Kielitajuttomuudesta

Kuten hyvin tiedetään, ihmiset eivät tyypillisesti hahmota suuria lukuja tai monia muitakaan matematiikkaan liittyviä asioita. Tätä ongelmaa käsittelee John Allen Paulosin teos Innumeracy (1988), suomeksi Numerotaidottomuus. Matemaattisesti tai lingvistisesti suuntautunut ihminen huomannee välittömästi, että kirjan suomenkielinen nimi on hieman outo, sillä kysehän ei itse asiassa ole numeroista vaan luvuista. Alkuperäisessä otsikossa oleva termi innumeracy, jonka merkityksen teoksen alaotsikko avaa ilmaisulla mathematical illiteracy, tulisi lähtökohtaisesti kääntää tietenkin sanan illiteracy suomenkielisen vastineen mallin mukaan. Ongelma on kuitenkin ensinnäkin siinä, että englannin illiteracy kattaa sekä kirjoitus- että lukutaidottomuuden, ja toiseksi siinä, että sanalla luku on suomessa valitettavasti kaksi eri merkitystä. Etymologisesti illiteracy viittaa kirjaimiin ja innumeracy lukuihin (tai numeroihin), mutta edellä mainitut suomenkieliset termit viittaavat tekoihin eli lukemiseen ja kirjoittamiseen: lukuihin liittyvä lukutaidottomuuden vastine olisi laskutaidottomuus, mutta tämä ei välitä lainkaan samoja lukutaidottomuuteen rinnastuvia ymmärtämättömyysongelmia, joihin otsikko innumeracy viittaa. Numerotaidottomuus on siis eräänlainen kompromissi.

Asia tuli mieleen, kun törmäsin etäisesti vastaavanlaiseen ongelmaan miettiessäni otsikkoa tälle kirjoitukselle. Tarkoitukseni on kirjoittaa jotain siitä, miten ihmiset eivät tyypillisesti hahmota kieltä ilmiönä sen jokapäiväisyydestä huolimatta (tai ehkä juuri siitä johtuen). Koska kyse on kielestä (kieli₁) yleensä eikä mistään tietystä kielestä (kieli₂), en voinut käyttää ilmaisua kielitaidottomuus: kielitaidoton on henkilö, joka ei osaa jotain tietyssä asiayhteydessä oleellista kieltä₂ tai kieliä₂. Koska kielen₁ ja kielen₂ erottaminen toisistaan alaindeksejä käyttämällä on vähän hankalaa, tyydyin ilmaisuun kielitajuttomuus, vaikka sekään ei ole täysin tyydyttävä: kielitaju on joko vähemmän ärsyttävä nimitys kielikorvalle tai sitten vanhemmassa kirjallisuudessa esiintyvä ja hieman epämääräinen nimitys suunnilleen sille, että jossain kielessä käytetään tietynlaisia metaforia: esimerkiksi aine, josta jokin tehdään, ymmärretään joidenkin kielten puhujien kielitajussa meraforisesti liikkeen lähtöpisteeksi.

On oireellista, että useimmat ihmiset eivät edes ymmärrä eroa kielen₁ ja kielen₂ tai niihin liittyvän tietämyksen laadun välillä: kielitiede saatetaan ymmärtää jonkinlaiseksi pilkun paikan mietiskelyksi tai muuksi kielenhuollolliseksi pelleilyksi. Kielitieteilijöiltä kysytään yleensä ensimmäisenä, montako kieltä hän osaa. Kysymys on hankala, koska kielitieteilijä voi osata alastaan riippuen todella montaa kieltä, muttei erityisen hyvin välttämättä muita kuin niitä, joita hän aktiivisesti lukee, puhuu ja kirjoittaa. (Koen, että muoto montaa on tarpeellinen ja käyttökelponen muoto ilmaisemaan sitä, mitä tarkoitan; se, että kyseessä on "kaksoispartitiivi", ei ole mitenkään oleellista minkään kannalta.) Ei matemaatikkokaan ole välttämättä hyvä päässälaskija, eikä fyysikko erityisen hyvä tikanheittäjä.

