Tapoihini ei kuulu juurikaan translitteroida kreikankielisiä sanoja vaan käyttää julmasti kreikkalaisia aakkosia. Tätä käytäntöä noudatettiin ennen myös kielitieteellisessä ja filologisessa kirjallisuudessa, mutta nykypäivänä se on hyvin harvinaista. Tulin ajatelleeksi asiaa, kun Kirsti Aapala ja Klaas Ruppel arvostelivat Kielikellon numerossa 4/13 Klaus Karttusen samana vuonna ilmestynyttä kirjaa Orientin etymologinen sanakirja siitä, että tekijä "jättää kreikkaa taitamattomat lukijansa pulaan käyttämällä kreikankielisissä sanoissa kreikkalaisia kirjaimia". Koska itsekin syyllistyn tähän (erisnimet ja lainasanat ovat tietysti täysin eri juttu), ajattelin eräänlaisen synninpäästön nimissä käydä tässä kirjoituksessa läpi muutaman tavan muuttaa kreikkalaisia kirjaimia latinalaisiksi aakkosiksi eri tarkoitusperiä silmällä pitäen ja pohtia lopuksi, onko kreikkalaisten kirjainten translitteroimatta jättäminen ylipäänsä oikea ongelma. Kirjoitus tarjoaa myös "kreikkaa taitamattomalle" mahdollisuuden tutustua kreikkalaisen kirjaimiston perusteisiin vertailevalla menetelmällä.
 |
| Mythologia Fennica (1789). |
καὶ τοὺς ἰδίους οἴκους οὗτοι μὲν ἂν ἐκ τῶν πραγμάτων μεγάλους ἐκτήσαντο, ὑμεῖς δὲ διὰ τὸν πρὸς ἀλλήλους πόλεμον ἐλάττους ἔχετε· συνωφελεῖσθαι μὲν γὰρ ὑμᾶς οὐκ ἠξίουν, συνδιαβάλλεσθαι δ᾽ ἠνάγκαζον, εἰς τοσοῦτον ὑπεροψίας ἐλθόντες ὥστε οὐ τῶν ἀγαθῶν κοινούμενοι πιστοὺς ὑμᾶς ἐκτῶντο, ἀλλὰ τῶν ὀνειδῶν μεταδιδόντες εὔνους ὤοντο εἶναι.Varsinaisten kirjainten lisäksi huomio saattaa kiinnittyä lukuisiin diakriittisiin merkkeihin, joita ovat henkosmerkit (spiritus asper ja lenis) ja aksentit (akuutti, graavi ja sirkumfleksi). Aksenttimerkit merkitsivät alkujaan sävelkoron vaihtelua, mutta yleisenä tapana on yksinkertaisesti ääntää aksentillinen tavu painollisena. Oikealle ja vasemmalle aukeavien kaarien muotoisilla henkosmerkeillä merkitään, tuleeko sananalkuisen vokaalin eteen h-äänne (asper) vai ei (lenis), esim. ὥστε /ho:ste/, ὤοντο /o:onto/. Kirjasinkoosta ja painojäljestä saattaa toisinaan seurata, että on suorastaan mahdoton erottaa, kummasta on kyse, mutta yleensä tämä ei johda väärinkäsityksiin.
Digitaalisten sanakirjojen käyttäjille tuttu standarditapa koodata kreikkalaiset kirjaimet ASCII-merkistöllä on Beta code, jossa jokaista kreikkalaista kirjainta ja diakriittista merkkiä vastaa yksi ASCII-merkki. Selkeyden vuoksi esimerkkiteksti on alla ensin ilman diakriittisia merkkejä:
kai tous idious oikous outoi men an ek twn pragmatwn megalous ekthsanto, umeis de dia ton pros allhlous polemon elattous exete: sunwfeleisqai men gar umas ouk hcioun, sundiaballesqai d' hnagkazon, eis tosouton uperoyias elqontes wste ou twn agaqwn koinoumenoi pistou umas ektwnto, alla twn oneidwn metadidontes eunous wonto einai....ja niiden kanssa:
kai\ tou\s i)di/ous oi)/kous ou)=toi me\n a)\n e)k tw=n pragma/twn mega/lous e)kth/santo, u(mei=s de\ dia\ to\n pro\s a)llh/lous po/lemon e)la/ttous e)/xete: sunwfelei=sqai me\n ga\r ou)k h)ci/oun, sundiaba/llesqai d' h)na/gkazon, ei)s tosou=ton u(peroyi/as e)lqo/ntes q)/ste ou) tw=n a)gaqw=n koinou/menoi pistou\s u(ma=s e)ktw=nto, a)lla\ tw=n o)neidw=n metadido/ntes eu)/nous w)/onto ei)=nai.Henkoset ja aksentit on merkitty vokaalin perään kreikkalaisia merkkejä muistuttavilla sulkeilla sekä kautta- ja kenoviivoilla, mutta sirkumfleksinä on käytetty yhtäsuuruusmerkkiä. Samoin eeta ja oomega eli η (Η) ja ω (Ω) on translitteroitu visuaalisesti vastaavilla kirjaimilla h ja w, vaikka ne edustavatkin (karkeasti sanottuna) pitkiä vokaaliäänteitä /e:/ ja /o:/. (Toisaalta eeta on historiallisesti ajateltuna sama kirjain kuin h).
