Veriteoista ja leimaamisesta

Tämän kirjoituksen inspiraatio on Pariisin iskun jälkeen käyty keskustelu syyllisyydestä, vastuusta ja syistä. Sosiaalisessa mediassa (blogeissa, Facebookissa, Twitterissä) on levinnyt erilaisia kuvia, kommentteja ja kirjoituksia, joissa joko otetaan kantaa islamin taipumukseen edesauttaa länsimaisten arvojen vastaisten ilmiöiden syntyä tai vaihtoehtoisesti vakuutetaan, ettei jihadistien vuoksi ole mitään syytä leimata muslimien enemmistöä. Kyse on lähinnä siitä, miksi jotakin ilmiötä kutsutaan, ja mikä oikeastaan on se ilmiö, jota kutsutaan joksikin.

Aloitan kotimaisista, tuoreessa muistissa olevista tapauksista. Petri Gerdt tappoi Vantaalla Myyrmannin ostoskekusksessa kuusi ihmistä omatekoisella pommilla vuonna 2002 kuollen samalla itse joko tarkoituksella tai vahingossa, Pekka-Eric Auvinen ampui Jokelan koulukeskuksessa kahdeksan ihmistä ja lopuksi itsensä vuonna 2007, ja vuotta myöhemmin Matti Saari ampui Kauhajoella Seinäjoen ammattikorkeakoulun ja Koulutuskeskus Sedun yhteisissä tiloissa kymmenen ihmistä sekä itsensä. Lopulta vuonna 2012 Eero Hiltunen ampui Hyvinkäällä kiväärillä kaksi ihmistä haavoittaen seitsemää.

Kaikki järkevät ihmiset lienevät yhtä mieltä siitä, että tällaisia tekoja ei pitäisi tapahtua. Kaikki lienevät myös yhtä mieltä siitä, että tällaisten tekojen tapahtuminen pitäisi estää. Kaikki ymmärtänevät myös sen, että vaikka laillinen väkivaltakoneisto on se taho, joka viimekädessä joko pelotevaikutuksellaan ennaltaehkäisee tai tilanteen jo ollessa päällä rajoittaa vahinkoja parhaan kykynsä mukaan, on ennaltaehkäisy sosiaalisten toimenpiteiden kautta kaikista toivottavin vaihtoehto. "Sosiaalisilla toimenpiteillä" tarkoitan kaikkea sitä, mitä valtio ja kansalaisyhteiskunta voivat tehdä sen eteen, että ihmiset elävät onnellisina tuntematta tarvetta tappaa ketään.

En käsittele tässä sitä, mitä esivallan mielestäni "pitäisi" tehdä, koska en kirjoita lähtökohtaisesti politiikasta, vaikka viittaankin mielelläni politiikassa esiintyviin ilmiöihin. Käsittelen sen sijaan sitä, mistä puhutaan puhuttaessa siitä, mihin pitäisi puuttua. Tämä on alue, jolla esiintyy paljon erimielisyyttä. Sivustakatsojan näkökulmasta vaikuttaa usein siltä, että yksi esittää väitteen aidasta, toinen vastaa koskien aidan seivästä, ja lopuksi molemmat syyttävät toisiaan siitä, että nämä eivät näe metsää puilta. Jokaista tapausta voidaan käsitellä yksittäistapauksena, mutta jo tapahtuneen veriteon vatvomisesta ei ole mitään hyötyä, ellei sen tutkimisella ajatella saatavan tietoa, jolla voidaan estää vastaavat tapahtumat tulevaisuudessa. Mutta mikä on tällainen "vastaava tapahtuma"?

Helppo vastaus on, että vastaava tapahtuma on se, että "joku tappaa sivullisia ja itsensä". Tämä kuitenkin edustaa ylintä tässä yhteydessä edes jotenkin mielekkäänä pidettävää abstraktiotasoa, eikä ole siten erityisen hyödyllinen työkalu. Gerdtin tapausta lukuun ottamatta voitaisiin tapahtuma määritellä niin, että "aseenomistaja ampuu sivullisia ja mahdollisesti lisäksi itsensä", mihin voidaan tietysti puuttua tekemällä aseen omistaminen vaikeammaksi tai mahdottomaksi. Tämäkään ei ole välttämättä hedelmällinen lähestymistapa, sillä tiettävästi lailliset aseenomistajat ovat vähemmän vaarallisia kuin väestö keskimäärin. (Eräs näkemys on rajoittaa erityisesti "räiskintäaseita" tai ylipäänsä lyhyitä aseita niiden kätkettävyyden takia. Toisaalta Hyvinkään ammunta tapahtui pitkällä aseella, enkä itsekään ole ikinä havainnut, että pitkiin kasseihin suhtauduttaisiin julkisilla paikoilla erityisellä epäluulolla tai varovaisuudella muuten kuin ehkä valtiovierailuiden tms. tapauksessa turvallisuushenkilöstön taholta.)

Jokelan ja Kauhajoen tapaukset on tapana niputtaa "kouluammuskelun" tai selkeämmin kouluammunnasta erottuvan "koulusurman" alle. Tämä antaa jo paremman kuvan tapauksista, sillä tapahtumien prototyyppi rajautuu tällöin huomattavasti tapahtumapaikan, uhrien ja tekijän suhteen. Koulusurmia on tapahtunut myös muualla läntisessä maailmassa, ja ylipäänsä pidettäneen perusteltuna puhua ilmiöstä, jonka piiriin kuuluvilla teoilla on yhteisiä syytekijöitä, eikä joukosta toisiinsa mitenkään liittymättömistä yksittäistapauksista. Ainakin Kauhajoen tapauksessa on todettukin, että vuotta aiemmin tapahtunut Jokelan ampuminen toimi tekijälle mallina tai ainakin rohkaisuna. Voidaan siis pyrkiä selvittämään, millaiset olosuhteet nimenomaan oppilaitoksessa opiskelevien (tai oikeastaan tietyssä iässä ja elämäntilanteessa olevien) tapauksessa saattavat johtaa vastaavanlaisiin tekoihin.

Toisaalta Myyrmäen ja Hyvinkään tapahtumat eivät liity kouluihin tai muihin oppilaitoksiin. Sen sijaan kaikki neljä tekoa olivat suomalaisten, ei-maahanmuuttajataustaisten (ainakaan millään merkittävällä tavalla) nuorten miesten tekemiä. Olisi ehkä liioiteltua provosoivaan sanomalehtityyliin kysyä, mikä ihme suomalaisia nuoria miehiä vaivaa, mutta vaikka tapauksia on (onneksi) vähän, on silti nähdäkseni perusteltua lähteä siitä oletuksesta, että riskiryhmässä ovat tietynlaiset nuoret miehet. En usko, että kukaan pitää tätä ajatusta nuorten miesten "syyllistämisenä".

Tässä yhteydessä tärkeä kysymys on, liittyvätkö nämä edellä mainitut joukkomurhat yhteen jihadistisen väkivallan kanssa, vai onko islamistinen väkivalta - löyhästi sanottuna - islamilaisesta kulttuurista kumpuava (marginaali-)ilmiö. On melko hyödytöntä pohtia, onko vika islamissa uskontona tutkimalla akateemisesti kyseisen uskonnon pyhiä tekstejä ja siten selvittämällä, mikä on "oikeaa islamia". Yhtä lailla voitaisiin esittää, että holokausti ei liittynyt mitenkään kansallissosialismiin, sillä se ei kuulunut Saksan kansallissosialistisen puolueen ohjelmaan. Vähemmän räväkkää esimerkkiä käyttääkseni tilanne on sama kuin kamppailulajeista keskusteltaessa, kun kaikki jonkin lajin puutteiksi epäillyt piirteet selitetään yksittäisten, lajia "tarpeeksi" osaamattomien tai "väärin tekevien" kamppailijoiden henkilökohtaisiksi puutteiksi. Puhtaasti mieletöntä on ottaa esille se, että kristinuskon ja länsimaiden historiaan kuuluu sotia ja valloituksia - kysenhän pitäisi olla tämän päivän tosiasiallisesta tilanteesta, eikä historiallisten ilmiöiden akateemisesta vertailusta (ellei historiasta sitten toivota löytyvän apua nykytilanteen korjaamiseksi).

On toki totta, että terrorismia esiintyy muuallakin kuin islamin piirissä, ja esimerkiksi IRA:lla ja ISIS:llä on varmasti erinäisiä yhteisiä nimittäjiä. Siitä huolimatta islamin piirissä esiintyvään jihadismiin ja islamismiin voitaneen puuttua parhaiten huomioimalla sen erityispiirteet. Olisiko mielekästä kiistää, että Boko Haram (joka tiettävästi ei ollut vastussa Kongossa tapahtuneesta polttoaineräjähdyksestä, vaikka eräästä somessa levitettävästä kuvasta voisi muuta päätellä), Al-Qaida, Al-Shabaab ja ISIS liittyvät toisiinsa enemmän kuin vaikkapa IRA, Al-Qaida ja Khalistanin kommandojoukot, siis jos "liittyminen toisiinsa" ymmärretään olemisena osana ilmiötä, jota on mielekästä käsitellä kokonaisuutena?

"Mielekäs" määrittyy tietysti aina jonkin ylemmän päämäärän mukaan. Berliinissä marssivilla uusnatseilla ja Helsingissä itsenäisyyspäivänä riehuvilla anarkisteillakin lienee syytekijöitä tarkasteltaessa paljon yhteisiä nimittäjiä, mutta kukaan tuskin kiistää, etteikö niitä olisi kuitenkin mielekästä tarkastella myös rajoittamalla tarkastelun kohde maantieteellisesti ja ideologisesti: on melko turha miettiä saksalaisen uusnatsismin yhteiskunnallisia syitä, jos tarkoituksena on ehkäistä epämääräiset mellakat tulevina Suomen itsenäisyyspäivinä. Samoin parisuhdeväkivalla ja erityisesti naisiin kohdistuvalla väkivallalla on erityispiirteitä, jotka oikeuttavat niiden tarkastelun ja niihin kohdistuvat erityistoimenpiteet, vaikka väkivaltaa toki tapahtuu parisuhteiden ulkopuolellakin ja tiettävästi kohdistuen miehiin enemmän kuin naisiin.

Miksi siis islamistista terrorismia on niin vaikea käsitellä? Syy on titenkin siinä, ettei haluta leimata kaikkia muslimeja terroristeiksi. Muslimien leimaaminen taas eroaa esim. nuorten suomalaisten miesten leimaamisesta siinä, että muslimit edustavat heikommassa asemassa olevana pidettyä vähemmistöä, jolloin leimaamisen riskiä pidetään erityisen vaarallisena. Kaiketi jokseenkin tällaisesta ajattelusta kumpusi taannoin sellainen kummallisuus, että Astrid Thors kritisoi Suomen islamilaista puoluetta siitä, että se ei edistä kulttuurien välistä dialogia ajaessaan avoimesti sharia-lakia, joka Thorsin mukaan on islamin uskon vastaista. On ymmärrettävää, että lopulta edes kukaan muslimi ei vaikuttanut haluavan lähinnä Arjalaisen Germaaniveljeskunnan ja Kansallisdemokraattisen Puolueen viiteryhmään kuuluvaa puoluehankketta edustamaan itseään, mutta kognitiivisen dissonanssin purkaminen väittämällä, että sharia-laki olisi islamin vastaista, on jokseenkin hymyilyttävää.

