Sirppi ja viikate

Sirppi ja viikate ovat maataloustyökaluja, joita käytetään viljan leikkuuseen. Viikate eroaa sirpistä pitemmän vartensa ja teränsä puolesta. Myös viikatteen ja sirpin käyttötarkoitus eroavat alkujaan toisistaan: sirpillä korjattiin eloa, viikatteella niitettiin heinää.

Sana sirppi on lainattu venäjän sanan серп 'sirppi' muinaismuodosta. Viikate on hieman epäselvempi tapaus: Suomen sanojen alkuperän mukaan se voi olla joko balttilainen laina tai "deskriptiivinen" sana. Asiaankuuluva verbi niittää on germaaninen laina, jonka nykykielisiä kognaatteja ovat mm. saksan schneiden ja ruotsin snida.

Sanan viikate vanhakirjasuomalainen muoto esiintyy Mikael Agricolalla kahdeksan kertaa, sirppi kuusi kertaa. Rucouskirian kalenterissa riimitellään heinäkuun kohdalla seuraavasti:

Heijnekw sen oppin anda. ettes wictatten Nittulle canna.

Tässä tapauksessa vaikuttaa siltä, että wicade (ylimääräinen t on uskoakseni painovirhe) on nimenomaan heinän leikkaamiseen käytetty työkalu. Elokuussa ei erikseen nimetä elonkorjuuseen käytettävää työkalua. Viikatteen käyttö viljan leikkuuseen alkoi tiettävästi yleistyä vasta pari sataa vuotta Agricolan jälkeen. Kuitenkin hänen kääntämässään Ilmestyskirjassa wicade näyttää esiintyvän ikään kuin sekä sirpin synonyymina että viiniterttujen korjaamiseen käytettävän työkalun nimityksenä (Ilm. 14:14-19):

Ja mine näin / ia catzo / yxi walkea Pilui / ia Piluen päle istuua' Inhimisen Poian modoisen / io'ga Pääse oli Cullaine' Crunu / ia henen Kädhesens tereuen Sirpin. Ja toine' Engeli wloslexi Templiste / hutadhen swrella änelle sen Pilue' päle istuuaisen tyge / Paiska Sirpilles ia leicka / Sille ette sinulle tuli hetki leicataxes / Sille ette Elo Maan päle ombi quiuaxi tullut. Ja ioca jstui Piluen päle / paiskasi Sirpille's Maa' päle / ia Maa tuli Poisleicatuxi. Ja toinen Engeli wloslexi Templist / ioca Taiuahas on / iolla mös oli tereue Wicade. Ja toinen Engeli wloslexi Altarista / iolla oli woima Tule' päle / ia hwsi swrella Änelle sen tyge iolla oli se tereue Wicade / ia sanoi / Paiska sinun tereuelle Wicadellas ia ylesleica ne Winan Oxan wersodh Maan päle / Sille ette henen Mariansa ouat kypset. Ja se Engeli paiscasi tereuen Wicadens Maan päle / ia ylesleicasi ne Maan Winatarhat / ia heitti ne Jumalan Wihan swree' Cooppan.

Myöhemmissä käännöksissä (1938 ja 1992) puhutaan koko ajan sirpistä. Kreikankielisessä alkutekstissä käytetään kaikissa kohdissa sanaa δρέπανον 'karsimistyökalu, sirppi, käyräsapeli', jota vastaa latinankielisessä käännöksessä falx 'sirppi, vesuri, viikate' ja Kustaa Vaasan Raamatussa liya. Selitys vaihtelulle löytyy Martti Lutherin raamatunkäännöksestä (1545), jossa Agricolan sirppiä ja viikatetta vastaavissa kohdissa on käytetty sanoja Sichel 'sirppi' ja Hippe 'vesuri'. Vastaavuus δρέπανον ~ Sichel ~ liya ~ sirppi esiintyy myös Markuksen evankeliumissa (Mk. 4:29).

On sinänsä mielenkiintoista, että Luther on halunnut erottaa käännöksessään eri tarkoituksiin käytettävät työkalut. Agricolan suomennoksessa käännösvastineen vaihtaminen kesken kaiken tuntuu oudolta (Ja toinen Engeli ... iolla mös oli tereue Wicade, vaikka juuri on puhuttu sirpistä), sillä hän on sisällyttänyt alkutekstin konjunktion (ἔχων καὶ αὐτὸς δρέπανον ὀξύ 'jolla myös [oli] terävä vesuri', mahdollisesti ruotsin kautta: then och en hwass liya hadhe) käännökseensä, vaikka Lutherin käännöksessä se on käännöksen luontevuuden vuoksi jätetty pois (der hatte eine scharfe Hippe 'jolla oli terävä vesuri').

Agricola käyttää sanoja sirppi ja wicade myös Vanhan testamentin käännöksissään teoksessa Weisut ja Ennustoxet, Ne Prophetat ja Mutomat Lughut Mosen Ramatuista (1551):

Silloin heiden pite Miecans tekemen Auraxi / ia heiden Keihens Wicatexi (Jes. 2:4)

Techket teiden Wannastan Miecat / ia teiden Sirpisten keihet. (Joe. 3:10)

Paiskacat wicattella / sille ette Elo ombi kypsi / tulcat ia alasastucat / Sille ne Persut ouat teudhet / ia ne Persut ylitzecohuuat / Sille heiden Pahudens on swri (Joe. 3:13).

Henen pite domitzeman swren Canssan seas / ia rangaitzeman palio Pacanat caucaisis Makunnis. Silloin heiden pite Miecans Wannaxi / ia heiden Keihens Wicadhexi tekemen. Ei ychten Canssa pidhe toista Canssa wastan Miecca ylesnostaman / Eike heiden pidhe sillen Sota harioittaman. (Miika 4:3)

Yllä luetelluissa tapauksissa Agricola poikkeaa Lutherin käännöksestä, jossa käytetään koko ajan sanaa Sichel. Persujuttua lukuun ottamatta kyse on saman sanonnan variaatioista, mistä johtuen vaihtelu sirpin ja viikatteen välillä on hieman outoa. Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä Septuagintassa käytetään kaikissa kohdissa sanaa δρέπανον. Latinannoksessa esiintyy jo mainittu falx (Joe. 3:13) sekä ligo 'hakku' (Jes. 2:4, Joe. 3:10, Miika 4:3). Hepreankielisessä alkutekstissä esiintyvät sanat ovat מַגָּל maggāl 'sirppi' (Joe. 3:13) sekä מַזְמֵרוֹת mazmerōt, joka merkitsee 'karsintatyökalua' eli 'vesuria' (Jes. 2:4, Joe. 3:10, Miika 4:3). Uudemmissa suomennoksissa (1933 ja 1992) sanat on käännetty johdonmukaisesti sirpiksi ja vesuriksi.

On merkillepantavaa, että Agricola ei yllä olevissa kohdissa seuraa hepreankielistä alkutekstiä tai Lutherin käännöstä ja käyttää sanaa wicade vieläpä eksplisiittisesti elonkorjuutyökalun merkityksessä.

Heprean-, kreikan-, saksan- ja latinankielisten sanojen kirjavat merkitykset osoittavat, että käsiteltyjen työkalujen nimistö ei jakaudu välttämättä aivan samalla tavalla eri kielissä, mikä aiheuttaa tietenkin pulmia kääntäjille. Koska viikatteita ja sirppejä on ollut olemassa jo Agricolan aikana, on helppo olettaa, että sanat wicade ja sirppi merkitsevät vanhassa kirjasuomessa samaa kuin viikate ja sirppi nykysuomessa. Agricola on kuitenkin käyttänyt sanaa wicade ilmeisesti sanan Hippe vastineena merkityksessä 'vesuri' sekä elonkorjuussa käytettävän työkalun nimenä huolimatta siitä, että hänen aikanaan ei ilmeisesti viikatetta vielä käytetty Suomessa elonkorjuussa. Vanhan testamentin kohdalla hänen sanavalintansa eivät oikein selity alkukielellä tai Lutherin käännöksellä.

Emme siis voi lopulta olla täysin varmoja siitä, mitä Agricola on tarkalleen ottaen tarkoittanut sanalla wicade. Käännetyn kirjallisuuden tulkinnassa tällainen ongelma ei ole periaatteessa suuren suuri, koska alkutekstit ovat saatavilla. Tämä esimerkkitapaus kuitenkin johdattaa hieman vakavamman ongelman äärelle. Tehdessään päätelmiä jonkin esineen tai asian historiasta historiantutkija saattaa olla hyvinkin riippuvainen siitä, että kyseinen esine tai asia mainitaan jossakin vanhassa tekstissä. Viikate-esimerkki osoittaa, että emme lopulta voi edes suhteellisen yksinkertaisessa tapauksessa olla varmoja, kertooko jonkin tietyn sanan käyttö muuta kuin sen, että Agricolan kielellisessä kontekstissa oli olemassa jokin työkalu, jolla oli se nimi, jota nykyään käytetään viikatteesta. Entä kun ajallinen, avaruudellinen ja kulttuurillinen ero kasvaa vielä suuremmaksi?

Harhailen seuraavaksi hieman aiheesta. On kiistatonta, että muinaiset indoeurooppalaiset tunsivat pyörän, koska 'pyörää' tarkoittava sana on rekontruoitavissa attestoitujen indoeurooppalaisten kielten perusteella indoeurooppalaiseen kantakieleen. (Toisin päin ei voida tehdä päätelmiä, koska kantaindoeurooppalaisilla oli varmasti kädet ja luultavasti sanakin käsille, vaikka sellainen ei olekaan rekonstruoitavissa.) Indoeurooppalaisen Urheimatin eli alkukodin paikallistamisessa on toisinaan sovellettu kantakieleen eli kyseisen alkukodin asukkaiden kieleen palautuvien eläinten, kasvien ja luonnonmuodostumien nimiä: näiden muista lähteistä tunnetun levinneisyyden perusteella voidaan tehdä päätelmiä kielen puhujien levinneisyydestä. Semanttiset siirtymät kuitenkin helposti sotkevat kuvaa: onko esim. 'sutta' merkitsevien sanojen kantamuoto varmasti merkinnyt 'sutta' vai jotain muuta vastaavaa eläintä, jonka nimitys on sittemmin siirtynyt toiselle lajille?

Historiallisten kielten tulkitsemisen vaikeuksiin liittyvät teoreettiset kysymykset ovat äärimmäisen mielenkiintoisia. Merkitysten ja etenkin merkitysvivahteiden muutokset ja variaatio vaikeuttavat jo suhteellisten tuoreitten tai jopa omien aikalaistenkin kirjoittamien tekstien ymmärtämistä. Historiallisten alojen tutkijoiden on tiedostettava alansa ongelmat, vaikka liika tiedostaminen tässäkin tapauksessa voi johtaa pahimmassa tapauksessa epätoivoon.

Ns. pakkoruotsista

Halusin kirjoittaa tästä hyvin poleemisesta aiheesta jo pitkään, mutten oikein keksinyt tuoretta lähestymistapaa. Itse asiasta minulla ei ole varsinaisesti mitään lisättävää jo esitettyihin argumentteihin.

Selvennän hieman ensin omaa tulokulmaani yleisesti. Isäni äiti eli famuni (kuvassa) oli ruotsinkielinen. Toinen isoäitini taas katsoi muuten vaan tarpeelliseksi opettaa isosiskolleni ja minulle ruotsia. Vaihdoin koulua ala-asteen toisen ja kolmannen luokan välissä osittain siksi, että ensimmäisessä koulussani ei ollut mahdollisuutta lukea ruotsia kolmannelta luokalta alkavana A1-kielenä.

