Ns. pakkoruotsista, osa 3

Pakkoruotsin vastustaminen on tympeää. Riippumatta siitä, miten asiallisesti ja perusteellisesti jokin argumentti lytätään, ponnahtaa se taas hetken päästä jostakin esiin käytännössä täysin samassa muodossa kuin ennenkin. Pakkoruotsiaiheesta olen pöhissyt aikaisemminkin, ja tämänkertaisen kirjoituksen varsinainen inspiraatio on Helsingin yliopiston joulukuinen uutinen "Koululaiset eivät opiskele kieliä vapaaehtoisesti." Kuvateksti (ingressi?) liittää otsikon pakkoruotsiaiheeseen:

Kansalaisaloitteesta uutta virtaa saanut pakkoruotsikeskustelu harmittaa kieliprofessoreita. Pohjoismainen yhteistyö vahvistuu, ja monikielisyydelle riittää kysyntää, tähdentää professori Hanna Lehti-Eklund.

Ensimmäisen virkkeen muotoilu on omiaan antamaan ymmärtää, että kyseessä on jokin aika vähäpätöinen juttu, josta nyt taas professoreiden harmiksi on alettu kohkaamaan. Pohjoismaisen yhteistyön työkielet ovat toki ruotsi, norja ja tanska, mutta neuvostojen kokouksissa tulkataan tarvittaessa kyseisistä kielistä suomeen (ja islantiin) ja toisin päin. Pohjoismaisen yhteistyön alalle suuntautuvan kannattaa tietenkin opetella relevantti työkieli, mutta monikielisyyden kysyntä ei liity erityisesti pakkoruotsiin: monikielisyys on monen kielen osaamista, ei nimenomaan ruotsin osaamista. Varsinainen ingressi vie asiaa vielä enemmän sivuraiteille:

Suomalaiskoulujen kielitarjonnasta kannattaa olla ylpeä ja pitää kiinni, kieliprofessorit sanovat. Monikielisyys on iso etu, vaikka puhe välillä takeltelisi. 

Olen itsekin iloinen, että saatoin Helsingin normaalilyseossa lukea äidinkielen lisäksi ruotsia, englantia, saksaa, latinaa, ranskaa ja venäjää. On tietenkin parempi osata jotain kieltä vähän kuin ei ollenkaan, ja koulussa opittu vähäpätöinenkin passiivinen pohja on myöhemmin mitä suurin etu, kun jotain jo unohtunutta kieltä pitäisi alkaa kertaamaan. Mutta miten tämä liittyy pakkoruotsiin?

Saatan olla vainoharhainen, mutta nähdäkseni ensimmäinen leipätekstikappale huokuu pakkoruotsikeskustelun merkityksen vähättelyä:

Jo 150 vuotta Suomessa käyty kielipoliittinen kiista suomen ja ruotsin kielten asemasta jatkuu yhä, eikä loppua näy. Eduskunnan sivistysvaliokunta otti 11.11. käsittelyyn kansalaisaloitteen, jonka tavoitteena on lopettaa pakollinen ruotsinopiskelu.

Nykymuotoisesta pakkoruotsista ei ole sentään keskusteltu 150 vuotta, vaikka yllä olevasta voisi sellainen mielikuva syntyä. Vuonna 1863 eli reilut 150 vuotta sitten suomen kieli sai keisarillisella asetuksella virallisen aseman ruotsin rinnalla. Sen jälkeen suomen kielen asema parantui Suomen suuriruhtinaanmaassa ja sittemmin Suomen tasavallassa heijastelemaan sitä tosiasiaa, että ylivoimainen enemmistö suomalaisista puhuu äidinkielenään suomea. Nykymuotoinen, kaikkia oppivelvollisuuden piiriin kuuluvia suomenkielisiä koskeva pakkoruotsi on syntynyt vasta peruskoulun myötä.

(Ylempien oppilaitosten tai erinäisten virkojen kielivaatimukset eivät ole peruste perusopetukseen kuuluvalle pakkoruotsille, sillä ne ovat pohjimmiltaan osa samaa ongelmaa.)