"Kuuluminen" on joka tapauksessa eri asia kuin ylempänä mainitsemani "liittyminen" johonkin. Islamismi ja jihadismi eivät välttämättä "kuulu" islamiin, mutta eittämättä "liittyvät" siihen. Pariisin iskun jäljiltä näkemykset tuntuvat polarisoituneen siten, että terroristi-iskut eivät joko liity mitenkään islamiin tai niin, että kaikki muslimit ovat niihin kollektiivisesti syyllisiä. Totuus on varmasti jotain näiden ääripäiden välillä. Eräs ongelma mustavalkoisessa keskustelussa syntyy siitä, että Suomen vanhempi muslimivähemmistö eli tataarit on varsin harmiton, eikä sen piirissä ole tiettävästi esiintynyt ekstremismiä; ei siis voida sanoa, että islam sinänsä väistämättä aiheuttaisi islamistista rikollisuutta (ellei "pitoisuuden" ajatella olevan niin pieni, että se ei siksi näy tataariväestön keskuudessa). Myös islamilaisessa maailmassa (länsimaisesta näkökulmasta) ilmenevä kurjuus selittyy varmasti muutenkin kuin nimenomaan islamista johtuvaksi, ja näin ollen myös näistä maista kotoisin olevien ensimmäisen tai toisen polven maahanmuuttajien ongelmat perustuvat lopulta mahdollisesti näihin samoihin syihin. Perheyhtäläisyys lienee yhteisiä piirteitä hyödyllisempi käsite perusteltaessa minkä tahansa termin käyttöä kuvaamaan ilmiötä, jonka olemassaolosta erillisenä ilmiönä kaikki eivät tunnu olevan edes yhtä mieltä ("on ihan sama juhlia ISIS:n riveihin lähteneitä suomalaisia kuin jääkäriliikettä").

Keskustelua vaikeuttaa edellisen lisäksi ylempänä mainittu, lähihistoriasta kumpuava vähemmistöjen leimaamisen pelko yhdistettynä sellaiseen ajatteluun, jonka mukaan esimerkiksi kerjäämisen kieltäminen Helsingissä olisi "rasistista", sillä suurin osa kerjäläisistä on romaneita, ja koska näin ollen kerjäämisen kieltäminen koskisi lähinnä romaneita eikä kantaväestöä. Mutta olisiko siis kerjäämisen kieltäminen hyväksyttävämpää, jos kerjäläisväestön etninen koostumus olisi eri? Mitä järkeä tällaisessa ajattelussa olisi?

Tässä kirjoituksessa esitetyt ajatukset on helppo ohittaa "saivarteluna" tai turhana akateemisena pohdiskeluna. Näkisin kuitenkin, että aiheesta (mikä se sitten onkin) käytävässä keskustelussa esiintyvät erimielisyydet ja riidat eivät selity pelkästään sillä, että keskustelijat olisivat eri mieltä asiasta x, vaan myös sillä, että keskustelijat eivät ole yhteisymmärryksessä siitä, mikä asia x ylipäänsä on. Mitä hankalammin määriteltävästä asiasta on kyse, sitä helpompi keskustelua on jatkaa loputtomiin.

Kveenistä ja murteista

Helsingin Sanomissa oli marraskuussa juttu kveenin kielestä otsikolla "Norjan pohjoiskolkassa puhutaan suomea hyvin säilyneellä vanhalla murteella". Videolla kveeniä puhuu 70-vuotias Elsa Ingilæ Haldorsen.

Mainitsin kveenin kielen kirjoituksessani kuolleista kielistä, jossa pohdiskelin historiallisiin kieliin liittyviä terminologisia kysymyksiä sivuten myös kielen ja murteen käsitteellistä rajaa. Kirjoitin, että suomen ja kveenin tapauksessa kyse on määrittelystä. Selvensin tätä näkemystä hieman hutaisten kyseisen kirjoituksen kommenttiosiossa, mutta ajattelin, että asia ansaitsee oman kirjoituksensa.

Vanha vitsi on, että kieli on murre, jolla on armeija ja laivasto, ja sivistyskieli on murre, jolla on edellisten lisäksi oma yliopisto. Tämä ei ole kaukana totuudesta. Kieltä pidetään yleensä vähintään implisiittisesti korkea-arvoisempana kuin murretta, mistä johtuen esimerkiksi jostain kielimuodosta saatetaan sanoa, että se on "vain" sen-ja-sen kielen murre: esimerkiksi karjalaa on helppo sanoa "vain suomen murteeksi" ja olenpa nähnyt ruotsiakin kutsuttavan vähättelytarkoituksessa "saksan pohjoiseksi murteeksi", mikä on taksonomisesti suunnilleen yhtä järkevää kuin ihmisten kutsuminen simpansseiksi.

Kielimuotojen valtasuhteisiin vaikuttavat enimmäkseen kielenulkoiset seikat. Apenniinien niemimaalla sikäläisten itaalisten murteiden joukosta johtavaan asemaan nousi Latiumin alueella asustanut heimo, minkä seurauksena myös heidän kielensä eli latina (lingua Latina eli 'Latiumin kieli') nousi prestiisimurteen asemaan oskin, umbrin ja muiden vastaavien kielten häviöksi. Tästä myös seuraa, että klassisessa kirjallisuudessa Latine 'latinaksi' tarkoittaa suorastaan 'hyvällä, oikeaoppisella kielellä'. Kuten tunnettua, latina levittäytyi roomalaisen sotilasmahdin mukana muualle Eurooppaan, ja Rooman valtakunnan tuhon jälkeen latinan paikallismurteet jatkoivat eriytymistä toisistaan, minkä tuloksena nykyään puhutaan sellaisia kieliä kuin italiaa, romaniaa, retoromaania, ranskaa, espanjaaa ja portugalia, unohtamatta tietenkään sellaisia kieliä kuin sisiliaa, oksitaania, aragoniaa ja galegoa.

Viimeksi mainittuijen tyyppisistä "pikkukielistä" niiden harrastajat muistavat usein mainita, että ne ovat ihan omia kieliään eivätkä - kuten valistumaton voisi luulla - "vain" jonkun isomman kielen murteita. Vaikka tämä pitääkin toki paikkansa, on ajatus siitä, että kieli olisi jotenkin arvokkaampi asia kuin murre, aika hassu. (Kielten arvottamisesta olen jo kirjoittanut aikaisemmin.)

Ranskan kirjakieli perustuu Pariisin murteeseen, joka galloromaanisiten kielten d'oïl-kielinä tunnettuun murrejatkumoon kuuluvana ei edusta nimellisestikään vähemmän "murrettua" kieltä kuin d'oc-kieli eli oksitaani: latinan sanan hoc refleksihin perustuvan perinteisen jaottelun mukaanhan alkuperäinen konsonantti on säilynyt juuri etelässä.

Englannissa muinaisenglannin lähinnä standardikieltä oleva muoto oli kuningas Alfredin (849 - 899) kieli eli Wessexin (länsisaksin) murre. Englannin nykyinen standardikieli eli Lontoon yläluokan murre perustuu kuitenkin pohjoisesta etelään levinneeseen, vahvasti skandinavisoituneeseen Itä-Midlandsin murteeseen. Lopputuloksena monia alkuperäisiä muotoja säilyttäneitä puhuttuja kielimuotoja pidetään väärinä ja murteellisina sanan negatiivisessa merkityksessä, esim. muodon be käyttö muodon is tai are sijaan (vrt. muinaisenglannin he biþ, we beoþ) tai verbin see preteritimuoto see muodon saw sijaan (vrt. muinaisenglannin ic seo, ic seah). Vakioesimerkki englannin skandinaavistumisesta on länsigermaanisesta mallista (vrt. länsisaksin hie sind, saksan sie sind ja hollannin zij zind) poikkeava they are (vrt. ruotsin de är ja islannin þeir eru).

En ole vielä tainnut missään blogikirjoituksessa mainita, etten oikeastaan voi sietää suomen sanaa murre, sillä se sisältää implisiittisesti ajatuksen, että kyseessä on jotenkin "murrettu" eli "rikottu" tai muuten "väännetty" kielimuoto, mikä näkyy myös ilmaisussa puhua suomea murtaen eli '(ulkomaalaisittain) väärin'. Standardikieli on toki kirja- ja hallintokielenä puhekieltä konservatiivisempaa, mutta tämä ajan myötä syntyvä seuraus sen saamasta asemasta. Suomessa murteellisa piirteitä ovat mm. pohjalainen h (tekemhän) ja lukuisat kirjakielen d:n vastineet (kären, kälen, käjen, käen), vaikka alkuperäisyysaste on suunnilleen sama ellei jopa korkeampi kuin kirjakielessä.

Saksassakaan kielen standardimuoto ei varsinaisesti edusta mitään erityisen "puhdasta" kielimuotoa: ja alemannilaisissa (sveitsiläisissä) muodoissa Huus ja düütsch esiintyvät alkuperäiset vokaalit toisin kuin muodoissa Haus ja deutsch, alasaksalaisissa muodoissa wat ja ik esiintyvät kovat konsonantit ovat alkuperäisempiä kuin yläsaksalaiset was ja ich, ja lopulta itävaltalais-baijerilaisessa verbimuodossa mia gengan esiintyy verbin alkuperäinen vartalokonsonantti toisin kuin supistuneessa standardimuodossa wir gehen.

Standardi-, kirja- tai yleiskieli on joka tapauksessa "vain" yksi kielen murteista, vaikka standardimurre on toki erikoistapaus päivänselvistä sosiolingvistisistä syistä. Kielensisäisesti eri kielimuotojen väliset eroavaisuudet muodostavat jatkumon: kahden sisaruksen idiolektit voivat poiketa toisistaan hyvin vähän, mutta tieteellinen artikkeli eroaa kieliasultaan huomattavasti satamajätkän rupattelusta työkavereidensa kanssa, vaikka kyse onkin muuten "samasta" kielestä. Ymmärrettävyyskriteeri on periaatteessa käyttökelpoinen, eli kaksi ihmistä puhuvat samaa kieltä, jos he ymmärtävät (samassa rekisterissä) toisiaan ilman eri opintoja. Tämä peruste tosin jakaisi pohjoismaiset kielet murteiksi ja kieliksi tavalla, joka ei muistuttaisi maanrajoihin perustuvaa virallisten kielten karttaa. Kielitieteellisesti tämä ei ole ongelma, mutta käytännön elämän kannalta on hyvin merkitsevää, missä valtakunnanraja kulkee.

Äidinkieleksi mielletään usein hieman epäloogisesti kirjakieli tai jopa sen tiukasti normitettu versio: joku, joka ei muista pilkkusääntöjä, saattaa sanoa, ettei muka "osaa äidinkieltä". Jos taivuttaisin suomen kielen verbin tulla indikatiivin preesensin eri persoonamuodoissa oman murteeni eli äidinkieleni mukaan, taivuttaisin sen seuraavasti: tuun, tuut, tulee, tullaa(n), tuutte, tulee, tullaa(n). Kirjakielessä taivutuskaava on seuraavanlainen: tulen, tulet, tulee, tulemme, tulette, tulevat, tullaan. Jälkimmäisen taivutuskaavan olen alunperin mitä luultavimmin oppinut isoäidiltäni (jonka täysin huoliteltua puhetta on joku saattanut taannoin kuulla Ajankohtaisen kakkosen jaksossa "Aino ja eduskunta") ja minulle lapsena luetuista kirjoista sekä tietenkin viimeistään koulussa. Koulussa opetettava kirjakieli olisi kuitenkin jostain historiallisesta oikusta johtuen voinut hyvinkin olla jotain aivan muuta.

