perjantai 23. elokuuta 2013

Ns. pakkoruotsista

Halusin kirjoittaa tästä hyvin poleemisesta aiheesta jo pitkään, mutten oikein keksinyt tuoretta lähestymistapaa. Itse asiasta minulla ei ole varsinaisesti mitään lisättävää jo esitettyihin argumentteihin.

Selvennän hieman ensin omaa tulokulmaani yleisesti. Isäni äiti eli famuni (kuvassa) oli ruotsinkielinen. Toinen isoäitini taas katsoi muuten vaan tarpeelliseksi opettaa isosiskolleni ja minulle ruotsia. Vaihdoin koulua ala-asteen toisen ja kolmannen luokan välissä osittain siksi, että ensimmäisessä koulussani ei ollut mahdollisuutta lukea ruotsia kolmannelta luokalta alkavana A1-kielenä.

Ruotsin lukeminen ei ollut koulussa oleellisesti epämiellyttävämpää kuin englannin, saksan, ranskan ja venäjänkään. (Ainoa poikkeus on latina: olin oikeasti mieluummin latinan- kuin välitunneilla.) Joskus yläasteella mielilukemistoani oli Fänrik Ståls sägner, vaikka opinkin sieltä pakkoruotsin opiskelun kannalta haitallisia muotoja kuten mitt hjärta började att slå. Lukioaikana ruotsin kielen taidosta oli minulle myös mielettömästi hyötyä alkaessani lukea omalla ajallani goottia: silloin käsiini saama Gotiska-kirja oli nimittäin kirjoitettu ruotsiksi. Lisäksi ruotsi toimi pohjana tanskan oppimiselle.

Yliopistossa suoritin pakollisen ruotsin helpoimmalla mahdollisella tavalla eli käymällä laittamassa kielioppitentissä sanat det - stor - äpple peräkkäin oikeaan muotoon ja virkkeen jag vet, att han inte kunde komma sanat oikeaan järjestykseen sekä kirjoittamassa lyhyen aineen ja juttelemassa mukavia jonkun suomenruotsalaisen tädin kanssa. Käytännössä jouduin käyttämään pakkoruotsia ainakin kahden tenttikirjan ja parin seminaarityön lukemiseen.

Famu.

Edellä mainitun perusteella lienee helppo arvata, mitä mieltä olen pakkoruotsista: vastustan sitä ja kannatan sen sijaan vapaata kielivalintaa. Perusopetuksessa voisi mielestäni olla kunnasta riippumatta äidinkielen opintojen lisäksi kaksi pakollista vierasta kieltä.

Ymmärrän hyvin sen, että ruotsin ja muidenkin kielten opettajien on mielekästä puolustaa oman työllisyytensä turvaamiseksi vieraiden kielten opintojen mahdollisimman suurta määrää. Demokratian toimiminen edellyttää sitä, että ihmiset ajavat omaa etuaan, jotta heidän tahtonsa realisoituisi kansan enemmistöä miellyttävänä politiikkana. Ymmärrän myös sen, että RKP on hyödyllinen hallituskumppani, ja näin ollen pakkoruotsista pitävät kiinni eräät muutkin puolueet. Tällaista kompromissien tekoahan politiikka on, vaikkei sitä tämän nimenomaisen asian tapauksessa jostain syystä tunnuta haluavan sanoa ääneen. Joillekin pakkoruotsin kannattamisen syyksi riittää varmasti sekin, ettei haluta tulla millään tavalla yhdistetyksi johonkin sen vastustajien näkyvimmistä viiteryhmistä. (Stereotypioiden vahvistamiseksi mainittakoon, että näin juuri sosiaalisessa mediassa erään akateemisen naishenkilön avoimesti käyttävän viimeksi mainittua perustetta.)

