Hämeen linnan latinaa

Hämeen linnan ensimmäisessä kerroksessa sijaitsee kappeli, jonka tulipalossa tummuneella ikkunalla säilytetään vanhaa kirkonkelloa. Kirkonkellon latinankielinen teksti näemmä puuttuu Reijo Pitkärannan toimittamasta teoksesta Suomen kirkkojen latina (2004), joten julkaisen sen tässä:

FUSORE REGIO GERHARDO MEYER HOLMIÆ 1727

Kello on siis valettu Tukholmassa (Holmiae) vuonna 1727 kuninkaallisen valajan (fusor regius) Gerhard Meyerin toimesta. Titteli fusor regius tavataan myös samana vuonna valetun Lappajärven kirkon kellotapulin kellosta (Suomen kirkkojen latina: nro 394). Useimmissa tapauksissa tyypillinen sanamuoto on tyyppiä Gerhardus Meyer (me) fecit 'G. M. teki (minut)'. Toisin kuin Hämeen linnan opaskirjan (2001) sivun 31 kuvatekstistä voisi päätellä, Gerhardo ei ole nimen perusmuoto vaan latinisoidun muodon Gerhardus ablatiivi.

Ruotsalainen Gerhard Meyer (1704 - 1784) kuului alkujaan lyypekkiläiseen kellonvalajien sukuun. Meyerin (ja muun muassa hänen samannimisen isänsä) valamia kelloja löytyy Suomesta muualtakin. Hänen tunnetumpiin valutöihinsä lukeutuu kuningas Kustaa II Aadolfin ratsastajapatsas Tukholmassa.

"Tawastehus fästning." Yksityiskohta kellosta.

Hämeen linnan kappeli kuuluu linnantuvan kanssa 1200 - 1300 -lukujen taitteessa harmaakivimuurin sisäpuolelle muurattuihin tynnyriholvattuihin huonetiloihin. Tilassa toimi katolinen kappeli 1500-luvun jälkipuoliskoon asti, jolloin Kukkotorniin valmistui uusi kappeli ja vanha tila muutettiin leivintuvaksi. Ensimmäisen kerroksen kappeli palautui uskonnolliseen käyttöön Hämeen linnan restauroinnin yhteydessä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kellon valmistuminen osuu aikaan, jolloin Hämeen linna muutettiin armeijan varastoksi rannikon linnoittamisen sijaan osana Venäjän provosoimista välttävää myssypolitiikkaa. Hieman myöhemmin aloitettiin myös kruununleipomon rakentaminen päälinnan kaakkoissivun edustalle. Kuningas Kustaa III siirsi Hämeenlinnan kaupungin linnan pohjoispuolelta nykyiselle paikalleen vuonna 1777, ja kaupungin hengellisiin tarpeisiin valmistui kustavilainen Hämeenlinnan kirkko vuonna 1792.

Lopuksi pieni paikannimistöön liittyvä havainto. Puhuttaessa varsinaisesta linnasta käytetään genetiiviattribuuttia ja pääsanaa, esimerkiksi Hämeen linna, Turun linna. Tämä johtuu siitä, että kyseessä ovat konkreettisessa mielessä Hämeen ja Turun linnat. Kaupunkien, jotka ovat saaneet nimensä metonyymisesti linnojensa mukaan, nimet ovat puolestaan yhdyssanoja Hämeenlinna ja Savonlinna. (Samaan sarjaan kuuluu myös tanskalaisten perustama Tallinna, ja nykyviroksi linn merkitseekin 'kaupunkia'.) Viimeksi mainitussa sijaitsevaa linnaa on kutsuttu joskus Savon linnaksi, mutta nykyään käytännössä ainoa linnasta käytettävä nimi on yhdyssana Olavinlinna. Tämä tuntuu luontevalta, sillä kyseessä ei ole kellekään Olaville kuuluva linna, vaan Norjan kuninkaan Pyhän Olavin mukaan nimetty linna.

Kevyesti riimuista

Katkaisen radiohiljaisuuden käsittelemällä tässä lyhyessä kirjoituksessa muutamia sellaisia riimuja, jotka toimivat helppona porttina riimujen tarua vähemmän ihmeelliseen maailmaan. Suomeksi aiheesta on ilmestynyt hiljattain Heikki Ojan teos Riimut: viestejä viikingeiltä (2015), jota en ole itse ehtinyt vielä lukea. Saksantaitoisille kätevä johdatus on Wolfgang Krausen Runen (1970).

(Riimut oikein nähdäkseen kannattaa hankkia jokin toimiva fontti, esimerkiksi Junicode).

Aloitan muutamalla yleisellä huomiolla. Riimujen kulmikas muoto johtuu siitä, että niitä kirjoitettiin alkujaan raaputtamalla tai kaivertamalla erilaisiin koviin pintoihin. Käyttöyhteydet vaihtelivat muistomerkkien kaiverruksista luiden pintaan tehtyihin raaputuksiin, jotka ehkä vastaisivat nykyisiä tekstiviestejä. Riimuaakkostoja erotetaan tyypillisesti kolme: kaksikymmentäneljä merkkiä sisältävä vanhempi futhark, kolmekymmentäkaksi merkkiä sisältävä futhork ja vain kuusitoista merkkiä sisältävä nuorempi futhark. Vanhimmat riimukirjoitukset ovat peräisin toiselta vuosisadalta. Valtaosa on löydetty Skandinaviasta. Futharkeilla kirjoitettiin kielimuotoja myöhäisestä kantagermaanista riimuskandinaaviin, futhorkilla puolestaan muinaisenglantia (ja eräissä tapauksissa myös nykyenglantia). Riimuaakkoston tavanomainen nimi tulee riimujen aakkosjärjestyksen ensimmäisistä riimuista, jotka ovat futharkissa ᚠᚢᚦᚨᚱᚲ fuþark, futhorkissa ᚠᚢᚦᚨᚱᚳ fuþorc.

Futhark ja futhorc.

Edellisissä transkriptiossa käyttämäni kirjain þ merkitsee englannin sanoista thick ja this tuttuja äänteitä [θ] ja [ð]. Kirjain muistuttaa riimuvastinettaan ja onkin lainattu siitä latinalaiseen aakkostoon alkujaan muinaisenglannin tarpeisiin. Muinaisenglanninkielisissä käsikirjoituksissa käytettiin þ-kirjaimen ohella samoja äänteitä merkitsemään myös d-kirjaimen unsiaalimuotoon perustuvaa kirjainta ð. (Molemmat kirjaimet ovat käytössä myös islannissa.) Myöhemmin englannissa alettiin käyttää þ- ja ð-kirjainten sijaan digrafia th, jolloin esimerkiksi määräisen artikkelin kirjoitusasu muuttui muodosta þe muotoon the. Kirjaimen þ sekoittumisesta y-kirjaimeen ovat peräisin kaikenlaiset ye olde -hölmöilyt.

(Foneettisessa kirjoituksessa edellä mainittu soinnillinen äänne merkitään [ð], soinniton kreikkalaisella kirjaimella [θ] kreikan nykyääntämyksen mukaisesti. Suomen kirjakielen isä Mikael Agricola käytti suomea kirjoittaessaan ensiksi mainitusta äänteestä digrafia dh tai yksinkertaisesti d:tä.)

Muinaisenglantilaiset lainasivat käyttämäänsä latinalaiseen aakkostoon myös riimun ᚹ w muodossa ƿ kuvaamaan w-äännettä. Myös tämän merkin syrjäytti myöhemmin digrafiin uu (tai vv) perustuva w.

Edellä käsitellyt riimut ei ole ainoita, jotka muistuttavat latinalaisen aakkoston (sinänsä harvinaisempia) vastineitaan. Suhteellisen helposti tunnistettavia tapauksia ovat ovat ᚠ f, ᚱ r, ᚺ h, ᛁ i, ᛋ s, ᛏ t ja ᛒ b. Sanottakoon kuitenkin, että mainituista riimuista ᚺ h esiintyy vain vanhassa futharkissa, jossa ᛋ s puolestaan ei esiinny.

Riimu ᛋ s on tietenkin tuttu Schutzstaffel-joukon ᛋᛋ-tunnuksesta. Kansallismytologisessa traditiossa riimun ᛋ s nimen ymmärretään yleensä olevan Sieg eli voitto, mutta todellisuudessa riimun attestoidut nimet viittaavat aurinkoon (muinaisskandinaaviksi sól, muinaisenglanniksi sigel). Riimuja käytettiin paitsi SS-joukkojen lipuissa ja kauluslaatoissa, myös painetussa tekstissä (ks. kuva alla) ja hautakivissä SS-lyhenteenä latinalaisten aakkosten sijaan.

Saksalaisia rekisterikilpitunnuksia vuodelta 1937.

Vähemmän negatiivisia mielleyhtymiä herättää mobiililaitteiden käyttäjille tuttu Bluetooth-tiedonsiirtostandardin merkki, joka on muodostettu (nuoremman futharkin) riimuista ᚼ h ja ᛒ b yhdistämällä ne samaan runkoon. Kirjaimet viittaavat kymmenennellä vuosisadalla eläneen Tanskan ja Norjan kuninkaan Harald Sinihampaan etu- ja liikanimen alkukirjaimiin. Muinaisskandinaavisessa muodossa nimi on Haraldr Blátǫnn, englanniksi Harald Bluetooth.

Bluetooth.

Riimujen käyttö tuotemerkeissä tai vastaavissa on hankalaa, sillä riimut yhdistetään helposti joko odinistis-nationalistiseen aktivismiin tai vaihtoehtoisesti riimujen maagisia ominaisuuksia korostavaan New Age -touhuun. Esimerkiksi Pohjoismaissa toimiva kansallissosialistinen Vastarintaliike käyttää tunnuksissaan ᛏ t -riimua (tai sitten kyseessä on vain ylöspäin osoittava nuoli). Riimujen käytöstä ennustamiseen tai muuhun taikuuteen on kirjoitettu useampikin kirja, minkä seurauksena esimerkiksi Amazonista on vaikea löytää asiallista kirjallisuutta pelkästään "riimuja" hakemalla.

Joitakin hörhöleiman onnistuneesti välttäviä esimerkkejä toki löytyy Bluetoothin lisäksi. Pohjoismaista kirjallisuutta kokoavan Project Runebergin logo (ja favicon) on ᚱ r -riimu, kuten ilmeisesti myös barbadoslaisen laulajan Rihannan tunnus. Molemmissa tapauksissa kyse on siis nimen alkukirjaimesta. Toisenlainen tapaus on konsulttiyhtiö Sofgen, jonka logoon kuuluva ᛃ j -riimu ei liity yhtiön nimeen vaan riimun nimeen ("Jera" eli *jēran 'sato, vuosi') liittyvään symboliikkaan.

Kielten i'istä

Aina silloin tällöin jostakin nykykielestä puhutaan "vanhempana" tai "nuorempana" kuin jokin muu kieli. Samoin kysymys siitä, mikä on kaikista "vanhin" kieli, ei ole mitenkään tavaton. Silloin tällöin olen pysähtynyt pohtimaan, mitä tällöin oikeastaan tarkoitetaan. Sivusin aihetta jo kirjoittaessani kveenistä, mutta tässä kirjoituksessa pyrin kootusti tuomaan esille joitain näistä pohdinnoista. Huomautan heti alkuun, että kyse ei ole oikeasti minkäänlaisesta ongelmasta, johon tulisi löytää ratkaisu.

Mikäli kielen ajatellaan ikääntyvän kuin ihminen, on esimerkiksi ruotsin kieli 1900-luvulla tietysti vanhempi kuin mitä se oli 1300-luvulla. Kuitenkin 1400-luvun ruotsia nimitetään nuoremmaksi muinaisruotsiksi ja 1200-luvun ruotsia vanhemmaksi muinaisruotsiksi. Tämä on perusteltavissa sillä, että konkreettiset kielelliset muistomerkit 1200-luvulta ovat vanhempia kuin 1400-luvulta peräisin olevat, ja onhan tämä on lähellä arkikielistä käyttöä, kun puhutaan vaikkapa vanhemmista ja uudemmista vuosimalleista. Itsekin pidän täysin luontevana nimittää varhaislatinaa klassista latinaa "vanhemmaksi". Tyylikkäämpää olisi puhua "varhaisemmasta" ja "myöhäisemmästä". Sivumennen sanottakoon, että englanninkielinen nimitys Old Latin ja saksankielinen Altlatein kääntyisivät johdonmukaisesti suomeksi "muinaislatinaksi", mutta tämä nimitys ei tietääkseni ole käytössä.

Nykykielten tapauksessa tilanne on kuitenkin ongelmallinen. Jos kieli on säilyttänyt verrattain arkaaisia piirteitä, sitä helposti sanotaan vanhaksi (kuten liettuaa, islantia ja suomea), mutta eihän ihmisiäkään sanota vanhoiksi sillä perusteella, että he näyttävät nuorilta. Selkeintä olisi tietysti se, että kielen ikä voitaisiin laskea siitä hetkestä, kun se on syntynyt, samalla tavalla kuin rakennuksen ikä lasketaan sen valmistumisesta tai ihmisen ikä hänen syntymästään. Mutta milloin kieli syntyy?

Ihminen on koko ikänsä (ainakin juridisesti) sama henkilö, mutta kielten tapauksessa on ihan järkevää ajatella, että italia on eri kieli kuin latina ja ruotsi eri kieli kuin kantaindoeurooppa, vaikka historiallisesti katsottuna kyse on tavallaan "saman" kielen eri kehitysvaiheista. (Hieman tätä "samuutta" sivuten olen joskus Kansallismuseossa pohtinut, mikä oikeastaan on se "Suomi", jonka historia ulottuu jääkauden päättymisestä nykypäivään.)

Kielen historiallista muuttumista voidaan verrata kielen alueelliseen vaihteluun siinä mielessä, että rajanvetojen ongelmat ovat hyvin samantyyppisiä. Jos kielimuodot erotellaan eri kieliksi sillä perusteella, että niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan (tai kirjoitettua kieltä) ilman eri opintoja, olisi keskienglanti eri kieli kuin nykyenglanti siitäkin huolimatta, että raja olisi mahdotonta vetää mihinkään yksiselitteiseen paikkaan. (Nyky)englannin voisi katsoa "syntyneen" joka tapauksessa tällä logiikalla vasta joskus 1400-luvun lopulla. Nykyislantia taas voisi ymmärrettävyyskriteerillä pitää suorastaan samana kielenä kuin viikinkiaikaan puhuttua muinaisislantia (muinaisskandinaavia), mutta tuntuisi hassulta, että englanti olisi islantia "nuorempi" kieli siksi, että se on syystä tai toisesta muuttunut eli ikääntynyt enemmän.

Koska ymmärrettävyyskriteeri ei mahdollista minkään tietyn ajallisen hetken määrittelyä uuden kielimuodon syntymiselle, olisi asteikon kuitenkin oltava portaaton eli sumea: mitä enemmän muutoksia, sitä enemmän uusi kieli. Tällöin (muut piirteet unohtaen) amerikanenglanti olisi standardimuodossaan brittienglantia "vanhempi" vaikkapa siksi, että se on säilyttänyt vokaalinjälkeisen r-äänteen. Muutosten määrää on tietysti melko vaikea objektiivisesti mitata muuten kuin summittaisesti arvioiden. (Käsittelen glottokronologiaa toisella kertaa, jos käsittelen.)

Koska korkea ikä tuo usein ihmisillekin arvokkuutta ja kunnioitusta, voidaan jonkun kielimuodon oletetulla vanhuudella pyrkiä osoittamaan, että se on jotain enemmän kuin "vain murre", kuten edellä mainitun kveenin tapauksessa. Kuten kveenin yhteydessä mainitsin, on eräs mahdollinen syntyhetken määritelmä se, kun kieltä aletaan kirjoittaa. Kielisovinismista kirjoittaessani tulin maininneeksi, että kieliä ei yleensä pidetä hyvinä tai huonoina kielensisäisin vaan -ulkoisin perustein, vaikka hyvinä pidettyjä kieliä yleensä kehutaan myös niiden rakennepiirteistä.

Kielen välinearvo on aina hyvin tilannekohtaista, mutta kirjakielen korkea ikä voi liittyä ainakin yleisellä tasolla sen käytön runsauteen, jonka voidaan katsoa kohottavan kielen käyttöarvoa kahdesta syystä. Ensinnäkin, mikäli jollain kielellä on kirjoitettu paljon eri aloilta, on kyseisessä kielessä luultavasti olemassa vakiintunut sanasto ja muut ilmaisukeinot, joilla käsitellä valtavaa erilaisten asioiden kirjoa ilman, että terminologiaa tarvitsee jatkuvasti keksiä (lainata, muodostaa, selittää) itse. Toiseksi, mikäli jollakin kielellä on kirjoitettu kauan ja paljon, tarjoaa kyseinen kieli sitä osaavalle pääsyn valtavaan määrään tietoa eri aloilta. Mikäli kieli on vielä pysynyt niin samanlaisena, että vanhoja tekstejä pystyy lukemaan ilman eri opintoja, tarjoutuu kieltä osaavalle materiaalin määrän ja aiheiden kirjon lisäksi ajallinen ulottuvuus. Latina toimi pitkään Euroopassa tällaisena yleiskielenä, etenkin siihen aikaan, kun antiikin klassikoista vielä opiskeltiin (pseudo)tieteellistä tietoa.

Latinan itäisempi vastine oli kreikka, joka mainitaan usein vanhimmaksi kieleksi, sillä sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat peräisin toisen esikristillisen vuosituhannen jälkipuoliskolta. Tältä ajalta säilyneiden varastokirjanpitoa ja vastaavia aiheita käsittelevien laattojen lineaari-B-kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut tekstit ovat kuitenkin suunnilleen yhtä paljon (nyky)kreikkaa kuin Gallehusin kultatorvien riimukaiverrukset tanskaa.

Tästä päästäänkin lohkeamisajoitusperiaatteen ongelmaan. Jos yksinkertaisuuden vuoksi ajatusleikkinä kuvitellaan, että kielen historiaa voitaisiin kuvata vain yhden lekseemin historiaa tarkastelemalla, voitaisiin kreikan historia typistää mykeneläisen kreikan sanaan 𐀐𐀨 ke-ra[s], muinaiskreikan muotoon κέρας ja nykykreikan sanaan κέρατο. Koska tämä sarvea merkitsevä sana ei ole aivan hirveästi muuttunut historian saatossa, voidaan ajatella, että kyse on samasta sanasta ja siten - tämän esimerkin puitteissa - samasta kielestä. Vastaavasti tanskan historia voitaisiin tiivistää riimuskandinaaviseen sanaan ᚷᚨᛊᛏᛁᛉ gastiʀ, muinaisskandinaavin sanaan gestr ja nykytanskan sanaan gæst. Jos tämä olisi kaikki käytössä oleva tieto, vaikuttaisi tanskan historia hyvin samankaltaiselta kuin kreikan, etenkin jos ei oteta huomioon attestoitujen muotojen ajoituksia: kumpikin kieli on edennyt yhdestä pisteestä toiseen muutaman muutoksen kautta.

Keras.

Tanskan lisäksi on kuitenkin olemassa muitakin pohjoisgermaanisia kieliä, esimerkiksi islanti, jonka historia jakaa tanskan kanssa kaksi ensiksi mainittua muotoa päätyen sitten nykyislantilaiseen muotoon gestur. Vasta muinaisskandinaavin jälkeen voidaan siis puhua erillisestä tanskan tai islannin kielestä, mutta olisi kuitenkin hassua ajatella, että tanskan kieltä jotenkin nuorentaisi se, että on olemassa myös islannin kieli.

Jatkaakseni tämän äärimmäisen yksinkertaistavan esimerkin parissa palaan ylempänä käsittelemääni arkaaisuuskriteeriin. Jos islannin ja tanskan muotoja gestur ja gæst verrataan muinaisskandinaavin muotoon gestr, havaitaan tanskan menettäneen yksikön nominatiivin päätteen -r, kun taas islanti on vain lisännyt sen edelle epenteettisen vokaalin u. Koska islanti on täten kuitenkin lähempänä yhteistä muinaismuotoa, on houkuttelevaa ajatella, että islanti edustaa vanhempaa runkoa, josta tanska on jossain vaiheessa alkanut kasvaa erilleen. Kielenulkoinen historia huomioon ottaen tämä tuntuisi hassulta, sillä Islanti on asutettu mantereelta päin ja muodostanut oman, eristyneen taskunsa, jossa se on ollut suojassa mantereen länsi- ja itäskandinaavisten kielimuotojen tasoittumiselta nykyiseksi mannerskandinaaviksi.

Mitä sanaa sitten käytetäänkin verrattaessa liettuaa latviaan tai goottia nykysaksaan, on pääasia se, että sekä sanan käyttäjä että kuulija ymmärtävät, mistä on kyse. On myös tärkeä muistaa, että ammattikielessä käytetyt termit eivät aina tarkoita samaa kuin vastaavat sanat arkikielessä: esimerkiksi matematiikan alaan kuuluva kaaosteoria ei varsinaisesti ennusta, että dinosaurukset välttämättä pakenevat ja alkavat syödä ihmisiä, mikäli niitä kloonataan eläintarhan tarpeisiin. Vaikka terminologian johdonmukaisuudella on mahdollista edesauttaa erikoisalatiedon välittymistä (esimerkkinä välillä kiihkeitäkin tunteita herättävät eläin- ja kasvilajien nimet ja tietysti gluteiini), voi tosiasioista johdettavia vääriä johtopäätöksiä estää lopulta vain lisäämällä tietoa yleensä.

Paskaalista etymologiaa

[Lisäys 2.4.2016: Tämä kirjoitus on aprillipila. Edellisen vuoden vastaava huuhaapläjäys löytyy täältä.]

Pääsiäinen eli kevätpäiväntasauksen jälkeistä täyttäkuuta seuraava sunnuntai meni jo, mutta tänään on silti ajankohtaista käsitellä pääsiäiseen liittyviä etymologisia kysymyksiä.

Kuten on yleisesti tiedossa, muinaisenglantilaiset palvoivat mesopotamialaisten jumalaa Ištaria, jonka nimestä juontuu pääsiäisen englanninkielinen nimitys Easter, joka edelleen ääntyy [ister], vaikka kirjapainon keksijä William Caxton muuttikin sanan kirjoitusasua peittääkseen sen pakanalliset juuret. Myös muinaissaksalaiset palvoivat Ištaria, vaikka heidän kielessään se muuttui muotoon Ostern aivan kuten east [ist] on muuttunut saksassa muotoon Ost. (Ylimääräinen loppu-n on saksan kielelle tyypillinen, esim. diesen Morgen haben sieben Schwaben einen gelben Hasen gesehen.)

Muissa germaanisissa ja romaanisissakin kielissä pääsiäinen ilmaistaan sellaisilla sanoilla kuin påsk, pâque ja pasqua, jotka perustuvat latinan muotoon pascha tai suoraan kreikan sanaan πάσχα. Tämän sanan alkuperästä on esitetty erilaisia teorioita, mutta ne eivät yleensä kestä lähempää tarkastelua.

Kielitieteellisen rekonstruktion avulla todettava muoto *paskha on alkujaan merkinnyt pääsiäisen aikaan syötävää ruokalajia. Fenno-egyptiläisessä kulttuuripiirissä jouduttiin pitkän kevätpaaston jälkeen turvautumaan ruoka-aineksen kierrätykseen, mutta kehittyneempi persialainen kulttuuri kykeni paimentamalla pitämään lihakarjan hengissä kevään yli. Tähän viittaava merkitys on säilynyt latinassa kyseisestä substantiivista johdetussa laiduntamista ja paimentamista merkitsevässä verbissä, esimerkiksi lauseessa Persae pascant 'persialaiset paimentakoot'.

Fenno-goottilaisessa kulttuuripiirissä Ištar ei ollut kuin jo 300-luvun lopulla hylätty joen jumala, mutta fennien kansainvaelluksen jäljiltä ukrainalaisten pääsiäisleipä on edelleen nimeltään paska, ja suomessakin syödään pääsiäisenä rahkasta valmistettua pashaa, jonka ääntöasu on mukautunut kristillisen moralismin vaatimusten mukaiseksi. Alkujaan juhlaruoan mukaan metonyymisesti nimetylle juhlalle Mikael Agricola keksi uuden nimen pääsiäinen, ja alkuperäiselle ruoalle nimen mämmi. Ortodoksiseen traditioon kuuluvaan pashaan Agricola ei onnistunut kajoamaan, ja kansankielessä sana säilyi muutenkin sittemmin kaventuneessa merkityksessä.

Mämmiä sokerin ja kerman kanssa.

Germaanisten kielten joukossa arkaaisuudestaan tunnettu ja ukrainan tapaan Mustanmeren pohjoispuolella puhuttu gootin kieli on tässäkin yhteydessä säilyttänyt viitteitä sanan alkuperäisestä, juhlaruokalajiin viittaavasta merkityksestä (Mark. 14:12):

hvar wileis ei galeiþandans manwjaima, ei matjais paska?
'missä haluat, että menemme ja valmistamme, että syöt paskhaa?'

Suomenkielisille ilmeinen kaksoismerkitys esiintyi vielä gootissa, ja goottien sanonta paska wairþiþ tavataan vieläkin nykyenglannissa merkitsemässä onnettomuutta, kuten alla olevasta sitaatista, jossa Jeesus Christus ennustaa oman kuolemansa, käy ilmi (Matt. 26:2):

wituþ þatei afar twans dagans paska wairþiþ
'you know that after two days shit happens'

Mutta onko tämä merkitys ollut olemassa jo aikaisemmin, vai onko se syntynyt vasta myöhemmin? Viimeisimmän protoindogermaanisen kielen rekonstruktion perusteella vaikuttaisi siltä, että ulostetta merkitsevä merkitys on alkuperäisempi: avestan kielessä on prepositio ja adverbi paskât, jonka merkitys on sanakirjan mukaan ‘behind, afterwards'. Kun tätä verrataan englannin sanan behind kaksoimerkitykseen substantiivina, on helppo päätellä se metonyyminen prosessi, jossa sanan alkuperäinen merkitys on syntynyt. Tämä avaa kiehtovia ulottuvuuksia kulttuurihistorialliselle tutkimukselle.

Tule ottamaan!

Posti toimitti tänään tilaamani suomalaisen Kaaos Gearin valmistaman kangasmerkin, jossa lukee "TULKAA OTTAMAAN - ΜΟΛΩΝ ΛΑΒΕ". Kreikankielinen sitaatti on Thermopylain taistelussa kaatuneelta spartalaiskuningas Leonidaalta, joka Plutarkhoksen mukaan vastasi lakonisesti (eli spartalaisesti) Persian kuninkaan Kserkseen pyyntöön luovuttaa aseensa (Moralia 225c-d). Lausahdus kuullaan sekä kreikaksi että englanniksi elokuvassa The 300 Spartans (1962) ja pelkästään englanniksi elokuvassa 300 (2007).

Toisin kuin merkin suomenkielinen teksti (jonka voi toisaalta ymmärtää myös teitittelyksi), kreikankielinen käsky kohdistuu vain yhteen henkilöön, eli se olisi käännettävä 'tule ottamaan'. (Useampaa henkeä käskettäessä se olisi μολόντες λάβετε.) Englanninkielinen "come and get some", joka kuulemma on suomenkielisen lauseen taustalla, toimii tietysti molemmissa tapauksissa.

Lauserakenteeltaan μολὼν λαβέ on mielenkiintoinen, sillä se on tavallaan vastaavan suomenkielisen rakenteen peilikuva: suomeksi verbi tule on käskymuodossa, ja sen kohteena on MA-infinitiivi ottamaan, mutta kreikaksi verbi λαβέ on käskymuoto verbistä λαμβάνειν 'ottaa' ja μολών puolestaan verbin βλώσκειν 'tulla' aoristipartisiippi, jonka voisi kääntää suomeksi muodossa "tullut". Sananmukainen (eli formaalisti ekvivalentti kökkö)käännös kreikasta olisi siis "tulleena ota!"

("Aoristin" selitykseksi riittänee annettujen käännösten lisäksi tieto, että se vastaa monessa suhteessa latinan perfektiä. Kreikkalaisten kirjainten lukemiseen apua löytyy täältä.)

"Made in Finland, perkele."

Käännös "tule ottamaan" on idiomaattinen, mutta yhtä käypä voisi olla "tule ja ota". Klassisessa kreikassa aoristipartisiipin ja finiittiverbimuodon yhdistelmää käytetään muutenkin ilmaisemaan sitä, että yksi asia tapahtuu ennen toista. Alla esimerkki Ksenofonin Anabasiksesta:

ἀμφιλεξάντων δέ τι ἐνταῦθα τῶν τε τοῦ Μένωνος στρατιωτῶν καὶ τῶν τοῦ Κλεάρχου ὁ Κλέαρχος κρίνας ἀδικεῖν τὸν τοῦ Μένωνος πληγὰς ἐνέβαλεν: ὁ δὲ ἐλθὼν πρὸς τὸ ἑαυτοῦ στράτευμα ἔλεγεν: ἀκούσαντες δὲ οἱ στρατιῶται ἐχαλέπαινον καὶ ὠργίζοντο ἰσχυρῶς τῷ Κλεάρχῳ. (1,5,11)

'Ja sitten Menonin ja Klearkhoksen sotilaiden kiisteltyä jostakin Klearkhos tuomitsi Menonoksen [sotilaan] tehneen väärin ja ruoskitutti [hänet]. Mutta tämä meni oman armeijansa luo ja kertoi [asiasta]; ja kuultuaan [asiasta] sotilaat olivat vihaisia ja vakavasti suuttuneita Klearkhokselle.'

Vielä sananmukaisemmin yllä olevat ilmaisut kääntyisivät jokseenkin seuraavasti: κρίνας ...  πληγὰς ἐνέβαλεν 'tuominneena ... ruoskitutti', ἐλθὼν ... ἔλεγεν 'menneenä ... kertoi' ja ἀκούσαντες ... ἐχαλέπαινον καὶ ὠργίζοντο 'kuulleina ... olivat vihaisia ja suuttuneita'.

Alussa oleva ἀμφιλεξάντων ... στρατιωτῶν 'sotilaiden kiisteltyä' sisältää sekin aoristipartisiipin, mutta kyseinen rakenne on ns. absoluuttinen genetiivi (vastaa latinan absoluuttista ablatiivia), joka kääntyisi sananmukaisesti (huomioimatta mitenkään kreikan genetiivin monimerkityksisyyttä) 'kiistelleiden sotilaiden' mutta muodostaa tosiasiallisesti temporaalisen adverbiaalin, kuten käännöksestä käy ilmi.

Muodollisesti ylempänä käsiteltyä vastaava on teologeille tuttu pleonastinen formula ἀποκριθεὶς εἶπεν (sananmukaisesti 'vastanneena sanoi'), joka vuoden 1933/38 raamatunkäännöksessä on käännetty "vastasi ja sanoi", vuoden 1992 versiossa yksinkertaisesti "vastasi". Tämä rakenne, joka esiintyy sekä Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä (Septuaginta) että Uudessa testamentissa, on seemiläistä vaikutusta eikä sinänsä liity edellä käsiteltyyn rakenteeseen.

Siltä varalta, että joku ihmettelee muotoparien βλώσκειν 'tulla' : μολών 'tullut' ja λαμβάνειν 'ottaa' : λαβέ 'ota' muotojen erinäköisyyttä, on syytä selventää, että kreikassa preesensvartalo tosiaan usein on monimutkaisemman näköinen kuin aoristivartalo. Historiallisesti preesensvartalo on kuvannut jonkinlaista erityistä jatkuvuuden aspektia, ja se on voitu muodostaa varsinaisesta verbijuuresta monilla eri tavoilla. Nasaali-infiksin ja an-suffiksin yhdistelmällä muodostetaan verbijuuresta λαβ- preesensvartalo λαμβαν-. Juuresta μολ- on preesensvartalo puolestaan johdettu sk-johtimella, mutta vartalossa on tapahtunut muitakin äänteellisiä muutoksia (metateesi, epenteesi, prokopee), minkä tuloksena βλωσκ- on sen näköinen kuin on. (Kyse ei siis ole suppleetiosta kuten englannin verbissä go : went, jossa yhdistyvät alkuperäiset verbit gan ja wendan, tai viron verbissä minna : läks, jonka suomenkielinen tulkitsee helposti mennä- ja lähteä-verbien yhdistelmäksi.) Aoristivartalo on sattumalta molempien kreikan verbien tapauksessa samannäköinen kuin verbijuuri eli -μολ- ja -λαβ-.

Latinankielisenä esimerkkinä vastaavista ilmiöistä voitaisiin mainita verbijuuri tag-, josta saadaan nasaali-infiksillä preesensvartalo tang-, reduplikaatiolla eli kahdennuksella perfektivartalo tetig- ja t-päätteellä partisiippivartalo tact-, vaikka erilaiset äänteenmuutokset ovatkin hämärtäneet vartaloiden suhdetta juureen. Läpinäkyvämpänä esimerkkinä mainittakoon juuresta insue- johdettu preesensvartalo insuesc-, perfektivartalo insuev- ja partisiippivartalo insuet-. Käytännön kielenoppimisen kannalta verbijuuren käsite ei ole erityisen tarpeellinen (toisin kuin tietyin varauksin sanskritissa), vaan verbien teemamuodot voidaan opetella rimpsuina, tässä tapauksessa tango, tetigi, tactum, tangere ja insuesco, insuevi, insuetum, insuescere. Kreikassa vartalonmuodostus on jossain määrin läpinäkyvämpää kuin latinassa, mutta yleisempien verbien osalta voi ja kannattaa aluksi ainakin passiivisesti opetella sellaisia rimpsuja kuin βλώσκω, μολοῦμαι, ἔμολον, μέμβλωκα ja λαμβάνω, λήψομαι, ἔλαβον, εἴληφα, εἴλημμαι, ἐλήφθην.

Englannin taivutuksesta, osa 2

Pitkähkön hiljaisuuden rikkoakseni lupasin itselleni kirjoittaa tällä viikolla jotain. Ehkä räikein edellisessä kirjoituksessa mainitsemani jatko-osattomuustapaus on turhankin eksplisiittisesti nimetty "Englannin taivutuksesta, osa 1". Näin ollen tämä kirjoitus jatkaa ensimmäisen osan aihetta siirtyen pronomineihin ja heittäytyen hieman historiallisemmaksi.

Koska varsinaisesta pronominien taivutuksesta minulla ei ole erityisen paljon sanottavaa, aloitan lauseopillisella ekskursiolla. Edellisen kirjoituksen lopussa käytin termiä substantiivilauseke, joka merkitsee substantiivin ja mahdollisesti sitä määrittävän tarkenteen, adjektiivin, prepositiolausekkeen ja relatiivilauseen muodostamaa kokonaisuutta, joka voi toimia lauseenjäsenenä. Lienee paikallaan selventää muutamia käsitteitä.

Lause jakautuu lauseenjäseniin, ja lauseenjäseninä voivat puolestaan toimia lausekkeet, jotka koostuvat pääsanasta ja määritteistä. Kullakin lauseketyypillä on omanlaisensa rakenne sen suhteen, millaisia määritteitä se voi saada. Yleisesti määritteet voivat olla yksittäisiä tarkenteita, upotettuja lausekkeita tai kokonaisia lauseita. Alla esimerkki lauseesta:

The man who gives people books has stolen my best friend's apple.

Tämä jakaantuu subjektiin ('siihen mistä sanotaan') the man who gives people books ja predikaattiin ('siihen mitä sanotaan') has stolen my best friend's apple. Subjekti koostuu tässä substantiivilausekkeesta, jossa pääsana on man ja määritteinä tarkenne the sekä relatiivilause who gives people books, joka puolestaan koostuu sekin subjektina toimivasta nominilausekkeesta who ja predikaatin virkaa toimittavasta pitkästä verbilausekkeesta gives people books, joka sisältää verbilausekkeen gives lisäksi epäsuorana objektina toimivan substantiivilausekkeen people ja suorana objektina toimivan substantiivilausekkeen books. Koko lauseen predikaatti koostuu verbilausekkeesta has stolen ja sen suorana objektina toimivasta substantiivilausekkeesta my best friend's apple, jossa pääsanaa apple määrittää possessiivirakenne my best friends's, joka muodostuu 's-elementillä laajennetusta substantiivilausekkeesta my best friend, joka puolestaan koostuu pääsanasta friend ja sen määritteinä toimivasta tarkenteesta my ja adjektiivista best.

Jonkin sanan sanaluokka voidaan määrittää sen mukaan, missä asemassa se voi esiintyä. Pronominit eli "asemosanat" voivat esiintyä substantiivilausekkeen asemassa: esimerkiksi relatiivilauseessa who gives people books relatiivipronomini who on ikään kuin asettunut substantiivilausekkeen the man tilalle. Asiaa on helppo havainnollistaa muuttamalla yllä käsitelty lause erilaisiksi kysymyksiksi muuttamalla siinä olevia substantiivilausekkeita kysymys- eli interrogatiivipronomineiksi:

Who has stolen my best friend's apple? (The man who gives people books → who?)
What has the man who gives people books stolen? (My best friend's apple → what?)
Whose apple has the man who gives people books stolen? (My best friend's → whose?)