Vaikka suurin osa kirjaimista edustaa ilmiselviä vastaavuuksia (esim. και τους > kai tous), ei Beta code välttämättä sovellu sellaisenaan luettavaksi. Tietoteknisesti sillä on luonnollisesti omat meriittinsä. Näin ollen kyse on, kuten jo todettua, koodauksesta eikä translitteraatiosta. Mielenkiintoisena yksityiskohtana manittakoon, että kirjaimet eivät vastaa täysin kreikkalaisten aakkosten sijoittelua näppäimistöllä: merkit υ, θ, ξ, ψ ja ω saadaan samassa järjestyksessä näppäimillä y, u, j, c ja v, vaikka niitä vastaavat yllä kreikkalaisia kirjaimia hieman enemmän muistuttavat u, q, c, y ja w.
Varsinaista translitteraatiota edustaa mm. filosofisista teoksista tuttu tapa, joka kirjainten suomenkielisillä äännearvoilla luettuna vastaa klassisen kreikan perinteistä suomalaista luokkahuoneääntämystä:
kai tūs idiūs oikūs hūtoi men an ek tōn pragmatōn megalūs ektēsanto, hymeis de dia ton pros allēlūs polemon elattūs ekhete: synōfeleisthai men gar hymas ūk ēksiūn, syndiaballesthai d' ēnagkazon, eis tosūton hyperopsias elthontes hōste ū tōn agathōn koinūmenoi pistūs hymas ektōnto, alla tōn oneidōn metadidontes eunūs ōonto einai.Kirjaimet α, ι, υ voivat merkitä joko pitkiä tai lyhyita äänteitä, ja käytäntö vaihtelee hieman sen suhteen, translitteroidaanko ne pitkinä makronin kanssa eli ā, ī ja ȳ vai pituudesta riippumatta a, i ja y. Joka tapauksessa ē ja ō, jotka on tapana ääntää suomen pitkiä e- ja o-vokaaleita vastaavina äänteinä, erottavat kirjaimet η ja ω kirjaimista ε ja ο, jotka siis vastaavasti translitteroidaan ilman makronia e ja o. Aspiroidut klusiilit θ ja χ translitteroidaan digrafeilla th ja kh, mutta φ, joka on tapana ääntää epäjohdonmukaisesti frikatiivina, translitteroidaan kirjaimella f. (Aspiroituneisiin klusiileihin liittyy suomalaisilla myös lähinnä klassista runoutta luettaessa esille tuleva ongelma, että sanan sisällä ne tavataan ääntää kuten th sanassa tulethan eli kahden konsonantin ryppäänä eikä varsinaisena aspiraattana, mutta se on toinen juttu.)
