En yleensä käytä termiä kuollut kieli vaan puhun mieluummin korpuskielistä tai ehkä tavallisemmin historiallisista kielistä. Tässä kirjoituksessa pyrin sel(v)ittämään, miksi.
Historiallisten kielten tutkiminen ja harrastaminen vastaa historian tutkimista ja harrastamista. Historiallisen tutkimuksen kohde voidaan rajata ajallisesti ja paikallisesti: voidaan tutkia 1400-luvun saksalaista miekkailua tai naisten pukeutumista 1940-luvun Suomessa. Samaten kielellisenä kiinnostuksen kohteena voi olla vaikkapa hellenistisen Egyptin papyrusten kieli tai 1900-luvun alun helsinkiläisten poikaporukoiden puhekieli. Saatavilla olevan aineiston luonne määrittää pitkälti, millaista tutkimusta on mahdollista tehdä.
Kirjakielten eli kirjoitettujen kielten tapauksessa olemassa oleva aineisto muodostuu säilyneistä primäärilähteistä. (Puhekieltä voi tutkia vain epäsuorasti, mutta tästä lisää toisella kertaa.) Tästä syystä voidaan myös puhua korpuskielistä, eli tietyin perustein rajatun tekstikorpuksen edustamasta kielestä. Esimerkiksi vanhan kirjasuomen korpus muodostuu Ruotsin vallan aikana kirjoitetuista suomenkielisistä kirjallisista teksteistä, klassisen latinan korpus puolestaan muodostuu tietyn aikakauden latinankielisten kirjailijoiden tuotannosta. Haluttaessa voidaan korpus rajata hyvinkin kapeasti: deskriptiivisen sanakirjan tai kieliopin voi laatia vain yksittäisen kirjailijankin tuotannosta.
Korpuksista ei puhuta pelkästään historiallisten kielten yhteydessä. Nykykieliä tutkittaessa tutkimuksen kohteena olevaa kieltä edustaa tutkimustarkoitukseen kerättu korpus. Erona varsinaisiin korpuskieliin on se, että nykykielten tapauksessa korpuksesta voi tehdä jatkuvasti paremman keräämällä lisää aineistoa. Korpustutkimuksen vaihtoehto on tutkijan oma intuitio, joka voi, ikävä kyllä, johtaa usein harhaan.
Kuollut eli sammunut kieli on sellainen, jolla ei ole enää äidinkielisiä puhujia. Sammuneista kielistä puhuttaneen yleensä suhteellisen hiljattain viimeiset puhujansa menettäneistä kielistä (esim. vepsä). Puhekielessä muinaiskreikasta ja latinasta puhutaan useimmiten kuolleina kielinä. Usein kielen kuolluus ymmärretään negatiivisena asiana: "Mitä järkeä on opetella kuolleita kieliä?" on käypä hyökkäys toisten ihmisten mielenkiinnonkohteita vastaan.
Periaatteessa edellä mainittu kuolleen kielen määritelmä vaikuttaa ongelmattomalta: koska kukaan ei enää puhu äidinkielenään latinaa, on latina kuollut kieli. Kieli ei enää elä, se ei kasva eikä muutu eikä saa uusia jälkeläisiä (tytärkieliä). Metafora tuntuu tässä mielessä luontevalta. Mutta entä ylempänä mainitsemani vanha kirjasuomi, tai oikeammin se puhutun suomen kielen muoto, jonka kirjallinen vastine vanha kirjasuomi on? Kukaan ei varmastikaan puhu vanhaa kirjasuomea äidinkielenään, mutta toisaalta sen ymmärtäminen ei tuota ylitsepääsemättömiä ongelmia nykysuomalaiselle. Ehkä siis vanha kirjasuomi suhtautuu nykysuomeen kuten murteet toisiinsa: jos kahden eri kielimuodon puhujat ymmärtävät toisiaan opettelematta erikseen toisen kieltä, on kyse saman kielen eri murteista. Muussa tapauksessa on kyse eri kielistä. Näin ollen voitaisiin ajatella, että vanha kirjasuomi on samaa kieltä kuin varhaisnykysuomi ja nykysuomi.