Tällaisiin kysymyksiin vastattaisiin tietysti oikeasti vain kysytyllä lausekkeella, ei "kokonaisilla lauseilla", jollaisia kieltenopettajat ainakin alkeisvaiheessa oppilailta usein edellyttävät.

A man gives people books.

Astetta  suoraviivaisemmin (eli ilman sanajärjestyksen muuttamista) lauserakennetta havainnollistaa substantiivilausekkeiden korvaaminen persoonapronomineilla:

He has stolen my best friend's apple. (The man who gives people books → he)
The man who gives people books has stolen it. (My best friend's apple → it)
The man who gives people books has stolen his apple (My best friend's → his)

Etenkin lekseemien historiasta puhuttaessa on mielekästä luokitella sanoja perinteiseen tapaan niiden taivutustyypin mukaan. Tämänkertaisen kirjoituksen aihe eli pronominit tyypillisesti säilyttävät indoeurooppalaisissa kielissä paremmin vanhoja taivutusmuotoja kuin substantiivit. Tästä johtuen persoonapronomienien osalta voidaan nykyenglannissakin laatia taulukko, jossa on kolmen sijamuodon lisäksi peräti kolme eri sukua:

	mask.	fem.	neutr.	mon.
Nom.	he	she	it	they
Akk.	him	her	it	them
Gen.	his	her	its	their

Näitä vastaavat interrogatiivipronominin muodot who, whom, whose ja what.

Alla vertailun vuoksi vastaava taulukko muinaisenglannista:

	mask.	fem.	neutr.	mon.
Nom.	hē	hēo	hit	hīe
Akk.	hine	hie	hit	hīe
Gen.	his	hire	his	hira
Dat.	him	hire	him	him

Kuten näkyy, nykyenglannissa taivutus on yksinkertaistunut siltä osin, että suoraa objektia ilmaiseva akkusatiivi ja epäsuoraa ilmaiseva datiivi ovat maskuliinissa ja feminiinissä yhdistyneet alkuperäisen akkusatiivin häviöksi, neutrissa datiivin häviöksi: nykyenglannin lauseissa I saw him ja I gave him a book käytetään samaa muotoa, mutta muinaisenglannin vastaavissa ic seah hine ja ic geaf him boc ei. (Nykyenglannin passiivilauseissa nominatiivimuotoinen subjekti voi vastata sekä suoraa että epäsuoraa objektia, esim. he was given a book ja he was seen, mutta muinaisenglannissa - teoriassa - him wæs gifen boc ja he wæs sewen.) Monikon muodot ovat (muotoa 'em lukuun ottamatta) korvautuneet skandinaavisilla muodoilla (they, their, them), ja it on saanut uusmuodosteisen genetiivin its, jonka oikea kirjoitusasu ilman heittomerkkiä (muiden pronominien tapaan, vrt. yours, hers, theirs jne.) on paremman puutteessa eräs englanninkielisten kielioppinatsien lempiaiheista.

Ensimmäisen ja toisen persoonan persoonapronominit yksikössä ja monikossa taipuvat myös eri muodoissa:

Nom.	I	we	(thou)	you
Akk.	me	us	(thee)	you
Gen.	my	our	(thy)	your

Vertailun vuoksi vastaava muinaisenglanninkielinen taulukko (yksinkertaisuuden vuoksi ilman rinnakkais- ja duaalimuotoja):

Nom. ic wē þū gē Akk. mē ūs þē ēow Gen. mīn ūre þīn ēower Dat. mē ūs þē ēow

Nykyenglannissa kaikkia "teititellään", joten toisen persoonan yksikkö ja monikko ovat identtisiä kaikissa suhteissa. (Puhekielen eri muodot ovat alkaneet kiertää tästä syntyviä ongelmia käyttämällä monikossa sellaisia muotoja kuin y'all ja yous.) Vanhanaikaisemmassa kielessä käytetään monikon toisesta persoonasta muotoa ye sekä tietenkin ylempänä sulkeissa listattuja muotoja thou, thee ja thy. Sanasta thy on käytetty vokaalien edellä muotoa thine, ja samalla logiikalla muodon my sijaan muotoa mine, mutta viimeksi mainittu on nykyään varattu sellaisiin asemiin, joissa sana esiintyy yksinään, esimerkiksi subjektina (esim. your mother is dead but mine isn't) tai predikatiivina (she is mine). Nämä pidemmät muodot (mine, yours, ours, theirs, his ja hers) voivat ottaa siis 's-päätteisen nominilausekkeen paikan itsenäisenä lauseenjäsenenä (vrt. your mother is dead but Bob's isn't ja she is Bob's).

Englanninkielisessä kirjallisuudessa puhutaan muotojen my, your, our, their, his ja her tapauksessa joskus "possessiiviadjektiiveista", mutta tämä on hämäävä termi, sillä ne eivät toimi lauseessa adjektiivien lailla eivätkä saa adjektiiveille ominaisia vertailumuotoja. Muinaisenglannissa tosin mīn, þīn, ūre ja ēower taipuvat samoilla päätteillä kuin adjektiivi, mutta his ja hire eivät (sama pätee latinassa, jossa esim. meus, mea, meum 'minun' taipuu pääsanansa suvussa ja luvussa, mutta us-päätteistä sanaa pinnallisesti muistuttava eius 'hänen' ei).

Syntaksiin palatakseni ja edellä sanotun havainnollistamiseksi alla olevat pudotusvalikot muodostavat yksinkertaisen lauseen, jossa subjektina on substantiivilauseke (1-3), joka koostuu vapaavalintaisesta tarkenteesta (1), adjektiivista (2) ja substantiivista (3), sekä predikaatista (4-5), jossa varsinaisena verbinä on be vapaavalintaisesssa yksinkertaisen aspektin tempuksessa tai modaalimuodossa (4) ja komplementtina predikatiivi, joksi voidaan valita jokin nomini- (eli substantiivi- tai adjektiivilauseke) tai prepositiolauseke (5):

1:  a the Anne Elk's her that  2:  nice little silly rather silly  3:  child church day deer theory stone  4:  can be could be is may be should be was will be would be  5:  a joke Bob's good hers of little use the best

Koska olen ottanut kongruenssin ja siihen rinnastettavat semanttisesti redundantit ilmiöt huomioon vaihtoehtoja valitessani, ovat kaikki mahdolliset yhdistelmät kieliopillisia, vaikkeivät välttämättä merkitykseltään erityisen järkeviä.

Tämä pieni (eikä missään nimessä tyhjentävä) koe havainnollistaa, että syntaktisesti 's-päätteinen substantiivi voi olla joko tarkenteen tai (ainakin predikatiivina toimivan) kokonaisen nominilausekkeen paikalla eli kohdissa 1 ja 5. Tämä eroaa varsinaisista adjektiiveista, jotka sopivat kohtiin 2 ja 5. (Huomattakoon, että vaihtamalla kohdat 1-3 ja 5 päittäin saadaan myös kieliopillisia, vaikkakin ehkä vielä oudompia lauseita; lausekkeet good ja of little use tosin pysyvät tällöinkin predikatiivina muuttaen sanajärjestyksen runolliseksi.)

On totta, että edellä mainittujen asemien lisäksi 's-muoto sopisi myös kohtaan 2, esim. Anne Elk's son's theory jne. Tällainen lause tulisi kuitenkin analysoida niin, että Anne Elk's son's kuuluu kokonaisuudessa kohtaan 1. Tässä kohden on syytä muistaa jo edellisessä osassa mainitsemani seikka, että pääte -'s ei toimi nykyenglannissa kuin perinteinen sijapääte, jollainen kiinnittyisi substantiiviin, vaan se sijoittuu koko substantiivilausekkeen perään. Substantiivilauseke voi olla yhdistetty tai sisältää erinäisiä määritteitä: me and Anne's 'minun ja Annan', the Queen of England's 'Englannin kuningattaren'.

Yllä olevan pudotusvalikkojonon ulkopuolelle jäävät vielä sellaiset tapaukset kuin a children's toy, mutta 's-muotojen eron adjektiiveista toteamiseen se riittänee näinkin. (Halusin oikeastaan vain kokeilla, voiko pudotusvalikoita ylipäänsä käyttää tällaiseen.)

Jatkan vielä englannin pronominiaiheesta toisella kertaa käsitellen ns. yksiköllistä they-pronominia, mikä on oikeastaan jatkoa kirjoitukselle ruotsin hen-pronominista.

Huomioita blogista, osa 3

Hyvää alkanutta vuotta kaikille lukijoille!

Olin hiljattain jatkamassa isäni jäämistön siivoamista ja selvittelyä, josta on muodostunut jo varsin pitkä projekti. Tällä kertaa aineiston seasta löytyi muun muassa valokuva vuodelta 1992, jossa isäni poseeraa Jaroslav Olša -nimisen henkilön kanssa. Otin yhteyttä Tšekin Manilan-suurlähettilääseen ja kysyin, onko hän kuvassa esiintyvä henkilö. Kävi ilmi, että hän oli tuolloin Helsingissä jostain science fictioniin liittymättömästä syystä ja tapasi samalla isäni, koska tunsi hänet entuudestaan. Hän kysyi myös, julkaisiko isäni suomalaisen scifin historiikkia, mihin jouduin valitettavasti vastaamaan kieltävästi. En oikein tiedä, mitä tehdä kaikille hänen kesken jääneille kirjaprojekteilleen.

Mutta sitten itse asiaan. Näin uuden vuoden alussa on hyvä kääntää katse neljättä kalenterivuottaan aloittavaan blogiin.

Ensinnäkin todettakoon, että kirjoitustahtini per vuosi on noudattanut selvästi laskevaa trendiä. Jos sama jatkuu, julkaissen tänä vuonna tuskin kahtakymmentä kirjoitusta. Tämä ei välttämättä ole huono asia!

Toiseksi, olen tarkistanut ja tarkistan jatkossakin joitakin noudattamistani käytännöistä yleisen luettavuuden ja muiden esteettisten lähtökohtien valossa. Tämä on toivottavasti hyvä asia.

Kolmanneksi, luetuimpien kirjoitusten listan kärkipaikkaa pitää sama kirjoitus kuin viimeksikin. Kokonaisuudessaan viiden kärki on:

• Katolinen ja katolilainen
• Sotilasmerkeistä
• Huumorintajuttomuudestani
• Sotilasarvojen kääntämisestä
• Rumista sanoista vanhemmissa suomen kielen sanakirjoissa

Sanojen katolinen ja katolilainen eroa käsittelevä kirjotus kumpusi penseästä suhtautumisestani siihen, että yleisessä tajunnassa kielitiede tuntuu liittyvän turhan läheisesti oikeakielisyysharrastajien saivarteluun. Hieman vastaavissa tunnelmissa mutta huomattavasti enemmän kieli poskessa syntyi myös lähinnä harhaluuloihin perustuvia kielivitsejä käsittelevä kirjoitus.

Sotilasmerkkejä käsittelin siksi, että jouduin niitä erään kurssin vuoksi kertaamaan. Sotilasarvojen kääntämistä käsittelevä kirjoitus jatko-osineen sai innoituksensa lukuisista aihetta koskevista keskusteluista. Nämä molemmat kirjoitukset on linkitetty jonnekin muualle, mikä selittää niiden saamien klikkausten määrät suhteessa muuten varsin rajoittuneen piirin lukemaan blogiin. Viimeisen listalla olevan kirjoituksen lukijat tuntuvat löytävän erinäisillä ilmeisen suosituilla hakusanoilla. Eräs toistunut hakulauseke on "pillu etymologia", jota kyseinen kirjoitus ei valitettavasti käsittele.

Seuraavilla sijoilla ovat vetävästi otsikoitu aprillipila "Suomen kielen salattu historia" ja vakavampi kirjoitus "Hakarististä", jotka ansaitsevat tässä erityismaininnan. Jälkimmäinen on siinä mielessä merkittävä, että se on tietääkseni suppeudestaan huolimatta ainoa saatavilla oleva selonteko suomalaisen ja kansallissosialistisen hakaristin todellisesta yhteydestä.

Lopuksi huomaan, että olen jättänyt muutamia kirjoituksia roikkumaan ilman luvattua jatko-osaa. Yritän korjata asian pikimmiten ainakin sellaisten kirjoitusten osalta, joiden jatko-osasta minulla on jokin ajatus.