Aina silloin tällöin jostakin nykykielestä puhutaan "vanhempana" tai "nuorempana" kuin jokin muu kieli. Samoin kysymys siitä, mikä on kaikista "vanhin" kieli, ei ole mitenkään tavaton. Silloin tällöin olen pysähtynyt pohtimaan, mitä tällöin oikeastaan tarkoitetaan. Sivusin aihetta jo kirjoittaessani kveenistä, mutta tässä kirjoituksessa pyrin kootusti tuomaan esille joitain näistä pohdinnoista. Huomautan heti alkuun, että kyse ei ole oikeasti minkäänlaisesta ongelmasta, johon tulisi löytää ratkaisu.
Mikäli kielen ajatellaan ikääntyvän kuin ihminen, on esimerkiksi ruotsin kieli 1900-luvulla tietysti vanhempi kuin mitä se oli 1300-luvulla. Kuitenkin 1400-luvun ruotsia nimitetään nuoremmaksi muinaisruotsiksi ja 1200-luvun ruotsia vanhemmaksi muinaisruotsiksi. Tämä on perusteltavissa sillä, että konkreettiset kielelliset muistomerkit 1200-luvulta ovat vanhempia kuin 1400-luvulta peräisin olevat, ja onhan tämä on lähellä arkikielistä käyttöä, kun puhutaan vaikkapa vanhemmista ja uudemmista vuosimalleista. Itsekin pidän täysin luontevana nimittää varhaislatinaa klassista latinaa "vanhemmaksi". Tyylikkäämpää olisi puhua "varhaisemmasta" ja "myöhäisemmästä". Sivumennen sanottakoon, että englanninkielinen nimitys Old Latin ja saksankielinen Altlatein kääntyisivät johdonmukaisesti suomeksi "muinaislatinaksi", mutta tämä nimitys ei tietääkseni ole käytössä.
Nykykielten tapauksessa tilanne on kuitenkin ongelmallinen. Jos kieli on säilyttänyt verrattain arkaaisia piirteitä, sitä helposti sanotaan vanhaksi (kuten liettuaa, islantia ja suomea), mutta eihän ihmisiäkään sanota vanhoiksi sillä perusteella, että he näyttävät nuorilta. Selkeintä olisi tietysti se, että kielen ikä voitaisiin laskea siitä hetkestä, kun se on syntynyt, samalla tavalla kuin rakennuksen ikä lasketaan sen valmistumisesta tai ihmisen ikä hänen syntymästään. Mutta milloin kieli syntyy?
Ihminen on koko ikänsä (ainakin juridisesti) sama henkilö, mutta kielten tapauksessa on ihan järkevää ajatella, että italia on eri kieli kuin latina ja ruotsi eri kieli kuin kantaindoeurooppa, vaikka historiallisesti katsottuna kyse on tavallaan "saman" kielen eri kehitysvaiheista. (Hieman tätä "samuutta" sivuten olen joskus Kansallismuseossa pohtinut, mikä oikeastaan on se "Suomi", jonka historia ulottuu jääkauden päättymisestä nykypäivään.)
Kielen historiallista muuttumista voidaan verrata kielen alueelliseen vaihteluun siinä mielessä, että rajanvetojen ongelmat ovat hyvin samantyyppisiä. Jos kielimuodot erotellaan eri kieliksi sillä perusteella, että niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan (tai kirjoitettua kieltä) ilman eri opintoja, olisi keskienglanti eri kieli kuin nykyenglanti siitäkin huolimatta, että raja olisi mahdotonta vetää mihinkään yksiselitteiseen paikkaan. (Nyky)englannin voisi katsoa "syntyneen" joka tapauksessa tällä logiikalla vasta joskus 1400-luvun lopulla. Nykyislantia taas voisi ymmärrettävyyskriteerillä pitää suorastaan samana kielenä kuin viikinkiaikaan puhuttua muinaisislantia (muinaisskandinaavia), mutta tuntuisi hassulta, että englanti olisi islantia "nuorempi" kieli siksi, että se on syystä tai toisesta muuttunut eli ikääntynyt enemmän.