Joku saattaa huomauttaa, että kyse ei ole pakkoruotsista, vaan pakollisesta toisesta kotimaisesta kielestä, joka on yhtälailla ruotsinkielisille suomi. Vaikka Suomessa on varmasti myös ruotsinkielisillä alueilla asuvia ruotsinkielisiä, joille pakkosuomi on vastaava rasite kuin pahimmillaan ruotsi suomenkielisille, eivät suomi ja ruotsi ole tietenkään todellisuudessa symmetrisessä asemassa Suomessa. Suomen opiskelu olisi varmasti vapaan kielivalinnankin puitteissa mielekkäämpää ruotsinkieliselle kuin ruotsin opiskelu suomenkieliselle, eikä asetelma muutu ilman valtakunnan rajojen uudelleenpiirtämistä tai mittavaa väestön- tai kielenvaihtoa.

Yksi argumentti tai oikeastaan sellaisen irvikuva pakkoruotsin puolesta on se, että ajatellaan suurimpien valittajien olevan niitä, jotka eivät ruotsia osaa. Tällaisista väitteistä tulee melkein välttämättä mieleen jonkinlainen ajatus siitä, että ne, jotka ovat liian tyhmiä oppiakseen ruotsia, eivät ole oikeutettuja mielipiteeseen asiasta. (Olen kyllä sitä mieltä, että jos kerran on pakotettu istumaan ruotsintunneilla, voi saman tien käyttää senkin ajan hyödyksi ja pyrkiä oppimaan ruotsia. Menetettyä aikaa ei kuitenkaan saa takaisin.)

Edellä mainittuun liittyy hieman myös Helsingin Sanomien taannoinen juttu, jossa ulkomaankauppa- ja eurooppaministeri Alexander Stubb (kok.) ilmoittaa olevansa valmis käymään keskustelua ruotsin kielen asemasta "kenen kanssa tahansa, vaikka kokoomusnuorten kanssa ruotsin kielellä". Miksi keskustelua pitäisi käydä ruotsin kielellä? Mihin tämä on liittyvinään? Kenties siihen, että jos jollakulla kokoomusnuorella on ongelmia keskustella aiheesta ruotsiksi, niin pitäisi olla ihan hiljaa?

Demari-lehden jutussa puolestaan Jakob Söderman (sd.) sanoo, että ruotsin kielen aseman heikentäminen on "primitiivistä". Toimittaja on lisännyt johtolauseeseen maininnan siitä, että Söderman hallitsee "kuutta vierasta kieltä". Koska Söderman vaikuttaa kommenttiosion perusteella ihan tolkulliselta, panen jutun ylimielisen sävyn toimitustyön piikkiin. Onko sellainen, joka hallitsee kuutta vierasta kieltä, jotenkin pätevämpi antamaan lausuntoja pakkoruotsista kuin englannintaitoinen ugri-udmurtti?

(Neanderthalinihmiset, kuten tiedämme, puhuivat sentään laryngaalitonta indoeurooppaa.)

Hieman humoristinen ote ei pointtini selventämisen ohella toivottavasti loukkaa ketään.

Pakkoruotsista ei voi oikein puhua ottamatta kantaa niin eri kouluasteilla kuin julkisissa viroissakin vaadittavaan toisen kotimaisen taitoon. Vanhassa kansakoulussa ei luettu lainkaan vieraita kieliä, ja oppivelvollisuus oli mahdollista suorittaa loppuun kansalaiskoulun kautta samalla linjalla. Kansakoulun neljännen luokan jälkeen kyvykkäät (ja rahakkaat) saattoivat aloittaa oppikoulun, jossa mukaan tulivat myös kielet. Peruskoulu-uudistuksen myötä yhdeksänvuotisesta peruskoulusta tuli yhteinen kaikille riippumatta suuntautuneisuudesta ja kyvykkyydestä. Samalla tuli siis esille myös kysymys siitä, mitä kieltä tai kieliä kaikkien on luettava, siis niidenkin, jotka siirtyvät (teoriassa) oppivelvollisuuden suoritettuaan työelämään.

On selvää, ettei kieltenopetusta ylipäänsä voida jättää alkavaksi vasta lukiossa tai ammattikoulussa jo ihan didaktisista syistä. Toisaalta on selvää yleisten pedagogisten päämäärienkin kannalta, että jonkinlaisen vieraiden kielten taidon on syytä sisältyä perusopetukseen. Jussi Niinistön (ps.) blogin mukaan ainoaksi pakolliseksi kieleksi suunniteltiin alunperin (ja mielestäni ihan perustellusti) englantia. Kuten jo totesin, pitäisin itse parempana kahta pakollista valinnaista kieltä. En edellyttäisi kummankaan näistä olevan englanti, koska englannin oppiminen "luonnollisesti" on Suomessa käytännössä niin helppoa, että jos joku aloittaa peruskoulussa vaikkapa pitkän saksan ja venäjän, on hän luultavasti lopulta kielitaitoisempi kuin joku, joka aloittaa saksan ja englannin. Pääargumentti englantia vastaan on se, että se on jokapäiväisyydessään niin mainstreamia, että sen osaamisessa ei ole oikeastaan mitään erityisen hienoa.

Eri aloilla on tietenkin erilaisia kielitaitovaatimuksia. Näitä on kuitenkin enemmän kuin mitä koulussa voidaan olettaa kaikkien kykenevän oppimaan. Ei pidä myöskään hirttäytyä siihen, että myöhemmällä iällä ei ole mukamas mahdollista opetella uusia vieraita kieliä. Tämä on itse itseään ruokkiva asenne, ja todellinen tarve on tietenkin paras motivaattori. On tietenkin totta, että vieraiden kielten oppiminen kannattaa aloittaa mahdollisimman aikaisin, koska vieraisiin äänteisiin totuttelu ja ylipäänsä siihen harjaantuminen, että kielet oikeasti eroavat toisistaan, muuttuu vaikeammaksi, mitä urautuneempi omaan äidinkieleensä on.

Yleisesti Suomessa pärjää suomen kielellä, joillakin alueilla ruotsin kielellä. Jos on nimettävä jokin vieras kieli, jonka tarve on lähes universaali, on se tietenkin englanti. Julkisissa viroissa toimivilta edellytetään molempien kotimaisten kielten taitoa, mutta tähänkin toivottavasti tulee muutos. Se, että viranomainen pystyy toimipisteessään palvelemaan asiakkaita molemmilla kielillä, ei edellytä, että jokainen yksittäinen virkamies osaa kumpaakin kieltä. Eihän asiakaspalvelu virka-aikanakaan edellytä, että jokainen virkamies istuu virastossa aamukahdeksasta varttia yli neljään.

Edellä sanotusta huolimatta en ole mitenkään "lepsu" sen suhteen, minkälaista kielitaitoa katson eri aloilla tarvittavan. (Mieleeni on syöpynyt eräs hieman äärimmäinen ajatus, jonka kuulin joskus: "Nuori mies ei ole sivistynyt, ellei hän osaa latinaa, kreikkaa ja sanskritia.") Teologin olisi mielestäni osattava ainakin Raamatun alkukieliä eli hepreaa ja kreikkaa sekä tietysti kirkon perinnekieltä latinaa. (Vai onko joku kuullut Shakespeare-asiantuntijasta, joka ei osaa englantia?) Latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden tutkiminen edellyttää myös kreikan kielen taitoa sekä tietenkin tutkimuskirjallisuuden ominaispiirteiden johdosta ainakin muutaman Euroopan valtakielen osaamista. Englantilainen filologia edellyttää jo ihan kirjallisuuden ymmärtämisenkin vuoksi latinan ja ranskan alkeita sekä kielihistoriallisemmin orientoituneilta myös skandinaviskan tuntemusta. Suomen kielestä jonkinlaisen käsityksen saadakseen olisi mielestäni ehdottoman tärkeää osata jotain sen lähisukukieltä, esimerkiksi karjalaa tai poliittisesti merkittävämpää viroa. Suomen kirjallisuus- ja sivistyshistoriaan perehtyminen edellyttää ruotsin kielen taitoa.

