisia jakoja: esimerkiksi että ja jotta ovat molemmat olleet sekä finaalisia että eksplikatiivisia konjunktioita, mutta huolitellussa nykykirjakielessä vain jotta on finaalinen. Samoin englannissa käytettiin aivan luontevasti I ain't seen nuthin' -tyyppisiä kaksoiskieltorakenteita, kunnes joku keksi, että ne ovat "epäloogisia".
Mikäli nykysuomessa tehtävä ero katolisen ja katolilaisen välillä perustuu vakiintuneeseen käytäntöön, saattaa tämä käytäntö olla havaittavissa myös varhaisnykysuomessa eli 1800-luvun kielessä. Sana katolilainen esiintyy käytettävissäni olevassa korpuksessa 39 kertaa, katolinen 303 kertaa (olen vähentänyt tästä ne tapaukset, joissa se on osa hallitsijan nimeä). Jälkimmäinen on siis ylivoimaisesti yleisempi. Vastaavat substantiivit katolilaisuus ja katolisuus esiintyvät 5 ja 29 kertaa. Sana katolinen esiintyy myös yhdyssanojen alkuosana, esim. katolisaikakausi, katolisuskonto.
Pelkistä määristä ei voida oikeastaan päätellä mitään. On helpointa lähteä oletuksesta, että nykyinen käytäntö pätee myös 1800-luvun aineistossa ja pyrkiä osoittamaan oletus vääräksi. Ensiksi voidaan tarkastella, esiintyykö katolilainen adjektiiviattribuuttina eli varmana adjektiivina. Korpuksesta löytyy 20 tapausta, joista alla muutamia esimerkkejä:
katolilainen papistoKatolisen kirkon nettisivujen käytännön mukaan katolinen ei esiintyisi yksinään substantivoituna adjektiivina. Seuraava askel onkin löytää sana katolinen sellaisessa asemassa, jossa "pitäisi" olla katolilainen. Alla muutamia korpuksesta löytyviä esimerkkejä:
katolilainen oppi
katolilainen epäusko
Helsingin katolilaisen seurakunnan
katolilaisen piispan
Katoliset saivat oikeuden tulla valituksi Parlamentiin ja päästä valtiovirkoihinMolempien sanojen kohdalla siis esiintyy nykyisestä poikkeavaa käyttöä. Yksinään eli substantiivina katolilainen esiintyy 13 kertaa, mutta sanan katolinen esiintymiä vastaavassa asemassa on jopa 51, mikä puhuisi nykyistä käyttöä vastaan. Ongelma johtopäätösten tekemisessä on kuitenkin se, että katolilainen on ylipäänsä korpuksessa harvinainen sana.
ja katoliset, jotka pitivät paavia hengellisenä päämiehenään.
Katoliset rukoilevat Neitsy Mariata ja pyhiä
katolisiakin kääntyi protestantisuuteen
Adjektiivin ja substantiivien erottaminen toisistaan ei ole aina selvää, joten on parempi puhua sanojen käytöstä lauseyhteydessä. Yksiselitteisesti tunnistettavissa on sanan käyttö attribuuttina (jolloin se tokin on määritelmällisesti adjektiivi) ja yksinään substantiivin sijassa. Epämääräisempiä ovat tilanteet, joissa sanaa käytetään predikatiivina: onko lause hän on katolinen tulkittava he is Catholic (adjektiivi) vai he is a Catholic (substantiivi)? Asioihin viitattaessa kyseessä voi olla vain adjektiivi, mutta seuraavaan taulukkoon olen laskenut vain selvät tapaukset eli attribuuttina ja substantiivina käytetyt sanat:
| katolilainen | katolinen | |
| Attribuuttina: | 59% | 64%; |
| Substantiivina: | 33% | 17% |
| Predikatiivina: | 8% | 19% |
(Hieman kömpelösti käytetty "substantiivi" on tässä ymmärrettävä yleisnimityksenä sellaisille asemille, joissa sana on välttämättä substantiivi tai ainakin substantiivina käytetty adjektiivi, esim. subjektina, objektina tai genetiiviattribuuttina.)
Molemmat sanat esiintyvät siis useammin attribuuttina kuin substantiivina, mikä kertoo ennemmin siitä, että useammin puhutaan katolisesta kirkosta, katolisesta opista jne. kuin katolilaisista. Erolla jakaumassa, vaikkakin heikosti kallellaan nykykäytännön suuntaan, ei ole erityisen suurta todistusvoimaa, sillä, kuten jo todettua, korpus ei ole suuren suuri.
On toki todettava myös, että esim. Yrjö Koskinen käyttää nuijasodan historiikissaan yksinomaan muotoa katolilainen; Maamme-kirjassa sana katolilainen esiintyy kolme kertaa (joka kerta attribuuttina eli adjektiivina), katolinen 31 kertaa; aikakauslehti Mehiläisessä käytetään molempia sanoja sekaisin. En puutu tässä yhteydessä käytöstä poistuneisiin ilmaisuihin katoliikin oppi, katoliikkiläinen, joita myös tavataan varhaisnykysuomessa.
Klassikkokorpuksesta löytyy vain kourallinen tapauksia, joista lähes kaikki ovat Juhani Aholta. Aho vaikuttaa käyttävän johdonmukaisesti sanaa katolinen adjektiivina (attribuuttina) ja sanaa katolilainen substantiivina.
Mitä tästä kaikesta voidaan siis päätellä? Merkitysero muotojen katolinen ja katolilainen ei ole eikä koskaan luultavasti ole ollutkaan yhtä selkeä kuin kirkon itsensä nykykäytäntö. Erottelu ei ole myöskään kielihistoriallisesti perusteltua, millä tietysti olisikin väliä vain asianharrastajille. Mutta onko näille kahdelle eri sanalle tarvetta ja jos on, miksei ole vastaavaa tarvetta erottaa **luterinen ja luterilainen?
(Toinen vastaava tapaus ovat sanat ulkomainen ja ulkomaalainen, joiden sanaluokkaerosta jotkut pitävät kiinni, vaikka jopa suomen kielen lautakunta on todennut, että niiden välille tehty mielivaltainen ero ei ole päätöksestä huolimatta toteutunut käytössä: ulkomaalainen on siis "virallisestikin" myös adjektiivi.)
Eräs kuulemani selitys on se, että katolinen on ymmärrettävä kreikan sanan denotatiivisesta merkityksestä johdetussa teologisessa merkityksessä 'universaalinen' eli 'kokonainen, täydellinen' kuvaamaan kirkon luonnetta. Katolisessa uskontunnustuksessa sanotaankin "pyhän katolisen kirkon" eikä "pyhän yhteisen seurakunnan" kuten luterilaisessa (latinaksi joka tapauksessa sanctam ecclesiam catholicam). Näin ollen kirkko ja sen osakirkot olisivat katolisia ja kirkon jäsen katolilainen eli 'katoliseen kirkkoon kuuluva' tai 'katolista oppia seuraava'. Mikäli sana katolinen ymmärretään näin, on sen käyttö kirkkoon kuulumattomilta yhtä hölmöä kuin puhuminen ortodokseista eli 'oikeaoppisista', mikäli siis kuitenkin pitää omaa oppiaan oikeana. Sanan perimmäisen merkityksen ymmärtäneet ovatkin mieluummin käyttäneet sellaisia ilmaisuja kuin Pauin oppi, Pawillinen ja Pawilaiset.
http://www.kotipetripaavola.com/mitakatolinenkirkkoopettaa.html
VastaaPoistaEnpä tiennyt noita aikaisemmin.
Lukemani perusteella uskallan sanoa, että ainakin kielellisiä seikkoja koskevissa asioissa Petri Paavolan höpinät voi mielestäni jättää pitkälti omaan arvoonsa.
Poista