Kirjoitan tässä blogissa sekä kielistä että kielestä. (Tässä on muuten yksi harvoista tapauksista, joissa ero kielen₁ ja kielen₂ välillä on tehtävissä luontevasti.) Kielitaitoiset ihmiset eivät kokemukseni mukaan ymmärrä jälkimmäisestä välttämättä yhtään sen enempää kuin kielitaidottomatkaan, eikä heillä ole oletusarvoisesti edellytyksiä vertailla kielten ominaispiirteitä keskenään. Toisaalta kielitaito sinänsä on ehdoton edellytys kielitieteilijälle, sillä muuten hän ei pysty hallitsemaan tutkimusaineistoaan eikä kykyene lukemaan alansa tutkimuskirjallisuutta. Kielitiede on siinä hauskaa, että se vaatii paitsi tolkuttoman paljon lähes mekaanista työskentelyä kielitaidon kartuttamiseksi, myös kykyä jäsennellä tietoa ja ymmärtää suurten kokonaisuuksien rakenteita ja säännönmukaisuuksia: ensiksi mainittu antaa parhaimmillaan samanlaista tyydytystä kuin vaativa urheilusuoritus, jälkimmäinen puolestaan tarjoaa vastaavia esteettisiä elämyksiä kuin matemaattinen todistus.

Luultavasti kelle tahansa ensimmäisenä mieleen tulevat kieliammattilaiset ovat kieltenopettajat ja kääntäjät. Kieli on toki läsnä kaikkialla, joten on olemassa lukemattomia ammatteja, joissa kielenkäyttö sinänsä näyttelee merkittävää osaa, mutta käsittelen tässä vain niitä, jotka eksplisiittisesti toimivat kielen parissa.

Opettajan ammattitaito koostuu karkeasti kahdesta asiasta: opetettavan asian hallinnasta (kielitaito) sekä opetustaidosta. Opetustaito voidaan edelleen mielekkäästi jakaa kahteen erilliseen osa-alueeseen, jotka ovat yleinen opetus- ja kasvatustaito (pedagogiikka), joka kattaa kaiken kehityspsykologiasta etiikkaan, sekä didaktiikka, jolla tarkoitan tässä oppiainekohtaista tietämystä siitä, miten kyseisen aiheen tieto- ja taitosisällöt kannattaa esittää, mikäli tarkoitus on saada aikaan "pysyviä muutoksi oppijan käyttäytymisessä". Kieliaineen tapauksessa didaktinen ymmärrys edellyttää kielitaidon lisäksi myös ymmärrystä opetettavan kielen säännönmukaisuuksista. Vaikka opettaja ei kommunikatiivisuuden ja subliminaalisuuden vuoksi aikoisikaan opettaa sellaisia sääntöjä kuten "konsulikiepre", "spotpa" tai "dürfenkönnenmögenmüssensollenwollen" (saati näitä juttuja), on kuitenkin syytä osata vastata tarvittaessa sellaisiin kysymyksiin kuin "milloin tule was ja milloin were" tai "miksi I didn't saw him on väärin".

Muistan erään ranskansijaisen, jonka oppitunnilla tuli esille kysymys siitä, mitä eroa on ilmaisuilla je n'ai pas d'argent ja je n'ai pas l'argent. Sijaisopettaja mutristi huuliaan ja sanoi, että "kyllä teidän kielikorvanne kertoo teille sen eron". (Ero on sama kuin jos englanniksi sanoisi I don't have any money tai I don't have the money.) Tällaisesta vastauksesta ei ole juurikaan hyötyä sellaiselle, jonka "kielikorva" nimenomaan ei vielä sano, kumpaa pitäisi milloinkin käyttää. Ilmeisestä kielitaidostaan huolimatta kyseinen sijainen ei osannut eritellä eri lauseiden merkityssisältöä.

Opettajien alalaji on oppikirjojen tekijät. Oppikirjat sisältävät tekstejä ja niihin liittyviä tehtäviä. Toisin kuin ennen, nykyään oppikirjatekstit eivät ole samalla tavalla kytkettyjä johonkin tiettyyn kieliopin seikkaan, joka niiden on tarkoitus opettaa. Päinvastoin, joskus saattaa olla hankaluuksia löytää tekstistä esimerkkejä siitä rakenteesta, joka kyseisen kappaleen on tarkoitus opettaa tai kerrata. Eri tavalla hämmentävä ja pahimmillaan suorastaan vahingollinen on eräs toisinaan havaitsemani piirre täyttötehtävissä. Jos aukkoihin täytettävän aineksen laatu on määritelty tehtävänannossa, esim. "täytä artikkelin oikea muoto" tai "täytä sopiva prepositio", on harjoitukseksi tarkoitetussa tehtävässä mielestäni mieletöntä olla kohtia, jotka edellyttävät oikeaksi vastaukseksi jotain muuta kuin artikkelia tai prepositiota. Jonkinlaisessa jyvät akanoista erottavassa kokeessa tällainen kompakysymys on ehkä jotenkin perusteltavissa, mutta muuten tällainen sekoilu vain haittaa oppijaa ymmärtämästä edes intuitiivisesti, mistä rakenteissa on kyse. Esimerkkinä suosikkisekaannuksestani olkoon alla oleva kuvitteellinen esimerkki englannin prepositiotäydennystehtävästä:

He is looking __ the table
He is sitting __ the table

Oikea vastaus voisi olla molemmissa tapauksissa at tähän tapaan:

He is looking at the table
He is sitting at the table

Äkkisteltään voisikin ajatella, että ainoa ero lauseiden välillä on yksi sana: ensimmäisessä on looking, jälkimmäisessä sitting. Ero on kuitenkin pintaa syvemmällä, sillä look at on ns. fraasiverbi (saksassa näitä vastaavat eriävät yhdysverbit, vrt. er schaut den Tisch an), joka saa suoran objektin, kun taas sit on tiettyä olotilaa ilmaiseva intransitiiviverbi, jonka merkityksen täydentää adverbiaalina toimiva prepositiolauseke at the table (vrt. er sitzt an dem Tisch). Syntaktisesti lauseet jakautuvat siis seuraavaan tapaan:

[He] [[[is] [looking at]] [the table]]
[He] [[[is] [sitting]] [at [the table]]]

Ensimmäinen rakenneosa on subjekti he, jälkimmäinen predikaatti eli pitkä verbilauseke (sinisissä sulkeissa), johon sisältyy varsinainen verbi (punaisissa sulkeissa) täydennyksineen (vihreissä sulkeissa), joka on ensimmäisessä tapauksessa objekti, jälkimmäisessä adverbiaali.

Eron huomaa käytännön tasolla, kun lauseet muutetaan kysymyslauseiksi, joissa verbin komplementti (tässä tapauksessa sanan table sisältävä lauseke) korvataan kysymys- eli wh-sanalla:

What is he looking at?
Where is he sitting?

Kysymykseen what? vastaa the table, kysymykseen where? vastaa at the table. Ylemmässä lauseessa at pysyy sanan looking yhteydessä, mutta alemmassa tapauksessa where sisältää sen ilmaiseman paikallismerkityksen. (Ja saksaksi vastaavasti was schaut er an? ja wo sitzt er?)

Kielenoppijan ei tietenkään kieltä oppiakseen tarvitse osata jakaa lauseita rakenneosiinsa tai nimetä asioita niiden kielitieteellisillä nimillä. Korostan kuitenkin, että ylempänä käsiteltujen lauseiden eron ymmärtää intuitiivisesti kuka tahansa englantia osaava ihminen, vaikkei osaisikaan sitä sanallisesti selittää. Opettajan on luonnollisesti ymmärrettävä tällaiset asiat tietoisella tasolla osatakseen auttaa oppilaita mahdollisissa ongelmatilanteissa muutenkin kuin tarjoamalla oikean eli kieliopillisen (kielen sääntöjen mukaisen) vastauksen. Tämä on tyypillinen ongelma natiivi-informanteissa opettajina: he osaavat sanoa, että jokin ilmaisu on epäkieliopillinen, mutteivät tyypillisesti osaa antaa mitään selitystä, jonka avulla vastaavat virheet voisi välttää jatkossa. Tähän sopisi vertaus kalan antamisesta nälkäiselle sen sijaan, että opettaisi hänet kalastamaan.

Toki kielen rakenteet opitaan parhaiten ja syvimmiten harjaantumalla niiden käyttöön luonnollisissa käyttöyhteyksissä, mutta on silti sellaisiakin oppijoita, jotka haluavat tietoa säännönmukaisuuksista voidakseen oikeita muotoja tuottamalla harjaantua oikeiden muotojen tuottamiseen. Ylipäänsä muilla kuin lapsilla ei ole normaalisti aikaa ja mahdollisuutta ensikielen omaksumisen kaltaiseen kielenoppimiseen.