Mitään edellä sanottua ei pidä ymmärtää niin, että pitäisin jotenkin epäselvänä sitä, mikä on murretta ja mikä ei, tai että haluaisin jotenkin muuttaa tavanomaisia tapoja viitata kielen variaatioon. Voisin tosin korvata sanan murre, joka ilman muita määreitä merkitsee 'alueellista (puhekielen) varianttia', sanalla dialekti, jolloin se sopisi cheeseburger-logiikalla yhteen sellaisten termien kuin sosiolekti, idiolekti ja lekti kanssa. Dialekti ei etymologisestikaan (sikäli kuin sillä on väliä) kanna mitään virheellisen puhumisen konnotaatioita, sillä kreikan διάλεκτος pohjautuu verbiin διαλέγομαι, joka merkitsee 'keskustella'. Muinaiskreikan dialektit olivat kaikki elinvoimaisia kirjakieliä, myöhemmin jopa niin, että kirjallisuuden genret yhdistettiin niiden klassikoiden murteisiin. (Kreikkalaisen epiikan homeerisen taidekielen suhteen käypä vartailukohta on kalevalainen runous, jota ei oikein voi kirjoittaa käyttämättä samanlaista karjalaista sanastoa ja rakenteita kuin Kalevalan runokielessä.)

Murresarjakuvaa vai ei? (Lähde.)

Tämän pohjustuksen jälkeen pääsemme vihdoinkin itse kveeniin. Taksonomisesti kyseessä on suomen kielen peräpohjalainen murre, jolla, toisin kuin suurimmalla osalla suomen murteista, on virallisesti tunnustettu kirjakieli. "Riikinsuomen" kirja- eli yleiskieli ei sellaisenaan edusta suoraan mitään murretta vaan on eräänlainen keinotekoisehko kompromissi, vaikkakin huomattavasti lähempänä länsimurteita kuin itämurteita. Kveenin kirjakieli perustuu kuitenkin hyvin kapealla alueella puhuttuun murteeseen. Alla esimerkki sääsivusto yr.no:n kveeninkielisestä versiosta:

Pitkän aijan ennustus oon melkkein sikkari sillon, ko harmaajat alat oon kaitaset, ja siniset tolpat oon lyhykäiset.

Huomio kiinnittyy "murteellisten" muotojen ohella ensisijaisesti sanaan sikkari 'varma'. Muuten teksti on ainakin asiayhteydessään täysin suomenkielisen ymmärrettävissä ilman eri opintoja. Alla lisää otteita samalta sivustolta:

Sääsymbooli koskee koko aikajaksoo. Temperatyyri- ja tuuliennustus oon ensimäisele aijankohale.
...
Tuorestai 29. januaarikuuta 12–18
…
Kova tuuli, 6 m/s alkkain: etelä–vestaetelä
…
Meteogrammi Seuraaviitten 48 tiiman aikana

Ruijan Kaiku -lehdessä Suomalaisen kirjallisuuden seuran tiedottaja Minttu Nikkilä kertoo teoksen Kainun kielen grammatikki (2014) hyväksymisprosessista osaksi Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia -sarjaan:

– Lähätämmä käsikirjoituksen kahđele ulkopuoliselle assiintunttiijale jokka tutkithaan sitä ja ilmoitethaan mikä oon heiđän meininki siitä. Sen jälkhiin meiđän oma komiteea hunteeraa ja päättää ette annethaanko sen kirjan ulos. Se oon iso tietheelinen saavutus ette päässee tähään joukkhoon, Nikkilä praamaa.

Teksti on suomenkieliselle hyvin helppo ymmärtää. Tässä tekstinäytteessä huomio kiinnittyy t:n heikon asteen merkitsemiseen đ-kirjaimella. Kyseessä on riikinsuomen murteista käytännössä kadonnut äänne, jota yleensä merkitään ð-kirjaimella (joka sekin on historiallisesti poikkiviivallinen d), ja jonka Mikael Argicola merkitsi joko d:llä tai dh-digrafilla. Kieliopissa asia selitetään näin: "Konsonantti /đ/ essiinttyy tyhä /t/:n graadivaihetteluparina, eli jos sanan jossaki haamussa on /đ/, se meinaa sitä, ette sanan jossaki toisessa haamusa oon /t/. /đ/:n äänethään niin ko engelskan sanan there ensimäinen ääni. Sen kuulee nykykielessä tyhä Porsangissa, muista varieteetiista se oon kadonu." (s. 34). Myös muodot päättää ja saavutus on tunnistettava murrepiirteiksi, vaikka vokaalit ovatkin samat kuin suomen yleiskielessä (vrt. esim. muualla esiintyvät piättää ja soavutus). Monikon 3. persoonan verbimuodot muistuttavat yleiskielen yleispersoonaa: jokka tutkithaan sitä ja ilmoitethaan 'jotka tutkivat sitä ja ilmoittavat'.

Alla oleva ote Heidi Nilima Monsenin pääkirjoituksesta "Ei senthään niin paha" sisältää lisää tunnusmerkillisiä piirteitä:

Se oon kuitenki sikkari ette haasteita riittää ensi vuonaki. Met häyđymä muistuttaat viranomaisile ette het ei unheeta velvolisuuksia. Tarvittema enämen resurssii ja kieliappuu. Oonko hallitus aivan unheettannu oman seittemän vuotta vanhaan lupauksen mikä oli kirjattu mellinkhiin Mål og meining? Het luvatthiin selvittäät kunka Ruijan Kaijusta tehđhään viikkoaviisi. Vanhaa hallitus ei pitänyt lupausta eikä uusikhaan luppaa mithään. Pelkkii pumpulipuhheita?

Tässä otteessa näkyviä piirteitä ovat muun muassa: monikon persoonapronominien muodot met 'me' ja het 'he'; geminaatio sanoissa appuu 'apua', luppaa 'lupaa' ja puhheita 'puheita'; alunperin vokaalienvälinen h muodoissa mellinkhiin, luvatthiin, uusikhaan ja mithään; monikon 3. persoonan verbimuoto het luvatthiin 'he lupasivat'.

Samassa kirjoituksessa kommentoidaan kveenin kieltä uhkaavaa sammumista seuraavasti:

Ruijan Kaijussa oon kans kirjoitettu paljon kielen kuolemasta ja kunka kainun kielen puhhuujiitten määrä laskee vaaralisen noppeesti. Joku meinaa ette kielen puhhuujiita oon piian tyhä 500 henkkee. Ko yksikhään lapsi ei opi sitä äitinkielenä se oon sikkari ette kuoleman vikatet ođottaa kainun kieltä tyhä muutaman mukan takana.

Kveenin eli kainun kieltä voisi verrata saimaannorppaan, joka eroaa itämeren- ja laatokannorpasta siksi, että se on aikanaan joutunut eristyksiin muista norpista maankohoamisen seurauksena: vaikka saimaannorpat kuolisivat sukupuuttoon, eivät norpat silti häviäisi maailmasta, mutta juuri Saimaan järvialtaaseen sopeutuneet ja siellä vuosituhansien aikana omaksi erilliseksi norppapopulaatiokseen eriytyneet saimaannorpat katoaisivat lopullisesti. Kveenistä tekee mielenkiintoisen tapauksen osittain sekin, että vastaavien murteiden mahdollista häviämistä Suomessa (eli murteiden tasoittumista) ei pidettäne minkäänlaisena erityisenä kielensammumistapahtumana.

Kieli-murrekysymykseen liittyy nominalismin parhaita perinteitä noudattaen se, miksi kveeniä kutsutaan. Kveeniä voisi suomeksikin nimittää "kainun kieleksi" kuten ylemmissä kveeninkielisissä otteissa, mutta tämä on sivuseikka. HS:n jutussa haastateltu Elsa Ingilæ Haldorsen pitää kveeniä haukkumanimenä ja kutsuu kieltään mieluummin "suomeksi". Eira Söderholm kirjoittaa Kainun kielen gramamtikin esipuheessa, ettei ole epätavallista kutsua kieltä "suomeksi" tai "suomen kieleksi":

– Se ei olekhaan kummalinen, sillä ko oonhan siinä paljon sammoi trekkii ko rajan toisela puolela Suomen puolen kielen dialektiissa ja Ruottin puolen itämerensuomen dialektiissa eli meänkielessä

HS:n jutussa kveeniin viitataan myös "vanhana suomena", ja Haldorsen antaa videolla ymmärtää, että kveeni on samaa kieltä, jota suomalaisetkin puhuivat joskus sata vuotta sitten. Söderholm kommentoi asiaa Ruijan kaiussa seuraavasti:

– Norjan puolen dialektiista oon kans sanottu, ette se oon vanhaanaikhaista suomee, ja sillä jokku meinathaan ette nimeksi passais vanhaasuomi. Mutta ei se ole oikhein oikhein. Dialektiista löyttyy kyllä semmoissii vanhoita trekkii, mikkä oon Suomen puolen dialektiista jo häviny eli hävviimässä, mutta kans ommii uussii trekkii. Vielä se oon niinki, ette se ei ole hyvä revitaliseerattavan kielen statukselle, ette sitä käskethään epiteetilä vanhaa. Kielihän pittää olla moderni, ette sitä saattaa nyky-yhtheiskunnassa käyttäät

Edellä sanotun lisäksi karsastaisin itse epiteettiä "vanha" vielä siksikin, että kaikki suomen sukukielet ovat yhtä vanhoja. Usein arkaaisempi eli konservatiivisempi kielimuoto mielletään "vanhemmaksi", mutta ikämetafora on tällöin mieletön, sillä ei ihminenkään ole sitä vanhempi, mitä nuorekkaamman näköinen hän on. Kirjakielien syntyhetket voidaan toki ajoittaa, mutta tällä perusteella kveeni olisi aivan erityisen "nuori" kieli. Ikään liittyvät termit liippaavet myös liian läheltä historiallisia kieliä, joista ei kveenin tapauksessa (vielä) ole kysymys. Suomeen viittaavat nimet eivät sitä paitsi ylipäänsä kelpaa:

Niissä oon se taka-ajatus, ette kieli olis suomen kielen dialekti tahi kuitenki varieteetti. Nyt ko kielestä oon oman kielensuunittelun kautta tullu rakenuskieli, minkä struktuuri ja sanasto rakenuthaan puhthaasti sen omale pohjale, se kielele pittää löyttäät muun nimen.

Tämä on yllättävän epäkielitieteellinen argumentti, mutta sinänsä aivan pätevä, jos kveenin roolia omana kielenään halutaan korostaa. Tämä on kuitenkin puhdas arvovalinta, jollaisiin kielitiede ei valitettavasti (onneksi) voi ottaa kantaa.

Sanan kvääni viaksi Söderholm mainitsee sen, että jotkut kokevat sen loukkaavaksi (minkä merkitysvivahteen hän tosin myöntää ajan myötä luultavasti häviävän, mikäli sanaa käytetään ei-loukkaavissa yhteyksissä) ja sen, että siinä esiintyy kveenissä esiintymätön sananalkuinen konsonanttirypäs, mikä luonnollisesti johtuu siitä, että kyseessä on lainasana norjasta. Nimeä kainun kieli hän perustelee seuraavasti:

– Mie olen tullu siiheen, ette käytän tässä grammatikissa kielestä nimmee kainun kieli. Näyttää, ette nimi kainulainen oon vanhaastansa ollu käytössä siitä itämerensuomalaisesta joukosta, mikä oon asunu Fennoskadinaavian pohjaisella alala ja mistä ruijalaiset oon käyttänheet nimmee kven. Se oon sikkaristi vanhiin tästä joukosta käytetty nimi. Nykyaikhaan tultessa sanat kainu ja kainulainen oli kohta jäänheet pois käytöstä, mutta kokonhansa unheettunnu se ei ole koskhaan.