Diftongien jälkiosana υ translitteroidaan u:lla, esim. εὔνους → eunūs, mutta itsenäisenä vokaalina y:llä, esim. ὑμεῖς → hymeis (tai hȳmeis). Pitkää vokaalia merkitsevä ου translitteroidaan ääntöasun mukaisesti ū, mutta ει kuitenkin ei. Äännehistoriallisesti molemmat digrafit kuvaavat joko alkuperäisiä diftongeja (/ei/ ja /ou/) tai supistumailmiöistä (esim. εε → ει, οο → ου) seuranneita pitkiä vokaaleita, joiden kanssa alkuperäisten diftongien ääntämys on sulautunut yhteen. Klassisessa attikan murteessa molemmat digrafit voidaan siis alkuperästä riippumatta ääntää samalla tavalla, mutta yhden ääntäminen diftongina ja toisen pitkänä vokaalina on toki hieman epäjohdonmukaista. (Syy on tietenkin se, että sopivat vokaalit loppuvat suomessa näennäisesti kesken. Toisaalta η voitaisiin ääntää ä:nä, jolloin sarjaa ο, ου, ω /o, u:, o:/ vastaisi kirjainten ε, ει, η osalta kätevästi /e, e:, ä:/ eikä diftongiin turvautuva /e, ei, e:/.)
 |
| Oxford Dictionary of English Etymology (1966). |
ke tus idíus íkus úti men an ek ton pragmáton megálus ektísanto, imís de diá ton pros allílus pólemon eláttus ékhete: sinofelísthe men gar imás uk iksíun, sindiabállesthe d´ inánkazon, is tosúton iperopsías elthóntes óste u ton agathón kinúmeni pistús imás ektónto, allá ton onidón metadidóntes évnus óonto íne.Kirjamet d ja g merkitsevät soinnillisia frikatiiveja [ɣ] ja [ð], ja digrafit kh ja th on äännettävä soinnittomina frikatiiveina [x] ja [θ]. (Tässä vaiheessa viimeistään lienee selvää, miksi kyseisten äänteiden IPA-merkit ovat mitä ovat.) Toisinaan nykykreikkalaisen ääntämyksen käyttö klassista kreikkaa luettaessa johtaa hieman erikoisiin muotoihin: esimerkiksi οἱ υἱοί (hoi hyioi) transkriboituisi i ií.
Indoeuropeistisessa kirjallisuudessa kreikka translitteroidaan (jos ylipäänsä translitteroidaan) ylempänä käsitellystä suomalaisesta käytännöstä hieman poiketen: ου translitteroidaan ou ja υ u:lla sekä φ muiden aspiraattojen tapaan digrafilla ph. Aksentit on tapana merkitä myös samoilla merkeillä kuin kreikkalaisten kirjainten yhteydessä. Koska sirkumfleksi voi olla vain pitkällä vokaalilla, ei sen yhteydessä tarvita erillistä makronia:
kaì toùs idíous oíkous hoũtoi mèn àn ek tõn prāgmátōn megálous ektḗsanto, hūmeĩs dè dià tòn pròs allḗlous pólemon eláttous ékhete: sunōpheleĩsthai mèn gàr hūmãs ouk ēxíoun, sundiabállesthai d' ēnágkazon, eis tosoũton huperopsíās elthóntes hṓste ou tõn agathõn koinoúmenoi pistoùs hūmãs ektõnto, allà tõn oneidõn metadidóntes eúnous ṓonto eĩnai.Aspiraattojen säännöllinen translitterointi h-loppuisilla digrafeilla on tietenkin historiallisen kielitieteilijän mieleen. Samoin u eikä y muistuttaa kätevästi siitä, että kreikkalaisen äänteen taustalla on itse asiassa alkuperäinen /u/.
Mainittakoon, että roomalaiset kuten Marcus Tullius Cicero tarkoittivat merkinnällä ph juuri aspiraattaa (kuten englannin sanassa pet) eivätkä f-äännettä, jota varten heillä oli oma kirjain ja jota kreikankieliset eivät Ciceron mukaan osanneet ääntää. Latinassa ei puolestaan ollut y-äännettä, joten sen merkitsemiseen käytettiin kreikasta lainattua kirjainta. Latinalaisesta käytännöstä, jossa on osittain kyse myös etymologisesta nativisaatiosta, riittänee esimerkiksi muutama erisnimi: Αἰσχύλος → Aeschylus, Κροῖσος → Croesus, Οἰδίπους → Oedipus, Πλάτων → Plato, Σωκράτης → Socrates ja Ξενοφῶν → Xenophon. (Tämä toimi tietysti myös toiseen suuntaan: Gaius Iulius Caesar → Γάιος Ιούλιος Καῖσαρ.) Suomessa käytetään muotoja Aiskhylos, Kroisos, Oidipus, Platon, Sokrates ja Ksenofon, ja latinankielisten muotojen käyttöä pidetään yleensä moukkamaisena anglismina.