Ruotsin lukeminen ei ollut koulussa oleellisesti epämiellyttävämpää kuin englannin, saksan, ranskan ja venäjänkään. (Ainoa poikkeus on latina: olin oikeasti mieluummin latinan- kuin välitunneilla.) Joskus yläasteella mielilukemistoani oli Fänrik Ståls sägner, vaikka opinkin sieltä pakkoruotsin opiskelun kannalta haitallisia muotoja kuten mitt hjärta började att slå. Lukioaikana ruotsin kielen taidosta oli minulle myös mielettömästi hyötyä alkaessani lukea omalla ajallani goottia: silloin käsiini saama Gotiska-kirja oli nimittäin kirjoitettu ruotsiksi. Lisäksi ruotsi toimi pohjana tanskan oppimiselle.

Yliopistossa suoritin pakollisen ruotsin helpoimmalla mahdollisella tavalla eli käymällä laittamassa kielioppitentissä sanat det - stor - äpple peräkkäin oikeaan muotoon ja virkkeen jag vet, att han inte kunde komma sanat oikeaan järjestykseen sekä kirjoittamassa lyhyen aineen ja juttelemassa mukavia jonkun suomenruotsalaisen tädin kanssa. Käytännössä jouduin käyttämään pakkoruotsia ainakin kahden tenttikirjan ja parin seminaarityön lukemiseen.

Famu.

Edellä mainitun perusteella lienee helppo arvata, mitä mieltä olen pakkoruotsista: vastustan sitä ja kannatan sen sijaan vapaata kielivalintaa. Perusopetuksessa voisi mielestäni olla kunnasta riippumatta äidinkielen opintojen lisäksi kaksi pakollista vierasta kieltä.

Ymmärrän hyvin sen, että ruotsin ja muidenkin kielten opettajien on mielekästä puolustaa oman työllisyytensä turvaamiseksi vieraiden kielten opintojen mahdollisimman suurta määrää. Demokratian toimiminen edellyttää sitä, että ihmiset ajavat omaa etuaan, jotta heidän tahtonsa realisoituisi kansan enemmistöä miellyttävänä politiikkana. Ymmärrän myös sen, että RKP on hyödyllinen hallituskumppani, ja näin ollen pakkoruotsista pitävät kiinni eräät muutkin puolueet. Tällaista kompromissien tekoahan politiikka on, vaikkei sitä tämän nimenomaisen asian tapauksessa jostain syystä tunnuta haluavan sanoa ääneen. Joillekin pakkoruotsin kannattamisen syyksi riittää varmasti sekin, ettei haluta tulla millään tavalla yhdistetyksi johonkin sen vastustajien näkyvimmistä viiteryhmistä. (Stereotypioiden vahvistamiseksi mainittakoon, että näin juuri sosiaalisessa mediassa erään akateemisen naishenkilön avoimesti käyttävän viimeksi mainittua perustetta.)

Joku saattaa huomauttaa, että kyse ei ole pakkoruotsista, vaan pakollisesta toisesta kotimaisesta kielestä, joka on yhtälailla ruotsinkielisille suomi. Vaikka Suomessa on varmasti myös ruotsinkielisillä alueilla asuvia ruotsinkielisiä, joille pakkosuomi on vastaava rasite kuin pahimmillaan ruotsi suomenkielisille, eivät suomi ja ruotsi ole tietenkään todellisuudessa symmetrisessä asemassa Suomessa. Suomen opiskelu olisi varmasti vapaan kielivalinnankin puitteissa mielekkäämpää ruotsinkieliselle kuin ruotsin opiskelu suomenkieliselle, eikä asetelma muutu ilman valtakunnan rajojen uudelleenpiirtämistä tai mittavaa väestön- tai kielenvaihtoa.

Yksi argumentti tai oikeastaan sellaisen irvikuva pakkoruotsin puolesta on se, että ajatellaan suurimpien valittajien olevan niitä, jotka eivät ruotsia osaa. Tällaisista väitteistä tulee melkein välttämättä mieleen jonkinlainen ajatus siitä, että ne, jotka ovat liian tyhmiä oppiakseen ruotsia, eivät ole oikeutettuja mielipiteeseen asiasta. (Olen kyllä sitä mieltä, että jos kerran on pakotettu istumaan ruotsintunneilla, voi saman tien käyttää senkin ajan hyödyksi ja pyrkiä oppimaan ruotsia. Menetettyä aikaa ei kuitenkaan saa takaisin.)

Edellä mainittuun liittyy hieman myös Helsingin Sanomien taannoinen juttu, jossa ulkomaankauppa- ja eurooppaministeri Alexander Stubb (kok.) ilmoittaa olevansa valmis käymään keskustelua ruotsin kielen asemasta "kenen kanssa tahansa, vaikka kokoomusnuorten kanssa ruotsin kielellä". Miksi keskustelua pitäisi käydä ruotsin kielellä? Mihin tämä on liittyvinään? Kenties siihen, että jos jollakulla kokoomusnuorella on ongelmia keskustella aiheesta ruotsiksi, niin pitäisi olla ihan hiljaa?

Demari-lehden jutussa puolestaan Jakob Söderman (sd.) sanoo, että ruotsin kielen aseman heikentäminen on "primitiivistä". Toimittaja on lisännyt johtolauseeseen maininnan siitä, että Söderman hallitsee "kuutta vierasta kieltä". Koska Söderman vaikuttaa kommenttiosion perusteella ihan tolkulliselta, panen jutun ylimielisen sävyn toimitustyön piikkiin. Onko sellainen, joka hallitsee kuutta vierasta kieltä, jotenkin pätevämpi antamaan lausuntoja pakkoruotsista kuin englannintaitoinen ugri-udmurtti?

(Neanderthalinihmiset, kuten tiedämme, puhuivat sentään laryngaalitonta indoeurooppaa.)

Hieman humoristinen ote ei pointtini selventämisen ohella toivottavasti loukkaa ketään.

Pakkoruotsista ei voi oikein puhua ottamatta kantaa niin eri kouluasteilla kuin julkisissa viroissakin vaadittavaan toisen kotimaisen taitoon. Vanhassa kansakoulussa ei luettu lainkaan vieraita kieliä, ja oppivelvollisuus oli mahdollista suorittaa loppuun kansalaiskoulun kautta samalla linjalla. Kansakoulun neljännen luokan jälkeen kyvykkäät (ja rahakkaat) saattoivat aloittaa oppikoulun, jossa mukaan tulivat myös kielet. Peruskoulu-uudistuksen myötä yhdeksänvuotisesta peruskoulusta tuli yhteinen kaikille riippumatta suuntautuneisuudesta ja kyvykkyydestä. Samalla tuli siis esille myös kysymys siitä, mitä kieltä tai kieliä kaikkien on luettava, siis niidenkin, jotka siirtyvät (teoriassa) oppivelvollisuuden suoritettuaan työelämään.

On selvää, ettei kieltenopetusta ylipäänsä voida jättää alkavaksi vasta lukiossa tai ammattikoulussa jo ihan didaktisista syistä. Toisaalta on selvää yleisten pedagogisten päämäärienkin kannalta, että jonkinlaisen vieraiden kielten taidon on syytä sisältyä perusopetukseen. Jussi Niinistön (ps.) blogin mukaan ainoaksi pakolliseksi kieleksi suunniteltiin alunperin (ja mielestäni ihan perustellusti) englantia. Kuten jo totesin, pitäisin itse parempana kahta pakollista valinnaista kieltä. En edellyttäisi kummankaan näistä olevan englanti, koska englannin oppiminen "luonnollisesti" on Suomessa käytännössä niin helppoa, että jos joku aloittaa peruskoulussa vaikkapa pitkän saksan ja venäjän, on hän luultavasti lopulta kielitaitoisempi kuin joku, joka aloittaa saksan ja englannin. Pääargumentti englantia vastaan on se, että se on jokapäiväisyydessään niin mainstreamia, että sen osaamisessa ei ole oikeastaan mitään erityisen hienoa.

Eri aloilla on tietenkin erilaisia kielitaitovaatimuksia. Näitä on kuitenkin enemmän kuin mitä koulussa voidaan olettaa kaikkien kykenevän oppimaan. Ei pidä myöskään hirttäytyä siihen, että myöhemmällä iällä ei ole mukamas mahdollista opetella uusia vieraita kieliä. Tämä on itse itseään ruokkiva asenne, ja todellinen tarve on tietenkin paras motivaattori. On tietenkin totta, että vieraiden kielten oppiminen kannattaa aloittaa mahdollisimman aikaisin, koska vieraisiin äänteisiin totuttelu ja ylipäänsä siihen harjaantuminen, että kielet oikeasti eroavat toisistaan, muuttuu vaikeammaksi, mitä urautuneempi omaan äidinkieleensä on.

Yleisesti Suomessa pärjää suomen kielellä, joillakin alueilla ruotsin kielellä. Jos on nimettävä jokin vieras kieli, jonka tarve on lähes universaali, on se tietenkin englanti. Julkisissa viroissa toimivilta edellytetään molempien kotimaisten kielten taitoa, mutta tähänkin toivottavasti tulee muutos. Se, että viranomainen pystyy toimipisteessään palvelemaan asiakkaita molemmilla kielillä, ei edellytä, että jokainen yksittäinen virkamies osaa kumpaakin kieltä. Eihän asiakaspalvelu virka-aikanakaan edellytä, että jokainen virkamies istuu virastossa aamukahdeksasta varttia yli neljään.

Edellä sanotusta huolimatta en ole mitenkään "lepsu" sen suhteen, minkälaista kielitaitoa katson eri aloilla tarvittavan. (Mieleeni on syöpynyt eräs hieman äärimmäinen ajatus, jonka kuulin joskus: "Nuori mies ei ole sivistynyt, ellei hän osaa latinaa, kreikkaa ja sanskritia.") Teologin olisi mielestäni osattava ainakin Raamatun alkukieliä eli hepreaa ja kreikkaa sekä tietysti kirkon perinnekieltä latinaa. (Vai onko joku kuullut Shakespeare-asiantuntijasta, joka ei osaa englantia?) Latinan kielen ja Rooman kirjallisuuden tutkiminen edellyttää myös kreikan kielen taitoa sekä tietenkin tutkimuskirjallisuuden ominaispiirteiden johdosta ainakin muutaman Euroopan valtakielen osaamista. Englantilainen filologia edellyttää jo ihan kirjallisuuden ymmärtämisenkin vuoksi latinan ja ranskan alkeita sekä kielihistoriallisemmin orientoituneilta myös skandinaviskan tuntemusta. Suomen kielestä jonkinlaisen käsityksen saadakseen olisi mielestäni ehdottoman tärkeää osata jotain sen lähisukukieltä, esimerkiksi karjalaa tai poliittisesti merkittävämpää viroa. Suomen kirjallisuus- ja sivistyshistoriaan perehtyminen edellyttää ruotsin kielen taitoa.