Vaikka pidän näitä perusteluita täysin oikeana, käytän silti itse muotoa kveeni niin tämän kirjoituksen otsikossa kuin blogini tunnisteissakin. Tällekin käytännölle Söderholm antaa siunauksensa:

– Itte jokhainen saattaa valita sen mikä ittelensä parhaimitten passaa. Joka taphauksessa oon niin, ette vasta aika tullee näyttämhään, mikä nimi jääpi elämhään ja mikä kuolee pois.

Söderholm toteaa vielä, että enemmistön kielelläkin on kaksi eri nimeä, norja ja ruija. (Norjalla on myös kaksi eri kirjakieltä, bokmål ja nynorsk, mutta se on jo oma aiheensa.)

Lopuksi on ehkä syytä mainita, että itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että on varsin mukavaa, että suomea puhutaan muuallakin kuin Suomessa, ja näin ollen kannatan lämpimästi kaikenlaisia kveenin ja vastaavien kielten elvyttämistoimia, vaikka ymmärrän toki senkin, että kaikilla tahoilla ei välttämättä ole kiinnostusta antaa rahaa moisiin projekteihin. En silti ole välttämättä pahoillani, että suomella ei ole nykyisen lisäksi toista, savolaismurteisiin pohjautuvaa kirjakieltä, mutta siitäkin aiheesta jatkan ehkä toisella kertaa.

Ns. pakkoruotsista, osa 3

Pakkoruotsin vastustaminen on tympeää. Riippumatta siitä, miten asiallisesti ja perusteellisesti jokin argumentti lytätään, ponnahtaa se taas hetken päästä jostakin esiin käytännössä täysin samassa muodossa kuin ennenkin. Pakkoruotsiaiheesta olen pöhissyt aikaisemminkin, ja tämänkertaisen kirjoituksen varsinainen inspiraatio on Helsingin yliopiston joulukuinen uutinen "Koululaiset eivät opiskele kieliä vapaaehtoisesti." Kuvateksti (ingressi?) liittää otsikon pakkoruotsiaiheeseen:

Kansalaisaloitteesta uutta virtaa saanut pakkoruotsikeskustelu harmittaa kieliprofessoreita. Pohjoismainen yhteistyö vahvistuu, ja monikielisyydelle riittää kysyntää, tähdentää professori Hanna Lehti-Eklund.

Ensimmäisen virkkeen muotoilu on omiaan antamaan ymmärtää, että kyseessä on jokin aika vähäpätöinen juttu, josta nyt taas professoreiden harmiksi on alettu kohkaamaan. Pohjoismaisen yhteistyön työkielet ovat toki ruotsi, norja ja tanska, mutta neuvostojen kokouksissa tulkataan tarvittaessa kyseisistä kielistä suomeen (ja islantiin) ja toisin päin. Pohjoismaisen yhteistyön alalle suuntautuvan kannattaa tietenkin opetella relevantti työkieli, mutta monikielisyyden kysyntä ei liity erityisesti pakkoruotsiin: monikielisyys on monen kielen osaamista, ei nimenomaan ruotsin osaamista. Varsinainen ingressi vie asiaa vielä enemmän sivuraiteille:

Suomalaiskoulujen kielitarjonnasta kannattaa olla ylpeä ja pitää kiinni, kieliprofessorit sanovat. Monikielisyys on iso etu, vaikka puhe välillä takeltelisi. 

Olen itsekin iloinen, että saatoin Helsingin normaalilyseossa lukea äidinkielen lisäksi ruotsia, englantia, saksaa, latinaa, ranskaa ja venäjää. On tietenkin parempi osata jotain kieltä vähän kuin ei ollenkaan, ja koulussa opittu vähäpätöinenkin passiivinen pohja on myöhemmin mitä suurin etu, kun jotain jo unohtunutta kieltä pitäisi alkaa kertaamaan. Mutta miten tämä liittyy pakkoruotsiin?

Saatan olla vainoharhainen, mutta nähdäkseni ensimmäinen leipätekstikappale huokuu pakkoruotsikeskustelun merkityksen vähättelyä:

Jo 150 vuotta Suomessa käyty kielipoliittinen kiista suomen ja ruotsin kielten asemasta jatkuu yhä, eikä loppua näy. Eduskunnan sivistysvaliokunta otti 11.11. käsittelyyn kansalaisaloitteen, jonka tavoitteena on lopettaa pakollinen ruotsinopiskelu.

Nykymuotoisesta pakkoruotsista ei ole sentään keskusteltu 150 vuotta, vaikka yllä olevasta voisi sellainen mielikuva syntyä. Vuonna 1863 eli reilut 150 vuotta sitten suomen kieli sai keisarillisella asetuksella virallisen aseman ruotsin rinnalla. Sen jälkeen suomen kielen asema parantui Suomen suuriruhtinaanmaassa ja sittemmin Suomen tasavallassa heijastelemaan sitä tosiasiaa, että ylivoimainen enemmistö suomalaisista puhuu äidinkielenään suomea. Nykymuotoinen, kaikkia oppivelvollisuuden piiriin kuuluvia suomenkielisiä koskeva pakkoruotsi on syntynyt vasta peruskoulun myötä.

(Ylempien oppilaitosten tai erinäisten virkojen kielivaatimukset eivät ole peruste perusopetukseen kuuluvalle pakkoruotsille, sillä ne ovat pohjimmiltaan osa samaa ongelmaa.)

Professori Hanna Lehti-Eklund pitää ideaa pakollisen ruotsinopiskelun lopettamisesta huonona. Jutussa esitetyt perusteet ovat mielenkiintoisia:

– Ulkomailla Suomen kieliratkaisuja kadehditaan. Olemme kielellisten oikeuksien edelläkävijöitä. Meidän pitäisi korostaa tätä saavutusta, ei häivyttää sitä.

En ole vielä kuullut tai nähnyt, että ulkomailla kadehdittaisiin pakkoruotsia, suomalaisten yleistä kielitaitoa kylläkin. Pakkoruotsia ei voi hyvällä tahdollakaan pitää esimerkkinä kielellisten oikeuksien edelläkävijyydestä, sillä kyseessä on ensisijaisesti velvollisuus, ei oikeus. Toki oikeus ja velvollisuus voivat olla myös päällekkäisiä, mistä käy esimerkiksi oikeus saada opetusta ja oppivelvollisuus: perusopetuksessa on lähtökohtaisesti kyse välttämättömänä pidettävän yleissivistyksen saavuttamisesta, josta kellään ei ole periaatteessa oikeutta kieltäytyä, koska hän jäisi silloin tietyssä mielessä yhteiskunnan riippakiveksi. Perusopetuksen sisällöstä esimerkiksi pakkoruotsin osalta voidaan ja pitääkin keskustella. (Vertailun vuoksi maanpuolustusvelvollisuuteen ei sisälly oikeutta saada sotilaskoulutusta.)

Ainoa (!) jutussa esitetty pakkoruotsin vastainen peruste on se, että "vapaaehtoisuus lisäisi kiinnostusta ruotsin kielen opiskelua kohtaan". Professori Heini-Marja Järvinen toteaa tähän, että tutkimustulosten valossa tämä ei pidä paikkaansa viitaten Opetushallituksen Kielitivoli!-selvitykseen (2012). Kyseisessä selvityksessä todetaankin muun muassa, että kielten muuttuminen vapaaehtoiseksi on vähentänyt niiden valintaa, ja että opetuksen järjestäjän velvoitteen tarjota valinnaisia kieliä keventyminen on vähentänyt niiden tarjontaa. Nämä asiat tuskin tulevat kellekään yllätyksenä, eikä pakkoruotsin vastustuksen ydin tietenkään ole siinä, että vapaaehtoisuuden oletettaisiin lisäävän ruotsinopiskelua: tarkoitus on, että ruotsin pakollisuuden poistuessa muiden kielten opiskelu lisääntyy ruotsin kustannuksella. Ainoa järkevä toteutustapa olisi pakollisen toisen kotimaisen muuttaminen pakolliseksi vapaavalintaiseksi vieraaksi kieleksi.

Seuraavaksi pakkoruotsia perustellaan puolustusyhteistyöllä Ruotsin kanssa, yliopistojen lisääntyvällä yhteistyöllä ja Pohjoismaiden neuvoston sitoutuneisuudella lisätä pohjoismaista kieliyhteistyötä. Miten näistä seikoista saadaan johdettua perusteita nimenomaan pakkoruotsille, jää epäselväksi. Ruotsin kielen taidon merkitystä professori Lehti-Eklund arvioi seuraavasti:

Totta kai pohjoismaisten kollegojen kanssa tulee toimeen englanniksikin, mutta ruotsia taitamaton jää paljosta paitsi. Jos haluaa solmia syvempiä, tuloksellisempia ja pysyvämpiä poliittisia, taloudellisia ja sosiaalisia suhteita Pohjoismaissa, on puhuttava ruotsia tai skandinaaviskaa.

Pakkoruotsin vastustuksessa ei ole kyse siitä, että ruotsin kielen opiskelu Suomessa pitäisi kieltää. Yllä olevat perusteet pätevät mihin tahansa muuhunkin kielialueeseen: yhdentyvässä Euroopassa tällä argumentilla voitaisiin perustella yhtä hyvin vaikka pakkosaksaa. On tärkeää, että Suomesta löytyy ruotsinkielentaitoisia ihmisiä, mutta on vähintään yhtä tärkeää, että Suomesta löytyy myös esimerkiksi saksan- ja venäjäntaitoisia ihmisiä. Juuri kokonaisuuden kannalta laajan kielitaitopohjan vuoksi olisi tärkeää, että ne, joilla ei ole mahdollisuutta syystä tai toisesta lukea montaa kieltä, voisivat valita ruotsin sijaan jonkin muun kielen.

Loppujuttu ei oikeastaan liity enää mitenkään pakkoruotsiin, vaikka sellainen mielikuva lukijalle saattaa syntyäkin:

Järvinen puhuu uudesta kielitaidon määrittelystä: monikielisyydestä eli plurilingvaalisuudesta. Monikielisen ihmisen taidot vaihtelevat kielestä toiseen. Hän saattaa osata kirjoittaa erinomaisesti sellaisella kielellä, jossa suulliset taidot ovat heikot. Toisessa kielessä taas puhuminen sujuu mutta kirjoittaminen ei niinkään, Järvinen selittää.

Edellä oleva, sinänsä täysin oikeaa asiaa sisältävä kappale on sisällöllisen antinsa puolesta lähes absurdin triviaali, kuten myös edu.fi:stä löytyvä plurilingvaalisuuden määritelmä. Minun on vaikea nähdä, mitä  "uutta" tällaisessa kielitaidon määrittelyssä ylipäänsä on: kaikille vieraista kielistä joskus jotain kuulleille lienee päivänselvää, että joitakin kieliä osaa paremmin, joitakin huonommin, ja että keskustelu ja asiakirjoittaminen sujuvat eri kielillä eri tavalla. Tieteellistä käsitteenmäärittelyä tarvitaan, jos aihetta aiotaan tutkia, jolloin tarvitaan luonnollisesti jokin määritelmä käytettävälle käsitteelle.