(Alkuperäiseen "tehtävään" voisi toki täydentää myös esimerkiksi looking for the table ja sitting next to the table, mutta näissäkin tapauksissa ensimmäisessä on kyse verbiin kiinteästi liittyvästä partikkelista, jälkimmäisessä prepositiosta, eikä lauseiden rakenne siis muutu.)

Muistan yliopisto-opintojeni ensimmäiseltä vuodelta erään kommelluksen, kun englannin kielioppikurssin opettaja ei ollut itse täysin sisäistänyt eroa käsitteiden adverbi ja adverbiaali välillä. Ensimmäinen viittaa sanaluokkaan (esim. well, very, badly), jälkimmäinen lauseenjäseneen, jossa virassa adverbi voi toki toimia, mutta samassa asemassa voi olla myös esimerkiksi prepositiolauseke. (Adverbi voi toimia myös nominilausekkeen osana, esim. a very nice hat.) Käsitteiden ero on siis sama kuin vaikkapa substantiivin (sanaluokka) ja subjektin (lauseenjäsen) tai luutnantin ja komppanianpäällikön välillä. Tämä erhe johti luonnollisesti hieman eriskummallisesti korjattuihin välikokeisiin, joiden arvosanoja hän sitten korjasi enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti, kun asiasta oli huomautettu.

Kääntäjät ovat ehkä opettajia paremmassa asemassa ymmärtämään kielten välisiä eroja ja siten myös kielen perusluonnetta, etenkin kun kääntämistä ei enää pidetä kielenoppimisen kannalta relevanttina harjoitusmuotona eikä sen opettamista siten osana opettajan ammattitaitoa. Kääntäjä ymmärtää, että ei ole yhtä "oikeaa" tapaa kääntää jotain tiettyä tekstiä, vaan käännöksen lopulliseen muotoon vaikuttaa aina käännöksen tarkoitus ja - tietenkin - asiakkaan toiveet.

Kerron tähänkin liittyvän anekdootin. Eräs asiakas halusi käännöksen englannista saksaan tekstistä, jossa esiintyi ilmaisu carbon footprint. Englannin carbon footprint voi Oxford English Dictionaryn mukaan merkitä kahta eri asiaa: 1) hiilidioksidipäästöjen ympäristövaikutuksia ja 2) hiilidioksidipäästöjen määrää. Saksan kielessä on kaksi ilmaisua, CO₂-Bilanz ja CO₂-Fußabdruck, joista Dudenin mukaan ensimmäinen merkitsee hiilidioksidipäästöjen ympäristövaikutuksia ja jälkimmäinen hiilidioksidipäästöjen määrää. (Suomessa molemmista lähikäsitteistä käytettäneen sanaa hiilijalanjälki, eikä saksassakaan käytännössä jako ole täysin kiveen hakattu.) Koska asiakkaan omilla nettisivuilla käytettiin ilmaisua CO₂-Fußabdruck, ja koska lähdetekstin carbon footprint liittyi taulukkoon, jonka pystyakseli kuvasi hiilidioksidipäästöjen määrää, oli luonnollinen käännösvastine näistä lähtökohdista CO₂-Fußabdruck.

Tämä ei kuitenkaan yllättäen kelvannut asiakkaan saksankieliselle edustajalle, joka totesi aggressiiviseen sävyyn ja kielioppivirheiden höystämänä, että CO₂-Bilanz on paljon tavallisempi ilmaisu kuin CO₂-Fußabdruck, mutta valitettavasti tekstiä ei ehditä enää käännättää uudestaan "järkeväksi saksaksi". Epäilen asiakkaan edustajan reaktion selittyvän sillä, että CO₂-Fußabdruck vaikuttaa käännöslainalta englannista eli lievältä "anglismilta". Tätä tulkintaa tukee vertailu suomenkielisestä internetistä tuttuun ilmiöön, jossa jonkun mitättömän kielioppivirheen tehneestä toimittajasta sanotaan, että hän "ei osaa suomea"; tässä tapauksessa saksaa äidinkielenään puhuva kääntäjä, joka käytti paheksuttavaa ilmaisua CO₂-Fußabdruck, ei mukamas osannut "järkevää saksaa". Se, että yksi ilmaisu on tavallisempi kuin toinen, ei ole tässä yhteydessä sen järkevämpi toteamus kuin että omena on suomessa yleisempi sana kuin päärynä, mikä ei sentään kerro vielä mitään siitä, miten Birne pitäisi kääntää suomeksi.

