Posti toimitti tänään tilaamani suomalaisen Kaaos Gearin valmistaman kangasmerkin, jossa lukee "TULKAA OTTAMAAN - ΜΟΛΩΝ ΛΑΒΕ". Kreikankielinen sitaatti on Thermopylain taistelussa kaatuneelta spartalaiskuningas Leonidaalta, joka Plutarkhoksen mukaan vastasi lakonisesti (eli spartalaisesti) Persian kuninkaan Kserkseen pyyntöön luovuttaa aseensa (Moralia 225c-d). Lausahdus kuullaan sekä kreikaksi että englanniksi elokuvassa The 300 Spartans (1962) ja pelkästään englanniksi elokuvassa 300 (2007).
Toisin kuin merkin suomenkielinen teksti (jonka voi toisaalta ymmärtää myös teitittelyksi), kreikankielinen käsky kohdistuu vain yhteen henkilöön, eli se olisi käännettävä 'tule ottamaan'. (Useampaa henkeä käskettäessä se olisi μολόντες λάβετε.) Englanninkielinen "come and get some", joka kuulemma on suomenkielisen lauseen taustalla, toimii tietysti molemmissa tapauksissa.
Lauserakenteeltaan μολὼν λαβέ on mielenkiintoinen, sillä se on tavallaan vastaavan suomenkielisen rakenteen peilikuva: suomeksi verbi tule on käskymuodossa, ja sen kohteena on MA-infinitiivi ottamaan, mutta kreikaksi verbi λαβέ on käskymuoto verbistä λαμβάνειν 'ottaa' ja μολών puolestaan verbin βλώσκειν 'tulla' aoristipartisiippi, jonka voisi kääntää suomeksi muodossa "tullut". Sananmukainen (eli formaalisti ekvivalentti kökkö)käännös kreikasta olisi siis "tulleena ota!"
("Aoristin" selitykseksi riittänee annettujen käännösten lisäksi tieto, että se vastaa monessa suhteessa latinan perfektiä. Kreikkalaisten kirjainten lukemiseen apua löytyy täältä.)
Käännös "tule ottamaan" on idiomaattinen, mutta yhtä käypä voisi olla "tule ja ota". Klassisessa kreikassa aoristipartisiipin ja finiittiverbimuodon yhdistelmää käytetään muutenkin ilmaisemaan sitä, että yksi asia tapahtuu ennen toista. Alla esimerkki Ksenofonin Anabasiksesta:
Alussa oleva ἀμφιλεξάντων ... στρατιωτῶν 'sotilaiden kiisteltyä' sisältää sekin aoristipartisiipin, mutta kyseinen rakenne on ns. absoluuttinen genetiivi (vastaa latinan absoluuttista ablatiivia), joka kääntyisi sananmukaisesti (huomioimatta mitenkään kreikan genetiivin monimerkityksisyyttä) 'kiistelleiden sotilaiden' mutta muodostaa tosiasiallisesti temporaalisen adverbiaalin, kuten käännöksestä käy ilmi.
Siltä varalta, että joku ihmettelee muotoparien βλώσκειν 'tulla' : μολών 'tullut' ja λαμβάνειν 'ottaa' : λαβέ 'ota' muotojen erinäköisyyttä, on syytä selventää, että kreikassa preesensvartalo tosiaan usein on monimutkaisemman näköinen kuin aoristivartalo. Historiallisesti preesensvartalo on kuvannut jonkinlaista erityistä jatkuvuuden aspektia, ja se on voitu muodostaa varsinaisesta verbijuuresta monilla eri tavoilla. Nasaali-infiksin ja an-suffiksin yhdistelmällä muodostetaan verbijuuresta λαβ- preesensvartalo λαμβαν-. Juuresta μολ- on preesensvartalo puolestaan johdettu sk-johtimella, mutta vartalossa on tapahtunut muitakin äänteellisiä muutoksia (metateesi, epenteesi, prokopee), minkä tuloksena βλωσκ- on sen näköinen kuin on. (Kyse ei siis ole suppleetiosta kuten englannin verbissä go : went, jossa yhdistyvät alkuperäiset verbit gan ja wendan, tai viron verbissä minna : läks, jonka suomenkielinen tulkitsee helposti mennä- ja lähteä-verbien yhdistelmäksi.) Aoristivartalo on sattumalta molempien kreikan verbien tapauksessa samannäköinen kuin verbijuuri eli -μολ- ja -λαβ-.
Latinankielisenä esimerkkinä vastaavista ilmiöistä voitaisiin mainita verbijuuri tag-, josta saadaan nasaali-infiksillä preesensvartalo tang-, reduplikaatiolla eli kahdennuksella perfektivartalo tetig- ja t-päätteellä partisiippivartalo tact-, vaikka erilaiset äänteenmuutokset ovatkin hämärtäneet vartaloiden suhdetta juureen. Läpinäkyvämpänä esimerkkinä mainittakoon juuresta insue- johdettu preesensvartalo insuesc-, perfektivartalo insuev- ja partisiippivartalo insuet-. Käytännön kielenoppimisen kannalta verbijuuren käsite ei ole erityisen tarpeellinen (toisin kuin tietyin varauksin sanskritissa), vaan verbien teemamuodot voidaan opetella rimpsuina, tässä tapauksessa tango, tetigi, tactum, tangere ja insuesco, insuevi, insuetum, insuescere. Kreikassa vartalonmuodostus on jossain määrin läpinäkyvämpää kuin latinassa, mutta yleisempien verbien osalta voi ja kannattaa aluksi ainakin passiivisesti opetella sellaisia rimpsuja kuin βλώσκω, μολοῦμαι, ἔμολον, μέμβλωκα ja λαμβάνω, λήψομαι, ἔλαβον, εἴληφα, εἴλημμαι, ἐλήφθην.
Toisin kuin merkin suomenkielinen teksti (jonka voi toisaalta ymmärtää myös teitittelyksi), kreikankielinen käsky kohdistuu vain yhteen henkilöön, eli se olisi käännettävä 'tule ottamaan'. (Useampaa henkeä käskettäessä se olisi μολόντες λάβετε.) Englanninkielinen "come and get some", joka kuulemma on suomenkielisen lauseen taustalla, toimii tietysti molemmissa tapauksissa.
Lauserakenteeltaan μολὼν λαβέ on mielenkiintoinen, sillä se on tavallaan vastaavan suomenkielisen rakenteen peilikuva: suomeksi verbi tule on käskymuodossa, ja sen kohteena on MA-infinitiivi ottamaan, mutta kreikaksi verbi λαβέ on käskymuoto verbistä λαμβάνειν 'ottaa' ja μολών puolestaan verbin βλώσκειν 'tulla' aoristipartisiippi, jonka voisi kääntää suomeksi muodossa "tullut". Sananmukainen (eli formaalisti ekvivalentti kökkö)käännös kreikasta olisi siis "tulleena ota!"
("Aoristin" selitykseksi riittänee annettujen käännösten lisäksi tieto, että se vastaa monessa suhteessa latinan perfektiä. Kreikkalaisten kirjainten lukemiseen apua löytyy täältä.)
 |
| "Made in Finland, perkele." |
ἀμφιλεξάντων δέ τι ἐνταῦθα τῶν τε τοῦ Μένωνος στρατιωτῶν καὶ τῶν τοῦ Κλεάρχου ὁ Κλέαρχος κρίνας ἀδικεῖν τὸν τοῦ Μένωνος πληγὰς ἐνέβαλεν: ὁ δὲ ἐλθὼν πρὸς τὸ ἑαυτοῦ στράτευμα ἔλεγεν: ἀκούσαντες δὲ οἱ στρατιῶται ἐχαλέπαινον καὶ ὠργίζοντο ἰσχυρῶς τῷ Κλεάρχῳ. (1,5,11)Vielä sananmukaisemmin yllä olevat ilmaisut kääntyisivät jokseenkin seuraavasti: κρίνας ... πληγὰς ἐνέβαλεν 'tuominneena ... ruoskitutti', ἐλθὼν ... ἔλεγεν 'menneenä ... kertoi' ja ἀκούσαντες ... ἐχαλέπαινον καὶ ὠργίζοντο 'kuulleina ... olivat vihaisia ja suuttuneita'.
'Ja sitten Menonin ja Klearkhoksen sotilaiden kiisteltyä jostakin Klearkhos tuomitsi Menonoksen [sotilaan] tehneen väärin ja ruoskitutti [hänet]. Mutta tämä meni oman armeijansa luo ja kertoi [asiasta]; ja kuultuaan [asiasta] sotilaat olivat vihaisia ja vakavasti suuttuneita Klearkhokselle.'
Alussa oleva ἀμφιλεξάντων ... στρατιωτῶν 'sotilaiden kiisteltyä' sisältää sekin aoristipartisiipin, mutta kyseinen rakenne on ns. absoluuttinen genetiivi (vastaa latinan absoluuttista ablatiivia), joka kääntyisi sananmukaisesti (huomioimatta mitenkään kreikan genetiivin monimerkityksisyyttä) 'kiistelleiden sotilaiden' mutta muodostaa tosiasiallisesti temporaalisen adverbiaalin, kuten käännöksestä käy ilmi.
Muodollisesti ylempänä käsiteltyä vastaava on teologeille tuttu pleonastinen formula ἀποκριθεὶς εἶπεν (sananmukaisesti 'vastanneena sanoi'), joka vuoden 1933/38 raamatunkäännöksessä on käännetty "vastasi ja sanoi", vuoden 1992 versiossa yksinkertaisesti "vastasi". Tämä rakenne, joka esiintyy sekä Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä (Septuaginta) että Uudessa testamentissa, on seemiläistä vaikutusta eikä sinänsä liity edellä käsiteltyyn rakenteeseen.
Siltä varalta, että joku ihmettelee muotoparien βλώσκειν 'tulla' : μολών 'tullut' ja λαμβάνειν 'ottaa' : λαβέ 'ota' muotojen erinäköisyyttä, on syytä selventää, että kreikassa preesensvartalo tosiaan usein on monimutkaisemman näköinen kuin aoristivartalo. Historiallisesti preesensvartalo on kuvannut jonkinlaista erityistä jatkuvuuden aspektia, ja se on voitu muodostaa varsinaisesta verbijuuresta monilla eri tavoilla. Nasaali-infiksin ja an-suffiksin yhdistelmällä muodostetaan verbijuuresta λαβ- preesensvartalo λαμβαν-. Juuresta μολ- on preesensvartalo puolestaan johdettu sk-johtimella, mutta vartalossa on tapahtunut muitakin äänteellisiä muutoksia (metateesi, epenteesi, prokopee), minkä tuloksena βλωσκ- on sen näköinen kuin on. (Kyse ei siis ole suppleetiosta kuten englannin verbissä go : went, jossa yhdistyvät alkuperäiset verbit gan ja wendan, tai viron verbissä minna : läks, jonka suomenkielinen tulkitsee helposti mennä- ja lähteä-verbien yhdistelmäksi.) Aoristivartalo on sattumalta molempien kreikan verbien tapauksessa samannäköinen kuin verbijuuri eli -μολ- ja -λαβ-.
Latinankielisenä esimerkkinä vastaavista ilmiöistä voitaisiin mainita verbijuuri tag-, josta saadaan nasaali-infiksillä preesensvartalo tang-, reduplikaatiolla eli kahdennuksella perfektivartalo tetig- ja t-päätteellä partisiippivartalo tact-, vaikka erilaiset äänteenmuutokset ovatkin hämärtäneet vartaloiden suhdetta juureen. Läpinäkyvämpänä esimerkkinä mainittakoon juuresta insue- johdettu preesensvartalo insuesc-, perfektivartalo insuev- ja partisiippivartalo insuet-. Käytännön kielenoppimisen kannalta verbijuuren käsite ei ole erityisen tarpeellinen (toisin kuin tietyin varauksin sanskritissa), vaan verbien teemamuodot voidaan opetella rimpsuina, tässä tapauksessa tango, tetigi, tactum, tangere ja insuesco, insuevi, insuetum, insuescere. Kreikassa vartalonmuodostus on jossain määrin läpinäkyvämpää kuin latinassa, mutta yleisempien verbien osalta voi ja kannattaa aluksi ainakin passiivisesti opetella sellaisia rimpsuja kuin βλώσκω, μολοῦμαι, ἔμολον, μέμβλωκα ja λαμβάνω, λήψομαι, ἔλαβον, εἴληφα, εἴλημμαι, ἐλήφθην.
Hyvä juttu. Lisäisin vielä, että hyvin usein suomen kielessä kreikan aoristi/preesens-vastakkainasettelua vastaa objektin sija. Kreikan tempuksillahan on varsinainen (osin) temporaalinen merkitys ainoastaan indikatiivissa, muissa tapaluokissa ero on puhtaasti aspektuaalinen.
VastaaPoistaEli siinä missä kreikka käyttää aoristivartaloa, suomen kielessä on usein akkusatiiviobjekti, kun taas preesensvastaloa vastaa usein partitiviiviobjekti (tai elatiivi, mikä ei taida olla varsinainen "objektin sija", mutta läheltä liippaa). Siteeraamassasi Ksenofon-pätkässä kääntäisin ἔλεγεν "kerrottuaan [asiasta]" kuten sinäkin, mutta ἀκούσαντες voisin kääntää (ainakin demonstraatiomielessä) kuultuaan [ASIAN]. (Ei niin, etteikö "kuultuaan asiasta" olisi täysin hyvä ja idiomaattinen suomennos.)
Kreikan suomalaiset oppimateriaalit taitavat enimmäkseen perustua ulkomaisiin esikuviin, enkä tiedä miten paljon niissä tuodaan esiin tätä vastaavuutta suomen kielen objektin sijan ja kreikan verbiaspektin välillä. Itseäni on ainakin suuresti auttanut, kun tämän ymmärsin, ja on ollut monesti ollut paljon helpompi ymmärtää vaikka miksi jossain kohtaa on vaikka imperfekti eikä aoristi, kun olen asiaa akkusatiivin/partitiivin kautta miettinyt.
Vielä esimerkki Odysseian 9. laulusta (ns. konatiivinen preesens):
ὦ φίλοι, Οὖτις με κτείνει δόλῳ οὐδὲ Βίηφιν.
"Ystävät, Eikukaan tappaa minua (=yrittää tappaa minut) juonella eikä voimalla."
Vrt. "mies ampui linnun/lintua".
Kiitos kommentista!
PoistaSuomenkielisistä kieliopeista taitaa ainoastaan Ἐπὶ οἴνοπα πόντον erikseen mainita, että aoristi- ja preesensvartalon välisen eron voi ilmaista suomeksi myös osa- ja kokonaisobjektilla. (Objektilla täydennettynä Κύριε ἐλέησον olisi varmaan ennemmin "herra armahda meidät" kuin "meitä".)
Kyseinen teos mainitsee aiheeseen liittyen myös, että "partisiippimuodot ovat ensi sijassa aspektimuotoja" ja että "ne eivät sinänsä ilmaise toiminnan aikaa, vaan sen luonnetta", mutta kuitenkin seuraavalla sivulla sanotaan, että "preesensin partisiipilla ilmaistaan pääverbiin nähden samanaikaista toimintaa ja aoristin partisiipilla pääverbiin nähden aikaisempaa toimintaa" (s. 83 - 84). Kaegi on samoilla linjoilla todeten, että partisiipit eivät ilmaise "an sich" aikamuotoa vaan teonlaatua (Aktionsart), mutta joutuu heti perään toteamaan, että tavallisesti preesens-, aoristi- ja futuuripartisiipit merkitsevät pääverbin kanssa saman- ja ennenaikaista ja myöhäisempaa tekemistä (§ 167). Bornemann-Rischille kyseessä on "näennäinen" aikamuoto (scheinbare relative Zeitstufe, § 220). Tästä kielioppitraditiosta jokseenkin poiketen Rijksbaron teoksessaan The Syntax and Semantics of the Verb in Classical Greek (3. painos, 2002) näyttäisi korostavan aspektivartaloiden (suhteellista) temporaalista merkitystä esimerkiksi puhuessaan partisiipeista "temporaalisina" määritteinä (temporal modifier, s. 122).
Sanoisin, että temporaalinen merkitys (aspektuaalisen ohella) aoristilla on, kuten sanot, indikatiivissa, mutta myös tässä käsitellyssä partisiipissa sekä infinitiivissä sanomista ja ajattelemista ilmaisevien verbien komplementteina. Aspekti ja tempus eivät tiettävästi ole indoeurooppalaisissa koskaan muodostaneet selkeitä paradigmaattisia kategorioita, ja tästä syntyvästä sekamelskasta kreikka on varsin "mukava" esimerkki. Voi olla, että perinteiset kieliopit esittävät asian turhan hankalasti. Ennen kuin toisin osoitetaan, en siis välttämättä näkisi tarpeelliseksi tässä yhteydessä erikseen korostaa aoristipartisiipin punktuaalista (tms.) merkitystä.
Aoristin inkohatiivisen merkityksen huomioon ottaen sotilaiden vihastumisen olisi kaiketi voinut ilmaista myös muodoilla ἐχαλέπηναν ja ὠργίσθησαν, mutta otteessa asiasta (tai asian!) kuulemista seuraavat tunnetilat on ilmaistu imperfekteillä ἐχαλέπαινον ja ὠργίζοντο. Koska pelkkä sotilaiden mielentilan kuvailevaisuus tuntuisi vähän laimealta, olen aistivani tässä immediatiivisen imperfektin merkitysvivahteen, joka viittaisi suuttumuksen välittömyyteen suhteessa asiasta kuulemiseen.
Aihetta sivuten aprillipäivän postauksessa siteeratussa gootinkielisessä esimerkissä (Mark. 14:12) kreikan (tässä tapauksessa ei-pleonastinen) aoristipartisiippi ἀπελθόντες on käännetty preesenspartisiipilla galeiþandans. On sinänsä mielenkiintoinen kysymys, onko tämä käännösratkaisu kuulostanut goottien korvaan luontevalta kielenkäytöltä, ja onko preesenspartisiipin ymmärretty viittaavan ilman muuta finiittiverbiä aikaisempaan tekemiseen.
Väittäisin silti, että aoristipartisiipin merkitys on ensisijaisesti punktuaalinen; se, että se on myös lähes aina temporaalinen ja ilmaisee anteriorisuutta johtuu siitä, että aoristipartisiippia on luontevaa käyttää tällaisessa kontekstissa. Mutta kuten sanot, kreikka on aikamoinen sekasotku, joten kun tätä tutkii liian pitkälle, päätyy toki väistämättä muna vs. kana -tyyppisiin ongelmiin...
PoistaPari esimerkkiä todisteeksi:
Ilias 2,167: βῆ δὲ κατ' Οὐλύμποιο καρήνων ἀΐξασα. Tämän Chantrainen homeerinen kielioppi kääntää suurin piirtein "hän laskeutui Olympoksen huipuilta yhdellä loikalla". ἀΐξασα ei ilmaise tekemistä, joka edeltää βῆ-verbiä, vaan on sen kanssa samanaikainen.
Varmaankin ἀποκριθεὶς εἶπεν tyyppisissä rakenteissa heprean vaikutus on taustalla, en väitä vastaan (enkä voisikaan, kun heprea on minulle täyttä hepreaa:). Mutta samankaltaista löytyy jo Homerokselta (ja varmaan muiltakin, mutta esimerkkini on Homerokselta, kun se on minulle tutuinta). Il. 12,257:
εὐξάμενος δ’ ἄρα εἶπεν ἰδὼν εἰς οὐρανὸν εὐρύν·
ἴστω νῦν Ζεὺς πρῶτα θεῶν ὕπατος καὶ ἄριστος
...
"Rukoillen hän sanoi katsahtaen/kääntäen katseensa avaraan taivaaseen: 'Olkoon Zeus todistajani...'"
εὐξάμενος ja ἰδὼν tuskin ilmaisevat εἶπεν-verbiä edeltävää tapahtumaa, vaan ovat sen kanssa samanaikasia. ἰδὼν ehkä kääntyisi "katsahtaen" (myös ingressiivinen "kääntäen katseensa" varmaan on mahdollinen), εὐξάμενος on vaikeampi, mutta arvelisin, että aoristi ikään kuin tiivistäen ilmaisee sen, että εἶπεν-verbiä seuraava puheakti muodostaa kokonaisuuden, joka on rukous, ja rukous on ikään kuin punktuaalinen kokonaisuus. Meniköhän vaikeaksi? Mutta ἀποκριθεὶς εἶπεν -rakenteessa on mielestäni samankaltainen ajatus; ehkäpä sen kääntäisi "lausui vastaukseksi"?
Rijksbaron kutsuu tällaista aoristipartisiippia nimellä "coincident", ks. s. 125 esimerkki 384, valitettavasti kuitenkaan käsittelemättä tätä sangen mielenkiintoista rakennetta sen tarkemmin...
Tulin juuri kiinnittäneeksi huomiota, että noissa Rijksbaronin mainitsemissa esimerkeissä partisiipista tavan määritteenä (modifier of manner) on se mielenkiintoinen piirre, että finiittiverbi on aina samasta aspektivartalosta kuin partisiippi (λῃζόμενοι ζῶσι, γράφουσι ... φέροντες ja koinsidentti ἀπώλεσεν ... εἰποῦσα), kuten myös siteeraamissasi Homeros-kohdissa (βῆ ... ἀΐξασα ja εὐξάμενος ... εἶπεν ἰδὼν). Löytyisiköhän näille attestoituja "minimipareja", joissa jompikumpi olisi eri vartalosta? Tämä voisi auttaa merkityksen hamottamisessa, vaikka tuskin tulkinnan yleisistä ongelmista siltikään päästäisiin.
PoistaKiistämättä mitenkään homeerisen kreikan arvoa synkronisen tutkimuksen kannalta homerokselta otettujen esimerkkien käytössä on tietysti se ongelma, että ne edustavat vanhempaa kielimuotoa, jossa formulat ja metriikka ovat hyvinkin voineet säilyttää sellaisia piirteitä, jotka eivät ole kirjallisten muistomerkkien ajan ihmisten kielitajun mukaisia. Vastaava pätee tietysti myös UT:n ja LXX:n kreikkaan. Käsitys ἀποκριθεὶς εἶπεν -tyypin seemiläisyydestä voidaan perustellusti haastaa, kun rakenne ei edes ole täysin muodollisesti ekvivalentti heprealaisen vastineensa kanssa.
En jostain syystä pysty kirjautumaan TLG:hen, vaikka tuskinpa asia ihan tältä istumalta muutenkaan ratkeaisi.
Tässäpä oikein herkullinen minimipari Homerokselta, jossa aoristin partisiippi (εὐξάμενός) + futuuri(ἐρέω)! Od. 14.462:
Poistaκέκλυθι νῦν, Εὔμαιε καὶ ἄλλοι πάντες ἑταῖροι,
εὐξάμενός τι ἔπος ἐρέω: οἶνος γὰρ ἀνώγει
"Kuulkaas kun vähän kerskuen kerron tarinan – viini näet pakottaa".
(Sama verbi εὔχομαι tarkoittaakin tässä "kerskua"! Alkuperäinen merkitys on varmaan jotain tyyliin "puhua juhlavasti")
Toki voi sanoa, että Homeros edustaa vanhaa kielimuotoa, mutta minusta aspektijärjestelmän osalta kreikka on muuttunut Homeroksen ja UT:n välillä hämmästyttävän vähän. Mutta huomasin, että perinteisempää kielioppiperinnettä edustava Smyth käsittelee näitä, ks. §1872 http://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.04.0007%3Asmythp%3D1872. Siellä on pari esimerkkiä Platonilta, mutta myös yksi Euripideeltä, jossa myös on finiittiverbi futuurissa ja partisiippi aoristissa: ἀπαλλαχθήσομαι βίου θανοῦσα "by dying I shall be delivered from life" E. Hipp. 356.
Luulen, että havaintosi on sikäli oikea, että on luontainen tendenssi, että finiittiverbi on samasta aspektivartalosta kuin partisiippi (näin myös esimerkit Platonilta Smythissä), ja nämä muut ovat harvinaisempia.
Mutta niin tai näin, minusta ei oikein voi välttyä siltä johtopäätökseltä, että alkeisoppikirjat vetävät vähän mutkia suoriksi, mikä on ymmärrettävää, koska "preesensin partisiipilla ilmaistaan pääverbiin nähden samanaikaista toimintaa ja aoristin partisiipilla pääverbiin nähden aikaisempaa toimintaa" pitää varmaan paikkaansa 99% tapauksissa. Mutta jos asia olisi todella näin yksinkertainen, en usko että äidinkieliset puhujat olisivat ikinä hyväksyneet ἀποκριθεὶς εἶπεν -tyyppistä ilmaisua pyhiin teksteihinsä, olkoonkin vaikka miten tankero käännöslaina toisesta pyhästä tekstistä.
Mielenkiintoinen esimerkki Homerokselta!
PoistaSmythinin siteeraamista esimerkeistä nostaisin esille kiinnostavan havainnon. Silloin, kun preesenspartisiippi kuvaa aikaisempaa tekemistä (kohta a 1), sen yhteydessä on täsmentävä adverbiaali (πρόσθεν, τότε, μέχρι τούτου), kuten on myös ensimmäisessä esimerkissä (ὕστερον) myöhempää kuvaavasta aoristista (kohta c 3). Jälkimmäisestä esimerkistä (οἱ τῶν τριάκοντα γενόμενοι) en olisi ihan varma, kuvaako (parenteettinen?) lisäys välttämättä κατηγόρουν-verbin kannalta myöhempää vai kenties puhetilanteen kannalta mennyttä.
Ajattelin Homeroksen arkaaisuuteen viitatessani tempus-aspektijärjestelmän (mahdollisia) semanttisia muutoksia yksittäisissä rakenteissa, esim. juuri tässä käsiteltävänä olevassa tapauksessa. Tempus kuitenkin on kiistatta merkityskategoria kreikassa, mitä osoittavat vähintäänkin imperfekti, aoristin indikatiivi ja futuuri. Partisiippien osalta voisi korpustutkimuksella falsifioida oletuksen temporaalisen merkityksen ensisijaisuudesta kielitajussa (historialliseen ensisijaisuuteen puuttumatta). Tämä varmaankin onnistuisi selvittämällä, onko olemassa tilastollisesti merkittävä määrä tapauksia, joissa aoristi kuvaa myöhempää tai preesens aikaisempaa ilman, että tätä merkitystä täydennetään lisäsanoilla. Kiinnostavin löytö olisi minimipari (etenkin klassisesta proosasta), jonka yhdessä jäsenessä finiittiverbiä aikaisempaa tekemistä ilmaistaisiin aoristipartisiipilla, toisessa preesenspartisiipilla.
Vanhat raamatunkäännökset ovat pääsääntöisesti aika tankerokielisiä, mutta ἀποκριθεὶς εἶπεν ei tosiaan ole ihan 1:1 käännöslaina. VT:n vanhan suomennoksen "vastasi ja sanoi" vastaa näemmä muodollisesti alkutekstiä paremmin. Kreikankielisessä partisiippi-ilmaisussa on siis varmaan vähintäänkin ripaus natiivia koinsidenttis-modaalista määritettä. Pääsin lopulta kirjautumaan TLG:hen, mutta harmikseni en löytänyt juuri tätä fraasia esikristillisestä kirjallisuudesta.
Ylipäänsä koinsidenttisyys näyttäisi rakentuvan sanojen leksikaalisen merkityksen perusteella. Paradigmaattisten kategorioiden merkityksiä voi yleiselläkin tasolla sumentaa yksittäisten verbien leksikaalinen aspekti eli se, mitä ainakin minä (toisin kuin Kaegi) olen tottunut kutsumaan nimellä "Aktionsart". Tähän liittyen joskus esperantonkurssilla pohdittiin, onko lumen "peittämä" vuori kovrata (passiivin preesenspartisiippi) vai kovrita (passiivin perfektipartisiippi), eli onko kovri-verbin ilmaisema peittäminen sellaista, joka tapahtuu vuoren mennessä lumen peittoon, vai sellaista, joka tapauhtuu vuoren ollessa peitossa.
"Jälkimmäisestä esimerkistä (οἱ τῶν τριάκοντα γενόμενοι) en olisi ihan varma, kuvaako (parenteettinen?) lisäys välttämättä κατηγόρουν-verbin kannalta myöhempää vai kenties puhetilanteen kannalta mennyttä."
PoistaOlen samaa mieltä. Tässä tapauksessa varmaan vastaus on sekä-että, mutta jälkimmäisen ehdon täyttyminen on edellytys sille, että ensimmäinenkin voi täyttyä.
"Partisiippien osalta voisi korpustutkimuksella falsifioida oletuksen temporaalisen merkityksen ensisijaisuudesta kielitajussa (historialliseen ensisijaisuuteen puuttumatta). Tämä varmaankin onnistuisi selvittämällä, onko olemassa tilastollisesti merkittävä määrä tapauksia, joissa aoristi kuvaa myöhempää tai preesens aikaisempaa ilman, että tätä merkitystä täydennetään lisäsanoilla."
Tästä olen vähän eri mieltä. Kun kerran aoristipartisiippi kuvaa luonnostaan punktuaalista, käytännössä siis loppuun suoritettua toimintaa, on vaikea nähdä tilannetta, jossa se ihan yksinään kuvaisi finiittiverbiään myöhempää tilannetta, eikä minusta tällaisen löytyminen ole edellytys falsifioinnille. Pikemminkin minusta falsifiointiin riittää se, että ylipäänsä löytyy tilanteita, joissa aspektuaalinen selitys toimii paremmin kuin temporaalinen. Vastaavasti oletuksen partisiipin aspektuaalisen merkityksen ensisijaisuudesta voisi falsifioimalla etsimällä esimerkkejä, joissa temporaalinen selitys toimii paremmin. (Onko niitä?) Käytännössä toki näissä järjestelmissä/selitysmalleissa (tempus- vs. aspektijärjestelmä) on huomattavasti päällekkäisyyttä, ja useimmissa tapauksissa molemmat selitykset toimivat; voin hyvin kuvitella, että diakronisesti yksi järjestelmä muuttuu vähitellen toiseksi, joskaan näin ei käsittääkseni kreikan tapauksessa ainakaan antiikin aikana tapahtunut. Nyt siis jätetään tuo sekamelska, jota indikatiiviksi kutsutaan, toistaiseksi pois laskuista... (Miten muuten nykykreikassa?) Emme muuten ole edes maininneet gnoomista aorista, joka vasta onkin kummajainen!
Mieleeni tuli jännä koinsidentti partisiippi, johon joskus törmäsin Aristofaneella, ja katsoessani LSJ:stä ἀνύω 'saattaa loppuun' (s.v. ἀνύω II.2.) löysin koko liudan esimerkkejä, joissa aoristin partiippi liittyy finiittiverbiin joko aoristi- tai preesensvartalossa. Esim.
Ar.Nu.181 ἄνοιγ’, ἄνοιγ’ ἀνύσας "Avaa, avaa äkkiä!"
Puhuit koinsidenttisyyden rakentumisesta leksikaalisesta merkityksestä ja varmaan tässäkin se on keskeinen. Luulisin, että tässä ja useassa muussa Aristofaneen esimerkissä ἀνύσας tarkoittaa suurin piirtein "niin kuin olis jo!".
Esperantoesimerkki oli kovin mielenkiintoinen. Se hyvä muistutus siitä, että suomen agenttipartisiippi ("peittämä") ei tosiaankaan ole mikään eurooppalaisten kielten past participle tai participe passé, vaikka varmaan kielenkäytössämme on tapahtunut huomattavasti konvergenssia kohti "vastaavia" eurooppalaisten kielten muotoja. Veikkaan, että moni tilanne, jossa tätä muotoa nykyään suomessa käytetään, olisi särähtänyt suomalaiseen korvaan parisataa vuotta sitten. Vrt. joku "hän oli pakotettu lähtemään", joka edelleen särähtää. Ja onpahan tuo myös muistutus siitä, että esperantoa voisi melkein pitää indoeurooppalaisena kielenä Länsi-Euroopasta!
Oletuksen voi toki falsifioida myös tekemällä vastaoletuksen, joka todistetaan oikeaksi (~ jota ei onnistuta todistamaan vääräksi). En siis tarkoittanut, että mainitsemieni laisten tapausten löytäminen olisi *edellytys* falsifioinnille, mutta kirjaimellisimmin tulkittuna puhtaasti aspekteihin perustuva järjestelmä tuntuisi ennustavan sellaisten olemassaolon. Semanttisesti on mielestäni mahdollista, että menneisyydessä tapahtunut teko, jonka jälkeen tapahtuu jotain muuta, on joko punktuaalinen tai duratiivinen: suomeksi ainakin jotain tämän tapaista voidaan ilmaista jo mainitulla objektin sijalla, esim. "hakattuaan häntä" vs. "hakattuaan hänet". Jos näin tapahtuvaa erottelua ei voida kreikassa osoittaa, voi syy tietysti olla aoristiivartalon aspektisemantiikassa, joka ei käytännössä kuitenkaan loogisesti salli moista, tai sitten aspektivartalon semantiikasta johtuvassa temporaalisessa merkityksessä (tai jossain muussa). Tässä varmaan päästään nopeasti pyörimään kehää! Lisäksi on tietysti "vaarana" se, että tuotamme hirveästi tekstiä olematta varsinaisesti eri mieltä.
PoistaVaikka synkronisen kielenkuvauksen osalta asialla ei pitäisi olla merkitystä, on historiallinen ulottuvuus aspektivartaloiden(kin) tapauksessa vähintäänkin kiinnostava. Historiallisesti sekundaaripäätteet ovat nimittäin primaarisia ja primaaripäätteet sekundaarisia eli tunnusmerkillisempiä, ts. jälkimmäisten *-i (sanskritissa ero on läpinäkyvämpi kuin kreikassa) on jonkinlainen meneillään olevuuden tunnus. Lisäksi juuri niissä kreikan muodoissa, jotka eittämättä merkitsevät tempusta, eli imperfektissä ja aoristin indikatiivissa (ja useimmiten pluskvamperfektissä) on augmentti, joka tosin homeerisessa kreikassa toisinaan puuttuu ilman, että sillä (ainakaan tietääkseni) on semanttista vaikutusta. En ole ihan varma, mitä tästä kaikesta (ja gnoomisesta aoristista) pitäisi ajatella, mutta kun tähän liitetään laajemmalla katsantokannalla historiallisten muotojen käyttäytyminen eri kielissä (esim. kaikkien menneen ajan finiittimuotojen paitsi reduplikoidun perfektin katoaminen germaanisissa kielissä ja mm. sigmaattisen aoristin ja reduplikoidun perfektin yhteenlankeaminen latinassa), ollaan ihan mielenkiintoisten asioiden äärellä, siis mitä eri taivutuskategorioiden muuttuviin merkityksiin tulee.
Joo, tosiaan on "vaarana" tuottaa paljon tekstiä olematta oleellisesti eri mieltä. Itselläni ei ole tarpeeksi laajempaa vertailupohjaa aspektijärjestelmällä varustetuista kielistä, että voisin tosissani väitellä asiasta...
Poista"Hakattuaan häntä": Tämä on siitä hankala, että suomen kielessä voidaan kikkailla tässä kahdella eri oppositiolla yhtä aikaa: objektin sijavalinnalla on aspektuaalinen merkitys, kun taas lauseenvastikkeella on temporaalinen merkitys (hakattuaan vs. hakatessaan). En nyt äkkiseltään keksi, miten kreikka pystyisi vastaavaan, paitsi lisäämällä adverbin tms.
Mietin tätä aika lailla ja päädyin sotkemaan tähän vielä perfektin. En kylläkään ole tästä ollenkaan varma, mutta ainakin alkuun ajattelin, että κόπτω-verbin perfektipartisiipin κεκοπὼς merkitys saattaisi olla ainakin lähempänä kuin vastaava aoristi.
(Od. 18.334-6)
μή τίς τοι τάχα Ἴρου ἀμείνων ἄλλος ἀναστῇ,
ὅς τίς σ᾽ ἀμφὶ κάρη κεκοπὼς χερσὶ στιβαρῇσι
δώματος ἐκπέμψῃσι, φορύξας αἵματι πολλῷ.
"[Varo,] ettei kohta pystyyn nouse joku Irosta parempi mies, joka hakattuaan sinua (?) ympäri päätä vahvoilla käsillään lähettää sinut ulos talosta tahrittuaan sinut runsaaseen vereen."
En ole täysin varma, miten merkitys muuttuisi, jos κεκοπὼς vaihdettaisiin aoristin partisiippiin. Voisi luulla, että perfekti pikemmin kuin aoristi loisi mielikuvan kestoltaan epämääräisestä toiminnasta (tyyliin "hakattuaan häntä sen verran kun tuntui hyvältä"), mutta perfektin nyansseja on usein aika vaikea ymmärtää, kun sille tuntuu rönsyillen niin paljon erilaisia merkityksiä.
Chantraine kuitenkin homeerisessa kieliopissaan (2. osa, s. 199 (1. laitoksessa), §296) pitää tätä ja joitain muita väkivallan tekemiseen liittyviä perfektimuotoja "resultatiivisina", eli sellaisina, jotka ilmaisevat objektin kohdistuvaa lopputulosta. Tämä resultatiivinen perfekti olisi sitten myöhemmässä kreikassa kehittynyt eräänlaiseksi emfaattiseksi aoristiksi. Tämä on hieman hämärää, joten lainaan suoraan "[...]parfait dit "résultatif", qui exprime non l'état du sujet, mais le résultat qui porte sur l'objet et qui finira, au cours de l'histoire du grec, à équivaloir à peu près à un aoriste emphatique".
Jos siis olen ollenkaan ymmärtänyt Chantrainea, hänen tulkintansa mukaan κεκοπὼς tarkoittaa suunnilleen (vähän liioitellen) "hakattuaan sinua niin, että olet saanut kunnolla turpaan", eli objektiin kohdistuva tulos korostuu.
Ehkä selvempi esimerkki:
Od. 16.456 ῥάβδῳ πεπληγυῖα πάλιν ποίησε γέροντα
"Sauvallaan iskemällä hän muutti tämän vanhukseksi jälleen."
Chantrainen mukaan perfekti πεπληγυῖα kuvaa eleen pysyvää, maagista vaikutusta.
Asiaa pohdittuani olen tullut tulokseen, että κεκοπὼς tuskin tuo samanlaista nyanssia kuin "hakattuani häntä", mutta tulipahan luettua jotain sitäkin mielenkiintoisempaa.
Gnoomisista aoristeista lyhyesti: Homeroksella temporaalinen augmentti ei tosiaan ole pakollinen, eikä tuo mitään selvää semanttista vaikutusta (vaikka tästä kai vähän joku voi kiistellä). Mutta minusta yllättävää on se, että nimenomaan gnoomisista aoristeista se harvoin puuttuu, paljon harvemmin kuin muista. Intuitiivisesti luulisi, että tilanne olisi päinvastainen, kun gnoominen aoristi ilmaisee yleistä totuutta eikä menneessä ajassa tapahtunutta. Hämmentävää. Olen ajatellut että gnoominen aoristi on jonkinlainen fossiili, mutta en tiedä. Siitäkin kai kiistellään, onko temporaalisen augmentin poisjättäminen Homeroksella verrattain tuore innovaatio vai arkaismi.
Mielenkiintoisia esimerkkejä! Pahoittelen hidasta reaktiotani, josta syytän kiireitä, enkä nytkään valitettavasti ehdi enempää jatkaa aiheesta, mutta ehkä toisella kertaa!
Poistaἔλεγεν "kerrottuaan [asiasta]" piti olla "kertoi [asiasta]"
VastaaPoistaTodella mielenkiintoista pohdintaa ja jänniä kysymyksiä! Näihin asioihin minun täytyy löytää aikaa joskus perehtyä. Sanon tässä vain sen seikan, mikä saattaa olla jo tuttu, että augmenttihan löytyy sanskritista ja muinaispersiasta, mutta ei viimeksi mainitun lähisukukielestä avestasta. Minusta tämä on outoa ja huomionarvoista; koko avestan korpuksesta ei löydy ainoatakaan augmenttia. Hmmm...
VastaaPoista(Jäin hetkeksi ihmettelemään aksentuaatiota λαβέ, mutta sitten hoksasin [Probert s. 42], että se on näitä imperatiivipoikkeuksia, ja vieläpä attikan erikoisuus.)
VastaaPoistaYllättäen tajusin, että kuuluisa lause λάθε βιώσας on aivan vastaavanrakenteinen fraasille μολὼν λαβέ (aoristin imperatiivi + aoristin partisiippi appositiona): suomen kannalta verbin βιοῦν tulisi olla imperatiivissa ja verbin λανθάνειν sopivassa infiniittimuodossa. Mikähän olisi tälle "formaalisti ekvivalentti kökkökäännös"? 'Mene piiloon elämäsi [niin] viettäen'? Totaaliobjekti "elämäsi" on tuossa minulla siis akkusatiivissa eikä partitiivissa, kuten oli puhetta.
(Verbillä λανθάνειν on muuten preesensvartalossa samat nasaali-infiksi ja -αν-suffiksi kuten λαμβάνειν-verbillä.)
Tosiaan! Tuossa voisi kaiketi nähdä gnoomisen aspektin ainakin imperatiivissa ellei peräti partisiipissakin.
PoistaVai esiintyykö gnoominen aoristi vain indikatiivissa? Sananlaskumainen lause toki joka tapauksessa on. Ei-indikatiivisenahan lause ei jo sinänsä varsinaisesti viittaa menneeseen.
Poista