(Toki toisinaan pelkällä käsitteiden nimeämisellä voi olla informatiivinen funktio: jos esimerkiksi sanon, että vastakohdat voivat olla "asteittaisia", "komplementaarisia" tai "kontekstuaalisia", saattaa kuulija, joka ei näitä termejä tässä yhteydessä ole ennen kuullut, välittömästi keksiä, millaisista vastakohtaisuuden lajeista on kysymys.)

Oikeasti yllä lainattu kappale liittyy siihen alempana epäsuorasti mainittuun seikkaan, että kielenopetuksessa pitäisi vaatia vähempää täydellisyyttä, koska muuten oppilaat eivät virheiden pelossa uskalla sanoa mitään.

Edelliseen liittymättä lainataan professori Lehti-Eklundia, joka siteeraa tutkimustuloksia oppilaiden suhtautumisesta ruotsin kieleen:

– Tutkimuksessamme 49 prosenttia haastatelluista yhdeksäsluokkalaisista kertoi suhtautuvansa positiivisesti ruotsinopetukseen, 31 prosenttia neutraalisti ja 20 prosenttia negatiivisesti, Lehti-Eklund kertoo: useimmille ruotsi on kouluaine muiden joukossa.

Näin äkkiä arvioituna veikkaisin, että 99% latinanlukijoista suhtautuu latinanopetukseen positiivisesti, mutta tätä tuskin kukaan pitäisi perusteena pakkolatinalle. Toiseksi se, että yhdeksäsluokkalaisten mielestä ruotsinopiskelu on kivaa tai tylsää on kohtuullisen epärelevanttia pakkoruotsikysymyksen osalta, sillä asiasta päättäminen ei ole oppivelvollisten, vaan äänioikeutettujen ja vaalikelpoisten aikuisten asia: me päätämme kansainälisten velvoitteiden rajoissa demokraattisten mekanismien kautta, millaisia pakkoja haluamme ala-ikäisille asettaa. Mielipiteitä voi aina kysyä, ja kuuluukin kysyä lapsia ja nuoria koskevissa asioissa, mutta jos yhdeksäsluokkalaisten katsotaan olevan riittävän kokeneita ja kypsiä päättämään tällaisista asioista, voitaisiin harkita täysi-ikäisyyden rajan laskemista vaikka neljääntoista vuoteen.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta jutun loppuosa, joka ei sekään liity mitenkään pakkoruotsiin, on täyttä asiaa:

Opettajat ovat avainroolissa oppilaiden motivoimisessa, Lehti-Eklund ja Järvinen summaavat. Oppilaille pitää näyttää, miksi kielten osaaminen on tärkeää.

Kielitaito on siitä mielenkiintoinen asia, että kielitaitoiset keksivät aina sille käyttöä, mutta kielitaidottomat yleensä sanovat, että ovat "tähänkin asti ihan hyvin pärjänneet" opettelematta vieraita kieliä. Opettaja voi yrittää kertoa, että kielitaidosta on hyötyä, mutta yksilöllisen kokemuksen ja sisäisen motivaation synnyttäminen ulkoapäin on äärimmäisen vaikeaa.

 – Kielenopettajiksi kouluttautuvat tuntevat kieltenopetuksen uuden näkökulman. Kouluopetuksessa ja yhteiskunnassa ylipäätään elää silti yhä sitkeässä se ajatus, että kieltä täytyy osata täydellisesti, Järvinen pahoittelee.

Tämä on valitettavan totta: ihmiset tuntuvat usein perustelevan omaa laiskuuttaan opetella asioita siksi, etteivät kuitenkaan pysty (joko oikeasti tai mielikuvituksessaan) saavuttamaan virtuoosimaista tasoa. (Tähän liityen ajattelin itse opetella soittamaan pianoa, vaikka on päivänselvää, etten tule ikinä oppimaan niin hyväksi kuin jos olisin aloittanut 5-vuotiaana.)

– Emme voi vaatia, että kaikki kouluaikana saavuttaisivat äidinkielen tasoiset taidot vieraassa kielessä. Uudessa kieltenopetuksessa on tärkeää, että oppilas saa valmiudet ja riittävästi itseluottamusta jatkaa kielen opiskelua koulun ulkopuolisessa elämässään, Lehti-Eklund määrittelee.

Vaikea kuvitella, että tämä olisi mikään erityisen uusi ajatus, mutta kaikkea ei voi tietenkään korostaa yhtaikaa, ja opetusopin suuntaukset tuntuvatkin vaihtuvan jokseenkin syklisesti. Luottamus oman puuttellisenkin kielitaidon käytettävyyteen on tärkeää, mutta sisäisen motivaation tapaan vaikeasti ulkoapäin herätettävissä.

Palatakseni vielä pakkoruotsiaiheeseen mainitsen Ilta-Sanomissa niin ikään joulukuussa ilmestyneen STT:n uutisen Åbo Akademin ja yhteistyöyliopistojen tekemästä tutkimuksesta, jonka mukaan "kolme neljäsosaa suomea äidinkielenään puhuvista kannattaa pakkoruotsista luopumista". Valtaosa vastaajista suhtautui "kuitenkin" myönteisesti suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Lisäksi "70 prosenttia vastanneista oli sitä mieltä, että olisi sääli, jos ruotsin kieli ja kulttuuri häviäisivät Suomesta" ja "noin 60 prosenttia piti tärkeänä sitä, että ruotsinkielisille turvataan palvelut äidinkielellä". Suomenruotsalaisen kulttuurin ja ruotsinkielisten palveluiden olemassaolo eivät tietenkään edellytä nykymuotoista pakkoruotsia, mutta eittämättä näitäkin tuloksia tullaan lukemaan niin, että valtaosa suomalaisista itse asiassa kannattaa pakkoruotsia, etenkin kun "Suomelle on kaksikielisyydestä taloudellista hyötyä", vaikka tähänkään pakkoruotsi ei liity oikeastaan mitenkään.

Ilmaisun "martial arts" etymologiaa

Historiallisia eurooppalaisia kamppailulajeja käsittelevässä kirjallisuudessa toistuva teema on, että vaikka ilmaisu martial arts viittaa nykyään pääasiassa aasialaisiin kamppailulajeihin, on ennen vanhaan Euroopassakin osattu kamppailla asein ja aseetta. Teoksen Masters of Medieval and Renaissance Martial Arts: Rediscovering the Western Combat Heritage (2008) esipuheessa John Clements kirjoittaa:

While the term "martial arts" itself has become somewhat synonymous today with meaning "East-Asian fighting arts," for centuries highly developed European martial arts existed. It is from the Latin ars (or artes) martiales that the English term "martial art" - referring to the "arts of Mars," the Roman god of war - was formed.

Pari vuotta aikaisemmassa lähteessä hän kirjoittaa samasta aiheesta hieman yksityiskohtaisemmin (Meibukan Magazine, special edition no. 1 January 2006, s. 2):

While the term "martial arts" today is typically synonymous with "Asian fighting art", for centuries highly sophisticated European martial systems existed. It is from the Latin that we actually derive the English term, "martial arts" - from "arts of Mars", the Roman god of war. The term "martial art" was used in regard to fighting skills as early as the 1550s and an English fencing manual of 1639 referred specifically to the science and art of swordplay. In reference to Medieval and Renaissance combat systems the terms "fencing" and "martial arts" should thus be viewed as synonymous. Fencing was in essence the "exercise of arms" - and arms meant more than just using a sword.

Edellisen lainauksen alku löytyy jo aikaisemmin ilmestyneen teoksen Sigmund Ringeck's Knightly Art of the Longsword (2003) esipuheesta:

While the term "martial arts" today is typically synonymous with "Asian fighting art," for centuries highly sophisticated European martial arts existed. It is from the Latin that we actually derive the English term "martial arts" - from "arts of Mars," the Roman god of War.

Ellen erehdy, ajatus näyttäisi olevan, että termi martial arts tai sen latinankielinen vastine (artes martiales) olisi ollut käytössä merkityksessä 'kamppailutaito, kamppailulaji' jo ennen aasialaisten kamppailulajien saapumista länteen. (Muussa tapauksessa en ymmärrä, mitä merkitystä latinankielisen muodon käsittelyllä olisi.) On tietysti muistettava, että sana ei ole sama kuin asia (eikä "termi" ole sama asia kuin "käsite"), eli vaikka Euroopassa on osattu taistella aseetta ja asein vähintään yhtä hyvin kuin Aasiassakin, ei tämä vielä kerro mitään ilmaisun martial arts etymologiasta tai sen "oikeasta merkityksestä". Asia on kuitenkin lähemmän tarkastelun arvoinen.

(Uuslatinaa sivunneen kirjoitukseni lukeneet ymmärtänevät, että vaikka sanojen art ja martial pohjalla ovat - tosin luultavasti ranskan kautta - latinan sanat ars ja martialis, ei tästä seuraa, että lausekkeen martial arts pohjalla olisi latinankielinen ilmaisu artes martiales, kuten ei myöskään ilmaisun nuclear missile pohjalla ole latinankielinen missile nucleare.)

Oxford English Dictionary (OED) esittää, että pääasiallisesti monikossa esiintyvä martial art on käännöslaina joko japanin ilmaisusta bugei tai bujutsu, jotka puolestaan ovat käännöslainoja keskikiinasta. Varhaisin annettu sitaatti on vuodelta 1920 japani-englanti-sanakirjasta, jossa sanan bugei selitykseksi annetaan 'military arts (accomplishments); feats of arms; martial arts.' Tämän tiedon perusteella kyseinen termi viittaisi käytännössä alunperin juuri japanilaisiin lajeihin.

OED:ssa listattuja "ensiesiintymiä" vanhempien esiintymien etsiminen kirjallisuudesta on eräänlainen akateeminen harrastus, ja itsekin tunnustaudun tällaiseksi "predatoriksi". Koska OED:ssä siteerattu sanakirja antaa myös käännösvastineen military arts, tuntuisi oudolta, että martial arts olisi vielä tämän lisäksi keksitty ainakaan sanakirjan tarpeisiin. Toki jos martial arts on muodostettu englannin kielen aineksista martial ja art japaninkielisen ilmaisun mallin mukaan, on se tässä yhteydessä ja tässä merkityksessä käännöslaina, vaikka joku muu olisikin aiemmin käyttänyt samoja sanoja yhdessä jossain muussa merkityksessä. Eräs mahdollisuus voisi olla, että military arts on käännöslaina tai oikeastaan sananmukainen käännös, ja martial arts varsinainen käännös, jossa japaninkielinen ilmaisu on käännetty olemassaolevalla, enemmän tai vähemmän vakiintuneella ilmaisulla. Tässä yhteydessä vertailun vuoksi mainitsemisen arvoinen tapaus on Chinese boxing, joka ei ole käännöslaina mistäään kiinalaisesta ilmaisusta (tosin elokuvassa Way of the Dragon ilmaisua ja sen kantoninkielistä vastinetta 中國拳 jūng-gwok-kỳuhn 'Kiina-nyrkki' käytetään erottamaan kiinalainen kamppailutaito ravintolan työntekijöiden harjoittelemasta karatesta) vaan luonteva, vaikkakin vanhentunut, ilmaisu kuvaamaan kiinalaisia kamppailutaitoja englanninkielisistä lähtökohdista (vrt. thaiboxing, Turkish oil wrestling). 