Koska ymmärrettävyyskriteeri ei mahdollista minkään tietyn ajallisen hetken määrittelyä uuden kielimuodon syntymiselle, olisi asteikon kuitenkin oltava portaaton eli sumea: mitä enemmän muutoksia, sitä enemmän uusi kieli. Tällöin (muut piirteet unohtaen) amerikanenglanti olisi standardimuodossaan brittienglantia "vanhempi" vaikkapa siksi, että se on säilyttänyt vokaalinjälkeisen r-äänteen. Muutosten määrää on tietysti melko vaikea objektiivisesti mitata muuten kuin summittaisesti arvioiden. (Käsittelen glottokronologiaa toisella kertaa, jos käsittelen.)
Koska korkea ikä tuo usein ihmisillekin arvokkuutta ja kunnioitusta, voidaan jonkun kielimuodon oletetulla vanhuudella pyrkiä osoittamaan, että se on jotain enemmän kuin "vain murre", kuten edellä mainitun kveenin tapauksessa. Kuten kveenin yhteydessä mainitsin, on eräs mahdollinen syntyhetken määritelmä se, kun kieltä aletaan kirjoittaa. Kielisovinismista kirjoittaessani tulin maininneeksi, että kieliä ei yleensä pidetä hyvinä tai huonoina kielensisäisin vaan -ulkoisin perustein, vaikka hyvinä pidettyjä kieliä yleensä kehutaan myös niiden rakennepiirteistä.
Kielen välinearvo on aina hyvin tilannekohtaista, mutta kirjakielen korkea ikä voi liittyä ainakin yleisellä tasolla sen käytön runsauteen, jonka voidaan katsoa kohottavan kielen käyttöarvoa kahdesta syystä. Ensinnäkin, mikäli jollain kielellä on kirjoitettu paljon eri aloilta, on kyseisessä kielessä luultavasti olemassa vakiintunut sanasto ja muut ilmaisukeinot, joilla käsitellä valtavaa erilaisten asioiden kirjoa ilman, että terminologiaa tarvitsee jatkuvasti keksiä (lainata, muodostaa, selittää) itse. Toiseksi, mikäli jollakin kielellä on kirjoitettu kauan ja paljon, tarjoaa kyseinen kieli sitä osaavalle pääsyn valtavaan määrään tietoa eri aloilta. Mikäli kieli on vielä pysynyt niin samanlaisena, että vanhoja tekstejä pystyy lukemaan ilman eri opintoja, tarjoutuu kieltä osaavalle materiaalin määrän ja aiheiden kirjon lisäksi ajallinen ulottuvuus. Latina toimi pitkään Euroopassa tällaisena yleiskielenä, etenkin siihen aikaan, kun antiikin klassikoista vielä opiskeltiin (pseudo)tieteellistä tietoa.
Latinan itäisempi vastine oli kreikka, joka mainitaan usein vanhimmaksi kieleksi, sillä sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat peräisin toisen esikristillisen vuosituhannen jälkipuoliskolta. Tältä ajalta säilyneiden varastokirjanpitoa ja vastaavia aiheita käsittelevien laattojen lineaari-B-kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut tekstit ovat kuitenkin suunnilleen yhtä paljon (nyky)kreikkaa kuin Gallehusin kultatorvien riimukaiverrukset tanskaa.
Tästä päästäänkin lohkeamisajoitusperiaatteen ongelmaan. Jos yksinkertaisuuden vuoksi ajatusleikkinä kuvitellaan, että kielen historiaa voitaisiin kuvata vain yhden lekseemin historiaa tarkastelemalla, voitaisiin kreikan historia typistää mykeneläisen kreikan sanaan 𐀐𐀨 ke-ra[s], muinaiskreikan muotoon κέρας ja nykykreikan sanaan κέρατο. Koska tämä sarvea merkitsevä sana ei ole aivan hirveästi muuttunut historian saatossa, voidaan ajatella, että kyse on samasta sanasta ja siten - tämän esimerkin puitteissa - samasta kielestä. Vastaavasti tanskan historia voitaisiin tiivistää riimuskandinaaviseen sanaan ᚷᚨᛊᛏᛁᛉ gastiʀ, muinaisskandinaavin sanaan gestr ja nykytanskan sanaan gæst. Jos tämä olisi kaikki käytössä oleva tieto, vaikuttaisi tanskan historia hyvin samankaltaiselta kuin kreikan, etenkin jos ei oteta huomioon attestoitujen muotojen ajoituksia: kumpikin kieli on edennyt yhdestä pisteestä toiseen muutaman muutoksen kautta.