Kielihistoriallisissa yhteyksissä on toisinaan tapana antaa kreikankielisen tekstin rinnalla oletettu ääntöasu käyttäen soveltuvaa foneettista tarkekirjoitusta:
kaì tùːs idíuːs oíkuːs hûːtoi mèn àn ek tɔ̂ːn praːŋmátɔːn megáluːs ektɛ́ːsanto, hyːmêːs dè dià tòn pròs allɛ́ːluːs pólemon elátːuːs ékhete : synɔːphelêːsthai mèn gàr hyːmâːs uːk ɛːksíuːn, syndiabálːesthai d' ɛːnáŋkazdon, eːs tosûːton hyperopsíaːs elthóntes hɔ́ːste uː tɔ̂ːn agathɔ̂ːn koinúːmenoi pistùːs hyːmâːs ektɔ̂ːnto, allà tɔ̂ːn oneːdɔ̂ːn metadidóntes eúnuːs ɔ́ːonto êːnai.(Tässä valittu Attikan murteen ääntämys noudattelee Sidney Allenin tulkintaa, ks. Vox Graeca: The Pronunciation of Classical Greek, kolmas painos, 1987. Vastaavaa ääntämystä pyrkii noudattamaan myös Erkki Sironen Klassisen kreikan alkeisoppikirjan äänitteellä.)
Tällainen tarkekirjoitus on sidottu selvästi tiettyyn tulkintaan oletetusta fonologisesta asusta, joka pitää valita erikseen eri-ikäisten tekstien kohdalla, kuten on tehty esimerkiksi teoksessa A Companion to the Ancient Greek Language (2010). Jokainen translitteraatiotapa perustuu joka tapauksessa pohjimmiltaan ääntämiseen: esimerkiksi Путин on suomeksi Putin ja ranskaksi Poutine, koska kirjoitusasu Putin ääntyisi ranskalaisen suussa [pytɛ̃]. Historiallisten kielten luokkahuoneääntämykselle on tyypillistä, että äidinkielessä esiintymättömiä äänteitä ei juurikaan haluta käyttää, ja että ääntämystä ei erityisemmin pyritä muuntelemaan eri tekstien välillä.
 |
| An Etymological Dictionary of the English Language (1909). |
Pitempien tekstinpätkien translitteroinnille ei tietenkään useimmiten ole tarvetta, koska tekstejä lukevien voidaan olettaa osaavan kielen lisäksi myös kirjaimisto. Täydellisen poikkeuksen tekee kuitenkin esimerkiksi Clay Sanskrit Library, jossa alkukieli eli sanskrit on painettu latinalaisilla aakkosilla. Toisaalta sanskritia kirjoitetaan Intiassakin lukuisilla eri kirjoitusjärjetelmillä, joten paikallisen aakkoston käyttö länsimaissa ei ole sinänsä mitenkään erikoista, vaikka sillä eittämättä onkin painotekniikkaan liittyvä historiansa. Joka tapauksessa kreikan translitteroinnin tarpeen arviointi tulee kysymykseen lähinnä etymologisissa sanakirjoissa ja muissa yhteyksissä, joissa syystä tai toisesta mainitaan yksittäisiä kreikan sanoja.
Kreikkalaiset kirjaimet eroavat merkittävästi intialaisesta devanāgarīsta siinä, että ne toimivat käytännössä samalla logiikalla kuin latinalaiset aakkoset ja ovat vieläpä pitkälti samannäköisiäkin: maallikkona on varmasti aivan eri asia nähdä kirjoitettuna भगवद्गीता kuin Ὀδύσσεια riippumatta siitä, onko asiayhteydestä selvää, että kyseessä ovat Bhagavadgītā ja Odysseia. Etenkin sivistyssanojen etymologisia selityksiä annettaessa ei kreikkalaisten sanojen translitteroinnista ole välttämättä sanottavaa hyötyä, sillä selitettävä sana jo itsessään auttaa mahdollisten ongelmien yli: se, että sanojen hypnoosi, fonetiikka ja kirurgi pohjalla ovat kreikan sanat hypnos, fōnē ja kheirūrgos tuskin tekee asiaa oleellisesti helpommaksi maallikolle kuin se, että sanat annettaisiin muodoissa ὕπνος, φωνή ja χειρουργός. Tässäkin tapauksessa sanskrit on hieman eri asia, sillä kirjoitusasut योग, ऋग्वेद ja अवतार, toisin kuin translitteroidut muodot yoga, ṛgveda ja avatāra, eivät aukea ilman eri opintoja vaikka tietäisikin, että tutut sanat jooga, Rigveda ja avatar perustuvat niihin. (Kreikan ja sanskritin eron tässä suhteessa voi niitä osaamaton todeta yrittämällä kirjoittaa edellä mainittujen sanojen pohjalta kreikkalaisilla aakkosilla sanan khōros ja devanāgarī-kirjoituksella sanan deya.)