Ennen ilmaisun martial arts ensiesiintymien tarkastelua on syytä kiinnittää huomiota englanninkielisen ilmaisun nykymerkitykseen. Japanilaisessa mielessä käsite sisältää aseettoman ja aseellisen kamppailun lisäksi myös muita sotilaalta vaadittuja taitoja kuten esimerkiksi ratsatusta, mutta ei joukkojen johtamisen taitoa eli ns. sodankäynnin taitoa. Englanniksi martial arts ei nykyään viittaa myöskään mihinkään yleisempään sotatieteen tasoon eikä edes taistelutekniikkaan, vaan lähinnä nimen omaan aseettomaan tai lyömä- ja teräasein käytävään kamppailutaitoon, joka on järjestynyt jonkinlaiseksi koulukunnaksi. Perinteiset (urheilu)lajit kuten nyrkkeily ja paini näyttäisivät olevan tässä suhteessa edelleen rajatapauksia. Yksikössä martial art viittaa johonkin tiettyyn "lajiin", esim. kendoon (kenjutsuun) tai judoon (jujutsuun), kun taas monikossa martial arts viittaa epämääräisesti näiden lajien muodostamaan kokonaisuuteen tai lajeihin yleisesti.

Jotta voitaisiin todeta, kuinka järkeviä Clementsin kommentit ovat, pitäisi selvittää, onko englannikielistä termiä martial arts tai sen oletettua latinankielistä esikuvaa artes martiales käytetty yleisesti vastaavassa merkityksessä, joka termillä martial arts nykyään on, mutta nykymerkityksestä poiketen viittaamaan eksplisiittisesti eurooppalaisiin kamppailutaitoihin.

Sivuhuomiona mainittakoon, että englannin sanalla art on (yksinkertaistaen) merkitykset 'taito' ja 'taide', joista ensiksi mainittu on alkuperäisempi. Se, että ilmaisussa martial arts pääsana on ymmärrettävä sanan alkuperäisessä merkityksessä, ei kuitenkaan juurikaan auta ilmaisun kronologian suhteen, sillä sanan merkitys ei ole missään vaiheessa täydellisesti muuttunut vaan ainoastaan leventynyt jo joskus ennen 1600-lukua.

Clementsin mainitsema "English fencing manual of 1639", joka eksplisiittisesti viittaa miekkailuun termillä martial art, on Pallas armata (1639). Teoksen esipuheessa on seuraavanlainen kohta:

Not for thy love, or kindnesse showne to me
Doe I commend this Booke, or yet praise thee
For though I know thou art a friend of mine,
I praise this for its own sake, not for thine,
Thou herein to the Reader dost impart
In a plaine way that famous Martiall art
Of fencing, which by charge and toylesome paine
Thou hast attain'd, and striv'st to make us gaine
By thy great labour, and hereby dost prove
That th'art not onely full of skill but love
Of th'common good, for which thy name shall be
Both lov'd of us and our posteritie.

(Lihavointi minun.)

Koska kyse on mitallisesta tekstistä, on varottava tekemästä liian jyrkkiä johtopäätöksiä siinä esiintyvien fraasien perusteella. Relevantti kysymys on, liittyykö adjektiivi martiall sanaan art yhtä kiinteästi kuin nykyisessä lekseemissä martial art, vai onko kyse tilapäisestä muodosteesta, jossa adjektiivi martiall määrittää sanaa art samalla tavalla kuin edellä oleva adjektiivi famous. Jälkimmäisessä tapauksessa lauseke martiall art of fencing osittuisi [martiall] [art of fencing] eikä [martiall art] [of fencing]. Kyseessä voisi tällöin olla runollinen tilapäismuodoste: vaikka jossain runossa esiintyisi kuvitteellinen ilmaisu nautical art of rowing, ei se kuitenkaan välttämättä implikoisi ilmaisun nautical art olemassaoloa omana lekseeminään. Joka tapauksessa ilmaisu martial(l) art ei esiinny muualla teoksessa lainkaan, ja alkusanoissakin itse taitoon ("lajiin") viitataan termillä Art of Defence. Ilmaisu art of x vastaa latinankielistä formulaa, jossa sanaa ars määrittää joko adjektiivi tai gerundin genetiivi (ks. alempana).

En valitettavasti löytänyt tähän hätään 1550-luvulta esimerkkiä sanan martial art (tai ars martialis) käytöstä. Joka tapauksessa todettakoon, että jos termi olisi ollut yleisessä käytössä latinassa, voisi olettaa, että sen vulgaarimuoto tavattaisiin italiassa (nykyitalian arte marziale lienee käännöslaina englannista): en kuitenkaan sattunut löytämään tämän tyyppistä ilmaisua mistään romaanisesta oppaasta huolimatta siitä, että adjektiivi marziale on tavataan italiassa jo 1300-luvun alkupuolella.

Lienee paikallaan tarkastella myös antiikkisia esimerkkejä. Platonin Lakhes-dialogissa käsitellään sitä, pitäisikö nuorukaisen harrastaa asetaitoja; itse taitoon tai oppiin viitataan sellaisilla substantivoituilla adjektiiveilla kuin τὸ ὁπλιτικόν ja τὰ ὁπλιτικά (ὁπλιτικός 'raskasase-') sekä epämääräisemmillä ilmaisuilla μάθημα 'oppi' ja παιδεία 'kasvatus'. Joskus 300-luvulla elänyt Publius Flavius Vegetius Renatus viittaa kokoomateoksessa De re militari ('sotilasasiasta') sotilaallisiin taitoihin usealla eri ilmaisulla. Kaluston käyttöön liittyvät armorum ars (2,12; 3,2), ars armaturae (2,22), ja mechanica ars (4,17; 3,22), merkitykseltään yleisempiä ovat ars bellandi (1,13; 2,18; 4,30), militaris ars (1,13; 2,4), ars bellica (2,23; 3,9; 3,10) sekä scientia et ars pugnandi (3,10). Löytyypä myös sellainen kuin ars proeliorum (3,1) eli 'taisteluiden taito'. Vegetiuksen teoksessa on eräs kohta, joka saattaa huvittaa historiallisten kamppailutaitojen harrastajaa (1,8):

Signatis itaque tironibus per cotidiana exercitia armorum est demonstranda doctrina. Sed huius rei usum dissimulatio longae securitatis aboleuit. Quem inuenias, qui docere possit quod ipse non didicit? De historiis ergo uel libris nobis antiqua consuetudo repetenda est.

'Kun alokkaat on merkitty, oppi on iskostettava päivittäsillä aseharjoituksilla. Pitkän rauhanajan aiheuttamat laiminlyönnit ovat kuitenkin hävittäneet harjaantuneisuuden tähän asiaan. Onko ketään, joka osaisi opettaa sitä, mitä itse ei ole oppinut? Näin ollen meidän on haettava muinainen oppi historioitsijoilta eli kirjoista.'

Uudempaa kirjallisuutta edustavassa, 1300-luvun alusta peräisin olevassa tunnetussa käsikirjoituksessa "Tower Fechtbuch" (Royal Armories, MS I.33) käytetään termiä ars dimicatoria 'kamppailutaito'. Noin sata vuotta myöhemmin Fiore dei Liberi viittaa latinankielisessä esipuheessaan teokseensa sanoilla liber duellandi et dimicandi sekä itse oppiin tai toimintaan ilmaisulla milicie iochalle ('sotilasleikki'?). Latinankielisen käännöksen (Bibliothèque Nationale de France, MS latin 11269) otsikko Florius de arte luctandi ('Fiore taistelutaidosta') on lisätty vasta joskus 1700-luvun alussa.

Vuodelta 1532 peräisin olevassa T. Elyotin laatimassa Plutarkhos-käännöksessä (teoksesta Περὶ παίδων ἀγωγῆς) on seuraavanlainen, aihetta läheltä liippaava kohta:

It shall be most expedient to exercise children in feates of armes, as in rydynge and chasyng, castynge of iauelyns and dartes, shotynge in the longe bowe, and suche other marcial actes.

(Korostus minun.) Tässä adjektiivilla marcial viitataan juurikin sotilaallisiin taitoihin, vaikka pääsana onkin actes. Alkutekstissä käytettävä ilmaisu on στρατιωτικοὶ ἀγῶνες, jonka Friedrich Dübner käänsi (1841) latinaksi ilmaisulla militaria opera. Adjektiivin marcial käyttö englannissa johtunee ennemminkin sanan ranskalaisperäisestä elämästä englannin kielessä: merkitys 'sota-, sotilas-' näkyy myös sellaisissa ilmaisuissa kuin court martial 'sotaoikeus' ja martial law 'sotatilalaki'. Vastaavasta käytöstä käy esimerkiksi myös Edward Polehampton, joka siteeraa teoksessaan The Gallery of Nature and Art; Or, a Tour Through Creation and Science (1821) nuorempaa Pliniusta kääntäen ilmaisun navaliumque ac bellicarum artium (5,67) muodossa naval and martial arts (s. 371). Ehtaan 1600-luvun tyyliin bellicae artes olisi voitu "kääntää" englanniksi muotoon bellic arts, kuten navales artes on tässä käännetty naval arts, mutta adjektiivi bellic ei jostain syystä vaikuta olleen koskaan kovin suosittu sana. Huomattakoon vielä, että tässä kohden joka tapauksessa viitataan 'sodankäynnin taitoon' yleisemmin eikä 'kamppailulajiin'.

Varovainen johtopäätökseni edellä sanotun perusteella on, että ilmaisua martial arts tai sen latinankielistä vastinetta artes martiales ei liene käytetty ennen nykyaikaa sellaisessa merkityksessä, että John Clementsin lausunto olisi kielellisestä näkökulmasta täysin perusteltu. Tämä johtopäätös on helposti falsifioitavissa löytämällä sellaisia tapauksia, jotka ovat minulta jääneet ansaitsemaansa huomiota vaille (esim. se Clementsin mainitsema toinen tapaus). Näyttäisi siltä, että vaikka sanat martial ja art ovat esiintyneet yhdessä ennen aasialaisten lajien leviämistä, on ajatus siitä, että ilmaisun martial arts alkuperäinen merkitys olisi unohtunut ja korvautunut uudella, vahvasti liioiteltu.

On tietysti totta, että teknologisen kehityksen ja kulttuurillisten tekijöiden vuoksi kamppailulajien asema on ollut Euroopassa toisenlainen kuin Itä-Aasiassa. Joillekuille on tästä johtuen saattanut syntyä sellainen mielikuva, että itämaiset taidot ovat korkeampitasoisia kuin mitä Euroopassa on koskaan osattu, mikä ei tietenkään ole erityisen perusteltu näkemys.

Miksi idiootteja sanotaan idiooteiksi?

"Koska ne on niin tyhmiä."

Otsikko ja yllä oleva vastaus mukailevat lapsenomaista ajatusta, että "sikoja sanotaan sioiksi siksi, että ne ovat niin likaisia eläimiä". Vastaavasta muodon ja merkityksen suhteen väärinymmärryksestä kärsivät varmaan karkeasti arvioiden lähes kaikki ihmiset, vaikka vaihtelu onkin suurta esimerkiksi yksikielisen lapsen ja kosmopoliitin aikuisen välillä. En kuitenkaan tällä kertaa käsittele monimutkaisia semanttisia kysymyksiä vaan sitä, miksi typeryksistä käytetään sanaa idiootti. Välitön motivaatio etymologisen selityksen kirjoittamiselle on eräs jokin aika sitten aiheesta käymäni keskustelu sekä ylipäänsä se, että olen useammin kuin kerran törmännyt sanan yliyksinkertaistaviin ja suorastaan virheellisiin selityksiin.