Tanskan lisäksi on kuitenkin olemassa muitakin pohjoisgermaanisia kieliä, esimerkiksi islanti, jonka historia jakaa tanskan kanssa kaksi ensiksi mainittua muotoa päätyen sitten nykyislantilaiseen muotoon gestur. Vasta muinaisskandinaavin jälkeen voidaan siis puhua erillisestä tanskan tai islannin kielestä, mutta olisi kuitenkin hassua ajatella, että tanskan kieltä jotenkin nuorentaisi se, että on olemassa myös islannin kieli.
Jatkaakseni tämän äärimmäisen yksinkertaistavan esimerkin parissa palaan ylempänä käsittelemääni arkaaisuuskriteeriin. Jos islannin ja tanskan muotoja gestur ja gæst verrataan muinaisskandinaavin muotoon gestr, havaitaan tanskan menettäneen yksikön nominatiivin päätteen -r, kun taas islanti on vain lisännyt sen edelle epenteettisen vokaalin u. Koska islanti on täten kuitenkin lähempänä yhteistä muinaismuotoa, on houkuttelevaa ajatella, että islanti edustaa vanhempaa runkoa, josta tanska on jossain vaiheessa alkanut kasvaa erilleen. Kielenulkoinen historia huomioon ottaen tämä tuntuisi hassulta, sillä Islanti on asutettu mantereelta päin ja muodostanut oman, eristyneen taskunsa, jossa se on ollut suojassa mantereen länsi- ja itäskandinaavisten kielimuotojen tasoittumiselta nykyiseksi mannerskandinaaviksi.
Mitä sanaa sitten käytetäänkin verrattaessa liettuaa latviaan tai goottia nykysaksaan, on pääasia se, että sekä sanan käyttäjä että kuulija ymmärtävät, mistä on kyse. On myös tärkeä muistaa, että ammattikielessä käytetyt termit eivät aina tarkoita samaa kuin vastaavat sanat arkikielessä: esimerkiksi matematiikan alaan kuuluva kaaosteoria ei varsinaisesti ennusta, että dinosaurukset välttämättä pakenevat ja alkavat syödä ihmisiä, mikäli niitä kloonataan eläintarhan tarpeisiin. Vaikka terminologian johdonmukaisuudella on mahdollista edesauttaa erikoisalatiedon välittymistä (esimerkkinä välillä kiihkeitäkin tunteita herättävät eläin- ja kasvilajien nimet ja tietysti gluteiini), voi tosiasioista johdettavia vääriä johtopäätöksiä estää lopulta vain lisäämällä tietoa yleensä.
Mikäli kielen ajatellaan ikääntyvän kuin ihminen, on esimerkiksi ruotsin kieli 1900-luvulla tietysti vanhempi kuin mitä se oli 1300-luvulla. Kuitenkin 1400-luvun ruotsia nimitetään nuoremmaksi muinaisruotsiksi ja 1200-luvun ruotsia vanhemmaksi muinaisruotsiksi. Tämä on perusteltavissa sillä, että konkreettiset kielelliset muistomerkit 1200-luvulta ovat vanhempia kuin 1400-luvulta peräisin olevat, ja onhan tämä on lähellä arkikielistä käyttöä, kun puhutaan vaikkapa vanhemmista ja uudemmista vuosimalleista. Itsekin pidän täysin luontevana nimittää varhaislatinaa klassista latinaa "vanhemmaksi". Tyylikkäämpää olisi puhua "varhaisemmasta" ja "myöhäisemmästä". Sivumennen sanottakoon, että englanninkielinen nimitys Old Latin ja saksankielinen Altlatein kääntyisivät johdonmukaisesti suomeksi "muinaislatinaksi", mutta tämä nimitys ei tietääkseni ole käytössä.
Nykykielten tapauksessa tilanne on kuitenkin ongelmallinen. Jos kieli on säilyttänyt verrattain arkaaisia piirteitä, sitä helposti sanotaan vanhaksi (kuten liettuaa, islantia ja suomea), mutta eihän ihmisiäkään sanota vanhoiksi sillä perusteella, että he näyttävät nuorilta. Selkeintä olisi tietysti se, että kielen ikä voitaisiin laskea siitä hetkestä, kun se on syntynyt, samalla tavalla kuin rakennuksen ikä lasketaan sen valmistumisesta tai ihmisen ikä hänen syntymästään. Mutta milloin kieli syntyy?
