Kveenistä ja murteista

Helsingin Sanomissa oli marraskuussa juttu kveenin kielestä otsikolla "Norjan pohjoiskolkassa puhutaan suomea hyvin säilyneellä vanhalla murteella". Videolla kveeniä puhuu 70-vuotias Elsa Ingilæ Haldorsen.

Mainitsin kveenin kielen kirjoituksessani kuolleista kielistä, jossa pohdiskelin historiallisiin kieliin liittyviä terminologisia kysymyksiä sivuten myös kielen ja murteen käsitteellistä rajaa. Kirjoitin, että suomen ja kveenin tapauksessa kyse on määrittelystä. Selvensin tätä näkemystä hieman hutaisten kyseisen kirjoituksen kommenttiosiossa, mutta ajattelin, että asia ansaitsee oman kirjoituksensa.

Vanha vitsi on, että kieli on murre, jolla on armeija ja laivasto, ja sivistyskieli on murre, jolla on edellisten lisäksi oma yliopisto. Tämä ei ole kaukana totuudesta. Kieltä pidetään yleensä vähintään implisiittisesti korkea-arvoisempana kuin murretta, mistä johtuen esimerkiksi jostain kielimuodosta saatetaan sanoa, että se on "vain" sen-ja-sen kielen murre: esimerkiksi karjalaa on helppo sanoa "vain suomen murteeksi" ja olenpa nähnyt ruotsiakin kutsuttavan vähättelytarkoituksessa "saksan pohjoiseksi murteeksi", mikä on taksonomisesti suunnilleen yhtä järkevää kuin ihmisten kutsuminen simpansseiksi.

Kielimuotojen valtasuhteisiin vaikuttavat enimmäkseen kielenulkoiset seikat. Apenniinien niemimaalla sikäläisten itaalisten murteiden joukosta johtavaan asemaan nousi Latiumin alueella asustanut heimo, minkä seurauksena myös heidän kielensä eli latina (lingua Latina eli 'Latiumin kieli') nousi prestiisimurteen asemaan oskin, umbrin ja muiden vastaavien kielten häviöksi. Tästä myös seuraa, että klassisessa kirjallisuudessa Latine 'latinaksi' tarkoittaa suorastaan 'hyvällä, oikeaoppisella kielellä'. Kuten tunnettua, latina levittäytyi roomalaisen sotilasmahdin mukana muualle Eurooppaan, ja Rooman valtakunnan tuhon jälkeen latinan paikallismurteet jatkoivat eriytymistä toisistaan, minkä tuloksena nykyään puhutaan sellaisia kieliä kuin italiaa, romaniaa, retoromaania, ranskaa, espanjaaa ja portugalia, unohtamatta tietenkään sellaisia kieliä kuin sisiliaa, oksitaania, aragoniaa ja galegoa.

Viimeksi mainittuijen tyyppisistä "pikkukielistä" niiden harrastajat muistavat usein mainita, että ne ovat ihan omia kieliään eivätkä - kuten valistumaton voisi luulla - "vain" jonkun isomman kielen murteita. Vaikka tämä pitääkin toki paikkansa, on ajatus siitä, että kieli olisi jotenkin arvokkaampi asia kuin murre, aika hassu. (Kielten arvottamisesta olen jo kirjoittanut aikaisemmin.)

Ranskan kirjakieli perustuu Pariisin murteeseen, joka galloromaanisiten kielten d'oïl-kielinä tunnettuun murrejatkumoon kuuluvana ei edusta nimellisestikään vähemmän "murrettua" kieltä kuin d'oc-kieli eli oksitaani: latinan sanan hoc refleksihin perustuvan perinteisen jaottelun mukaanhan alkuperäinen konsonantti on säilynyt juuri etelässä.

Englannissa muinaisenglannin lähinnä standardikieltä oleva muoto oli kuningas Alfredin (849 - 899) kieli eli Wessexin (länsisaksin) murre. Englannin nykyinen standardikieli eli Lontoon yläluokan murre perustuu kuitenkin pohjoisesta etelään levinneeseen, vahvasti skandinavisoituneeseen Itä-Midlandsin murteeseen. Lopputuloksena monia alkuperäisiä muotoja säilyttäneitä puhuttuja kielimuotoja pidetään väärinä ja murteellisina sanan negatiivisessa merkityksessä, esim. muodon be käyttö muodon is tai are sijaan (vrt. muinaisenglannin he biþ, we beoþ) tai verbin see preteritimuoto see muodon saw sijaan (vrt. muinaisenglannin ic seo, ic seah). Vakioesimerkki englannin skandinaavistumisesta on länsigermaanisesta mallista (vrt. länsisaksin hie sind, saksan sie sind ja hollannin zij zind) poikkeava they are (vrt. ruotsin de är ja islannin þeir eru).