On syytä muistaa, että vaikka sanan etymologia pohjalla onkin kreikan adjektiivi ἔτυμος, joka merkitsee 'todellista, oikeaa' (ja siitä substantiivi ἔτυμον 'oikea merkitys'), ei kyseessä ole varsinaisesti oppi sanojen oikeista merkityksistä, vaan yksinkertaisesti sanan muodon ja merkityksen historian kuvaus. Sanaa idiootti voikin luontevasti käyttää ihmisistä, jotka tuntevat tarvetta kutsua muita idiooteiksi saivartelemalla sanan jostain enemmän tai vähemmän kuvitellusta "alkuperäisestä merkityksestä". Joissakin yhteyksissä on toki luontevaa käyttää lainasanoja käännösvastineina, vaikka niiden merkitys olisikin nykyään eri kuin käännettävässä alkutekstissä, esim. barbaari.

Muodollisesti sanan historia on suhteellisen yksinkertainen: idiootti on suomenkielinen muoto ruotsin sanasta idiot, joka puolestaan perustuu latinan sanaan idiota, joka on latinisoitu muoto kreikan sanasta ἰδιώτης, joka on johdettu -της-johtimella adjektiivista ἴδιος, joka puolestaan on muodostettu tavallisella -ιος-johtimella juuresta ιδ-. Samasta indoeurooppalaisesta kannasta kuin kreikan ιδ- ovat peräisin myös latinan suus '-nsa, -nsä', gootin swes 'oma' ja sanskritin sva 'oma'. (Vastaavasta äännevastaavuudesta löytyy toinenkin esimerkki: kreikan ἰδίω 'hikoilla' on samaa kantaa kuin sanskritin svedate 'hikoilla', englannin sweat ja latinan sudor 'hiki'.)

Adjektiivi ἴδιος esiintyy jo homeerisessa kreikassa merkityksessä 'yksityinen, oma' vastakohtana adjektiiveille κοινός ja δήμιος, jotka voidaan molemmat kääntää 'julkinen'. Johdos ἰδιώτης esiintyy niinikään vanhemmassa kirjallisuudessa merkityksessä 'yksityishenkilö' erotuksena viranhaltijoista. Gresistien suosikkikirjailijalla Ksenofonilla sana näyttäisi merkitsevän alla olevassa sitaatissa teoksesta Kyyroksen sotaretki (1,3,11) yksittäistä sotilasta (vrt. englannin private):

καὶ ἕως γε μένομεν αὐτοῦ σκεπτέον μοι δοκεῖ εἶναι ὅπως ἀσφαλέστατα μενοῦμεν, εἴ τε ἤδη δοκεῖ ἀπιέναι, ὅπως ἀσφαλέστατα ἄπιμεν, καὶ ὅπως τὰ ἐπιτήδεια ἕξομεν: ἄνευ γὰρ τούτων οὔτε στρατηγοῦ οὔτε ἰδιώτου ὄφελος οὐδέν.

'ja niin kauan kun pysymme täällä, on mielestäni selvitettävä, miten voimme pysyä parhaiten turvassa, ja jos vihdoin päätetään lähteä, miten turvallisimmin lähdemme, ja mistä tulemme saamaan täydennyksiä, sillä ilman täydennyksiä ei päälliköistä eikä sotamiehistä ole mitään hyötyä.'

Saman kirjailijan toisessa teoksessa Ratsuväen komentaja (8,1) sana esiintyy kuitenkin selvästi eri merkityksessä:

τοὺς μέντοι μέλλοντας δυνήσεσθαι ἀσφαλῶς τὸ πολὺ κρεῖττον στράτευμα κακουργεῖν σαφῶς δεῖ τοσοῦτον διαφέρειν ὥστε αὐτοὺς μὲν ἀσκητὰς φαίνεσθαι τῶν πολεμικῶν ἐν ἱππικῇ ἔργων, τοὺς δὲ πολεμίους ἰδιώτας.

'Kuitenkin niiden, jotka haluavat kyetä turvallisesti tuottamaan tappioita suuremmalle joukolle, on selvästi oltava niin paljon parempia, että he näyttävät olevan ammattilaisia hevosopillisessa sotataidossa, vastustajat amatöörejä.'

Hilla Halla-aho kääntää tässä sanan ἰδιώτης ilmaisulla harrastelija (Hevostaito 2003), ja hänen käännöksensä on muutenkin paljon luettavampi kuin yllä oleva. Sotilassanaston kääntämisestä kirjoitin aikaisemmin täällä.

(Yllä olevat esimerkit valaissevat ohimennen sitä, miten paljon alkutekstin merkitysvivahteista hukkuu käännöksessä. Huvittavaa kyllä, yllä siteeratuissa otteissa olevat vastakohtaparit voisi "suomentaa" käyttäen niitä vastaavia lainasanoja strategi - idiootti ja askeetti - idiootti, vaikka tässä yhteydessä se ei missään nimessä olisi luontevaa.)

Jälkimmäiseen Ksenofon-otteeseen liittyen sanaa käytettiin eri yhteyksissä merkityksessä 'maallikko' erotuksena eri alojen ammattilaisesta. Kuten suomenkielisellä vastineella, myös kreikan sanalla on epäilemättä ollut tässä merkityksessä peijoratiivinen merkitysvivahde, mikä selittää johdannaismerkitykset 'taitamaton, oppimaton' ja 'tyhmä'. Seuraava esimerkki on Uudesta testamentista (Αp. t. 4:13):

Θεωροῦντες δὲ τὴν τοῦ Πέτρου παρρησίαν καὶ Ἰωάννου καὶ καταλαβόμενοι ὅτι ἄνθρωποι ἀγράμματοί εἰσιν καὶ ἰδιῶται, ἐθαύμαζον 

'Mutta nähdessään Pietarin ja Johanneksen rohkeuden ja havaittuaan, että he olivat koulua käymättömiä ja oppimattomia miehiä, he ihmettelivät.'

(Käännös muokattu muodollisesti alkutekstiä vastaavammaksi vuoden 1938 raamatunkäännöksestä.)

Merkityksestä 'tyhmä' on latinan kautta johdettu lääketieteellinen, nykyään jo käytöstä poistunut termi. Haukkumakäytössä sanalla idiootti lienee vastaava tausta kuin esimerkiksi sanoilla jälkeenjäänyt ja vammainen sekä sokea ja kuuro. Vammoihin ja rajoitteisiin liittyvät termit muuttuvat tunnetusti ajan mittaa haukkumanimiksi, mikä johtaa uusien termien käyttöönottoon. Voi tietysti myös olla, että ainakin joissakin kielissä sana on lainattu latinasta merkityksessä 'tyhmä' kulkematta varsinaisesti lääketieteellisen termin kautta.

Merkitykseen 'oma, erikoinen' liittyviä sivistyssanoja ovat idiolekti ja idiomi sekä idiosynkrasia ja siihen liittyvä idiosynkraattinen. Myös sanaa idiotismi on käytetty merkityksessä 'ominaispiirre', vaikka nykyään sana viittaa yksinomaan typeryyksiin. Sivumennen sanoen sanasta oma johdettuja sanoja omituinen ja omituisuus käytettiin aikaisemmin samoissa merkityksissä kuin nykyään sanoja ominainen ja ominaisuus, mikä saattaa hämmentää vanhempia suomenkielisiä tekstejä lukevaa. Sama pätee sanaan yksityinen, jota on aikaisemmin käytetty samassa merkityksessä kuin nykyään sanaa yksittäinen.

Loppukevennyksenä ote vanhasta erityispedagogiikan tenttikirjastani Erityispedagogiikan perusteet (2007, s. 37):

Politiikan alueella keskeistä on ollut valtionkansalaisten tuottaminen, jolloin on kuljettu käsi kädessä äänioikeuden laajentumisen kanssa. Mielenkiintoinen yksityiskohta on idiootti-sanan etymologia; alkuaan kreikankielinen termi merkitsi niitä, joitka eivät osallistuneet politiikkaan, vaikka heillä olisi ollut siihen oikeus ja velvollisuus. Kansan yhtenäisyys, yhteenkuuluvuus ja yhteistyökyvyn korostus ovat pysyvää perusdoktriinia; samoin isänmaallisuus ja kiinnittyminen suomalaiskansalliseen identiteettiin ovat jatkuvasti esillä.

(Korostus alkuperäinen.) Toisaalla samassa teoksessa selitetään sana handicap seuraavasti (s. 31):

Ensin jo satoja vuosia sitten on kiinnostuttu impairment-tyyppisistä aistivammaisista, sitten mukaan ovat tulleet laajemmin henkisen kapasiteetin häiriöt (disability) ja vasta viimeksi vuorovaikutuksen häiriöt. Kehä umpeutuu, kun muistetaan, että handicap-sanan etymologia on cap in hand eli kerjäläinen. Ruotsiksi handikapp merkitsee ravikilpailuissa tasoitusta; myös golfin pelaajat ovat omaksuneet termin englanninkielisessä asussaan omaan käyttöönsä.

(Korostukset alkuperäisiä.) Ymmärrän toki, ettei erityispedagogeilta tule edellyttää erityisasiantuntemusta kieliasioissa, mutta kannattaako silti painattaa kirjassa asioita, jotka olisi melko helposti ja nopeasti voinut tarkistaa? Mieleen tulee myös samaisen oppiaineen eräs luento, jonka aikana luennoitsija tuli maininneeksi sanan dysleksia tulevan latinasta ja sanan kognitio kreikasta. Koska asia sattuu olemaan juuri toisinpäin (taustalla ovat δυσλεξία ja cognitio, jotka selvästi muodostuvat kummankin kielen komponenteista), ajattelin olla avulias ja luennon jälkeen mainita asiasta hyvässä hengessä. Luennoitsija ei kuitenkaan ollut tästä mielissään, vaan vakuutti minun olevan väärässä, sillä hän "tuntee kyllä kirjan tekijän". Kun toisella kertaa kysyin häneltä jostain aivan muusta asiasta, hän sattui muistamaan, että minullahan "oli ollut kysymys niistä sanoista", ja ilmoitti tarkistaneensa tutultaan asian olevan juuri niin kuin hän oli sanonut.

Pieni oikeuskielitieteellinen harjoitus

(Oikeuskielitieteellä tarkoitan tietenkin oikeuslääketieteen mallin mukaan "forensista lingvistiikkaa".)

Facebookin uutisvirrassa satuin törmäämään seuraavaan kuvaan:

Kirjoittaja Petra Nyqvist viittaa europarlamentaarikko Jussi Halla-ahon (ps.) sittemmin useiden tahojen jakamaan tilapäivitykseen, jossa on tässä siteeratun tekstin ("olen doulatul ... Finlandi") lisäksi seuraava saate:

Tällainen tuli joitakin päiviä sitten postiini. Pitäisiköhän uusimpien tapausten valossa sittenkin olla huolissaan. Mitä viestin sisältöön tulee, päässäni alkoi soida se Hassisen Koneen biisi, jossa lauletaan: "On maailma miehiä pullollaan, mutta kolme kovaa naamaa."

(Mainitussa kappaleessa esiintyvät kolme kovaa naamaa ovat "Jeesus", "minä" ja "painettu sana", joita "uskoo koko maa".)

Kiinnostavin on osuus, jossa Petra Nyqvist ilmaisee olevansa varma siitä, että kyseessä on väärennös:

Ensinnäkin nobody Seppo Lehdon nimi joka välissä, joo-o. Toisekseen taistelija kirjoitta klassine hoono soomi, mutta osaa yllättäin vanhanajan svetisimejä ja vaikeita muotoja kuten "kontollanne", "armotta". Koalitio kalifaattia vastaan, niin. Lingvistinä Halla-ahon tulisi nähdä että tämä on suomalaisen kirjoittama pastissi, pelleily tai trollaus, mutta antaa kaikessa ilossaan ymmärtää tämän olevan tosijuttu. Täysin edesvastuutonta.