5 kommenttia:

  1. Taistelu tulesta -elokuvassa kiinnitin heti huomiota tähän 'indoeurooppalaisuuteen', kun kaverit kiistelivät jostain haluamastaan: "Da... Da menen..." :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Elokuvassa keskeisessä roolissa oleva "atra" tulee muistaakseni Burgessin selityksen mukaan samasta juuresta kuin latinan ater (ja atrium) ja olisi siis jonkinlainen kiertoilmaisu pyhälle tabusanalle tyyppiä ignis/agniḥ.

      Poista
  2. "Yksi argumentti tai oikeastaan sellaisen irvikuva pakkoruotsin puolesta on se, että ajatellaan suurimpien valittajien olevan niitä, jotka eivät ruotsia osaa."

    Tämä on outo argumentti senkin takia, että kokemukseni on juuri päinvastainen. Yleensä nimittäin pakkoruotsin (suomenkielisiltä) puolustajilta kuulee, että heitä harmittaa, etteivät panostaneet ruotsin opiskeluun, ja kuinka siitä olisi ollut hyötyä. Jne.

    Puolestaan kaltaiseni kieli-ihmiset, jotka opiskelivat lukiossa neljää kieltä ja yliopistossa viidettä ja oppivat ruotsinkin keskellä Savoa E:n arvoisesti ovat usein pakkoruotsia vastaan. Koska me joko olisimme halunneet opiskella jotain toista kieltä ruotsin asemesta ja/tai olemme sen opittuamme huomanneet, ettemme tarvitse sitä mihinkään ja nyt vanhempana olemme jo enimmäkseen unohtaneet koko kielen, koska edelleenkään emme sitä kuule missään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista. Jokaisella on toki omat kokemuksensa, joista on hankala vetää kovin yleisiä johtopäätöksiä. Olen myös kohdannut kuvaamasilaiset tyypit. Kouluaineet ovat ylipäänsä hankalia arvottaa siksi, että on oikeastaan vain tahdosta kiinni, haluaako puolustaa tai vastustaa jotakin: fiksut löytävät aina kaikille taidoilleen ja tiedoilleen käyttöä, vähemmän fiksut eivät edes tajua, että oppivat kirjoittamaan koulussa. (Kielet ovat tietysti poikkeus sikäli, että niiden tarvittuus on ainakin jälkikäteen melko helposti todettavissa. Toisaalta olisi nurinkurista iloita kielitaidosta siksi, että osaa sen ansiosta lukea esimerkiksi hyllystään löytyviä kirjoja, koska tietynkieliset kirjat on hankittu sinne juuri siksi, että niitä osaa lukea.)

      Poista
    2. "Yleensä nimittäin pakkoruotsin (suomenkielisiltä) puolustajilta kuulee, että heitä harmittaa, etteivät panostaneet ruotsin opiskeluun, ja kuinka siitä olisi ollut hyötyä. Jne."

      Tämähän on vain selitys sille, mikseivät he itse puhu sitä kieltä, mitä muiden lapsille vaativat pakolliseksi. - Jos jokin kieli olisi aikuisten oikeasti tärkeä ja sitä tarvittaisiin ja siitä osaisin jo alkeet, niin ei mikään maallinen voima pitäisi minua erossa kielen hyvästä hallinnasta.

      Totuus lienee, ettei heillä ole käyttöä ruotsille, mutta heillä on käyttöä meriitille pakkoruotsin puolustajana. Sillä voi saada vaikkapa ylimääräistä goodwilliä vaalirahoittajilta, stipendien myöntäjiltä tai oman työn kannalta keskeisiltä vaikuttajilta.

      Voisi sanoa, että ruotsi ei ole heille tärkeää, mutta illuusio siitä, että he ovat kovasti ruotsin puolella tai kielisivistyksen puolella metsäugreja vastaan, on heille hyödyllinen tai ainakin se saa heidät tuntemaan ylemmyyttä muita kohtaan. Niin pieni on ihminen.

      Poista