Ratkaisu tilanteeseen oli tietenkin (silkasta ammattiylpeydestä) kohteliaasti esittää edellä käsitellyt perustelut käännösratkaisulle (vaikka sanakirjat eivät lähtökohtaisesti mitään lingvistisiä lakikirjoja olekaan) ja huomauttaa, että mikäli asiakas toivoo jotain aivan tiettyä sanastoa käytettävän, on se syytä kertoa toimeksiannon yhteydessä, ja että käännös voidaan toki tarvittaessa muuttaa helposti asiakkaan toiveiden mukaiseksi. (Takaraivossani elää silti epäilys, että kyseessä oli ovela yritys saada alennusta.)

Kääntäminen ei kohdistu muotoon, vaan sisältöön: näin ollen kääntäjän on kielitaidon lisäksi tunnettava aihepiiri, johon käännettävä teksti liittyy. Tuttuun aihealueeseen kohdistuva asiantuntemus toki kasvaa kokemuksen myötä, mutta yleisenä taitona voidaan pitää kykyä tunnistaa intuitiivisesti sanonnat ja ilmaisut, jotka mahdollisesti tarkoittavatkin jotain muuta kuin mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää, ja taitoa apuvälineitä käyttäen selvittää, mitä ne merkitsevät. Kielitajuinen ihminen esimerkiksi ymmärtää, että ylempänä käyttämäni lauseke, rakenneosa ja lause eivät välttämättä ole englanniksi clause, component ja sentence, vaan osaa selvittää vaikkapa hakukoneella, että oikeat vastineet ovat tässä yhteydessä järjestyksessä phrase, constituent ja clause. On sinänsä kiehtova kysymys, kuuluuko kielitaidon vai asiatiedon piiriin tietää, että tohtorin- tai upseerimiekka ei ole saksaksi Schwert vaan Degen. Joka tapauksessa yleisen kielitajun (ja kääntäjän ammattitaidon) piiriin kuuluu tietää, että se ei välttämättä ole Schwert.

Ainakin äänekkäimmät kääntäjät tyypillisesti ruikuttavat siitä, miten kääntäminen on aliarvostettua ja -palkattua. Tämä on valitettavan totta. Tähän liittyen lisään vielä, että olisi hienoa, jos käännöstöiden toimeksiantajat ymmärtäisivät, että kääntämiseen ei kaikissa oloissa riitä edes se, että osaa lähde- ja kohdekieltä, tuntee relevantin erikoissanaston sekä ymmärtää jotain käytännön tasolla kääntämisen teoriasta, vaan kääntäjä tarvitsee työstämälleen kieliainekselle välttämättä myös kontekstin, etenkin jos kyse on vain irrallisista sanoista. Tämän ymmärtävät kaikki ne, joille on joskus esitetty kysymys tyyppiä "hei mitä on stick suomeksi". Valitettavasti käännöstöiden tilaajilla ei vaikuta olevan juurikaan estoja antaa käännettäväksi epämääräisiä listoja sanoja, jotka pahimmassa tapauksessa ovat jo kertaalleen käännetty toisen kääntäjän toimesta. Toki kääntäjän tulee pyytää tarvittaessa lisätietoja tai ainakin jättää käännökseen kommentti, mutta asiakkaan kiire ja kiinnostuksen puute voivat usein tehdä tyhjäksi tällaiset yritykset käännöksen laadun parantamiseksi. Lopputuloksena voi olla, että esimerkiksi kopiokoneen kosketusnäppäimistössä vaihdetaan kirjain- ja numeronäppäinten välillä painamalla "aakkosnum." tai "tunnus".

Mutta mitä Sinä voit tehdä? Kun näet jossain kökkökäännöksiä, älä valita kääntäjän huonoudesta, vaan suuntaa some-raivosi firmaan, joka on mitä ilmeisimmin kulunsa minimoidakseen ostanut käännöksen halvimmalta ja nopeimmalta käännöstoimistolta, jonka työntekijät eivät ole oikeita (koulutettuja ja/tai ammattitaitoisia) kääntäjiä vaan pahimmassa tapauksessa (kuvaannollisesti) banaanipalkattuja apinoita, jotka hihkuvat innosta saadessaan ilmaista työkokemusta.