Toisaalta se, että kreikka on helpompaa kuin sanskrit, ei sentään ole peruste kreikkalaisten kirjainten käytölle. En välttämättä väittäisi, että perustiedot kreikkalaisista aakkosista kuuluvat yleissivistykseen, vaikka kieltämättä niiden käyttö matemaattisissa aineissa ja kieltenoppikirjoista tutuissa ääntämisohjeissa puhuisikin tämän puolesta. Näkisin asian niin, että sellaiselle, jolle niiden osaamattomuus saattaa olla ongelma, ei pitäisi olla liian suuri vaiva käyttää hetkeä niiden oppimiseen sellaiselle tasolle, että selviää harrastamassaan kirjallisuudessa kohtaamistaan muodoista.
Nykyään kielitieteen piirissä ei oleteta, että alan opiskelijat tai tutkijat osaisivat kreikkaa ja latinaa, eikä kreikkalaisia kirjaimia juuri käytetä siteerattaessa kreikankielisiä esimerkkejä. Tätä ei pidä nähdä pelkästään pyrkimyksenä irroittautua tieteenalan komparatistis-filologisista juurista: useimmiten kielitieteellisissä yhteyksissä riittää aivan hyvin karkeakin translitteraatio, sillä eksakti ääntöasu ei ole oleellinen asia semanttisten tai syntaktisten kysymysten yhteydessä. Kielitieteilijän ei muutenkaan tarvitse osata erityisesti kreikkaa, mutta kirjaimiston alkeet tietysti auttavat ymmärtämään IPA-merkistön juuria, ja perustiedot kielestä auttavat uusien "sivistyssanojen" keksimisessä, mikäli tarvetta ilmenee.
Indoeurooppalaisessa viitekehyksessä historiallis-vertailevan kielitieteen peruslähtökohtana on pidetty latinan ja kreikan taitoa, mistä voisi otaksua, että kreikkalaisten aakkosten käyttö olisi lähes oletusarvoista. Äänteenmuutoksia tutkittaessa on kuitenkin viitattava kirjoitusasujen taustalla oleviin oletettuihin äänneasuihin. Näin ollen vertailtavat muodot yritetään saada mahdollisimman vertailukelpoisiksi käyttämällä kielikohtaisia translitteraatio- ja transkriptiotapoja: on mukavampi nähdä vierekkäin muodot somnus, hýpnos, svápna, swefn ja svefn kuin somnus, ὕπνος, स्वप्न, ſƿefn ja ᛋᚢᛁᚠᛀ. Toisaalta kunkin kielen natiiviin kirjoitustapaan on syytä aika ajoin palata, jotta sen pohjalta tehdyt tulkinnat eivät sementoidu liian järkkymättömiksi totuuksiksi.
Hieman nurinkurinen johtopäätös edellä sanotusta näyttäisi olevan, että yleistajuisissa esityksissä on syytä suosia kreikkalaisia kirjaimia, kun taas kielitieteellisissä yhteyksissä on mielekästä translitteroida tai transkriboida. Tämä ei kuitenkaan edellä esitetyistä syistä johtuen ole läheskään niin epäloogista kuin miltä äkkiseltään kuulostaisi.