Murre- ja kielirajan määritelmä on lopulta melko mielivaltainen. Oma näkemykseni on, että silloin, kun pidetään mielekkäänä pohtia, ovatko kaksi eri kielimuotoa saman kielen murteita vai eri kieliä, on kysymys mieletön: silloin, kun asiaa ei pohdita, on vastaus selvä. (Esimerkiksi kukaan ei kysy, ovatko ruotsi ja suomi eri kieli; toisaalta kveenin ja suomen kohdalla kyse on vain määritelmistä, mikä tekee kysymyksestä mielettömän. Enkä edes halua ajatella serbokroatiaa.) Ajallisen variaation suhteen rajat ovat vähintään yhtä häilyviä. Kirjoitetun suomen kielen historia ei käytännössä ulotu 1500-lukua taaemmas, joten verrokkina lienee parempi käyttää englantia. Onko William Shakespearen englanti kuollut kieli? Näin tuskin kukaan ajattelee. Entäpä Geoffrey Chaucerin? Hänen kirjoittamaansa keskienglantia (Middle English) pidetään jo kielenä, jota on opeteltava erikseen. Onko siis keskienglanti kuollut kieli? Tai sitä edeltävä kehitysvaihe eli muinaisenglanti (Old English)? Kuten todettua, muinaisenglanti ei ole nykyenglantia osaavan ymmärrettävissä ilman lisäopintoja. Sitä myös sanotaan kuolleeksi kieleksi. Kuitenkin englanti on nykypäivänä mitä elinvoimaisin kieli. Onko siis mielekästä sanoa muinaisenglantia kuolleeksi?
Englannin levinneisyyttä pidetään osoituksena sen elinvoimaisuudesta. Levinneisyys ilmenee erityisesti siten, että englanti on monessa yhteydessä käypä lingua Franca eli erikielisten yhteinen kieli. Jos kielen elävyys määrittyy juuri äidinkielisten puhujien kautta, niin miten ei-äidinkielisten puhujien kasvava määrä tekee kielestä "elävämpää"?
Useimmat tietävät, että nykyiset romaaniset kielet (esim. ranska, italia, portugali, romania) pohjautuvat erääseen Latiumista peräisin olevaan itaaliseen murteeseen. Kyseisen murteen eli latinan puhujat levittivät kieltään laajalle alueelle, jossa sen alueelliset variantit muuttuivat lopulta eri kieliksi, joiden puhujat eivät lähtökohtaisesti ymmärrä toisiaan. Latinan suhteessa tytärkieliinsä ei ole mitään poikkeavaa, eikä romaanisten kielten synty varsinaisesti eroa esim. germaanisten kielten (esim. englanti, saksa, ruotsi) synnystä. Erityistä romaanisten kielten tapauksessa on se, että meille on säilynyt kirjallisia muistomerkkejä kantakielen eri muodoista. Vastaava suhde on myös sanskritilla ja sen sukuisilla Intian puhe- ja kirjakielillä.
Latinaa jos mitä kutsutaan kuolleeksi kieleksi. Missään vaiheessa ei ole kuitenkaan käynyt niin, että kaikki latinan puhujat olisivat kuolleet pois. Päinvastoin, kieli on levinnyt ja muuttunut paikallisten olosuhteiden mukaan. Onko siis niin, että mitä enemmän kieli tekee sitä, mitä voidaan pitää sen elämälle ominaisena, sitä nopeammin siitä tulee kuollut? Latinaa on jatkuvasti käytetty kirjakielenä samalla kun sen puhutut muodot ovat kokeneet huomattavia muutoksia. Vielä 1800-luvulla latina oli yliopistoissa aktiivisesti käytetty kieli.
Sivuhuomautuksena mainittakoon, että nykylatinasta kiinnostuneet ihmiset kysyvät usein, miten on mahdollista puhua tai kirjoittaa latinaksi asioista, joita ei ollut olemassa antiikin Roomassa. Vastaus on, että aivan samalla tavalla kuin millä tahansa muullakin kielellä. Lainasanojen tai -merkitysten käyttöönotto ei vaadi äidinkielisiä puhujia. Latinan tapauksessa käännöslainat ovat tietenkin sattuneesta syystä melko läpinäkyviä, esim. cooperatio internationalis.