Ylimääräisistä ärristä

Vaikka otsikko onkin suhteellisen eksakti, tuo se kieliharrastajille luultavasti mieleen jotain aivan muuta kuin mitä aion käsitellä. Tunnetuin ylimääräinen r esiintyy englannin ei-roottisissa murteissa, siis sellaisissa kielimuodoissa, joissa sanojen car ja bore sananloppuinen [r] ei äänny muuten kuin seuraavan sanan alkaessa vokaalilla. Tämän [r]-äänteen kadon kumoavan sandhi-ilmiön nimi on linking r, ja se vastaa ranskan mykkien loppukonsonanttien ääntymistä vastaavissa tilanteissa. Vokaalien välinen [r] voi kuitenkin tunkeutua sellaisiinkin paikkoihin, joihin se ei alkujaan kuulu, esim. I saw-r-it tai the idea-r-is. Tällöin kyseessä on intrusive r. Vastaava ilmiö esiintyy myös itävallan- ja baijerinsaksassa, esim. des dua-r-i dā-r-awā gean (standardisaksaksi das tu ich dir aber gerne), jossa vain jälkimmäinen [r] on etymologinen.

Mutta kuten sanottua, tällä kertaa aiheena on aivan eri ilmiö. Minut tuntevat tiennevät, ettei minulla ole varsinaisia kielenhuollollisperäisiä inhokkeja, vaikka vaikeasti määriteltävistä esteettisistä syistä käytän mielelläni esimerkiksi suomessa konsonanttivartaloita vokaalivartaloiden sijaan silloin kun on valinnanvaraa. Tietoisuus historiallisten outouksien alkuperästä helpottaa välttämään täysin perusteetonta tuomitsemista. Yksi outous on Myanmar eli entinen Burma.

Burman eli nykyisen Myanmarin nimen eri rekistereihin kuuluvat muodot äännetään paikallisella burman kielellä [bəmà] ja [mjəmà], jotka suomalainen voisi kuulohavainnon perusteella kirjoittaa kaiketi ⟨Bömaa⟩ ja ⟨Mjömaa⟩. (Tämä sopisi itse asiassa yhteen naapurimaa Thaimaan kanssa; lisäbonuksena oikeakielisyysharrastajat voisivat riemuita osatessaan sanoa "Thaimaahan" mutta "Bömaaseen".) Englantilaisen siirtomaaherran silmille sopi kuitenkin paremmin kirjoitusasu ⟨Burma⟩. Sotilasjuntan käyttöön ottama (schwa-äänteeksi heikentyneen nasalisoituneen vokaalin taustalla alunperin ollutta nasaalia heijastaneva) ⟨Myanmar⟩ on vastaavasti ei-roottisen englannin mukainen. Kummassakaan ei ole siis tarkoitus ääntää [r]-konsonanttia. Amerikkalaisittain ääntämykset ovat odotettavissa olevien äännesubstituutioiden jälkeen [ˈbɜrmə] ja [ˈmjɑːnˌmɑr], joissa molemmissa on ylimääräinen [r]-äänne. Suomalaiset korostavat tätä kirjoitusasuperäistä kummallisuutta entisestään ääntämällä vokaalin [y] puolivokaalin [j] sijaan.

(Eräs vaihtoehtoinen englanninkielinen kirjoitusasu /ə/-foneemille esiintyy 'burmalaista' merkitsevässä kissarodun nimessä Birman 'pyhä birma'.)

Toinen vastaava mutta pienemmässä piirissä esiintyvä tapaus löytyy kamppailulajien maailmasta.

Wingtsunin ja mahdollisesti muidenkin kantoninkielisten kamppailulajien terminologia on toisinaan kirjavaa. Yksi kirjavuuden lähde on oikeinkirjoitus, joka useimmiten ei perustu mihinkään foneemisesti tarkkaan translitteraatiojärjestelmään (poikkeuksiakin on, esim. David Peterson). Kun eräitä kantonin äänteitä on pyritty kirjoittamaan latinalaisella aakkostolla englannin kielen mallin mukaan, on tuloksena sellaisia merkintätapoja kuin ⟨er⟩ [œː], ⟨ar⟩ [aː] ja ⟨or⟩ [ɔː], esimerkiksi gerk, dar ja gor. Yale-romanisaatiolla vastaavat vokaaliäänteet merkittäisiin ⟨eu⟩, ⟨a⟩ ja ⟨o⟩, joten edellä mainitut sanat olisivat geuk, dá ja g(w)o. R-kirjainta ei siis näissäkään tapauksissa kuulu ääntää, vaan se toimii jälleen vain tiettyjen vokaaliäänteiden approksimoinnin apuna.

Edellisestä seuraa, että jotkut wingtsun-harrastajat ääntävät suhteellisen tavallisen 'jalkaa' merkitsevän sanan 腳 geuk englantilaisperäisen kirjoitusasun ⟨gerk⟩ mukaan [gerk], vaikka suomalaiseen suuhun sopisi vähintään yhtä hyvin varsinaista ääntämystä [kœːk˧] vastaava [köök]. Sama pätee 'lyöntiä' merkitsevään sanaan 打 dá [taː˧˥], joka etenkin taivutetuissa muodoissa ääntyy esimerkiksi adessiivissa lievästi häiritsevästi [darilla] eikä [taalla].

Pyhä birma (ei burma).

Suomenlinnan ruotsinkielisiä piirtokirjoituksia, osa 2

Suorana jatkona edelliselle kirjoitukselle käsittelen tässä kirjoituksessa Suomenlinnan Susisaaresta löytyviä eri-ikäisiä ruotsinkielisiä piirtokirjoituksia.

Saavuttaessa siltaa pitkin Susisaareen on vastassa paasi, johon on kaiverrettu seuraava teksti suomeksi ja ruotsiksi:

RUOTSINSALMI
17 9/7 90
SVENSKSUND

Paasi on pystytetty vuonna 1933 Ruotsinsalmen taistelun muistoksi, jossa Ruotsin laivasto sai murskavoiton Venäjästä Carl Olof Cronstedtin johdolla. Päivämäärä 9.7. on edelleen Suomen merivoimien muistopäivä. Cronstedtistä tuli myöhemmin Viaporin komendantti, ja hänen huono maineensa perustuu kansallisrunoilijamme popularisoimaan ajatukseen hänen syyllisyydestään Viaporin antautumiseen.

Vasemmalta löytyy Tykistölahtea suojaamaan rakennettu bastioni Wrede (B49), jonka nimi on kaiverrettu laattaan:

Bastion
Wrede.

'Bastioni Wrede.' Nimen takana lienee Henrik Jakob Wrede (1696 - 1758) tai hänen veljensä Fabian Wrede (1694 - 1768).

Suureen linnanpihaan vievän käytävän vasemmalla puolella on taulu:

SVEABORGS FÄSTNING
har år 1991 införts på
VÄRLDSARVLISTAN
som ett unikt minnesmärke över militär arkitektur.
I UNESCO:s konvention om skydd för världens
kultur- och naturarv fastställs sådana betydande
kultur- och naturarvsobjekt, som hela
mänskligheten gemensamt bör bevara.

Sama teksti on taulussa myös englanniksi ja suomeksi: 'Suomenlinnan linnoitus on vuonna 1991 liitetty maailmanperintöluetteloon ainutlaatuisena sotilasarkkitehtuurin muistomerkkinä. UNESCO:n yleissopimus maailman kulttuuri- ja luonnonperinnön suojelemisesta määrittää sellaiset huomattavat kulttuuri- ja luonnonperintökohteet, joiden suojelu on koko ihmiskunnan yhteinen asia.' Koska Suomenlinna on maailmanperintökohde, on kaikenlaisten maisemaa pilaavien siltojen rakentelu sen ympäristöön erityisen ongelmallista.

Linnanpihan puoleisen suuaukon oikealla puolella on laatta, jossa on seuraava teksti:

Fr. H. af CHAPMAN

byggde i Sveaborg den segrande

SKÄRGÅRDSFLOTTAN

Tvåhundra år efter hans

Födelse

hedras hans minne

den 9 September 1921

af Det Fria Finland

Vasemalla puolella on vastaava, huomattavasti uudemman näköinen suomenkielinen laatta: 'Fredrik Henrik af Chapman rakensi Suomenlinnassa voittoisan saaristolaivaston, kaksisataa vuotta jälkeen hänen syntymänsä kunnioittaa hänen muistoansa syyskuun 9 p:nä 1921 Vapaa Suomi'. Ruotsinsalmen taistelun jälkeen Fredrik Henrik af Chapman (1721 - 1808) ylennettiin vara-amiraaliksi.

Efter GUSTAF III=s befallning och Egit utkast

Uprest M.DCC.LXXXVIII

At

I Fältherrens och Medborgarens spår

Lifva

Snillen at kunna- hjertan at vilja gagna Fäderneslandet

'Kustaa III:n kehotuksen ja oman luonnoksen mukaan pystytetty 1788, jotta sotapäällikön ja kansalaisten jälkeen eläisi nerous kyetä ja sydän haluta hyödyttää isänmaata.' Kustaa III (1746 - 1792) hallitsi Ruotsia vuodesta 1771 kuolemaansa asti. Hän esitteli vuoden 1772 hallitusmuodon, joka oli Suomessa voimassa aina vuoteen 1919 asti, ja kävi Venäjää vastaan Kustaan sotana tunnetun käytännössä tuloksettoman sodan, jonka ratkaisutaistelu ylempänä mainittu Ruotsinsalmen taistelu oli.

Här hvilar

Grefve AUGUSTIN EHRENSVÄRD

FältMarskalk Riddare och Commendeur af K=gl M=yts Orden

Omgifven af Sina Werk

Sveaborgs Fästning Armeens Flotta.

'Tässä lepää kreivi Augustin Ehrensvärd, sotamarsalkka, ritari ja hänen majesteettinsa ritarikuntien komentaja, töidensä, Viaporin linnoituksen ja armeijan laivaston, ympäröimänä.' Vanhanaikainen monikko kungliga majestäts orden viittaa serafiimiritarikuntaan, johon kuuluakseen tuli olla alkuperäisten sääntöjen mukaan ennestään jonkin toisen ritarikunnan komentaja.

Sinisen rakennuksen (B39) itäpäätyä vastapäätä on maassa kivi, jossa on teksti:

Bastion

Taube

'Bastioni Taube.' Kyseinen bastioni (B12) sijaitsee telakalla. Kivi lienee peräisin bastionin 1930-luvulla puretusta osasta. Bastioni on nimetty Vilhelm Ludvig Tauben (1690 - 1750) mukaan.

Paikallismajurin talon (B37) pohjoispäädyssä on laatta, jossa on sama teksti suomeksi, ruotsiksi ja venäjäksi:

HÄR FÖDDES
DEN 30 MAJ 1811
VISSARION BELINSKI
BERÖMD RYSK HUMANIST,
LITTERATURFORSKARE
OCH KRITIKER

'Täällä syntyi 30. toukokuuta Vissarion Belinski, kuuluisa venäläinen humanisti, kirjallisuudentutkija ja kriitikko.' Laatan alareunassa venäjänkielisen tekstin alla on vuosiluku 1987. Koska Vissarion Grigorjevitš Belinski (1811 - 1848), toisin kuin muut käsittelemissäni kirjoituksissa nimetyt henkilöt, on "kuuluisa", ei hänestä tarvinne kertoa tässä yhteydessä sen enempää.

Susisaaresta löytyy toki vielä linnoituksen rakentamisen ajaltakin peräisin olevia kirjoituksia. Susisaaren länsirannalla sijatsevan bastionin seinästä (B51) löytyy seuraavanlainen laatta:

Bastion
Polhem.

'Bastioni Polhem.' Bastioni on nimetty keksijä Christopher Polhemin (1661 - 1751) mukaan. Viereisen bastionin (B31) seinamässä on vastaava nimilaatta:

Bastion
Horleman.

'Bastioni Hårleman.' Nimen taustalla on arkkitehti ja yli-intendentti Carl Hårleman (1700 - 1753).

Isä meidän quenyaksi

Pastori Petri Tikka lauloi hiljattain psalmeja quenyaksi Temppeliaukion kirkossa. Suurin osa ihmisistä, jotka ylipäänsä tietävät J. R. R. Tolkienin luomien kielten olemassaolosta, tietävät myös, että Tolkien otti quenyaan vaikutteita suomen kielestä. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että quenya olisi mitenkään erityisen suomalais-ugrilaista, kuten hätkähdyttävän monet tuntuvat uskovan. Quenyan ja suomen yhteyksistä on kirjoitettu lukuisten internet-esseiden lisäksi ainakin yksi opinnäytetyö, Maria Bröderbauerin fennougristiikan gradu Finnisch und Quenya: der "fennistische" Aspekt im Schaffen des J. R. R. Tolkien (jota minua on kielletty lukemasta); aihetta on käsitelty Vihreässä lohikäärmeessä.

Quenyan ilmeisestä indoeurooppalaisuudesta (etenkin 1900-luvun alkupuolen näkökulmasta) kirjoitan ehkä tarkemmin toisella kertaa. Tässä kirjoituksessa käsittelen Tolkienin quenyaksi eli suurhaltiakielellä kirjoittamaa versiota isä meidän -rukouksesta keskittyen suomenkielistä lukijaa luultavasti eniten kiinnostaviin seikkoihin. Tolkienilaisen lingvistiikan eli Tolkienin kirjalliseen tuotantoon sisältyvien fiktiivisten kielten tutkimuksen alaan kuuluvista kysymyksistä enemmän kiinnostuneita kehotan kääntymään Helge Fauskangerin Ardalambion-sivustoon, josta myös alla oleva teksti on peräisin.

Átaremma i ëa han ëa
na aire esselya
aranielya na tuluva
na care indómelya
cemende tambe Erumande
ámen anta síra ilaurëa massamma
ar ámen apsene úcaremmar
sív' emme apsenet tien i úcarer emmen.
Álame tulya úsahtienna mal áme etelehta ulcullo.
[Doksologia puuttuu.]
násie

Quenyan ääntäminen on suomalaiselle periaatteessa melko helppoa, mutta huomattavia erojakin on. Paino on toiseksi viimeisellä tavulla, mutta jos toiseksi viimeinen tavu on lyhyt, kolmanneksi viimeisellä. (Sääntö on sama kuin latinassa.) Pitkät vokaalit merkitään aksenttimerkillä. Kirjain c merkitsee /k/-äännettä ja y /j/-konsonanttia. Etuvokaaleita tai vokaaliharmoniaa ei quenyassa ole. Treema eli kaksi pistettä e:n päällä ei merkitse muuta kuin sitä, että vokaalit kuuluvat eri tavuihin. Tarussa sormusten herrasta ë esiintyy säännöllisesti myös sanan lopussa olevan e-kirjaimen päällä, missä se muistuttaa englanninkielisiä lukijoita siitä, että vokaali ei ole mykkä.

Suomen kielestä peräisin olevia verbijuuria ovat tul- 'tulla' ja anta- 'antaa'. Ensiksi mainitusta esiintyy tekstissä myös kausatiivijohdos tulya- 'saattaa'. Toinen tekstissä esiintyvä fennismi on omistusliitteiden käyttö: átaremma 'isämme', esselya 'nimesi', aranielya 'valtakuntasi', indómelya 'tahtosi', massamma 'leipämme', úcaremmar 'syntimme', jossa sananloppuinen -r on monikon tunnus. Toisin kuin suomessa, sijapäätteet ja monikon tunnus tulevat omistusliitteen jälkeen: suomen tie+ssä+ni voisi olla quenyaksi tie+nya+sse (+-merkki ilmaisee morfeemirajaa).

Optatiivipartikkeli na ilmaisee toivetta. Lauseessa aranielya na tuluva 'valtakuntasi tulkoon' verbi tuluva on futuurissa: on mahdollista, että futuurin -uva-pääte liittyy suomen preesenspartisiipin päätteeseen.

Imperatiivipartikkeli á esiintyy tekstissä neljä kertaa. Ensimmäisissä kahdessa tapauksessa se yhdistyy pronominiin men 'meille'. Kolmannella kerralla siihen on yhdistetty negaatiopartikkeli la, jolloin ála 'älä' kuulostaa hieman suomalaiselta. Oikean kielitieteen tapauksessa ei olisi näin ollen mitään syytä pitää muotoa ála lainana suomesta, mutta Tolkien on voinut hyvinkin kehitellä oman kielensä muotoja täysin omien päähänpistojensa mukaan. Álame tulya merkitsee siis 'älä saata meitä', áme etelehta 'päästä meidät'.

Sijataivutus tai oikeastaan sijamuotojen suuri määrä mainitaan usein quenyan suomalaisena piirteenä. Indoeurooppalaishenkisten sijamuotojen lisäksi quenyassa esiintyykin -sse-päätteisen lokatiivin ohella suomalaistyylisestä paikallissijajärjestelmästä muistuttavat ablatiivi ja allatiivi, joita tekstissä edustavat ulcu+llo 'pahasta' ja úsahtie+nna 'kiusaukseen'.

Jo mainittu ensimmäisen persoonan monikon pronomini eroaa suomen vastaavasta klusiviteettinsa osalta. Tekstissä esiintyvä painollinen emme 'me' on eksklusiivinen eikä siis viittaa puhuteltuun (vrt. englantipohjaisen tok-pisinin yumi 'me [inkl.]' < you-me ja mipela 'me [ekskl.]' < me-fellow). Samaten monikon 1. persoonan possessiivisuffiksi -mma on  eksklusiivinen. Inklusiivinen pääte -lma esiintyy genetiivissä omentielmo 'kohtaamisemme' Lord of the Ringsin ensimmäisessä painoksessa. Myöhemmin Tolkien kuitenkin muutti quenyan pronominijärjestelmää, minkä seurauksena päätteestä -lma tuli monikon 1. persoonan eksklusiivinen pääte: korjatussa painoksessa lukee omentielvo, jossa in-universe-selityksen mukaan Frodon käsikirjoituksessa esiintynyt virhe on korjattu oikeaan muotoon. Tolkienin kielet "elivät" jatkuvasti, eivätkä kaikkien säilyneet tekstit siis edusta yhtä yhteensopivaa kielimuotoa. Tolkienin kieliin muuten kuin puhtaan deskriptiivisesti suhtautuvat harrastajat käsittelevät tätä ongelmaa vaihtelevin tavoin.

Quenyassa toiminnan kohde voidaan merkitä verbin yhteyteen päätteellä: emme apsenet merkitsee 'me annamme anteeksi ne (sc. synnit)', jossa apsene- 'antaa anteeksi', -t 'ne, heidät'. Muoto tien 'niille' on datiivi edellä mainittuun päätteeseen liittyvästä pronominista te 'he, ne'. Määräinen artikkeli i toimii myös relatiivipronominina: tien i úcarer emmen 'niille, jotka rikkovat meitä vastaan'. Sanan úcar(e?)- 'rikkoa, tehdä syntiä (?)' pohjalla on verbi car- 'tehdä' ja negaatioprefiksi ú-. Tolkienilla u-vokaali merkitsee yleensä aina jotain pahaa.

Mikael Agricola elokuusta ym.

Suomalaiset kuukausien nimet eivät onneksi ole korvautuneet latinalaisperäisillä vaan muistuttavat edelleen selvällä suomen kielellä, mitä tiettyinä kuukausina on tarkoitus tehdä: heinäkuussa leikataan heinät, elokuussa suoritetaan elonkorjuu. Agricola kirjoittaa:

Nyt elos leicka / ia Rihes tappa.
taluen waraxi / pidhe hyve tapa.
Ele szonist werta nyt laske.
ele mös Saunas käydhe raski.
Waaralinen on mös haureus.
nijn mös ylen palio makaus.
Telle kwlla eij soui otta siseliset läkityxet
(ma Seneca se mestari sano) sille ette met-
ekw silloin ombi / ia ey mös werta laske.
Joo Calia / welte haureus ia helle / Polleya
Coijroho / ia Appium on iomasa hyue.

'Nyt elosi leikkaa ja riihessä tapa, / talven varaksi pidä hyvä tapa. / Älä suonista verta nyt laske, / älä myöskään saunassa käydä raaski. / Vaarallinen on myös haureus, / niin myös ylen paljon makaus. / Tällä kuulla ei sovi ottaa sisälliset lääkitykset (kuten Seneca mestari sanoo) sillä että mätäkuu silloin ompi, ja ei myös verta laskee. Juo kaljaa, vältä haureus ja helle. Puolanminttu, koiruoho ja selleri on juomassa hyvä.'

Elo eli korjuukelpoinen sato leikattiin sirpillä ja vietiin alustavan ilmakuivatuksen jälkeen riiheen kuivumaan, minkä jälkeen jyvät lyötiin irti varstoilla.

Metekw eli mätäkuu on loppukesän kuumimman ajan (23.7. - 23.8.) nimitys. Roomalaiset kutsuivat aikaa nimellä dies caniculares 'koirapäivät', sillä Ison koiran tähdistön kirkkaimman tähden Siriuksen (lat. Canicula) ajateltiin tuovan näkyviin tullessan kuumia ilmoja. Runoilija ja viininystävä Quintus Horatius Flaccus ylistää sabiinilaisretriittiään seuraavin sanoin (od. 1,17,17-18):

Hic in reducta valle Caniculae
vitabis aestus, et fide Teia
dices laborantis in uno
Penelopen vitreamque Circen.

'Täällä kaukaisessa laaksossa
vältät Koirantähden helteet ja teoslaisella lyyralla
kerrot samaa miestä ikävöivistä
Penelopesta sekä hehkeästä Kirkestä.'

Viileässä laaksossa runoilija voi ottaa rennosti ja runoilla anakreonttisin sanankääntein rakastuneista naisista. Penelopen ja Kirken rakkautta Odysseukseen kuvataan verbillä laboro, joka nätisti yhdistää naisten tunteman kärsimyksen peltotöihin ja siihen liittyvään kuumuuteen.

Esimerkkinä tähden valovoimasta käy seuraava Akhilleuksen hyökkäystä kuvaava kohta Ilias-eepoksessa (Hom. Il. 22,25-31):

τὸν δ᾽ ὃ γέρων Πρίαμος πρῶτος ἴδεν ὀφθαλμοῖσι
παμφαίνονθ᾽ ὥς τ᾽ ἀστέρ᾽ ἐπεσσύμενον πεδίοιο,
ὅς ῥά τ᾽ ὀπώρης εἶσιν, ἀρίζηλοι δέ οἱ αὐγαὶ
φαίνονται πολλοῖσι μετ᾽ ἀστράσι νυκτὸς ἀμολγῷ,
ὅν τε κύν᾽ Ὠρίωνος ἐπίκλησιν καλέουσι.
λαμπρότατος μὲν ὅ γ᾽ ἐστί, κακὸν δέ τε σῆμα τέτυκται,
καί τε φέρει πολλὸν πυρετὸν δειλοῖσι βροτοῖσιν.

'Ja hänet vanha Priamos ensimmäisenä näki silmillään,
syöksyvän kentällä loistavana kuin tähti,
joka syksyllä tulee, ja kirkkaina säteet
näkyvät monien tähtien joukossa keskellä yötä;
sitä Orionin koiran liikanimellä kutsutaan,
kirkkain se on, mutta huonon enteen tekee
ja tuo paljon kuumuutta raukoille kuolevaisille.'

Suomessa nimen ajatellaan liittyvän siihen, että ruoat pilaantuvat herkimmin ja haavat parantuvat huonommin. Suomenkielinen nimi on luultavasti käännöslaina ruotsin sanasta rötmånad. Toiston kautta vakiintuneen selityksen mukaan (esim. Suomen sanojen alkuperä) sana rötmånad on käännösvirhe: alasaksan yhdyssanan rodendage 'koirapäivät' alkuosa on yhdistetty tanskassa sanaan, joka merkitsee 'mätää' (nykytanskaksi rådden).

Emeritusprofessori Ilkka Hirvonen haastoi tämän näkemyksen Turun sanomissa muutama vuosi sitten vuonna 2005 julkaistun tutkimuksensa pohjalta. Hänen mukaansa tanskan rodendage on täysin attestoimaton ja alasaksankin edelleen käytössä oleva hundedage on luultavasti ollut paljon tavallisempi kuin rodendage. (Standardisaksaksi sanotaan Hundetage.) On siis todennäköisempää, että nimitys mätäkuu, jolle on "täysin luontaiset edellytykset", on syntynyt täysin itsenäisesti kuvaamaan loppukesän kuumaa ajanjaksoa.

Olisiko siis sattumaa, että 'koira' ja 'mätä' ovat ylipäänsä yhdistettävissä? Todennäköisyyksien arvioiminen eli yksinkertaisimman selityksen määrittäminen ei ole aina yksioikoisen helppoa.

Hieman erikoisemman mutta silti mainitsemisen arvoisen selityksen mukaan kyse on muuten samasta lainaketjusta, mutta pohjalla onkin saksan Rodenmonat 'kaskeamiskuukausi' (saks. roden 'kasketa'). Kyseinen sana näyttäisi kuitenkin esiintyvän ainoastaan suomenkielisissä mätäkuuselityksissä.

Oma käsitteensä on ns. mätäkuun juttu, josta käynee esimerkkinä vaikkapa tämä mielenkiintoinen uutinen.

Goottia latinisteille

Tämän kirjoitus on ennen kaikkea latinisteille suunnattu pieni johdatus gootin kieleen, mutta sen on tarkoitus toimia myös muutamien ideoiden testausalustana. Tästä seuraa, että vertaan gootin muotoja ensisijaisesti latinaan, toissijaisesti lähes kaikkien latinistien osaamaan saksaan ja silloin tällöin kreikkaan. Päätteisiin viittaan pääasiassa taivutuspäätteinä, jotka siis sisältävät vartalovokaalin ja sijapäätteen. En ota tässä yhteydessä kantaa ääntämykseen.

Taivutusparadigmojen esittelystä on vaikea tehdä erityisen hauskaa, mutta kirjoituksen lopussa on muutama autenttinen ote käännöksineen esimerkkinä käsiteltävistä muodoista. Koska gootiksi ei ole kirjoitettu mitään sinänsä mielenkiintoista, on kieli vanhimpana attestoituna germaanisena kielenä kiinnostava lähinnä historiallisesta kielitieteestä ylipäänsä kiinnostuneille. Kun puhun gootista, viittaan raamatulliseen goottiin eli siihen kielimuotoon, jota säilynyt korpus pitkälti edustaa. Missä määrin se vastaa puhuttua goottia, on tietenkin toinen kysymys.

Gootin substantiiveja ei ole tapana jakaa numeroituihin deklinaatioihin, vaan taivutustyypin ilmaisemiseen käytetään yleensä kielihistoriallisia vartalotyyppejä. Käytän tässä merkintätapaa a-m. 'a-vartaloinen maskuliini', ein-f. 'ein-vartaloinen feminiini'. Substantiivit on tapana jakaa vahvoihin ja heikkoihin: heikkoja ovat an-, on- ja ein-vartalot, loput ovat vahvoja. Heikkous liittyy siihen, että heikot substantiivit "tarvitsevat" -n-johtimen vartalovokaalin ja sijapäätteen väliin (nykysaksasta opetetaan muistaakseni, että vahvojen substantiivien genetiivin pääte on -es, heikkojen -en). Sananpainon siirtyminen ensimmäiselle tavulle on aiheuttanut huomattavaa heikkenemistä lopputavuissa, joten päätteet eivät ylipäänsä muistuta aivan latinan vastaavia.

Gootin substantiivit taipuvat yksikössä ja monikossa sekä neljässä sijamuodossa, jotka ovat nykysaksasta tutut nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi. Gootin datiivi vastaa latinan datiivia ja ablatiivia, genetiivi genetiiviä ja joskus ablatiivia.

Latinan ensimmäistä delinaatiota vastaavat o-vartalot, jotka ovat gootissa kaikki feminiinejä.

Nom.	giba	gibos
Akk.	giba	gibos
Gen.	gibos	gibo
Dat.	gibai	gibom

Yksikön datiivin pääte -ai-vastaa latinan -ae-päätettä, mutta yksikön genetiivissä ja monikon nominatiivissa on latinan kolmannesta deklinaatiosta tutut päätteet pienin muutoksin. Genetiivin -os on sama kuin -as latinan arkaaisessa genetiivissä familias.

Latinan toista deklinaatiota vastaavat a-vartalot, joihin kuuluu maskuliineja ja neutreja. (A ja o ovat germaanisissa kielissä toisin päin kuin latinassa ja kreikassa.) Esimerkkisanat ovat dags a-m. 'päivä' ja waurd a-n. 'sana':

Nom.	dags	dagos
Akk.	dag	dagans
Gen.	dagis	dage
Dat.	daga	dagum

Nom.	waurd	waurda
Akk.	waurd	waurda
Gen.	waurdis	waurde
Dat.	waurda	waurdum

Maskuliinin yksikön nominatiivin pääte -s vastaa latinan -us-päätettä, vaikka gootissa vartalovokaali on pudonnut pois kokonaan. Kuten latinassa, on neutrin monikon nominatiivin ja akkusatiivin pääte -a ja yksikön nominatiivi ja akkusatiivi maskuliinin yksikön akkusatiivin kaltainen. Yksikön datiivissa näkyy vartalovokaali kuten latinassakin. A-vartaloiden alatyyppejä ovat ja- sekä wa-vartalot, joiden taivutus eroaa hieman yllä kuvatusta.

Latinan kolmatta deklinaatiota vastaavat gootin i- ja konsonanttivartalot. I-vartalot ovat maskuliineja ja feminiinejä, mutta maskuliinissa yksikkö on tasoittunut a-vartaloiden mukaiseksi. Esimerkkisanat ovat gasts i-m. 'vieras' ja qen i-f. 'nainen':

Nom.	gasts	gasteis
Akk.	gast	gastins
Gen.	gastis	gaste
Dat.	gasta	gastim

Nom.	qens	qeneis
Akk.	qen	qenins
Gen.	qenais	qene
Dat.	qenai	qenim

Sanan qens ja alempana käsiteltävän sanan sunus yhtäläisyys on oikeastaan vastaava kuin latinan kolmannen deklinaation i-vartaloiden (esim. turris) ja neljännen deklinaation substantiivien välillä. Kreikassa yhteys iota- ja ypsilon-vartaloiden välillä on selvästi nähtävissä vokaaliastevaihtelua myöten.

Loput konsonanttivartalot vastaavat historiallisesti ja siten osittain muodollisestikin latinan kolmannen deklinaation konsonanttivartaloita, mutta gootissa ne eivät ole aivan yhtä homogeenisia; eri vartalotyypit on siis käsiteltävä erikseen.

Gootin an-maskuliinit vastaavat latinan homo, hominis -tyyppiä, esim. guma an-m. 'ihminen':

Nom.	guma	gumans
Akk.	guman	gumans
Gen.	gumins	gumane
Dat.	gumin	gumam

Vastaavasti on-vartaloiset feminiinit vastaavat latinan natio, nationis -tyyppiä, esim. tuggo on-f. 'kieli':

Nom.	tuggo	tuggons
Akk.	tuggon	tuggons
Gen.	tuggons	tuggono
Dat.	tuggon	tuggom

Samalla tavalla taipuvat ein-vartaloiset feminiiniset abstraktisanat, joita vastaa nykysaksan Länge-tyyppi. Neutrisukuiset an-substantiivit vastaavat latinan nomen-tyyppiä, esim. namo an-n. 'nimi':

Nom.	namo	namna
Akk.	namo	namna
Gen.	namins	namne
Dat.	namin	namnam

Vaikka namo on mukava esimerkki, säännöllisesti taipuvat an-neutrit taipuvat oikeastaan monikossa kuten hairto an-n 'sydän': hairtona, hairtona, hairtane, hairtam.

Substantivoituneet preesenspartisiipit muodostavat nd-vartaloiden ryhmän, esim. frijonds nd-m. 'ystävä':
 

Nom.	frijonds	frijonds
Akk.	frijond	frijonds
Gen.	frijondis	frijonde
Dat.	frijond	frijondam

Näitä vastaavat latinan preesenspartisiipit. Varsinaiset produktiiviset preesenspartisiipit taipuvat gootissa suvusta riippuen an- ja ein-vartaloiden mukaan. Maskuliinin yksikön nominatiivissa on useimmiten -s-pääte, esim. merjands 'saarnaava', daupjands 'kastava', wopjandins 'huutavan'.

Sukulaissuhdesanat muodostavat oman pienen ryhmänsä.

Nom.	fadar	fadrjus
Akk.	fadar	fadruns
Gen.	fadrs	fadre
Dat.	fadr	fadrum

Loppuja, käytännössä epäsäännöllisinä pidettäviä konsonanttivartaloita kutsutaan yleensä juurinomineiksi. Esimerkkisana reiks juuri-m. 'hallitsija' (vrt. lat. rex):

Nom.	reiks	reiks
Akk.	reik	reiks
Gen.	reikis	reike
Dat.	reik	reikam

Latinan neljättä deklinaatiota vastaavat gootin u-vartalot.

Nom.	sunus	sunjus
Akk.	sunu	sununs
Gen.	sunaus	suniwe
Dat.	sunau	sunum

Nom.	faihu
Akk.	faihu
Gen.	faihaus
Dat.	faihau

Kuten latinassa, neutrilta puuttuu -s-pääte. Monikon nominatiivin -jus-pääte, joka esiintyy myös r-vartaloilla, sisältää j-elementin, jonka vastine on nykygermaanisissä kielissä aiheuttanut äänteenmukauksen (umlaut), esim. Sohn : Söhne ja Vater : Väter.

Latinan viides deklinaatio on kielihistoriallisesti monimutkaisen analogiakehityksen tulos, eikä sillä ole varsinaisia vastineita muissa kielissä.

Samaa alkuperää olevat sanat eivät aina kuulu historiallisesti vastaaviin taivutustyyppeihin, esim. faihu on u-vartalo, mutta latinan pecus on s-vartalo; kniu 'polvi' on gootissa wa-vartalo, mutta latinan genu on u-vartalo; piscis on latinassa sekamuotoinen (yhdistelmä i- ja konsonanttivartaloita), mutta gootin fisks on a-vartalo.

Lopuksi muutamia autenttisia otteita Markuksen evankeliumin ensimmäisestä luvusta. Latinankieliset vastineet olen muokannut tässä sellaisiksi, että ne toimivat sanasta sanaan -käännöksinä. Kussakin lausekkeessa esiintyvien substantiivien taivutusluokka on määritelty yllä käsiteltyä merkintätapaa käyttäen. Muista sanoista on annettu vain sanaluokka. Toistuvia sanoja ei ole selitetty uudestaan.

1.
Aiwaggeljo þairh Marku
'evangelium secundum Marcum'
aiwaggeljo on-f. 'evankeliumi'
þairh prep. (+akk.) 'läpi, kautta, mukaan'
Markus u-m. 'Markus' 

2.
Anastodeins aiwaggeljons Iesuis Xristaus sunaus gudis
'Initium evangelii Jesu Christi filii Dei'
Anastodeins i-f. (myös o-f.) 'alku'
Iesus a-m. 'Jeesus'
Xristus u-m. 'Kristus'
sunus u-m. '(jonkun) poika'
guþs a-m. 'jumala'

3.
Stibna wopjandins in auþidai
'Vox clamantis in deserto'
stibna o-f. 'ääni'
wopjan verbi 'huutaa', josta wopjands on preesenspartisiippi (m. yks. gen.)
in prep. (+dat.) '-ssa, -ssä'
auþida o-f. 'erämaa'

4.
manweiþ wig fraujins, raihtos waurkeiþ staigos gudis unsaris
'Parate viam Domini, rectas facite semitas Dei nostri'
manwjan verbi 'valmistaa', josta manweiþ on imperatiivi (mon. 2. pers.)
wigs a-m. 'tie'
frauja an-m. 'herra'
raihts adj. 'suora', josta raihtos on f. mon. akk.
staiga o-f. 'polku'
unsar pron. 'meidän', josta unsaris on m. yks. gen.

5.
was Iohannes daupjands in auþidai jah merjands daupein idreigos du aflageinai frawaurhte.
'Fuit Joannes baptizans in deserto et praedicans baptismum poenitentiae in remissionem peccatorum.'
wisan verbi 'olla', josta was on pret. yks. 3. pers.
Iohannes m. 'Johannes' (taipuu vaihtelevasti)
daupjan verbi 'kastaa', josta daupjands on preesenspartisiippi (m. yks. nom.)
jah konj. 'ja'
merjan verbi 'saarnata', josta merjands on preesenspartisiippi (m. yks. nom.)
daupeins i-f. 'kaste'
idreiga o-f. 'katumus'
du prep. (+dat.) '
aflageins i-f. 'anteeksianto'
frawaurhts i-f. 'synti'

Kuolleista kielistä

En yleensä käytä termiä kuollut kieli vaan puhun mieluummin korpuskielistä tai ehkä tavallisemmin historiallisista kielistä. Tässä kirjoituksessa pyrin sel(v)ittämään, miksi.

Historiallisten kielten tutkiminen ja harrastaminen vastaa historian tutkimista ja harrastamista. Historiallisen tutkimuksen kohde voidaan rajata ajallisesti ja paikallisesti: voidaan tutkia 1400-luvun saksalaista miekkailua tai naisten pukeutumista 1940-luvun Suomessa. Samaten kielellisenä kiinnostuksen kohteena voi olla vaikkapa hellenistisen Egyptin papyrusten kieli tai 1900-luvun alun helsinkiläisten poikaporukoiden puhekieli.  Saatavilla olevan aineiston luonne määrittää pitkälti, millaista tutkimusta on mahdollista tehdä.

Kirjakielten eli kirjoitettujen kielten tapauksessa olemassa oleva aineisto muodostuu säilyneistä primäärilähteistä. (Puhekieltä voi tutkia vain epäsuorasti, mutta tästä lisää toisella kertaa.) Tästä syystä voidaan myös puhua korpuskielistä, eli tietyin perustein rajatun tekstikorpuksen edustamasta kielestä. Esimerkiksi vanhan kirjasuomen korpus muodostuu Ruotsin vallan aikana kirjoitetuista suomenkielisistä kirjallisista teksteistä, klassisen latinan korpus puolestaan muodostuu tietyn aikakauden latinankielisten kirjailijoiden tuotannosta. Haluttaessa voidaan korpus rajata hyvinkin kapeasti: deskriptiivisen sanakirjan tai kieliopin voi laatia vain yksittäisen kirjailijankin tuotannosta.

Korpuksista ei puhuta pelkästään historiallisten kielten yhteydessä. Nykykieliä tutkittaessa tutkimuksen kohteena olevaa kieltä edustaa tutkimustarkoitukseen kerättu korpus. Erona varsinaisiin korpuskieliin on se, että nykykielten tapauksessa korpuksesta voi tehdä jatkuvasti paremman keräämällä lisää aineistoa. Korpustutkimuksen vaihtoehto on tutkijan oma intuitio, joka voi, ikävä kyllä, johtaa usein harhaan.

Kuollut eli sammunut kieli on sellainen, jolla ei ole enää äidinkielisiä puhujia. Sammuneista kielistä puhuttaneen yleensä suhteellisen hiljattain viimeiset puhujansa menettäneistä kielistä (esim. vepsä). Puhekielessä muinaiskreikasta ja latinasta puhutaan useimmiten kuolleina kielinä. Usein kielen kuolluus ymmärretään negatiivisena asiana: "Mitä järkeä on opetella kuolleita kieliä?" on käypä hyökkäys toisten ihmisten mielenkiinnonkohteita vastaan.

Periaatteessa edellä mainittu kuolleen kielen määritelmä vaikuttaa ongelmattomalta: koska kukaan ei enää puhu äidinkielenään latinaa, on latina kuollut kieli. Kieli ei enää elä, se ei kasva eikä muutu eikä saa uusia jälkeläisiä (tytärkieliä). Metafora tuntuu tässä mielessä luontevalta. Mutta entä ylempänä mainitsemani vanha kirjasuomi, tai oikeammin se puhutun suomen kielen muoto, jonka kirjallinen vastine vanha kirjasuomi on? Kukaan ei varmastikaan puhu vanhaa kirjasuomea äidinkielenään, mutta toisaalta sen ymmärtäminen ei tuota ylitsepääsemättömiä ongelmia nykysuomalaiselle. Ehkä siis vanha kirjasuomi suhtautuu nykysuomeen kuten murteet toisiinsa: jos kahden eri kielimuodon puhujat ymmärtävät toisiaan opettelematta erikseen toisen kieltä, on kyse saman kielen eri murteista. Muussa tapauksessa on kyse eri kielistä. Näin ollen voitaisiin ajatella, että vanha kirjasuomi on samaa kieltä kuin varhaisnykysuomi ja nykysuomi.

Murre- ja kielirajan määritelmä on lopulta melko mielivaltainen. Oma näkemykseni on, että silloin, kun pidetään mielekkäänä pohtia, ovatko kaksi eri kielimuotoa saman kielen murteita vai eri kieliä, on kysymys mieletön: silloin, kun asiaa ei pohdita, on vastaus selvä. (Esimerkiksi kukaan ei kysy, ovatko ruotsi ja suomi eri kieli; toisaalta kveenin ja suomen kohdalla kyse on vain määritelmistä, mikä tekee kysymyksestä mielettömän. Enkä edes halua ajatella serbokroatiaa.) Ajallisen variaation suhteen rajat ovat vähintään yhtä häilyviä. Kirjoitetun suomen kielen historia ei käytännössä ulotu 1500-lukua taaemmas, joten verrokkina lienee parempi käyttää englantia. Onko William Shakespearen englanti kuollut kieli? Näin tuskin kukaan ajattelee. Entäpä Geoffrey Chaucerin? Hänen kirjoittamaansa keskienglantia (Middle English) pidetään jo kielenä, jota on opeteltava erikseen. Onko siis keskienglanti kuollut kieli? Tai sitä edeltävä kehitysvaihe eli muinaisenglanti (Old English)? Kuten todettua, muinaisenglanti ei ole nykyenglantia osaavan ymmärrettävissä ilman lisäopintoja. Sitä myös sanotaan kuolleeksi kieleksi. Kuitenkin englanti on nykypäivänä mitä elinvoimaisin kieli. Onko siis mielekästä sanoa muinaisenglantia kuolleeksi?

Englannin levinneisyyttä pidetään osoituksena sen elinvoimaisuudesta. Levinneisyys ilmenee erityisesti siten, että englanti on monessa yhteydessä käypä lingua Franca eli erikielisten yhteinen kieli. Jos kielen elävyys määrittyy juuri äidinkielisten puhujien kautta, niin miten ei-äidinkielisten puhujien kasvava määrä tekee kielestä "elävämpää"?

Useimmat tietävät, että nykyiset romaaniset kielet (esim. ranska, italia, portugali, romania) pohjautuvat erääseen Latiumista peräisin olevaan itaaliseen murteeseen. Kyseisen murteen eli latinan puhujat levittivät kieltään laajalle alueelle, jossa sen alueelliset variantit muuttuivat lopulta eri kieliksi, joiden puhujat eivät lähtökohtaisesti ymmärrä toisiaan. Latinan suhteessa tytärkieliinsä ei ole mitään poikkeavaa, eikä romaanisten kielten synty varsinaisesti eroa esim. germaanisten kielten (esim. englanti, saksa, ruotsi) synnystä. Erityistä romaanisten kielten tapauksessa on se, että meille on säilynyt kirjallisia muistomerkkejä kantakielen eri muodoista. Vastaava suhde on myös sanskritilla ja sen sukuisilla Intian puhe- ja kirjakielillä.

Latinaa jos mitä kutsutaan kuolleeksi kieleksi. Missään vaiheessa ei ole kuitenkaan käynyt niin, että kaikki latinan puhujat olisivat kuolleet pois. Päinvastoin, kieli on levinnyt ja muuttunut paikallisten olosuhteiden mukaan. Onko siis niin, että mitä enemmän kieli tekee sitä, mitä voidaan pitää sen elämälle ominaisena, sitä nopeammin siitä tulee kuollut? Latinaa on jatkuvasti käytetty kirjakielenä samalla kun sen puhutut muodot ovat kokeneet huomattavia muutoksia. Vielä 1800-luvulla latina oli yliopistoissa aktiivisesti käytetty kieli.

Sivuhuomautuksena mainittakoon, että nykylatinasta kiinnostuneet ihmiset kysyvät usein, miten on mahdollista puhua tai kirjoittaa latinaksi asioista, joita ei ollut olemassa antiikin Roomassa. Vastaus on, että aivan samalla tavalla kuin millä tahansa muullakin kielellä. Lainasanojen tai -merkitysten käyttöönotto ei vaadi äidinkielisiä puhujia. Latinan tapauksessa käännöslainat ovat tietenkin sattuneesta syystä melko läpinäkyviä, esim. cooperatio internationalis.

Käymättä läpi enempää esimerkkejä olen nähdäkseni tehnyt selväksi, miksi kuollut kieli on mielestäni perustellusti ongelmallinen termi. Toisaalta joissakin yhteyksissä termiä käytetään suhteellisen neutraalina kattoterminä puhuttaessa esim. didaktisten menetelmien eroista. Sanalla kuollut on kuitenkin hyvin voimakas negatiivinen lataus, mikä voi johtaa siihen, että historiallisten kielten tutkiminen nähdään jonkinlaisena nekrofiliana. Toki sana kuollut voi herättää myös subliimeja mielikuvia muinaisista kulttuureista, jotka ikään kuin heräävät henkiin, kun niitä lähestytään niiden oman kielen kautta. Nykykielten kohdalla mielikuva hädin tuskin elävien kielten uhanalaisuudesta ja kuolemavaarasta johtaa luonnollisesti ajatukseen siitä, että niitä on suojeltava. Mikäli kielellinen monimuotoisuus nähdään itseisarvona, on kielten hengissäpysyminen tietysti tavoiteltava päämäärä.

Haltioista, kääpiöistä ja örkeistä

Ovatko haltia ja haltija saman sanan eri kirjoitusasuja, joista jompikumpi on oikea, vai erimerkityksisiä sanoja? Tätä kestokysymystä sivuaa Iltalehden juttu "Kääntäjä paljastaa: Sormusten herran haltiat olivat virhe". Juttu perustuu J. R. R. Tolkienin teoksen Taru sormusten herrasta suomentajan Kersti Juvan blogiin, jossa hän paljastaa olevansa syypää siihen, että suomalaiset fantasiaharrastajat kirjoittavat sanan haltia ilman j:tä. Hän kertoo uskoneensa, että sanoilla haltia ja haltija on eri merkitys, ja päätyi tässä uskossa käyttämään myytillisistä olennoista muotoa haltia.

Kari Rydman puolustaa omassa blogissaan Juvan valintaa. Oleellisin havainto on, että muodon haltia  käyttö voidaan rinnastaa Juvan muihin uudissanoihin kuten örkkiin.

Eräs kielen peruspiirre on, että sen käyttö määrää sen muodon. Jokaisen kielen merkityksellisen yksikön merkitys ja muoto, oli sitten kyse morfeemista tai lauserakenteesta, muovautuu jatkuvasti käytön mukaan. Käyttäessään kieltä ihmiset uusintavat ja muokkaavat merkityksiä loppumattomana verkkona. Sanoilla on juuri ne merkitysvivahteet, jotka niillä on, siksi ja vain siksi, että joku on niitä käyttänyt sellaisissa yhteyksissä, joista kyseiset merkitysvivahteet ovat ikäänkuin haalistuneita muistikuvia. Tästä syntyvää vivahteikkuutta pidetään yleensä kielen rikkautena.

On mielestäni kiistatonta, että Kersti Juvan "virhe" on aikanaan näytellyt ratkaisevaa roolia sanan haltia merkityksen muotoutumisessa ja eriytymisessä haltijasta. Synkronisesti tarkasteltuna suomen kielessä on kaksi sanaa, jotka eroavat toisistaan kirjoitusasultaan ja merkitykseltään: haltija on konkreettinen hallussapitäjä, esim. haltijan nimikirjoitus henkilökortissa, tai mahdollisesti mytologinen hahmo, joka hallitsee jotain tiettyä asiaa tai elementtiä, esim. tulenhaltija. Haltia ilman j:tä on puolestaan vakiintunut merkitsemään suunnilleen 'suippokorvaisia ihmismäisiä fantasiahahmoja, joiden kielessä on aksenttimerkkejä ja l-kirjaimia'.

Se, että nykykielessä on tämä ero, ei kuitenkaan kerro mitään siitä, tekikö Juva virheen silloin, kun merkitysero näiden jo silloin olemassaolevien muotojen välillä ei ollut vielä yhtä vakiintunut kuin nykyään. Jos ajatellaan, että Juva olisi halunnut noudattaa sellaista normia, jonka mukaan hän teki virheen, niin silloin hän todella teki virheen, mutta tämä järkeily maistuu kehäpäätelmältä. (Samaa voi toisaalta sanoa kaikesta: tietyt muodot ovat oikein, koska kielenkäyttäjät pitävät niitä oikeina.) Kysymys on joka tapauksessa mielenkiintoinen korkeintaan jonkinlaisena kielihistoriallisena anekdoottina.

En kuitenkaan halua tässä yhteydessä sukeltaa pohtimaan kielenhuollon mielekkyyttä ja merkitystä ylipäänsä. Halti(j)a-kysymyksestä on sanottu kaikki oleellinen Kielikellon numerossa 1/2009. Kysymyksen kielihistoriallista taustaa on silti ehkä hyvä valoittaa tässäkin yhteydessä. E. N. Setälä toteaa Suomen kielioppinsa 12. painoksessa (1930) seuraavasti:

"4. i:n jäljessä on tapana kirjoittaa j: a) n.s. tekijännimissä, esim. ristijä, tekijä, menijä; ilman j:tä tavallisesti kuitenkin kirjoitetaan edelleen-johdannaiset, joissa ei tekijännimen merkitys ole yhtä tuntuva, esim. pääsiäinen, ristiäiset, utelias, kuoliaaksi; huom.! vartia, haltia, vartioida, haltioitunut (ilman j:tä);"

Sanoissa vartia ja haltia tekijännimen merkitys ei ole tuntuva siksi, että ne eivät ole varsinaisesti johdettu mistään suomen kielen verbistä -jA-johtimella: ei voida sanoa, että haltija haltee tai että vartija vartee. Vastaavat verbit ovat nykysuomessa hallita ja vartioida, joista johdetut jA-sanat olisivat hallitsija ja vartioija. (Eikä henkilökortin haltija kai "hallitse" korttiaan.) Tämän ei saa antaa kuitenkaan hämätä, sillä juurihan näimme, että Mikael Agricola käytti nykysuomesta puuttuvaa muotoa nautita rinnakkain tutun muodon nauttia kanssa.

Sanat halti(j)a ja vartija lienevät lainattu suomen kieleen sellaisinaan jostain germaanisesta muinaiskielestä. Gootin kielessä tavataan sanat wardja 'vartija' ja haldan 'paimentaa', joiden perusteella voidaan myös päätellä *haldja 'paimen?'. Johdin -ja muodostaa gootissa muitakin tekijännimiä, esim. fiskja 'kalastaja' ja arbja 'perillinen'. Verbit hallita ja vartioida on lainattu tai johdettu erikseen, vaikka monikielisillä muinaissuomalaisilla on arvatenkin ollut jonkinlainen taju germaanisten johdinten produktiivisesta käytöstä.

Suomen oikeinkirjoituksessa j:n lisääminen yhdistelmään i+vokaali on poikkeuksellista. Tekijänimissä on pyritty johdonmukaisuuteen: jos kerran kirjoitetaan kantaja, kirjoitettakoon myös juoksija. Samaten j:n käyttö erottaa sellaiset sanat kuin sijan ja sian. Oman sukunimeni kirjoitusasu on myös poikkeava. Haltijan kohdalla kysymys on siitä, halutaanko sana yhdistää muihin tekijännimiin vai kirjoittaa sana etymologisoivasti. Kysymykseen "oikeasta" kirjoitusasusta ei siis ole yksiselitteistä vastausta. Kielenhuollossakin saatetaan toisinaan päätyä ratkaisuihin ihan vain siksi, että johonkin ratkaisuun on nyt vain päädyttävä. Tässä tapauksessa molemmat kirjoitusasut ovat jääneet käyttöön ja eriytyneet merkitykseltään, mikä on suomen kielessä poikkeavaa.

Jossain yhteydessä Tolkien mainitsee, ettei halua omia haltioitaan (eng. elves) yhdistettävän nykytarinoiden hassuihin keijukaisiin. Tällainen ajatus olisikin kauhistus kelle tahansa Tolkien-fanille. (Kokonaan toinen kysymys on, miksi elf on ylipäänsä käännetty sanalla haltia eikä vaikkapa keiju.) Voidaan ajatella, että kirjoitusasun haltia käyttö on eräänlainen irtiotto alussa mainituista kotoperäisistä haltijoista. Martti Haavio käyttää kuitenkin teoksessaan Suomalaiset kodinhaltiat (1942) johdonmukaisesti muotoa haltia. Suomalaisen kansanperinteen tontuilla ja halti(j)oilla on hyvin vähän tekemistä tolkienilaisten haltioiden kanssa, vaikkei niitä miksikään yhdeksi "roduksi" voikaan määritellä: halti(j)oita tai tonttuja olivat niin saunatontut kuin räyhähenget ja halkoja varastelevat kykloopitkin.

Joka tapauksessa suomen mielivaltaisella haltia/haltija-erottelulla on eräänlainen ennakkotapaus Tolkienin omassa tuotannossa. Hobitin alkukielisessä esipuheessa hän kirjoittaa:

In English the only correct plural of dwarf is dwarfs, and the adjective is dwarfish. In this story dwarves and dwarvish are used, but only when speaking of the ancient people to whom Thorin Oakenshield and his companions belonged.

Kuninkaan paluun liittessä F asiaa selitetään edelleen seuraavasti:

It may be observed that in this book as in The Hobbit the form dwarves is used, although the dictionaries tell us that the plural form of dwarf is dwarfs. It should be dwarrows (or dwerrows), if singular and plural had each gone its own way down the years, as have man and men, or goose and geese. But we no longer speak of a dwarf as often as we do of a man, or even of a goose, and memories have not been fresh enough among Men to keep hold of a special plural for a race now abandoned to folk-tales, where at least a shadow of truth is preserved, or at last to nonsense-stories in which they have become mere figures of fun. [...] It is to mark this that I have ventured to use the form dwarves, and remove them a little, perhaps, from the sillier tales of these latter days. Dwarrows would have been better; but I have used that form only in the name Dwarrowdelf, to represent the name of Moria in the Common Speech: Phurunargian. For that meant 'Dwarf-delving' and yet was already a word of antique form.

Tolkien siis käyttää tahallaan väärää muotoa omista kääpiöistään. (Ehkä tämä olisi voitu kääntää suomeen kirjoittamalla kääpijö.) En voi sanoa varmasti, mutten yhtään ihmettelisi, jos tämäkin ortografinen outous olisi pesiytynyt yhden jos toisenkin fantasiafanin englannin kieleen. Parempi esimerkki kuin men ja geese olisi ehkä ollut leaf : leaves ja wife : wives, jotka vielä säilyttävät jäänteitä siitä, että v ja f olivat ennen saman foneemin allofoneja. En ole ihan varma, mihin Tolkien viittaa dwerrows-muodolla, sillä muinaisenglanniksi sana on yksikössä dweorg ja monikossa dweorgas, eikä siinä esiinny äänteenmukausta tai muitakaan outouksia. (Muinaisskandinaaviksi vastaavat muodot ovat dvergr ja dvergar.)

Juva mainitsee blogissaan myös sanan orc, jonka hän käänsi uudissanalla örkki. Hän kertoo, ettei löytänyt sanaa sanakirjoista, mutta muisti jostain, että John Milton käyttää sanaa teoksessaan Paradise Lost, jossa se merkitsee jonkinlaista merihirviötä. Tolkien itse selittää sanaa Hobitin esipuheessa seuraavasti:

Orc is not an English word. It occurs in one or two places but is usually translated goblin (or hobgoblin for the larger kinds). Orc is the hobbits' form of the name given at that time to these creatures, and it is not connected at all with our orc, ork, applied to sea-animals of dolphin-kind.

Kuninkaan paluun liitteessä F Tolkien kertoo, että orc on rohanilainen muoto sindarin sanasta orch, joka on epäilemättä sukua mustan kielen sanalle uruk. Tämä on siis sanan selitys Tolkienin luomassa maailmassa ("in universe"), kuten myös yllä oleva, "nykylukijalle" suunnattu selitys. Myös todellisuudessa pitää paikkansa, että sanalla ei ole juurikaan tekemistä tappajavalaita merkitsevän sanan orc (← lat. orca) kanssa, jota Milton tosiaan käyttää mainitussa teoksessa (11,835). Tolkien itse kirjoittaa eräässä kirjeessään seuraavasti:

Orcs (the word is as far as I am concerned actually derived from Old English orc ‘demon’, but only because of its phonetic suitability)

Ei toisaalta ole syytä olettaa, etteikö myös merkitys olisi näytellyt jonkinlaista osaa. Muinaisenglannin sana orc lienee lainattu latinan sanasta Orcus, jonka käännösvastineena se myös esiintyy muinaissanastoissa. Beowulf-runossa esiintyy yhdyssana orcnēas (112), joka merkinnee jonkinlaisia pahoja henkiä. Latinan manalaa ja sen valtiasta merkitsevä sana Orcus lienee lainautunut muinaisenglantiin hirviön tai pirun merkityksessä, vaikka Oxford English Dictionaryn mukaan on epätodennäköistä, että nykyenglannin orc (jonka ensimmäinen käyttäjä Tolkien ei suinkaan ole) olisi säilynyt muinaisenglannista. Todennäköisempänä alkuperänä tarjotaan italian sanaa orco 'ihmissyöjäjättiläinen', joka on yhtälailla peräisin samasta latinan sanasta. Nykyenglannin ranskasta lainattu metateettinen ogre on niin ikään samaa alkuperää.

Palatkaamme kuitenkin vielä haltioihin. On esitetty, että on hyvä erottaa toisistaan fantasiaolento haltia ja todelliseen maailmaan liittyvä, hieman lakitekniseltä kalskahtava haltija. Kuten alussa totesin, myytilliset haltiat saatetaan vieläpä erottaa jonkin tietyn asian (esim. joen) haltijoista. En totta puhuen oikein osaa kuvitella sellaista tilannetta, jossa olisi todellinen vaara, että haltia ja haltija menisivät sekaisin. On myös lähtökohtaisesti ongelmallista yrittää jakaa myytillisiä halti(j)oita ja tonttuja haltioiksi ja haltijoiksi jollain hihasta ravistetulla perusteella. Toisinaan tietysti tyydytään perustelemaan omaa kantaa niinkin absurdin triviaalilla huomiolla kuin "kieli muuttuu".

Ongelma ei kuitenkaan ole onneksi lopulta kovin suuri. Kuten annoin ymmärtää ylempänä, olen täysin tyytyväinen siihen, että meillä on kaksi erimerkityksistä kirjoitusasua samalle sanalle, vaikka tämä onkin täysin poikkeavaa suomen kielessä (vai onko sittenkään). En silti pitäisi vääränä tai paheksuttavana, jos joku haluaa käyttää jompaakumpaa kirjoitusasua molemmissa merkityksissä.

Raitiolinjojen nimeämisestä

Kuten Helsingin julkisen liikenteen ystävät tietävät, muuttuvat raitiovaunulinjat 3T ja 3B 12.8. alkaen linjoiksi 2 ja 3. Olen nänhyt ja kuullut muutosta kiiteltävän selkeyttävänä ja matkustamista helpottavana parannuksena. Olen saanut sen käsityksen, että huomattava osa ihmisistä ei oikeastaan ymmärrä, miten kolmosen ratikka toimii tai miten kyseinen muutos oikeasti vaikuttaa. En siis täysin varauksetta hyväksy näkemystä muutoksen tuomista parannuksista.

Ennen edellistä muutosta Helsingissä oli kahdeksikon muotoinen "kolmosen reitti", jota ajoivat 3T ja 3B vastakkaisiin suuntiin. Muistisääntönä toimi, että etelästä katsottuna 3T ajoi Töölööseen (ru. Tölö) ja 3B Kallioon (ru. Berghäll). Kahdeksikon risteyskohdassa ei ollut pysäkkiä. Reitti näkyy alla olevasta kartasta, jonka laadin Wikipedia-käyttäjä Kjetin laatiman kartan perusteella poistamalla muut linjat:

Kun Aleksanterinkatu (alemman lenkin yläreunan pitkä vaakasuora osa) oli joskus 2000-luvulla poissa käytöstä katutöiden vuoksi, oikaistiin kahdeksikko yksinkertaiseksi lenkiksi. Tästä seurasi luonnollisesti, että 3T:n ja 3B:n suunnat "muuttuivat" väliaikaisesti, sillä 3T ajoi edelleen Töölööseen ja 3B Kallioon.

Varsinaiset kolmosen reittiin erityisesti liittyvät ongelmat olivat peräisin kahdeksikkomuodosta. Risteyskohdan tienoilla kyseltiin "ajaaks tää suoraan" ja "kääntyyks tää tonne". (Vappuaattona kysyttiin "meneeks tää Kaivariin".) Voidaan tietysti sanoa, että tämä ei poikkea oleellisesti mistä tahansa linjasta, oli kyseessä yksinkertainen lenkki (7A ja 7B) tai ei (esim. 4, 6, 10). Varovaisesti arvioiden eräs tyypillisimmistä kysymyksistä on aina ollut, kumpaan suuntaan menevään raitiovaunuun on noustava.

Huomattava muutos tapahtui 2009, kun kolmonen alkoi Kampin keskuksen eduksi kulkea Kampin kautta. Liikennejärjestelyllisistä syistä tästä seurasi, että Rautatientorin pysäkistä tuli yhteyinen pysäkki kaikkiin suuntiin meneville kolmosille. Jos vanha systeemi olisi säilynyt, olisi Rautatientorilta itään päin kulkenut 3B, joka olisi ajanut Kaisaniemen kautta Kallioon sekä 3B, joka olisi kääntynyt Mikonkadulle. Sama olisi pätenyt tietenkin myös toiseen suuntaan, johon olisi mennyt sekä suoraan Kamppiin ajava 3T että vasemmalle kääntyvä 3T. Tämä olisi luonnollisesti ollut hämmentävää, joten ratkaisuna oli jakaa kolmosen reitti suuntien sijaan kahteen osaan, mikä näkyy alla olevasta (edellisen lailla Kjetin tuotantoon perustuvasta) kartasta:

3T:n reitti alkaa siitä mihin 3B:n reitti päättyy suunnasta riippumatta ja toisinpäin. Yksittäinen raitiovaunu siis vaihtaa kesken kaiken kirjaintaan. Parannuksena edelliseen voidaan mainita, että kirjaintunnisteet pätevät myös pohjoisesta katsottuna: 3T ajaa Töölööseen, 3B ajaa Kallioon. Huononnuksena edelliseen voidaan pitää sitä, että kullakin pysäkillä on nyt kaksi samannimistä eri suuntaan kulkevaa raitiovaunua. Tämä on toisaalta normaalia muilla linjoilla seiskaa lukuun ottamatta, eikä oikeastaan vaikuta muuhun kuin turistien neuvomiseen: pitää kehottaa esimerkiksi nousemaan tiettyyn suuntaan menevään 3B:hen eikä vain 3B:hen kuten ennen. Kirjainten logiikka auttaa edelleen risteyskohdassa: idän eli Kallion suuntaan menevistä raitiovaunuista 3B jatkaa Kallioon, lännen eli Töölön suuntaan menevistä raitiovaunuista 3T jatkaa Töölööseen. Vastaavasti molempiin pääilmansuuntiin ajavista vaunuista se toinen ajaa sinne toiseen paikkaan.

Miten tähän kaikkeen vaikuttaa se, että 3T muutetaan 2:ksi ja 3B muutetaan 3:ksi? Visuaalisesti T ja B tuskin erottuvat toisistaan ainakaan huonommin kuin 2 ja 3. Risteyskohdassa on edelleen kahteen eri suuntaan meneviä kakkosia ja kolmosia, ja muilla pysäkeillä on kahteen suuntaan meneviä kakkosia tai kolmosia, jotka lopulta muuttuvat kolmosiksi ja kakkosiksi.

Voi olla, että nollatilanteesta tarkastellen on aivan sama, ovatko linjat nimeltään 3T ja 3B tai 2 ja 3 tai vaikkapa Ananas ja Huuliherpes. Tässäkään tapauksessa ei kuitenkaan ole perusteltua ryhtyä muutoksiin, koska muutoksista on aina ylimääräistä vaivaa. On olemassa sen sijaan selviä perusteita, miksi nykyiset nimet kannattaisi säilyttää.

Tärkeintä on, kuten jo kävi ilmi, että molemmat raitiovaunut ajavat "kolmosen reittiä". Tuntuu hassulta ajatukselta vaihtaa yhdeltä linjalta täysin toiseen pysyen kuitenkin koko ajan saman vaunun sisällä. On selkeämpää ajatella, että Hakaniemen torilta pääsee Töölööseen kolmosella (siis jos ei ole kiire ja haluaa ihastella maisemia), vaikka kirjain nykyään vaihtuukin matkan aikana B:stä T:ksi. Nousemalla kolmoseen pääsee joka tapauksessa kaikkiin kolmosen reitin varrella oleviin paikkoihin. Hämmentävämpää on ajatella, että esim. Töölööseen ajaa kakkonen, mutta sinne mennäkseen noustaan kolmoseen. Jos sekoilee suunnista, ei nimimuutoksesta ole mitään apua muutenkaan.

Vähäisempänä ongelmana voidaan mainita se, mitä tapahtuu, kun vanhojen linjojen nimiä käytetään uusilla reiteillä. Helsingin bussilinjat noudattavat suurinpiirtein sellaista logiikkaa, että bussin numero kertoo linjan jommankumman pään postinumeron: Santahaminaan (00860) ajaa 86, Roihuvuoreen (00820) bussi 82. Historian saatossa on tietysti sattunut erinäisiä muutoksia, jotka sotkevat tätä kuvaa, mutta asukkailla on silti jonkinlainen käsitys siitä, mihin tietynnumeroisten linjojen "kuuluu" viedä. Jos linja muuttuu täysin totutusta, saadaan lopputuloksena joukko vihaisia asiakkaita, jotka kyselevät, pääseekö bussilla sinne ja sinne, sekä kuskeja, jotka hokevat päätepysäkkinsä nimeä. Raitiovaunulinja 2 on onneksi ollut poissa kuvioista niin kauan, että on tuskin todennäköistä, että joku vanhus sekoaa kakkosen kääntyessä Rautatieasemalta "väärään" suuntaan.

Minulla ei ole aiheesta mitään sisäpiiritietoa. Ei ole poissuljettua, että muutoksen takana on jotain järkeviä syitä, joita en ole vain tullut ajatelleeksi tai joista en ole muuten vaan tietoinen. Jos jollakulla on aiheeseen liittyviä ajatuksia, kuulen niitä mielelläni.

(Lopuksi haluan huomauttaa, että käytän tietoisesti ja tarkoituksella illatiivimuotoa Töölööseen muodon Töölöön sijasta. Pahoittelen tästä mahdollisesti aiheutuvaa mielipahaa.)