Ihminen on koko ikänsä (ainakin juridisesti) sama henkilö, mutta kielten tapauksessa on ihan järkevää ajatella, että italia on eri kieli kuin latina ja ruotsi eri kieli kuin kantaindoeurooppa, vaikka historiallisesti katsottuna kyse on tavallaan "saman" kielen eri kehitysvaiheista. (Hieman tätä "samuutta" sivuten olen joskus Kansallismuseossa pohtinut, mikä oikeastaan on se "Suomi", jonka historia ulottuu jääkauden päättymisestä nykypäivään.)
Kielen historiallista muuttumista voidaan verrata kielen alueelliseen vaihteluun siinä mielessä, että rajanvetojen ongelmat ovat hyvin samantyyppisiä. Jos kielimuodot erotellaan eri kieliksi sillä perusteella, että niiden puhujat eivät ymmärrä toisiaan (tai kirjoitettua kieltä) ilman eri opintoja, olisi keskienglanti eri kieli kuin nykyenglanti siitäkin huolimatta, että raja olisi mahdotonta vetää mihinkään yksiselitteiseen paikkaan. (Nyky)englannin voisi katsoa "syntyneen" joka tapauksessa tällä logiikalla vasta joskus 1400-luvun lopulla. Nykyislantia taas voisi ymmärrettävyyskriteerillä pitää suorastaan samana kielenä kuin viikinkiaikaan puhuttua muinaisislantia (muinaisskandinaavia), mutta tuntuisi hassulta, että englanti olisi islantia "nuorempi" kieli siksi, että se on syystä tai toisesta muuttunut eli ikääntynyt enemmän.
Koska ymmärrettävyyskriteeri ei mahdollista minkään tietyn ajallisen hetken määrittelyä uuden kielimuodon syntymiselle, olisi asteikon kuitenkin oltava portaaton eli sumea: mitä enemmän muutoksia, sitä enemmän uusi kieli. Tällöin (muut piirteet unohtaen) amerikanenglanti olisi standardimuodossaan brittienglantia "vanhempi" vaikkapa siksi, että se on säilyttänyt vokaalinjälkeisen r-äänteen. Muutosten määrää on tietysti melko vaikea objektiivisesti mitata muuten kuin summittaisesti arvioiden. (Käsittelen glottokronologiaa toisella kertaa, jos käsittelen.)
Koska korkea ikä tuo usein ihmisillekin arvokkuutta ja kunnioitusta, voidaan jonkun kielimuodon oletetulla vanhuudella pyrkiä osoittamaan, että se on jotain enemmän kuin "vain murre", kuten edellä mainitun kveenin tapauksessa. Kuten kveenin yhteydessä mainitsin, on eräs mahdollinen syntyhetken määritelmä se, kun kieltä aletaan kirjoittaa. Kielisovinismista kirjoittaessani tulin maininneeksi, että kieliä ei yleensä pidetä hyvinä tai huonoina kielensisäisin vaan -ulkoisin perustein, vaikka hyvinä pidettyjä kieliä yleensä kehutaan myös niiden rakennepiirteistä.
Kielen välinearvo on aina hyvin tilannekohtaista, mutta kirjakielen korkea ikä voi liittyä ainakin yleisellä tasolla sen käytön runsauteen, jonka voidaan katsoa kohottavan kielen käyttöarvoa kahdesta syystä. Ensinnäkin, mikäli jollain kielellä on kirjoitettu paljon eri aloilta, on kyseisessä kielessä luultavasti olemassa vakiintunut sanasto ja muut ilmaisukeinot, joilla käsitellä valtavaa erilaisten asioiden kirjoa ilman, että terminologiaa tarvitsee jatkuvasti keksiä (lainata, muodostaa, selittää) itse. Toiseksi, mikäli jollakin kielellä on kirjoitettu kauan ja paljon, tarjoaa kyseinen kieli sitä osaavalle pääsyn valtavaan määrään tietoa eri aloilta. Mikäli kieli on vielä pysynyt niin samanlaisena, että vanhoja tekstejä pystyy lukemaan ilman eri opintoja, tarjoutuu kieltä osaavalle materiaalin määrän ja aiheiden kirjon lisäksi ajallinen ulottuvuus. Latina toimi pitkään Euroopassa tällaisena yleiskielenä, etenkin siihen aikaan, kun antiikin klassikoista vielä opiskeltiin (pseudo)tieteellistä tietoa.