(Kaikki on sic.) Alkuperäinen tilapäivitys ylempänä lainattuine saatteineen ei näyttäisi antavan mitenkään erityisesti ymmärtää, että viesti on jaettu "tosijuttuna", mutta toisaalta ainakin puolet merkityksestä syntyy aina kuulijan päässä. Mielenkiintoisempaa on pohtia Nyqvistin mainitsemia seikkoja, joiden perusteella on hänen mukaansa syytä otaksua, että teksti on suomalaisen kirjoittama trolli.

Nyqvistin mielestä Seppo Lehto on "nobody". Tämä on varmaankin totta tavallisten suomalaisten keskuudessa, mutta voisin helposti kuvitella, että tempauksistaan ehdottoman vankilatuomionkin saanut videotaiteilija nauttii vastaavaa kunnioitusta suomalais-islamistisessa mytologiassa kuin valtakunnanjohtaja Pekka Siitoin aikanaan antifasistisissa piireissä.

Kieliasua Nyqvist kommentoi epäjohdonmukaiseksi, koska kielimuodon "klassine hoono soomi" seassa esiintyy svetisismejä ja "vaikeita muotoja". (En ole varma, onko muotojen kirjoitta ja klassine tarkoitus toimia esimerkkeinä hoonosta soomesta, mutta tällä ei ole tässä yhteydessä merkitystä.) Teksti itse asiassa ei ole kieliasultaan mitenkään erityisen huonoa suomea ortografisia seikkoja eli välimerkkien ja isojen alkukirjainten virheellistä käyttöä lukuun ottamatta. Tekstistä puuttuvat ns. ääkköset eli kirjaimet ä ja ö, mikä toki saattaa ääneen luettuna tuoda mieleen ulkomaalaisittain äännetyn suomen kielen, mutta tämä piirre selittyy joko kyseisten kirjainten puuttumisella näppäimistöstä tai kyseisen puutteen simuloimisella. Ainoa varsinainen väärä muoto tapamma näyttäisi olevan vain kirjoitusvirhe, sillä edellisessä lauseessa tapamme on kirjoitettu oikeassa muodossa. Jokaikinen pitäisi kirjoittaa erikseen joka ikinen, mutta yhteenkirjoitettu muoto ei ole sekään mitenkään tavaton.

Vaikka teksti ei ole "hoonoa soomea", on siinä kaksi mielenkiintoista muotoa: perheidenne ja lapsienne. Kuten tunnettua, suomessa monikon genetiivi voidaan muodostaa useammalla kuin yhdellä tavalla, joten kumpikaan näistä ei ole varsinaisesti "väärin". Nopean (laiskan) Google-pohjaisen korpustutkimuksen perusteella havaitaan seuraavat jakaumat osumien määrissä:

perheitten	45 500	0,4%
perheiden	12 200 000	99,6%

perheittenne	38 700	74,7%
perheidenne	13 100	25,3%

lasten	42 300 000	98,1%
lapsien	834 000	1,9%

lastenne	54 200	74,6%
lapsienne	18 500	25,4%

Vaikka perheiden on ylivoimaisesti yleisempi kuin perheitten, on jälkimmäinen muoto yleisempi omistuspäätteen -nne kanssa. Vastaavasti lasten on ylivoimaisesti yleisempi kuin lapsien, mutta omistusliitteellisissä muodoissa ero tasaantuu parillakymmenellä prosenttiyksiköllä. Yllättäen jakaumat muotojen perheittenne : perheidenne ja lastenne : lapsienne välillä ovat lähes samat eli 3:1. (On houkuttelevaa ajatella, että nämä kaksi ilmiötä liittyisivät toisiinsa, mutta tämän aineiston pohjalta ei voida tehdä mitään päätelmiä. En pysty tähän hätään tarkistamaan, onko kyseessä tunnettu murrepiirre.)

Joka tapauksessa näiden sanojen osalta kirjoittaja näyttäisi valinneen "maahanmuuttajamaisemmat" muodot tavallisempien omistuspäätteellisten monikon genetiivien sijaan joko ei-äidinkielisen suomen kielen taitonsa vuoksi tai, mikäli kyseessä on väärennös, pettämistarkoituksessa. Jos tehtävänä olisi selvittää jonkin tekstin kirjoittaja tunnettujen epäiltyjen joukosta, voitaisiin tämäntyyppisiä poikkeamia teoriassa käyttää kirjoittajan tunnistamiseen.

Nyqvist antaa esimerkeiksi vanhan ajan svetisismeistä ja "vaikeista muodoista" sanat armotta ja kontollanne. Ilmaisun olla jnkun kontolla pohjalla oleva kontto 'tili' on toki laina ruotsista, mutta miksei suomalainen jihadisti voisi tuntea kyseistä fraasia, jos muutenkin osaa varsin hyvää suomea? Armotta ei sekään ole oikein millään mittarilla sen vaikeampi muoto kuin vaikkapa englannin without mercy. Ilmeisesti ilmaisussa koalitio kalifaattia vastaan on jotain paljastavaa, vaikka Nyqvistin "niin"-kommentista ei käy ilmi, mitä. Lauseke sinänsä näyttäisi sopivan yhteen muun tekstin kielenkäytön kanssa.

Tekstissä on myös kaksi arabiankielistä ilmaisua. Alussa olevan doulatul islamin merkitys on 'islamilainen valtio'. Sana kafir melkitsee 'vääräuskoista' ja esiintyy suomenkielisissä teksteissä toisinaan muodossa kafiiri.

On joka tapauksessa kaiken kaikkiaan hyvin erikoista pitää tekstiä ylempänä mainittuja "poikkeuksia" lukuun ottamatta huonona suomena (tai "hoono soomena"). Maallikot sekoittavat tavallisesti varsinaisen kielitaidon preskriptiivisten oikeakielisyys- ja oikeinkirjoitussääntöjen hallintaan (ns. "kielioppiin"), joten kyseessä lienee lähinnä ääkkösten ja isojen alkukirjainen puutteella selittyvä näköharha, jota muutaman arabiankielisen sanan läsnäolo vahvistaa.

Huolimatta siitä, että Nyqvistin kommentit ovat lähinnä hassuja, on silti täysin mielekästä kysyä, onko kyseessä jonkun todellisen "Abu Hurairahin" laatima uhkaus vai suomalaisen laatima väärennös. Tekstissä ei ole mitään sellaisia piirteitä, jotka nimenomaisesti puhuisivat tätä vastaan, mutta toisaalta en voi verrata sitä varmistetusti aidon suomenkielisen jihadistin uhkaukseen. Toisaalta mikä tahansa piirre, jonka voidaan tulkita puhuvan tekstin aitouden puolesta, voi olla vain ovelan väärentäjän kikka saada teksti näyttämään aidolta.

Mutta jos kyseessä olisikin suomalaisen laatima väärennös, olisiko itse uhkaus kuitenkin aito? Rikoslain pykälä laittomasta uhkauksesta ei tee eroa siinä, tehdäänkö uhkaus omalla vai väärällä nimellä (esim. anonyymisti internetissä); oleellista on se, että uhatulla on perusteltu syy pelätä uhkauksen seurauksena. Tämän uhattuuden tunteen perusteltuuden kannalta on tietenkin oleellista, onko väitetty uhaus ilmiselvästi huono vitsi vai ei. Tekee mieli pohtia, voiko tässä tapauksessa kriteerinä olla se, pitääkö joku bonus pater familias kohtaamaansa uhkausta varteen otettavana, vai arvioidaanko syyn tuntea itsensä uhatuksi perusteltuus objektiivisesti erikseen riippumatta siitä, tunteeko uhkauksen kohde itsensä uhatuksi. Yleensä kai uhkauksiin on tapana lähtökohtaisesti soveltaa jonkinlaista aitousolettamaa, mistä johtuen ei kannata esimerkiksi vitsailla pommeista lentokentällä.

Varsinaisen kompetenssini ulkopuolella olevien lakiteknisisten pohdintojen lisäksi uhkausta on syytä lähestyä puheaktina. Sen lisäksi, että puhuja ilmaisee joko kielellisesti tai ei-kielellisesti aikovansa tehdä teon A, John Searlea mukaillakseni uhkauksen perustavat säännöt (constituent rules t. conditions) ovat nähdäkseni seuraavat:

• valmistava sääntö 1: puhuja uskoo teon A olevan kuulijalle haitallinen
• valmistava sääntö 2: kuulija uskoo teon A olevan hänelle haitallinen
• valmistava sääntö 3: kuulija uskoo puhujan voivan tehdä teon A
• vilpittömyyssääntö: puhuja aikoo tehdä teon A
• perussääntö: puhuja sitoutuu tekemään teon A

Tämä määritelmä koskee kuitenkin uhkausta vain kielifilosofisena objektina, eikä tästä muotoilusta luonnollisestikaan voi johtaa moraalisia tai laillisia ohjenuoria, vaikka se ehkä tarjoaakin kätevän viitekehyksen uhkauksien pohdiskeluun.

Vaikka puhuja ei aikoisikaan toteuttaa uhkaustaan (ts. vilpittömyyssääntö ei päde), ei kuulijan tarvittaviin vastatoimiin ryhtymistä voitane pitää moitittavina, mikäli kielellisen ("nyt saat turpaas!") tai ei-kielellisen (osoittaminen aseella tai sitä erehdyttävästi muistuttavalla esineellä) teon tapahtumisen lisäksi valmistavat säännöt 2 ja 3 ovat voimassa, siis vaikka kyseessä ei ollutkaan "oikeasti" uhkaus. Teatteriesityksessä tai vastaavassa näyttelijä voi luonnollisesti osoittaa toista näyttelijää aseella ja uhata tappaa tämän, mutta tällöin olosuhteiden johdosta luonnollisesti mikään valmistavista säännöistä (ehkä ensimmäistä lukuun ottamatta) eikä vilpittömyyssääntö ole voimassa, eikä todellista uhkausta siis tapahdu. Isävainaalla oli tapana uhata jotain sen suuntaista, että "mä en enää ikinä osta [tuotetta x], jos sitä ei kerran syödä", joka tietenkin kaatuu valmistavan säännön 2 voimassaolemattomuuteen. Tällaiseen "uhkaukseen" voikin luontevasti vastata: "Onko tuo olevinaan uhkaus?"

(Oma keskustelunaiheensa on tietenkin se, tarvitseeko "oikeaksi uhkaukseksi" kutsua vain sellaista tekoa, jonka kautta uhkaaja todella sitoutuu toteuttamaan uhkauksensa.)

Mutta tuoko tämä pragmaattinen näkökanta kuitenkaan mitään lisää käsillä olevan oletetun uhkauksen tarkasteluun? Ehkä uhkausviestin olemusta on hyödyllistä eritellä vielä sen kautta. Merkityksellinen sisältö on ilmaistu ja ymmärretty, ja voitaneen myös olettaa, että sekä kuulija(t) että puhuja (riippumatta hänen henkilöllisyydestään) uskovat sänkyihin, työpaikoille, kaduille ja kouluihin tapetuksi tulemisen olevan äärimmäisen epätoivottavaa ja haitallista. Epäselvää on kaiketi lähinnä se, ovatko valmistava sääntö 3 ja vilpittömyyssääntö voimassa, mutta kuten ylempänä totesin, ainakaan vilpittömyyssääntö ei ole merkityksellinen sen kannalta, onko mielekästä ryhtyä jonkinlaisiin toimenpiteisiin.