En ole vielä tainnut missään blogikirjoituksessa mainita, etten oikeastaan voi sietää suomen sanaa murre, sillä se sisältää implisiittisesti ajatuksen, että kyseessä on jotenkin "murrettu" eli "rikottu" tai muuten "väännetty" kielimuoto, mikä näkyy myös ilmaisussa puhua suomea murtaen eli '(ulkomaalaisittain) väärin'. Standardikieli on toki kirja- ja hallintokielenä puhekieltä konservatiivisempaa, mutta tämä ajan myötä syntyvä seuraus sen saamasta asemasta. Suomessa murteellisa piirteitä ovat mm. pohjalainen h (tekemhän) ja lukuisat kirjakielen d:n vastineet (kären, kälen, käjen, käen), vaikka alkuperäisyysaste on suunnilleen sama ellei jopa korkeampi kuin kirjakielessä.

Saksassakaan kielen standardimuoto ei varsinaisesti edusta mitään erityisen "puhdasta" kielimuotoa: ja alemannilaisissa (sveitsiläisissä) muodoissa Huus ja düütsch esiintyvät alkuperäiset vokaalit toisin kuin muodoissa Haus ja deutsch, alasaksalaisissa muodoissa wat ja ik esiintyvät kovat konsonantit ovat alkuperäisempiä kuin yläsaksalaiset was ja ich, ja lopulta itävaltalais-baijerilaisessa verbimuodossa mia gengan esiintyy verbin alkuperäinen vartalokonsonantti toisin kuin supistuneessa standardimuodossa wir gehen.

Standardi-, kirja- tai yleiskieli on joka tapauksessa "vain" yksi kielen murteista, vaikka standardimurre on toki erikoistapaus päivänselvistä sosiolingvistisistä syistä. Kielensisäisesti eri kielimuotojen väliset eroavaisuudet muodostavat jatkumon: kahden sisaruksen idiolektit voivat poiketa toisistaan hyvin vähän, mutta tieteellinen artikkeli eroaa kieliasultaan huomattavasti satamajätkän rupattelusta työkavereidensa kanssa, vaikka kyse onkin muuten "samasta" kielestä. Ymmärrettävyyskriteeri on periaatteessa käyttökelpoinen, eli kaksi ihmistä puhuvat samaa kieltä, jos he ymmärtävät (samassa rekisterissä) toisiaan ilman eri opintoja. Tämä peruste tosin jakaisi pohjoismaiset kielet murteiksi ja kieliksi tavalla, joka ei muistuttaisi maanrajoihin perustuvaa virallisten kielten karttaa. Kielitieteellisesti tämä ei ole ongelma, mutta käytännön elämän kannalta on hyvin merkitsevää, missä valtakunnanraja kulkee.

Äidinkieleksi mielletään usein hieman epäloogisesti kirjakieli tai jopa sen tiukasti normitettu versio: joku, joka ei muista pilkkusääntöjä, saattaa sanoa, ettei muka "osaa äidinkieltä". Jos taivuttaisin suomen kielen verbin tulla indikatiivin preesensin eri persoonamuodoissa oman murteeni eli äidinkieleni mukaan, taivuttaisin sen seuraavasti: tuun, tuut, tulee, tullaa(n), tuutte, tulee, tullaa(n). Kirjakielessä taivutuskaava on seuraavanlainen: tulen, tulet, tulee, tulemme, tulette, tulevat, tullaan. Jälkimmäisen taivutuskaavan olen alunperin mitä luultavimmin oppinut isoäidiltäni (jonka täysin huoliteltua puhetta on joku saattanut taannoin kuulla Ajankohtaisen kakkosen jaksossa "Aino ja eduskunta") ja minulle lapsena luetuista kirjoista sekä tietenkin viimeistään koulussa. Koulussa opetettava kirjakieli olisi kuitenkin jostain historiallisesta oikusta johtuen voinut hyvinkin olla jotain aivan muuta.

Mitään edellä sanottua ei pidä ymmärtää niin, että pitäisin jotenkin epäselvänä sitä, mikä on murretta ja mikä ei, tai että haluaisin jotenkin muuttaa tavanomaisia tapoja viitata kielen variaatioon. Voisin tosin korvata sanan murre, joka ilman muita määreitä merkitsee 'alueellista (puhekielen) varianttia', sanalla dialekti, jolloin se sopisi cheeseburger-logiikalla yhteen sellaisten termien kuin sosiolekti, idiolekti ja lekti kanssa. Dialekti ei etymologisestikaan (sikäli kuin sillä on väliä) kanna mitään virheellisen puhumisen konnotaatioita, sillä kreikan διάλεκτος pohjautuu verbiin διαλέγομαι, joka merkitsee 'keskustella'. Muinaiskreikan dialektit olivat kaikki elinvoimaisia kirjakieliä, myöhemmin jopa niin, että kirjallisuuden genret yhdistettiin niiden klassikoiden murteisiin. (Kreikkalaisen epiikan homeerisen taidekielen suhteen käypä vartailukohta on kalevalainen runous, jota ei oikein voi kirjoittaa käyttämättä samanlaista karjalaista sanastoa ja rakenteita kuin Kalevalan runokielessä.)

Murresarjakuvaa vai ei? (Lähde.)

Tämän pohjustuksen jälkeen pääsemme vihdoinkin itse kveeniin. Taksonomisesti kyseessä on suomen kielen peräpohjalainen murre, jolla, toisin kuin suurimmalla osalla suomen murteista, on virallisesti tunnustettu kirjakieli. "Riikinsuomen" kirja- eli yleiskieli ei sellaisenaan edusta suoraan mitään murretta vaan on eräänlainen keinotekoisehko kompromissi, vaikkakin huomattavasti lähempänä länsimurteita kuin itämurteita. Kveenin kirjakieli perustuu kuitenkin hyvin kapealla alueella puhuttuun murteeseen. Alla esimerkki sääsivusto yr.no:n kveeninkielisestä versiosta:

Pitkän aijan ennustus oon melkkein sikkari sillon, ko harmaajat alat oon kaitaset, ja siniset tolpat oon lyhykäiset.

Huomio kiinnittyy "murteellisten" muotojen ohella ensisijaisesti sanaan sikkari 'varma'. Muuten teksti on ainakin asiayhteydessään täysin suomenkielisen ymmärrettävissä ilman eri opintoja. Alla lisää otteita samalta sivustolta:

Sääsymbooli koskee koko aikajaksoo. Temperatyyri- ja tuuliennustus oon ensimäisele aijankohale.
...
Tuorestai 29. januaarikuuta 12–18
…
Kova tuuli, 6 m/s alkkain: etelä–vestaetelä
…
Meteogrammi Seuraaviitten 48 tiiman aikana

Ruijan Kaiku -lehdessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran tiedottaja Minttu Nikkilä kertoo teoksen Kainun kielen grammatikki (2014) hyväksymisprosessista osaksi Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia -sarjaan:

– Lähätämmä käsikirjoituksen kahđele ulkopuoliselle assiintunttiijale jokka tutkithaan sitä ja ilmoitethaan mikä oon heiđän meininki siitä. Sen jälkhiin meiđän oma komiteea hunteeraa ja päättää ette annethaanko sen kirjan ulos. Se oon iso tietheelinen saavutus ette päässee tähään joukkhoon, Nikkilä praamaa.

Teksti on suomenkieliselle hyvin helppo ymmärtää. Tässä tekstinäytteessä huomio kiinnittyy t:n heikon asteen merkitsemiseen đ-kirjaimella. Kyseessä on riikinsuomen murteista käytännössä kadonnut äänne, jota yleensä merkitään ð-kirjaimella (joka sekin on historiallisesti poikkiviivallinen d), ja jonka Mikael Argicola merkitsi joko d:llä tai dh-digrafilla. Kieliopissa asia selitetään näin: "Konsonantti /đ/ essiinttyy tyhä /t/:n graadivaihetteluparina, eli jos sanan jossaki haamussa on /đ/, se meinaa sitä, ette sanan jossaki toisessa haamusa oon /t/. /đ/:n äänethään niin ko engelskan sanan there ensimäinen ääni. Sen kuulee nykykielessä tyhä Porsangissa, muista varieteetiista se oon kadonu." (s. 34). Myös muodot päättää ja saavutus on tunnistettava murrepiirteiksi, vaikka vokaalit ovatkin samat kuin suomen yleiskielessä (vrt. esim. muualla esiintyvät piättää ja soavutus). Monikon 3. persoonan verbimuodot muistuttavat yleiskielen yleispersoonaa: jokka tutkithaan sitä ja ilmoitethaan 'jotka tutkivat sitä ja ilmoittavat'.

Alla oleva ote Heidi Nilima Monsenin pääkirjoituksesta "Ei senthään niin paha" sisältää lisää tunnusmerkillisiä piirteitä:

Se oon kuitenki sikkari ette haasteita riittää ensi vuonaki. Met häyđymä muistuttaat viranomaisile ette het ei unheeta velvolisuuksia. Tarvittema enämen resurssii ja kieliappuu. Oonko hallitus aivan unheettannu oman seittemän vuotta vanhaan lupauksen mikä oli kirjattu mellinkhiin Mål og meining? Het luvatthiin selvittäät kunka Ruijan Kaijusta tehđhään viikkoaviisi. Vanhaa hallitus ei pitänyt lupausta eikä uusikhaan luppaa mithään. Pelkkii pumpulipuhheita?

Tässä otteessa näkyviä piirteitä ovat muun muassa: monikon persoonapronominien muodot met 'me' ja het 'he'; geminaatio sanoissa appuu 'apua', luppaa 'lupaa' ja puhheita 'puheita'; alunperin vokaalienvälinen h muodoissa mellinkhiin, luvatthiin, uusikhaan ja mithään; monikon 3. persoonan verbimuoto het luvatthiin 'he lupasivat'.

Samassa kirjoituksessa kommentoidaan kveenin kieltä uhkaavaa sammumista seuraavasti:

Ruijan Kaijussa oon kans kirjoitettu paljon kielen kuolemasta ja kunka kainun kielen puhhuujiitten määrä laskee vaaralisen noppeesti. Joku meinaa ette kielen puhhuujiita oon piian tyhä 500 henkkee. Ko yksikhään lapsi ei opi sitä äitinkielenä se oon sikkari ette kuoleman vikatet ođottaa kainun kieltä tyhä muutaman mukan takana.

Kveenin eli kainun kieltä voisi verrata saimaannorppaan, joka eroaa itämeren- ja laatokannorpasta siksi, että se on aikanaan joutunut eristyksiin muista norpista maankohoamisen seurauksena: vaikka saimaannorpat kuolisivat sukupuuttoon, eivät norpat silti häviäisi maailmasta, mutta juuri Saimaan järvialtaaseen sopeutuneet ja siellä vuosituhansien aikana omaksi erilliseksi norppapopulaatiokseen eriytyneet saimaannorpat katoaisivat lopullisesti. Kveenistä tekee mielenkiintoisen tapauksen osittain sekin, että vastaavien murteiden mahdollista häviämistä Suomessa (eli murteiden tasoittumista) ei pidettäne minkäänlaisena erityisenä kielensammumistapahtumana.

Kieli-murrekysymykseen liittyy nominalismin parhaita perinteitä noudattaen se, miksi kveeniä kutsutaan. Kveeniä voisi suomeksikin nimittää "kainun kieleksi" kuten ylemmissä kveeninkielisissä otteissa, mutta tämä on sivuseikka. HS:n jutussa haastateltu Elsa Ingilæ Haldorsen pitää kveeniä haukkumanimenä ja kutsuu kieltään mieluummin "suomeksi". Eira Söderholm kirjoittaa Kainun kielen gramamtikin esipuheessa, ettei ole epätavallista kutsua kieltä "suomeksi" tai "suomen kieleksi":

– Se ei olekhaan kummalinen, sillä ko oonhan siinä paljon sammoi trekkii ko rajan toisela puolela Suomen puolen kielen dialektiissa ja Ruottin puolen itämerensuomen dialektiissa eli meänkielessä

HS:n jutussa kveeniin viitataan myös "vanhana suomena", ja Haldorsen antaa videolla ymmärtää, että kveeni on samaa kieltä, jota suomalaisetkin puhuivat joskus sata vuotta sitten. Söderholm kommentoi asiaa Ruijan kaiussa seuraavasti:

– Norjan puolen dialektiista oon kans sanottu, ette se oon vanhaanaikhaista suomee, ja sillä jokku meinathaan ette nimeksi passais vanhaasuomi. Mutta ei se ole oikhein oikhein. Dialektiista löyttyy kyllä semmoissii vanhoita trekkii, mikkä oon Suomen puolen dialektiista jo häviny eli hävviimässä, mutta kans ommii uussii trekkii. Vielä se oon niinki, ette se ei ole hyvä revitaliseerattavan kielen statukselle, ette sitä käskethään epiteetilä vanhaa. Kielihän pittää olla moderni, ette sitä saattaa nyky-yhtheiskunnassa käyttäät

Edellä sanotun lisäksi karsastaisin itse epiteettiä "vanha" vielä siksikin, että kaikki suomen sukukielet ovat yhtä vanhoja. Usein arkaaisempi eli konservatiivisempi kielimuoto mielletään "vanhemmaksi", mutta ikämetafora on tällöin mieletön, sillä ei ihminenkään ole sitä vanhempi, mitä nuorekkaamman näköinen hän on. Kirjakielien syntyhetket voidaan toki ajoittaa, mutta tällä perusteella kveeni olisi aivan erityisen "nuori" kieli. Ikään liittyvät termit liippaavet myös liian läheltä historiallisia kieliä, joista ei kveenin tapauksessa (vielä) ole kysymys. Suomeen viittaavat nimet eivät sitä paitsi ylipäänsä kelpaa:

Niissä oon se taka-ajatus, ette kieli olis suomen kielen dialekti tahi kuitenki varieteetti. Nyt ko kielestä oon oman kielensuunittelun kautta tullu rakenuskieli, minkä struktuuri ja sanasto rakenuthaan puhthaasti sen omale pohjale, se kielele pittää löyttäät muun nimen.

Tämä on yllättävän epäkielitieteellinen argumentti, mutta sinänsä aivan pätevä, jos kveenin roolia omana kielenään halutaan korostaa. Tämä on kuitenkin puhdas arvovalinta, jollaisiin kielitiede ei valitettavasti (onneksi) voi ottaa kantaa.

Sanan kvääni viaksi Söderholm mainitsee sen, että jotkut kokevat sen loukkaavaksi (minkä merkitysvivahteen hän tosin myöntää ajan myötä luultavasti häviävän, mikäli sanaa käytetään ei-loukkaavissa yhteyksissä) ja sen, että siinä esiintyy kveenissä esiintymätön sananalkuinen konsonanttirypäs, mikä luonnollisesti johtuu siitä, että kyseessä on lainasana norjasta. Nimeä kainun kieli hän perustelee seuraavasti:

– Mie olen tullu siiheen, ette käytän tässä grammatikissa kielestä nimmee kainun kieli. Näyttää, ette nimi kainulainen oon vanhaastansa ollu käytössä siitä itämerensuomalaisesta joukosta, mikä oon asunu Fennoskadinaavian pohjaisella alala ja mistä ruijalaiset oon käyttänheet nimmee kven. Se oon sikkaristi vanhiin tästä joukosta käytetty nimi. Nykyaikhaan tultessa sanat kainu ja kainulainen oli kohta jäänheet pois käytöstä, mutta kokonhansa unheettunnu se ei ole koskhaan.

Vaikka pidän näitä perusteluita täysin oikeana, käytän silti itse muotoa kveeni niin tämän kirjoituksen otsikossa kuin blogini tunnisteissakin. Tällekin käytännölle Söderholm antaa siunauksensa:

– Itte jokhainen saattaa valita sen mikä ittelensä parhaimitten passaa. Joka taphauksessa oon niin, ette vasta aika tullee näyttämhään, mikä nimi jääpi elämhään ja mikä kuolee pois.

Söderholm toteaa vielä, että enemmistön kielelläkin on kaksi eri nimeä, norja ja ruija. (Norjalla on myös kaksi eri kirjakieltä, bokmål ja nynorsk, mutta se on jo oma aiheensa.)

Lopuksi on ehkä syytä mainita, että itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että on varsin mukavaa, että suomea puhutaan muuallakin kuin Suomessa, ja näin ollen kannatan lämpimästi kaikenlaisia kveenin ja vastaavien kielten elvyttämistoimia, vaikka ymmärrän toki senkin, että kaikilla tahoilla ei välttämättä ole kiinnostusta antaa rahaa moisiin projekteihin. En silti ole välttämättä pahoillani, että suomella ei ole nykyisen lisäksi toista, savolaismurteisiin pohjautuvaa kirjakieltä, mutta siitäkin aiheesta jatkan ehkä toisella kertaa.