Käymättä läpi enempää esimerkkejä olen nähdäkseni tehnyt selväksi, miksi kuollut kieli on mielestäni perustellusti ongelmallinen termi. Toisaalta joissakin yhteyksissä termiä käytetään suhteellisen neutraalina kattoterminä puhuttaessa esim. didaktisten menetelmien eroista. Sanalla kuollut on kuitenkin hyvin voimakas negatiivinen lataus, mikä voi johtaa siihen, että historiallisten kielten tutkiminen nähdään jonkinlaisena nekrofiliana. Toki sana kuollut voi herättää myös subliimeja mielikuvia muinaisista kulttuureista, jotka ikään kuin heräävät henkiin, kun niitä lähestytään niiden oman kielen kautta. Nykykielten kohdalla mielikuva hädin tuskin elävien kielten uhanalaisuudesta ja kuolemavaarasta johtaa luonnollisesti ajatukseen siitä, että niitä on suojeltava. Mikäli kielellinen monimuotoisuus nähdään itseisarvona, on kielten hengissäpysyminen tietysti tavoiteltava päämäärä.
Historiallisten kielten tutkiminen ja harrastaminen vastaa historian tutkimista ja harrastamista. Historiallisen tutkimuksen kohde voidaan rajata ajallisesti ja paikallisesti: voidaan tutkia 1400-luvun saksalaista miekkailua tai naisten pukeutumista 1940-luvun Suomessa. Samaten kielellisenä kiinnostuksen kohteena voi olla vaikkapa hellenistisen Egyptin papyrusten kieli tai 1900-luvun alun helsinkiläisten poikaporukoiden puhekieli. Saatavilla olevan aineiston luonne määrittää pitkälti, millaista tutkimusta on mahdollista tehdä.
Kirjakielten eli kirjoitettujen kielten tapauksessa olemassa oleva aineisto muodostuu säilyneistä primäärilähteistä. (Puhekieltä voi tutkia vain epäsuorasti, mutta tästä lisää toisella kertaa.) Tästä syystä voidaan myös puhua korpuskielistä, eli tietyin perustein rajatun tekstikorpuksen edustamasta kielestä. Esimerkiksi vanhan kirjasuomen korpus muodostuu Ruotsin vallan aikana kirjoitetuista suomenkielisistä kirjallisista teksteistä, klassisen latinan korpus puolestaan muodostuu tietyn aikakauden latinankielisten kirjailijoiden tuotannosta. Haluttaessa voidaan korpus rajata hyvinkin kapeasti: deskriptiivisen sanakirjan tai kieliopin voi laatia vain yksittäisen kirjailijankin tuotannosta.
Korpuksista ei puhuta pelkästään historiallisten kielten yhteydessä. Nykykieliä tutkittaessa tutkimuksen kohteena olevaa kieltä edustaa tutkimustarkoitukseen kerättu korpus. Erona varsinaisiin korpuskieliin on se, että nykykielten tapauksessa korpuksesta voi tehdä jatkuvasti paremman keräämällä lisää aineistoa. Korpustutkimuksen vaihtoehto on tutkijan oma intuitio, joka voi, ikävä kyllä, johtaa usein harhaan.
Kuollut eli sammunut kieli on sellainen, jolla ei ole enää äidinkielisiä puhujia. Sammuneista kielistä puhuttaneen yleensä suhteellisen hiljattain viimeiset puhujansa menettäneistä kielistä (esim. vepsä). Puhekielessä muinaiskreikasta ja latinasta puhutaan useimmiten kuolleina kielinä. Usein kielen kuolluus ymmärretään negatiivisena asiana: "Mitä järkeä on opetella kuolleita kieliä?" on käypä hyökkäys toisten ihmisten mielenkiinnonkohteita vastaan.
Periaatteessa edellä mainittu kuolleen kielen määritelmä vaikuttaa ongelmattomalta: koska kukaan ei enää puhu äidinkielenään latinaa, on latina kuollut kieli. Kieli ei enää elä, se ei kasva eikä muutu eikä saa uusia jälkeläisiä (tytärkieliä). Metafora tuntuu tässä mielessä luontevalta. Mutta entä ylempänä mainitsemani vanha kirjasuomi, tai oikeammin se puhutun suomen kielen muoto, jonka kirjallinen vastine vanha kirjasuomi on? Kukaan ei varmastikaan puhu vanhaa kirjasuomea äidinkielenään, mutta toisaalta sen ymmärtäminen ei tuota ylitsepääsemättömiä ongelmia nykysuomalaiselle. Ehkä siis vanha kirjasuomi suhtautuu nykysuomeen kuten murteet toisiinsa: jos kahden eri kielimuodon puhujat ymmärtävät toisiaan opettelematta erikseen toisen kieltä, on kyse saman kielen eri murteista. Muussa tapauksessa on kyse eri kielistä. Näin ollen voitaisiin ajatella, että vanha kirjasuomi on samaa kieltä kuin varhaisnykysuomi ja nykysuomi.