Latinan itäisempi vastine oli kreikka, joka mainitaan usein vanhimmaksi kieleksi, sillä sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat peräisin toisen esikristillisen vuosituhannen jälkipuoliskolta. Tältä ajalta säilyneiden varastokirjanpitoa ja vastaavia aiheita käsittelevien laattojen lineaari-B-kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut tekstit ovat kuitenkin suunnilleen yhtä paljon (nyky)kreikkaa kuin Gallehusin kultatorvien riimukaiverrukset tanskaa.
Tästä päästäänkin lohkeamisajoitusperiaatteen ongelmaan. Jos yksinkertaisuuden vuoksi ajatusleikkinä kuvitellaan, että kielen historiaa voitaisiin kuvata vain yhden lekseemin historiaa tarkastelemalla, voitaisiin kreikan historia typistää mykeneläisen kreikan sanaan 𐀐𐀨 ke-ra[s], muinaiskreikan muotoon κέρας ja nykykreikan sanaan κέρατο. Koska tämä sarvea merkitsevä sana ei ole aivan hirveästi muuttunut historian saatossa, voidaan ajatella, että kyse on samasta sanasta ja siten - tämän esimerkin puitteissa - samasta kielestä. Vastaavasti tanskan historia voitaisiin tiivistää riimuskandinaaviseen sanaan ᚷᚨᛊᛏᛁᛉ gastiʀ, muinaisskandinaavin sanaan gestr ja nykytanskan sanaan gæst. Jos tämä olisi kaikki käytössä oleva tieto, vaikuttaisi tanskan historia hyvin samankaltaiselta kuin kreikan, etenkin jos ei oteta huomioon attestoitujen muotojen ajoituksia: kumpikin kieli on edennyt yhdestä pisteestä toiseen muutaman muutoksen kautta.
 |
| Keras. |
Jatkaakseni tämän äärimmäisen yksinkertaistavan esimerkin parissa palaan ylempänä käsittelemääni arkaaisuuskriteeriin. Jos islannin ja tanskan muotoja gestur ja gæst verrataan muinaisskandinaavin muotoon gestr, havaitaan tanskan menettäneen yksikön nominatiivin päätteen -r, kun taas islanti on vain lisännyt sen edelle epenteettisen vokaalin u. Koska islanti on täten kuitenkin lähempänä yhteistä muinaismuotoa, on houkuttelevaa ajatella, että islanti edustaa vanhempaa runkoa, josta tanska on jossain vaiheessa alkanut kasvaa erilleen. Kielenulkoinen historia huomioon ottaen tämä tuntuisi hassulta, sillä Islanti on asutettu mantereelta päin ja muodostanut oman, eristyneen taskunsa, jossa se on ollut suojassa mantereen länsi- ja itäskandinaavisten kielimuotojen tasoittumiselta nykyiseksi mannerskandinaaviksi.
Mitä sanaa sitten käytetäänkin verrattaessa liettuaa latviaan tai goottia nykysaksaan, on pääasia se, että sekä sanan käyttäjä että kuulija ymmärtävät, mistä on kyse. On myös tärkeä muistaa, että ammattikielessä käytetyt termit eivät aina tarkoita samaa kuin vastaavat sanat arkikielessä: esimerkiksi matematiikan alaan kuuluva kaaosteoria ei varsinaisesti ennusta, että dinosaurukset välttämättä pakenevat ja alkavat syödä ihmisiä, mikäli niitä kloonataan eläintarhan tarpeisiin. Vaikka terminologian johdonmukaisuudella on mahdollista edesauttaa erikoisalatiedon välittymistä (esimerkkinä välillä kiihkeitäkin tunteita herättävät eläin- ja kasvilajien nimet ja tietysti gluteiini), voi tosiasioista johdettavia vääriä johtopäätöksiä estää lopulta vain lisäämällä tietoa yleensä.
Aivan sattumalta tuli vastaan Wikipediassa: "Schon gewusst? Bairisch ist älter als Hochdeutsch. Während die deutsche Schriftsprache erst im 15./16. Jh. entstanden ist, finden sich die ältesten altbairischen Texte schon im 8. Jahrhundert."
VastaaPoistaOijoi... MTV: 10 vanhinta kieltä, joita edelleen puhutaan maailmalla – ja suomen kieli on yksi niistä. Toimittaja on sentään (luultavasti vahingossa) korjannut alkuperäisessä jutussa olleen *kuningaz-sanaa koskeneen virheen.
VastaaPoista