Professori Hanna Lehti-Eklund pitää ideaa pakollisen ruotsinopiskelun lopettamisesta huonona. Jutussa esitetyt perusteet ovat mielenkiintoisia:

– Ulkomailla Suomen kieliratkaisuja kadehditaan. Olemme kielellisten oikeuksien edelläkävijöitä. Meidän pitäisi korostaa tätä saavutusta, ei häivyttää sitä.

En ole vielä kuullut tai nähnyt, että ulkomailla kadehdittaisiin pakkoruotsia, suomalaisten yleistä kielitaitoa kylläkin. Pakkoruotsia ei voi hyvällä tahdollakaan pitää esimerkkinä kielellisten oikeuksien edelläkävijyydestä, sillä kyseessä on ensisijaisesti velvollisuus, ei oikeus. Toki oikeus ja velvollisuus voivat olla myös päällekkäisiä, mistä käy esimerkiksi oikeus saada opetusta ja oppivelvollisuus: perusopetuksessa on lähtökohtaisesti kyse välttämättömänä pidettävän yleissivistyksen saavuttamisesta, josta kellään ei ole periaatteessa oikeutta kieltäytyä, koska hän jäisi silloin tietyssä mielessä yhteiskunnan riippakiveksi. Perusopetuksen sisällöstä esimerkiksi pakkoruotsin osalta voidaan ja pitääkin keskustella. (Vertailun vuoksi maanpuolustusvelvollisuuteen ei sisälly oikeutta saada sotilaskoulutusta.)

Ainoa (!) jutussa esitetty pakkoruotsin vastainen peruste on se, että "vapaaehtoisuus lisäisi kiinnostusta ruotsin kielen opiskelua kohtaan". Professori Heini-Marja Järvinen toteaa tähän, että tutkimustulosten valossa tämä ei pidä paikkaansa viitaten Opetushallituksen Kielitivoli!-selvitykseen (2012). Kyseisessä selvityksessä todetaankin muun muassa, että kielten muuttuminen vapaaehtoiseksi on vähentänyt niiden valintaa, ja että opetuksen järjestäjän velvoitteen tarjota valinnaisia kieliä keventyminen on vähentänyt niiden tarjontaa. Nämä asiat tuskin tulevat kellekään yllätyksenä, eikä pakkoruotsin vastustuksen ydin tietenkään ole siinä, että vapaaehtoisuuden oletettaisiin lisäävän ruotsinopiskelua: tarkoitus on, että ruotsin pakollisuuden poistuessa muiden kielten opiskelu lisääntyy ruotsin kustannuksella. Ainoa järkevä toteutustapa olisi pakollisen toisen kotimaisen muuttaminen pakolliseksi vapaavalintaiseksi vieraaksi kieleksi.

Seuraavaksi pakkoruotsia perustellaan puolustusyhteistyöllä Ruotsin kanssa, yliopistojen lisääntyvällä yhteistyöllä ja Pohjoismaiden neuvoston sitoutuneisuudella lisätä pohjoismaista kieliyhteistyötä. Miten näistä seikoista saadaan johdettua perusteita nimenomaan pakkoruotsille, jää epäselväksi. Ruotsin kielen taidon merkitystä professori Lehti-Eklund arvioi seuraavasti:

Totta kai pohjoismaisten kollegojen kanssa tulee toimeen englanniksikin, mutta ruotsia taitamaton jää paljosta paitsi. Jos haluaa solmia syvempiä, tuloksellisempia ja pysyvämpiä poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia suhteita Pohjoismaissa, on puhuttava ruotsia tai skandinaaviskaa.

Pakkoruotsin vastustuksessa ei ole kyse siitä, että ruotsin kielen opiskelu Suomessa pitäisi kieltää. Yllä olevat perusteet pätevät mihin tahansa muuhunkin kielialueeseen: yhdentyvässä Euroopassa tällä argumentilla voitaisiin perustella yhtä hyvin vaikka pakkosaksaa. On tärkeää, että Suomesta löytyy ruotsinkielentaitoisia ihmisiä, mutta on vähintään yhtä tärkeää, että Suomesta löytyy myös esimerkiksi saksan- ja venäjäntaitoisia ihmisiä. Juuri kokonaisuuden kannalta laajan kielitaitopohjan vuoksi olisi tärkeää, että ne, joilla ei ole mahdollisuutta syystä tai toisesta lukea montaa kieltä, voisivat valita ruotsin sijaan jonkin muun kielen.

Loppujuttu ei oikeastaan liity enää mitenkään pakkoruotsiin, vaikka sellainen mielikuva lukijalle saattaa syntyäkin:

Järvinen puhuu uudesta kielitaidon määrittelystä: monikielisyydestä eli plurilingvaalisuudesta. Monikielisen ihmisen taidot vaihtelevat kielestä toiseen. Hän saattaa osata kirjoittaa erinomaisesti sellaisella kielellä, jossa suulliset taidot ovat heikot. Toisessa kielessä taas puhuminen sujuu mutta kirjoittaminen ei niinkään, Järvinen selittää.

Edellä oleva, sinänsä täysin oikeaa asiaa sisältävä kappale on sisällöllisen antinsa puolesta lähes absurdin triviaali, kuten myös edu.fi:stä löytyvä plurilingvaalisuuden määritelmä. Minun on vaikea nähdä, mitä  "uutta" tällaisessa kielitaidon määrittelyssä ylipäänsä on: kaikille vieraista kielistä joskus jotain kuulleille lienee päivänselvää, että joitakin kieliä osaa paremmin, joitakin huonommin, ja että keskustelu ja asiakirjoittaminen sujuvat eri kielillä eri tavalla. Tieteellistä käsitteenmäärittelyä tarvitaan, jos aihetta aiotaan tutkia, jolloin tarvitaan luonnollisesti jokin määritelmä käytettävälle käsitteelle.

(Toki toisinaan pelkällä käsitteiden nimeämisellä voi olla informatiivinen funktio: jos esimerkiksi sanon, että vastakohdat voivat olla "asteittaisia", "komplementaarisia" tai "kontekstuaalisia", saattaa kuulija, joka ei näitä termejä tässä yhteydessä ole ennen kuullut, välittömästi keksiä, millaisista vastakohtaisuuden lajeista on kysymys.)

Oikeasti yllä lainattu kappale liittyy siihen alempana epäsuorasti mainittuun seikkaan, että kielenopetuksessa pitäisi vaatia vähempää täydellisyyttä, koska muuten oppilaat eivät virheiden pelossa uskalla sanoa mitään.

Edelliseen liittymättä lainataan professori Lehti-Eklundia, joka siteeraa tutkimustuloksia oppilaiden suhtautumisesta ruotsin kieleen:

– Tutkimuksessamme 49 prosenttia haastatelluista yhdeksäsluokkalaisista kertoi suhtautuvansa positiivisesti ruotsinopetukseen, 31 prosenttia neutraalisti ja 20 prosenttia negatiivisesti, Lehti-Eklund kertoo: useimmille ruotsi on kouluaine muiden joukossa.

Näin äkkiä arvioituna veikkaisin, että 99% latinanlukijoista suhtautuu latinanopetukseen positiivisesti, mutta tätä tuskin kukaan pitäisi perusteena pakkolatinalle. Toiseksi se, että yhdeksäsluokkalaisten mielestä ruotsinopiskelu on kivaa tai tylsää on kohtuullisen epärelevanttia pakkoruotsikysymyksen osalta, sillä asiasta päättäminen ei ole oppivelvollisten, vaan äänioikeutettujen ja vaalikelpoisten aikuisten asia: me päätämme kansainälisten velvoitteiden rajoissa demokraattisten mekanismien kautta, millaisia pakkoja haluamme ala-ikäisille asettaa. Mielipiteitä voi aina kysyä, ja kuuluukin kysyä lapsia ja nuoria koskevissa asioissa, mutta jos yhdeksäsluokkalaisten katsotaan olevan riittävän kokeneita ja kypsiä päättämään tällaisista asioista, voitaisiin harkita täysi-ikäisyyden rajan laskemista vaikka neljääntoista vuoteen.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta jutun loppuosa, joka ei sekään liity mitenkään pakkoruotsiin, on täyttä asiaa:

Opettajat ovat avainroolissa oppilaiden motivoimisessa, Lehti-Eklund ja Järvinen summaavat. Oppilaille pitää näyttää, miksi kielten osaaminen on tärkeää.

Kielitaito on siitä mielenkiintoinen asia, että kielitaitoiset keksivät aina sille käyttöä, mutta kielitaidottomat yleensä sanovat, että ovat "tähänkin asti ihan hyvin pärjänneet" opettelematta vieraita kieliä. Opettaja voi yrittää kertoa, että kielitaidosta on hyötyä, mutta yksilöllisen kokemuksen ja sisäisen motivaation synnyttäminen ulkoapäin on äärimmäisen vaikeaa.

 – Kielenopettajiksi kouluttautuvat tuntevat kieltenopetuksen uuden näkökulman. Kouluopetuksessa ja yhteiskunnassa ylipäätään elää silti yhä sitkeässä se ajatus, että kieltä täytyy osata täydellisesti, Järvinen pahoittelee.

Tämä on valitettavan totta: ihmiset tuntuvat usein perustelevan omaa laiskuuttaan opetella asioita siksi, etteivät kuitenkaan pysty (joko oikeasti tai mielikuvituksessaan) saavuttamaan virtuoosimaista tasoa. (Tähän liityen ajattelin itse opetella soittamaan pianoa, vaikka on päivänselvää, etten tule ikinä oppimaan niin hyväksi kuin jos olisin aloittanut 5-vuotiaana.)

– Emme voi vaatia, että kaikki kouluaikana saavuttaisivat äidinkielen tasoiset taidot vieraassa kielessä. Uudessa kieltenopetuksessa on tärkeää, että oppilas saa valmiudet ja riittävästi itseluottamusta jatkaa kielen opiskelua koulun ulkopuolisessa elämässään, Lehti-Eklund määrittelee.

Vaikea kuvitella, että tämä olisi mikään erityisen uusi ajatus, mutta kaikkea ei voi tietenkään korostaa yhtaikaa, ja opetusopin suuntaukset tuntuvatkin vaihtuvan jokseenkin syklisesti. Luottamus oman puuttellisenkin kielitaidon käytettävyyteen on tärkeää, mutta sisäisen motivaation tapaan vaikeasti ulkoapäin herätettävissä.

Palatakseni vielä pakkoruotsiaiheeseen mainitsen Ilta-Sanomissa niin ikään joulukuussa ilmestyneen STT:n uutisen Åbo Akademin ja yhteistyöyliopistojen tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan "kolme neljäsosaa suomea äidinkielenään puhuvista kannattaa pakkoruotsista luopumista". Valtaosa vastaajista suhtautui "kuitenkin" myönteisesti suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Lisäksi "70 prosenttia vastanneista oli sitä mieltä, että olisi sääli, jos ruotsin kieli ja kulttuuri häviäisivät Suomesta" ja "noin 60 prosenttia piti tärkeänä sitä, että ruotsinkielisille turvataan palvelut äidinkielellä". Suomenruotsalaisen kulttuurin ja ruotsinkielisten palveluiden olemassaolo eivät tietenkään edellytä nykymuotoista pakkoruotsia, mutta eittämättä näitäkin tuloksia tullaan lukemaan niin, että valtaosa suomalaisista itse asiassa kannattaa pakkoruotsia, etenkin kun "Suomelle on kaksikielisyydestä taloudellista hyötyä", vaikka tähänkään pakkoruotsi ei liity oikeastaan mitenkään.