Murre- ja kielirajan määritelmä on lopulta melko mielivaltainen. Oma näkemykseni on, että silloin, kun pidetään mielekkäänä pohtia, ovatko kaksi eri kielimuotoa saman kielen murteita vai eri kieliä, on kysymys mieletön: silloin, kun asiaa ei pohdita, on vastaus selvä. (Esimerkiksi kukaan ei kysy, ovatko ruotsi ja suomi eri kieli; toisaalta kveenin ja suomen kohdalla kyse on vain määritelmistä, mikä tekee kysymyksestä mielettömän. Enkä edes halua ajatella serbokroatiaa.) Ajallisen variaation suhteen rajat ovat vähintään yhtä häilyviä. Kirjoitetun suomen kielen historia ei käytännössä ulotu 1500-lukua taaemmas, joten verrokkina lienee parempi käyttää englantia. Onko William Shakespearen englanti kuollut kieli? Näin tuskin kukaan ajattelee. Entäpä Geoffrey Chaucerin? Hänen kirjoittamaansa keskienglantia (Middle English) pidetään jo kielenä, jota on opeteltava erikseen. Onko siis keskienglanti kuollut kieli? Tai sitä edeltävä kehitysvaihe eli muinaisenglanti (Old English)? Kuten todettua, muinaisenglanti ei ole nykyenglantia osaavan ymmärrettävissä ilman lisäopintoja. Sitä myös sanotaan kuolleeksi kieleksi. Kuitenkin englanti on nykypäivänä mitä elinvoimaisin kieli. Onko siis mielekästä sanoa muinaisenglantia kuolleeksi?
Englannin levinneisyyttä pidetään osoituksena sen elinvoimaisuudesta. Levinneisyys ilmenee erityisesti siten, että englanti on monessa yhteydessä käypä lingua Franca eli erikielisten yhteinen kieli. Jos kielen elävyys määrittyy juuri äidinkielisten puhujien kautta, niin miten ei-äidinkielisten puhujien kasvava määrä tekee kielestä "elävämpää"?
Useimmat tietävät, että nykyiset romaaniset kielet (esim. ranska, italia, portugali, romania) pohjautuvat erääseen Latiumista peräisin olevaan itaaliseen murteeseen. Kyseisen murteen eli latinan puhujat levittivät kieltään laajalle alueelle, jossa sen alueelliset variantit muuttuivat lopulta eri kieliksi, joiden puhujat eivät lähtökohtaisesti ymmärrä toisiaan. Latinan suhteessa tytärkieliinsä ei ole mitään poikkeavaa, eikä romaanisten kielten synty varsinaisesti eroa esim. germaanisten kielten (esim. englanti, saksa, ruotsi) synnystä. Erityistä romaanisten kielten tapauksessa on se, että meille on säilynyt kirjallisia muistomerkkejä kantakielen eri muodoista. Vastaava suhde on myös sanskritilla ja sen sukuisilla Intian puhe- ja kirjakielillä.
Latinaa jos mitä kutsutaan kuolleeksi kieleksi. Missään vaiheessa ei ole kuitenkaan käynyt niin, että kaikki latinan puhujat olisivat kuolleet pois. Päinvastoin, kieli on levinnyt ja muuttunut paikallisten olosuhteiden mukaan. Onko siis niin, että mitä enemmän kieli tekee sitä, mitä voidaan pitää sen elämälle ominaisena, sitä nopeammin siitä tulee kuollut? Latinaa on jatkuvasti käytetty kirjakielenä samalla kun sen puhutut muodot ovat kokeneet huomattavia muutoksia. Vielä 1800-luvulla latina oli yliopistoissa aktiivisesti käytetty kieli.
Sivuhuomautuksena mainittakoon, että nykylatinasta kiinnostuneet ihmiset kysyvät usein, miten on mahdollista puhua tai kirjoittaa latinaksi asioista, joita ei ollut olemassa antiikin Roomassa. Vastaus on, että aivan samalla tavalla kuin millä tahansa muullakin kielellä. Lainasanojen tai -merkitysten käyttöönotto ei vaadi äidinkielisiä puhujia. Latinan tapauksessa käännöslainat ovat tietenkin sattuneesta syystä melko läpinäkyviä, esim. cooperatio internationalis.
Käymättä läpi enempää esimerkkejä olen nähdäkseni tehnyt selväksi, miksi kuollut kieli on mielestäni perustellusti ongelmallinen termi. Toisaalta joissakin yhteyksissä termiä käytetään suhteellisen neutraalina kattoterminä puhuttaessa esim. didaktisten menetelmien eroista. Sanalla kuollut on kuitenkin hyvin voimakas negatiivinen lataus, mikä voi johtaa siihen, että historiallisten kielten tutkiminen nähdään jonkinlaisena nekrofiliana. Toki sana kuollut voi herättää myös subliimeja mielikuvia muinaisista kulttuureista, jotka ikään kuin heräävät henkiin, kun niitä lähestytään niiden oman kielen kautta. Nykykielten kohdalla mielikuva hädin tuskin elävien kielten uhanalaisuudesta ja kuolemavaarasta johtaa luonnollisesti ajatukseen siitä, että niitä on suojeltava. Mikäli kielellinen monimuotoisuus nähdään itseisarvona, on kielten hengissäpysyminen tietysti tavoiteltava päämäärä.
> Oma näkemykseni on, että silloin, kun pidetään mielekkäänä pohtia, ovatko kaksi eri kielimuotoa saman kielen murteita vai eri kieliä, on kysymys mieletön:
VastaaPoistaOlet varmasti tietoinen siitä, että kun tätä asiaa pohditaan, kysymyksessä eivät ole asiantuntijat? Asiantuntijat tietävät ne kielet. Ainoat "asiantuntijat", jotka sekoittavat asioita ovat ne, jotka eivät kuuntele todellisia asiantuntijoita (joidenkin kielikuntien yleistutkijoiden tai typologian tutkijoiden perinteenä on pitää yllä harhaanjohtavaa kielijakoa, jota ei-prominenttien kielihaarojen tutkijat turhaan yrittävät oikaista).
> toisaalta kveenin ja suomen kohdalla kyse on vain määritelmistä, mikä tekee kysymyksestä mielettömän
Höpöhöpö. "Kveeni" on ihan tyypillinen pohjoispohjalainen suomen murre, jossa nyt sattuu olemaan paljon norjalaisia lainasanoja. Voi siinä tietysti joitain syntaktisia erikoisuuksiakin olla. Asiantuntijat eivät vaan lähde mukaan näihin politikointeihin.
Kiitos kommentista!
PoistaAsiantuntijoiden voitaneen ajatella pidättyvän pohtimasta mielettömiä kysymyksiä, joten tietoisuuteni mainitsemastasi seikasta lienee jollakin tasolla pääteltävissä esittämästäni pointista, vaikka elitismikammoisena ihmisenä en sitä ihan noin muotoilisikaan.
Kveenin ja suomen osalta olen kieltämättä muotoillut ajatukseni hieman epäselvästi ja pyydän nöyrimmästi anteeksi. Pilkkua nuohoten voidaan joka tapauksessa sanoa, että kysymykseen ”onko kveeni suomen murre vai eri kieli” voidaan vastata vain, jos on ensin määritelty käsitteet ”murre” ja ”kieli”, joilla sitä paitsi nähdäkseni harvoin on todellista merkitystä muuten kuin poliittisesta tai siihen rinnastettavasta näkökulmasta, jolloin aihetta tietysti uesin käsittelevät ei-asiantuntijat. Tieteellinen käsitteenmäärittely ja termistö ei ole kuitenkaan yhtään sen ”oikeampaa” kuin sanojen käyttö arkikielessä. (Edellinen virke kannattaa lukea ajatuksen kanssa.)
Itse en muuten ylipäänsä pidä termistä ”murre”, koska sillä on jotenkin pejoratiivinen vivahde (vrt. ”puhua murtaen suomea”) sekä usein häiritsevä kollokaatti ”vain” (karjala voi olla esimerkiksi ”vain” suomen murre).
Kveenin kielellinen yhteys riikinsuomeen on toki ilmeinen, ja jos sitä ei puhuttaisi Suomen rajojen ulkopuolella, ei kysymys sen statuksesta olisi relevantti tätäkään vähää. Kveenille Norjassa suotu status vähemmistökielenä koskee kuitenkin kveeniä, ei suomea; yr.no on luettavissa kveeniksi eikä suome(n kirjakiele)ksi. Mutta tämä onkin politikointia, johon tosiasiantuntija ei tietenkään lähde mukaan.
Ymmärrän siis ”höpöhöpö”-kommenttisi pointin enkä ole varsinaisesti eri mieltä, vaikka ymmärrän myös oman pointtini. ;)