Kreikkalaiset kirjaimet eroavat merkittävästi intialaisesta devanāgarīsta siinä, että ne toimivat käytännössä samalla logiikalla kuin latinalaiset aakkoset ja ovat vieläpä pitkälti samannäköisiäkin: maallikkona on varmasti aivan eri asia nähdä kirjoitettuna भगवद्गीता kuin Ὀδύσσεια riippumatta siitä, onko asiayhteydestä selvää, että kyseessä ovat Bhagavadgītā ja Odysseia. Etenkin sivistyssanojen etymologisia selityksiä annettaessa ei kreikkalaisten sanojen translitteroinnista ole välttämättä sanottavaa hyötyä, sillä selitettävä sana jo itsessään auttaa mahdollisten ongelmien yli: se, että sanojen hypnoosi, fonetiikka ja kirurgi pohjalla ovat kreikan sanat hypnos, fōnē ja kheirūrgos tuskin tekee asiaa oleellisesti helpommaksi maallikolle kuin se, että sanat annettaisiin muodoissa ὕπνος, φωνή ja χειρουργός. Tässäkin tapauksessa sanskrit on hieman eri asia, sillä kirjoitusasut योग, ऋग्वेद ja अवतार, toisin kuin translitteroidut muodot yoga, ṛgveda ja avatāra, eivät aukea ilman eri opintoja vaikka tietäisikin, että tutut sanat jooga, Rigveda ja avatar perustuvat niihin. (Kreikan ja sanskritin eron tässä suhteessa voi niitä osaamaton todeta yrittämällä kirjoittaa edellä mainittujen sanojen pohjalta kreikkalaisilla aakkosilla sanan khōros ja devanāgarī-kirjoituksella sanan deya.)
Toisaalta se, että kreikka on helpompaa kuin sanskrit, ei sentään ole peruste kreikkalaisten kirjainten käytölle. En välttämättä väittäisi, että perustiedot kreikkalaisista aakkosista kuuluvat yleissivistykseen, vaikka kieltämättä niiden käyttö matemaattisissa aineissa ja kieltenoppikirjoista tutuissa ääntämisohjeissa puhuisikin tämän puolesta. Näkisin asian niin, että sellaiselle, jolle niiden osaamattomuus saattaa olla ongelma, ei pitäisi olla liian suuri vaiva käyttää hetkeä niiden oppimiseen sellaiselle tasolle, että selviää harrastamassaan kirjallisuudessa kohtaamistaan muodoista.
Nykyään kielitieteen piirissä ei oleteta, että alan opiskelijat tai tutkijat osaisivat kreikkaa ja latinaa, eikä kreikkalaisia kirjaimia juuri käytetä siteerattaessa kreikankielisiä esimerkkejä. Tätä ei pidä nähdä pelkästään pyrkimyksenä irroittautua tieteenalan komparatistis-filologisista juurista: useimmiten kielitieteellisissä yhteyksissä riittää aivan hyvin karkeakin translitteraatio, sillä eksakti ääntöasu ei ole oleellinen asia semanttisten tai syntaktisten kysymysten yhteydessä. Kielitieteilijän ei muutenkaan tarvitse osata erityisesti kreikkaa, mutta kirjaimiston alkeet tietysti auttavat ymmärtämään IPA-merkistön juuria, ja perustiedot kielestä auttavat uusien "sivistyssanojen" keksimisessä, mikäli tarvetta ilmenee.
Indoeurooppalaisessa viitekehyksessä historiallis-vertailevan kielitieteen peruslähtökohtana on pidetty latinan ja kreikan taitoa, mistä voisi otaksua, että kreikkalaisten aakkosten käyttö olisi lähes oletusarvoista. Äänteenmuutoksia tutkittaessa on kuitenkin viitattava kirjoitusasujen taustalla oleviin oletettuihin äänneasuihin. Näin ollen vertailtavat muodot yritetään saada mahdollisimman vertailukelpoisiksi käyttämällä kielikohtaisia translitteraatio- ja transkriptiotapoja: on mukavampi nähdä vierekkäin muodot somnus, hýpnos, svápna, swefn ja svefn kuin somnus, ὕπνος, स्वप्न, ſƿefn ja ᛋᚢᛁᚠᛀ. Toisaalta kunkin kielen natiiviin kirjoitustapaan on syytä aika ajoin palata, jotta sen pohjalta tehdyt tulkinnat eivät sementoidu liian järkkymättömiksi totuuksiksi.
Hieman nurinkurinen johtopäätös edellä sanotusta näyttäisi olevan, että yleistajuisissa esityksissä on syytä suosia kreikkalaisia kirjaimia, kun taas kielitieteellisissä yhteyksissä on mielekästä translitteroida tai transkriboida. Tämä ei kuitenkaan edellä esitetyistä syistä johtuen ole läheskään niin epäloogista kuin miltä äkkiseltään kuulostaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti