Suomessa on kaksi sanasta velka samoilla johtimilla johdettua sanuetta, jotka kuitenkin eroavat toisistaan niin muodollisesti kuin merkityksiltäänkin. Alla oleva taulukko puhuu puolestaan:
Vasemmassa sarakkeessa olevat sanat liittyvät konkreettisiin rahallisiin velvoitteisiin, oikeassa sarakkeessa kyse on abstraktimmista velvoitteista. Vasemmassa sarakkeessa k:n heikkona asteena on kato, oikeassa v; lisäksi vasemmassa sarakkeessa (historiallisena) kantana on yksikkö, oikeassa monikko (velvollinen ← *velvoillinen).
Nykykielessä velka taipuu esim. genetiivissä velan, jossa k:n heikkona asteena on tyypilliseen tapaan kato, vrt. haku : haun, koko : koon, vaaka : vaa'an. Joissakin nykysuomen sanoissa vastaavassa asemassa esiintyy kuitenkin v, esim. puku : puvun, luku : luvun, kyky : kyvyn. Joitakin satunnaisia esimerkkejä esiintyy myös, esimerkiksi sana ruoko, joka taipuu yleiskielessä ruo'on, mutta kkO-johdos on ruovikko eikä **ruo'ikko. Aikoa-verbiin liittyvät puolestaan sanat aivot ja aivoitus.
(Mikäli ääntöpaikan siirtymä kurkusta huulille tuntuu oudolta, löytyy esimerkki englannistakin: sanan laugh loppukonsonantti ääntyy [f], vaikka gh on alkujaan merkinnyt kurkussa äännettävää hankausäännettä kuten saksan sanassa lachen. Muissa olosuhteissa äänne on hävinnyt aiheuttaen edeltävän vokaalin sijaispidennyksen, esim. night /nixt/ → /ni:t/ → /nait/. Toinen esimerkki tulee mieleen venäjästä, jossa pronominaalinen genetiivin pääte -го ääntyy [vo], esim. его ja моего, vrt. muinaiskirkkoslaavin jego ja mojego.)
Mikael Agricolalla tavataan muodot mine aiwoin 'minä aioin', aiwotudh aijat 'aiotut ajat' eli 'määräajat' ja Sydhemein aiwotuxet 'sydänten ajatukset'. Nykyään v:n sisältäviä muotoja vastaavat Agricolan lughun 'luvun', sughun 'suvun' ja pughun 'puvun', mutta soinnillista hankausäännettä merkitsevä gh esiintyy k:n heikkona asteena myös sellaisissa tapauksissa, joissa nykyään on kato, esim. teghen 'teen', neghy 'näy'. Mielenkiintoinen on myös welghileni 'veljilleni' ja welghisteni 'veljistäni'.
Sana welca 'velka' esiintyy Agricolalla akkusatiivissa kerran muodossa welan, kaksi kertaa welghan. Muut muodot ovat welghasta 'velasta' ja welghans 'velkansa'. Adjektiivijohdosten vokaalit ovat yllättäen Agricolalla toisin päin kuin nykysuomessa. Esimerkkejä merkityksestä 'velallinen' (raamatulliset lähteet merkitty):
Velallisuus on selvästi ollut suomen kielen käyttäjien mielestä luonteva pitää erillään velvollisuudesta. Varhaisnykysuomessa sanat ovat jakautuneet melko selvästi nykymuotoihinsa, vaikka Renvallin sanakirjassa (1826) sanat welwottaa ja welwotus merkitsevät myös 'veloittaa' ja 'veloitus'. Nykysuomenkielinen tuskin tulee edes normaalisti ajatelleeksi, että sanat liittyvät etymologisesti toisiinsa, eikä sanojen merkityksiin tai oikeinkirjoitukseen onneksi liity varsinaisia kielenhuollollisiakaan "ongelmia".
| velallinen | velvollinen |
| velallisuus | velvollisuus |
| veloittaa | velvoittaa |
| ?veloite | velvoite |
| veloitus | velvoitus |
Vasemmassa sarakkeessa olevat sanat liittyvät konkreettisiin rahallisiin velvoitteisiin, oikeassa sarakkeessa kyse on abstraktimmista velvoitteista. Vasemmassa sarakkeessa k:n heikkona asteena on kato, oikeassa v; lisäksi vasemmassa sarakkeessa (historiallisena) kantana on yksikkö, oikeassa monikko (velvollinen ← *velvoillinen).
Nykykielessä velka taipuu esim. genetiivissä velan, jossa k:n heikkona asteena on tyypilliseen tapaan kato, vrt. haku : haun, koko : koon, vaaka : vaa'an. Joissakin nykysuomen sanoissa vastaavassa asemassa esiintyy kuitenkin v, esim. puku : puvun, luku : luvun, kyky : kyvyn. Joitakin satunnaisia esimerkkejä esiintyy myös, esimerkiksi sana ruoko, joka taipuu yleiskielessä ruo'on, mutta kkO-johdos on ruovikko eikä **ruo'ikko. Aikoa-verbiin liittyvät puolestaan sanat aivot ja aivoitus.
(Mikäli ääntöpaikan siirtymä kurkusta huulille tuntuu oudolta, löytyy esimerkki englannistakin: sanan laugh loppukonsonantti ääntyy [f], vaikka gh on alkujaan merkinnyt kurkussa äännettävää hankausäännettä kuten saksan sanassa lachen. Muissa olosuhteissa äänne on hävinnyt aiheuttaen edeltävän vokaalin sijaispidennyksen, esim. night /nixt/ → /ni:t/ → /nait/. Toinen esimerkki tulee mieleen venäjästä, jossa pronominaalinen genetiivin pääte -го ääntyy [vo], esim. его ja моего, vrt. muinaiskirkkoslaavin jego ja mojego.)
 |
| Room. 13:11-14 Agricolan kääntämänä. |
Idkeueijsi lepytte / welgholisten andexianda...ja merkityksestä 'velvollinen':
Anna meille meiden welkam andexi / ninquin me anname meiden welgholisten.
Ja nijn andexiannaijsim sydemesten caiki meiden welgholisten
Joca ei kennengen warytte te / ioca Welgholistens henen Pantins iellensanda (Hes. 18:7)
ia waadhitta caikia teiden Welgholisian. (Jes. 58:3)
Ja anna meille synnime andexi ninquin me annama meiden welgholisten (Mt. 6:12)
Nin andacat nyt iocaitzelle mite te welgholiset oletta (Room. 13:7)
Elke kellenge welgholiset olgho (Room. 13:8)
Senteden ombi omatundo welghalisesta Rackaudesta sypä heite cwleman (ks. kuva)Viimeksi mainitussa tapauksessa latinankielinen Raamattu käyttää sanaa debitor ja Martti Lutherin käännös sanaa Schuldig. Agenttinominin debitor 'velallinen' kantaverbi debere on paitsi 'olla velkaa' myös 'täytyä'. Vastaava kaksoismerkitys on ollut tiettävästi myös kantagermaanisella *skal-verbillä (vrt. goot. skulan 'täytyä, olla velkaa'), jonka merkitys on laimentunut ruotsissa ja englannissa tulevaisuutta, velvoitetta ja ehdollisuutta ilmaisevaksi apuverbiksi (ru. skall, skulle ja eng. shall, should). Saksassa tämä verbi ilmenee muodossa sollen 'täytyä', ja siitä johdettu substantiivi muodossa Schuld 'velka, syyllisyys'. Merkitys 'syyllisyys' ja siihen liittyvä 'synti' yhdistyvät 'velkaan' Uuden testamentin kreikassa, jossa ὀφείλημα on 'velka' (← ὀφείλειν 'täytyä, olla velkaa') tai 'synti' aramean samalla tavalla kaksoismerkityksellisen sanan ḥōḇ vaikutuksen vuoksi.
Ette hen caiken Lain on welghalinen tekemen. (Gal. 5:3)
Velallisuus on selvästi ollut suomen kielen käyttäjien mielestä luonteva pitää erillään velvollisuudesta. Varhaisnykysuomessa sanat ovat jakautuneet melko selvästi nykymuotoihinsa, vaikka Renvallin sanakirjassa (1826) sanat welwottaa ja welwotus merkitsevät myös 'veloittaa' ja 'veloitus'. Nykysuomenkielinen tuskin tulee edes normaalisti ajatelleeksi, että sanat liittyvät etymologisesti toisiinsa, eikä sanojen merkityksiin tai oikeinkirjoitukseen onneksi liity varsinaisia kielenhuollollisiakaan "ongelmia".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti