Katsoin jokin aika sitten TV-sarjan Viikingit ensimmäisen tuotantokauden DVD:ltä ja historiallisista epätarkkuuksista huolimatta pidin näkemästäni. Tämän blogin kannalta relevantti aihe on tietenkin sarjassa ajoittain esiintyvä muinaiskielinen dialogi, jota käsittelenkin tässä kirjoituksessa ensimmäisen tuotantokauden pohjalta. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.
Kielellisenä konsulttina sarjaa varten toimii Kate Wiles, joka kertoo kokemuksistaan täällä.
Kielellä on huomattavasti erilainen asema kuin puvustuksessa ja lavastuksella, sillä pyrkimys täydelliseen visuaaliseen realismiin ei tuota läheskään samanlaisia ongelmia elokuvan tai TV-sarjan seuraamisen osalta kuin se, että hahmot puhuvat jotain kieltä, jota katsojat eivät ymmärrä. Suomalaiset ovat toki tottuneet lukemaan tekstityksiä, mutta joka tapauksessa on väistämätöntä, että elokuvanautinto kärsii siitä, ettei ymmärrä elokuvan esityskieltä.
Viikingeissä puhuttava muinaisskandinaavi ja muinaisenglanti eroavat olemuksessaan esimerkiksi Tarussa sormusten herrasta (2001 - 2003) puhuttavista haltiakielistä ja Passion of the Christissa (2004) puhuttavasta latinasta ja arameasta. Jälkimmäisessä tapauksessa puhuttavien kielten suhteen on pyritty realismiin sikäli, että elokuvassa ei todellakaan puhuta mitään nykykieltä. Ensiksi mainitussa puolestaan englanti korvaa pitkälti alkuteoksen periaatteiden mukaisesti Keskimaan yleiskielen westronin, mutta muut kielet on "jätetty ennalleen". Viikingit on tässä suhteessa lähempänä elokuvaa Hunt for Red October (1990), jossa muutamalla tekstitelyllä sananvaihdolla muistutetaan katsojia siitä, että neuvostoliittolaisen sukellusveneen miehistö ei "oikeasti" puhu englantia. Viikinkien ensimmäinen jakso alkaa taistelukohtauksella jossain Baltiassa, jonka lopuksi päähenkilö Ragnar kiittää veljeään Rolloa muinaisskandinaaviksi. Seuraavassa kohtauksessa Ragnarin tytär Gyda ja hänen vaimonsa Lagertha ovat tuulastamassa vaihtaen pari sanaa muinaisskandinaaviksi, mutta Lagerthan seuraava repliikki on kuitenkin jo sujuvasti nykyenglantia. Vastaavasti toisessa jaksossa Lindisfarnen munkit katselevat ulkona riehuvaa myrskyä lausuen muutaman repliikin muinaisenglanniksi; mennessään isä Cuthbertin luo munkki Athelstan alkaa kuitenkin puhua nykyenglantia. Molemmissa yhteyksissä vieras kieli toimii siis muistutuksena siitä, että hahmot puhuvat oikeasti jotain muuta kieltä kuin (nyky)englantia. Latinan rooli on toisenlainen, sillä latinaksi kuullaan (ainakin ensimmäisessä tuotantokaudessa) lähinnä isä meidän -rukouksia ja muuta vastaavaa.
Edellä mainituissa kohtauksissa keskivertokatsojalle jää mahdollisesti epäselväksi, että viikingit ja Lindisfarnen munkit puhuvat eri kieliä, mutta tämä on melko pieni ongelma. Erikoisempi tilanne on kuitenkin kolmannen jakson loppupuolella, kun Ragnar joukkoineen kohtaavat northumbrialaisen šeriffin (gerefa) miehineen. Kohtaamista seuraa sananvaihto, jossa saksit puhuvat muinaisenglantia, viikingit muinaisskandinaavia ja Ragnar sekä muinaisskandinaavia että Athelstanilta oppimaansa muinaisenglantia. Koska kerronta fokalisoituu viikinkien kautta, olisi mielestäni ollut mielekästä toteuttaa tämä kohtaus niin, että viikinkien kieltä vastaisi esityskieli eli nykyenglanti, kun taas vieraskieliset saksit olisivat puhuneet tekstitettyä muinaisenglantia. Tällöin katsojalle ei jäisi epäselväksi, että kyse tosiaan on eri kielistä ja että Ragnar on viikingeistä ainoa, joka osaa muinaisenglantia.
Fokalisoinnin logiikkaa noudattaa seitsemännen jakson kohtaus, jossa viikingit ovat kuningas Ællan vieraina: viikingit puhuvat tekstitettyä muinaisskandinaavia, mutta saksit esityskieltä eli nykyenglantia kuten myös Ragnar puhuessaan heidän kanssaan heidän omalla kielellään. Jopa Rollo, ilmoittauduttuaan omalla kielellään vapaaehtoiseksi kastettavaksi, sanoo anglosaksien kieltä markeeraavalla tavallista huonommalla englannilla I will be Christian, jotta Norhumbrian kuningaskin ymmärtää. Tämä kohtaus siis fokalisoituu saksien kautta, sillä viikinkien kulttuuri etenkin pöytätapojen osalta näyttäytyy kohtauksessa nykykatsojalle vieraana ja hieman barbaarisena.
Mitä tulee historiallisiin kieliin itseensä, on niitä käytettäessä varauduttava aina enemmän tai vähemmän valistuneeseen palautteeseen. Esimerkkinä mieleen tulee Rooma-sarjan viimeisen jakson nimi De Patre Vostro (2007), joka selvästi pyrkii olemaan latinannos Pullon viimeisestä repliikistä about your father. Latinisti älähtää tietenkin italialaiselta kuulostavasta muodosta vostro pro latinan vestro, mutta tämä voitaisiin yrittää paikata sillä, että Pullon puhekielen voi ajatella eroavan klassisesta kielestä juuri esimerkiksi tässä suhteessa (vaikka on tietenkin kyseenalaista, onko tällaisen spekuloinnin oikea paikka irrallisessa jakson nimessä). Toisaalta pronomini vostro/vestro olisi joka tapauksessa väärin, koska kyse on englanninkielisille vaikeasti hahmottuvasta yksikön toisesta persoonasta, eikä monikosta: oikea muoto olisi siis tuo, ja virhe johtuu mitä ilmeisimmin tietämättömyydestä eikä yrityksestä simuloida jotain epästandardia latinalaista kielimuotoa. Toinen esimerkki hieman kömpelöstä kielisyydestä löytyy Gladiaattorista (2000), jossa alun taistelukohtauksessa erään germaanin suusta kuullaan ihr seid verfluchte Hunde 'olette kirottuja koiria', sana seid tosin äännettynä muodossa [si:d]. Lause on hassusta ääntöasustaan huolimatta aivan liian nykysaksalainen ollakseen mitään sellaista germaanista kieltä, jota voisi kuvitella puhutun elokuvan tapahtumien aikaan: jos konsultiksi olisi palkattu joku, joka olisi edes yrittänyt, olisi tulos voinut olla tarkemmin ajallisesti ja paikallisesti tarkentamatta vaikkapa jūz izud wiþra-flōkanai hundōs. Vertailun vuoksi brittisarjassa I, Claudius (1976) germaanit puhuvat (tai ainakin näyttäisivät ymmärtävän) nykysaksaa.
Toisaalta latinisti saattaa älähtää sellaisistakin muodoista, jotka ovat kyllä attestoituja ei-korkeakirjallisissa lähteissä mutta jotka ovat klassisen koulukieliopin mukaan vääriä, ja kokemuksieni mukaan latinisti saattaa paremman puutteessa öyhöttää jopa klassisen kieliopin mukaan oikeista muodoista, jos hänen omasta hyllystään löytyvä kielioppikirja ei niitä satu tuntemaan. Viikingeissä puhuttavia kieliä on helppo alkaa arvioida sen perusteella, millaisina kielinä muinaisskandinaavi ja muinaisenglanti näyttäytyvät suhteellisen standardoiduissa muodoissaan nykyaikaisissa alkeisoppikirjoissa. Sarjan tapahtumat sijoittuvat 790-luvulle, jolta ajalta ei ole säilynyt muita skandinaavisia kirjallisia lähteitä kuin riimukiviä. Näin ollen kirjallisen muinaisskandinaavin käyttö sellaisenaan on lähtökohtaisesti anakronistista.
Tässä yhteydessä lienee parasta sanoa jotain skandinaavisten muinaiskielten nimistöstä, joka on hieman kirjavaa. Itse vältän tietoisesti sanaa muinaisnorja, jota usein käytetään samassa merkityksessä kuin englannin ilmaisua Old Norse. Käytän sen sijaan mieluiten termiä muinaisskandinaavi yleisnimityksenä skandinaaviselle murrejatkumolle, joka viimeistään 1400-luvun tietämillä eriytyi enemmän tai vähemmän eri kieliksi eli muinaisruotsiksi, muinaistanskaksi, (varsinaiseksi) muinaisnorjaksi ja muinaisislanniksi. Tarkkojen rajojen vetäminen on käytännössä mahdotonta, sillä kielirajat eivät noudata valtakunnanrajoja virallisine kielineen tänäpäivänäkään. Korpuskielten tapauksessa rajaukset perustuvat säilyneen aineiston lähtökohtaisesti sisällöllisten piirteiden motivoimaan ajalliseen ja alueelliseen luokitteluun, mutta tällaiseen luokitteluun perustuvia näennäisen tarkkarajaisia nimeämiskäytäntöjä ei kannata varauksetta pitää muuna kuin aiheesta puhumisen mahdollistavina työkaluina. (Toki nimeämiskäytännöt heijastelevat myös käsityksiä itse substanssista, esim. indo-heettiläisistä tai uralilais-altailaisista kielistä puhuminen viittaa selvästi tiettyihin teorioihin.)
Joka tapauksessa Ragnar kumppaneineen asuvat nykyisen Tanskan alueelta, joten muinaistanskalaisen kielen ominaispiirteiden (tai niitä ennakoivien piirteiden) sijoittaminen heidän suuhunsa ei olisi ainakaan pahempi anakronismi kuin paikannimi Kattegat. Muinaisenglannin osalta huomattavasti räikeämpi virhe olisi laittaa ensimmäistä kertaa viikinkejä tapaavien northumbrialaisten suuhun sellaisia sinänsä attestoituja murrepiirteitä, jotka ovat kuitenkin tiettävästi seurausta viikinkien valloituksista.
Kielen alueellisen ja ajallisen vaihtelun lisäksi olisi tietysti pyrittävä mahdollisuuksien rajoissa ottamaan huomioon kielen sosiaalinen vaihtelu: northumbrialaiset sotilaat 700-luvun lopulla tuskin puhuivat lainkaan samalla tavalla kuin parisataa vuotta myöhemmin eläneen wessexiläiset munkit kirjoittivat. Kreikkaan ja latinaan verrattuna sellaiset ei-kirjalliset lähteet, joiden perusteella voisi esittää valistuneita arvauksia relevantin kielimuodon ominaispiirteistä, ovat muinaisenglannissa ja -skandinaavissa valitettavan vähäisiä. Kate Wiles onkin ratkaissut tämän ongelman yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla:
Tätä kirjoittaessani sain vastauksen Wilesille osoittamaani pyyntöön saada hänen laatimansa tekstit käyttööni. Hänen selvitettyään, onko tämä tekijänoikeudellisten seikkojen valossa mahdollista, käytän seuraavassa, dialogeja tarkemmin ruotivassa kirjoituksessa joko hänen toimittamiaan tekstejä tai sitten omia transkriptioitani.
Kielellisenä konsulttina sarjaa varten toimii Kate Wiles, joka kertoo kokemuksistaan täällä.
Kielellä on huomattavasti erilainen asema kuin puvustuksessa ja lavastuksella, sillä pyrkimys täydelliseen visuaaliseen realismiin ei tuota läheskään samanlaisia ongelmia elokuvan tai TV-sarjan seuraamisen osalta kuin se, että hahmot puhuvat jotain kieltä, jota katsojat eivät ymmärrä. Suomalaiset ovat toki tottuneet lukemaan tekstityksiä, mutta joka tapauksessa on väistämätöntä, että elokuvanautinto kärsii siitä, ettei ymmärrä elokuvan esityskieltä.
Viikingeissä puhuttava muinaisskandinaavi ja muinaisenglanti eroavat olemuksessaan esimerkiksi Tarussa sormusten herrasta (2001 - 2003) puhuttavista haltiakielistä ja Passion of the Christissa (2004) puhuttavasta latinasta ja arameasta. Jälkimmäisessä tapauksessa puhuttavien kielten suhteen on pyritty realismiin sikäli, että elokuvassa ei todellakaan puhuta mitään nykykieltä. Ensiksi mainitussa puolestaan englanti korvaa pitkälti alkuteoksen periaatteiden mukaisesti Keskimaan yleiskielen westronin, mutta muut kielet on "jätetty ennalleen". Viikingit on tässä suhteessa lähempänä elokuvaa Hunt for Red October (1990), jossa muutamalla tekstitelyllä sananvaihdolla muistutetaan katsojia siitä, että neuvostoliittolaisen sukellusveneen miehistö ei "oikeasti" puhu englantia. Viikinkien ensimmäinen jakso alkaa taistelukohtauksella jossain Baltiassa, jonka lopuksi päähenkilö Ragnar kiittää veljeään Rolloa muinaisskandinaaviksi. Seuraavassa kohtauksessa Ragnarin tytär Gyda ja hänen vaimonsa Lagertha ovat tuulastamassa vaihtaen pari sanaa muinaisskandinaaviksi, mutta Lagerthan seuraava repliikki on kuitenkin jo sujuvasti nykyenglantia. Vastaavasti toisessa jaksossa Lindisfarnen munkit katselevat ulkona riehuvaa myrskyä lausuen muutaman repliikin muinaisenglanniksi; mennessään isä Cuthbertin luo munkki Athelstan alkaa kuitenkin puhua nykyenglantia. Molemmissa yhteyksissä vieras kieli toimii siis muistutuksena siitä, että hahmot puhuvat oikeasti jotain muuta kieltä kuin (nyky)englantia. Latinan rooli on toisenlainen, sillä latinaksi kuullaan (ainakin ensimmäisessä tuotantokaudessa) lähinnä isä meidän -rukouksia ja muuta vastaavaa.
Edellä mainituissa kohtauksissa keskivertokatsojalle jää mahdollisesti epäselväksi, että viikingit ja Lindisfarnen munkit puhuvat eri kieliä, mutta tämä on melko pieni ongelma. Erikoisempi tilanne on kuitenkin kolmannen jakson loppupuolella, kun Ragnar joukkoineen kohtaavat northumbrialaisen šeriffin (gerefa) miehineen. Kohtaamista seuraa sananvaihto, jossa saksit puhuvat muinaisenglantia, viikingit muinaisskandinaavia ja Ragnar sekä muinaisskandinaavia että Athelstanilta oppimaansa muinaisenglantia. Koska kerronta fokalisoituu viikinkien kautta, olisi mielestäni ollut mielekästä toteuttaa tämä kohtaus niin, että viikinkien kieltä vastaisi esityskieli eli nykyenglanti, kun taas vieraskieliset saksit olisivat puhuneet tekstitettyä muinaisenglantia. Tällöin katsojalle ei jäisi epäselväksi, että kyse tosiaan on eri kielistä ja että Ragnar on viikingeistä ainoa, joka osaa muinaisenglantia.
Fokalisoinnin logiikkaa noudattaa seitsemännen jakson kohtaus, jossa viikingit ovat kuningas Ællan vieraina: viikingit puhuvat tekstitettyä muinaisskandinaavia, mutta saksit esityskieltä eli nykyenglantia kuten myös Ragnar puhuessaan heidän kanssaan heidän omalla kielellään. Jopa Rollo, ilmoittauduttuaan omalla kielellään vapaaehtoiseksi kastettavaksi, sanoo anglosaksien kieltä markeeraavalla tavallista huonommalla englannilla I will be Christian, jotta Norhumbrian kuningaskin ymmärtää. Tämä kohtaus siis fokalisoituu saksien kautta, sillä viikinkien kulttuuri etenkin pöytätapojen osalta näyttäytyy kohtauksessa nykykatsojalle vieraana ja hieman barbaarisena.
Mitä tulee historiallisiin kieliin itseensä, on niitä käytettäessä varauduttava aina enemmän tai vähemmän valistuneeseen palautteeseen. Esimerkkinä mieleen tulee Rooma-sarjan viimeisen jakson nimi De Patre Vostro (2007), joka selvästi pyrkii olemaan latinannos Pullon viimeisestä repliikistä about your father. Latinisti älähtää tietenkin italialaiselta kuulostavasta muodosta vostro pro latinan vestro, mutta tämä voitaisiin yrittää paikata sillä, että Pullon puhekielen voi ajatella eroavan klassisesta kielestä juuri esimerkiksi tässä suhteessa (vaikka on tietenkin kyseenalaista, onko tällaisen spekuloinnin oikea paikka irrallisessa jakson nimessä). Toisaalta pronomini vostro/vestro olisi joka tapauksessa väärin, koska kyse on englanninkielisille vaikeasti hahmottuvasta yksikön toisesta persoonasta, eikä monikosta: oikea muoto olisi siis tuo, ja virhe johtuu mitä ilmeisimmin tietämättömyydestä eikä yrityksestä simuloida jotain epästandardia latinalaista kielimuotoa. Toinen esimerkki hieman kömpelöstä kielisyydestä löytyy Gladiaattorista (2000), jossa alun taistelukohtauksessa erään germaanin suusta kuullaan ihr seid verfluchte Hunde 'olette kirottuja koiria', sana seid tosin äännettynä muodossa [si:d]. Lause on hassusta ääntöasustaan huolimatta aivan liian nykysaksalainen ollakseen mitään sellaista germaanista kieltä, jota voisi kuvitella puhutun elokuvan tapahtumien aikaan: jos konsultiksi olisi palkattu joku, joka olisi edes yrittänyt, olisi tulos voinut olla tarkemmin ajallisesti ja paikallisesti tarkentamatta vaikkapa jūz izud wiþra-flōkanai hundōs. Vertailun vuoksi brittisarjassa I, Claudius (1976) germaanit puhuvat (tai ainakin näyttäisivät ymmärtävän) nykysaksaa.
Toisaalta latinisti saattaa älähtää sellaisistakin muodoista, jotka ovat kyllä attestoituja ei-korkeakirjallisissa lähteissä mutta jotka ovat klassisen koulukieliopin mukaan vääriä, ja kokemuksieni mukaan latinisti saattaa paremman puutteessa öyhöttää jopa klassisen kieliopin mukaan oikeista muodoista, jos hänen omasta hyllystään löytyvä kielioppikirja ei niitä satu tuntemaan. Viikingeissä puhuttavia kieliä on helppo alkaa arvioida sen perusteella, millaisina kielinä muinaisskandinaavi ja muinaisenglanti näyttäytyvät suhteellisen standardoiduissa muodoissaan nykyaikaisissa alkeisoppikirjoissa. Sarjan tapahtumat sijoittuvat 790-luvulle, jolta ajalta ei ole säilynyt muita skandinaavisia kirjallisia lähteitä kuin riimukiviä. Näin ollen kirjallisen muinaisskandinaavin käyttö sellaisenaan on lähtökohtaisesti anakronistista.
Tässä yhteydessä lienee parasta sanoa jotain skandinaavisten muinaiskielten nimistöstä, joka on hieman kirjavaa. Itse vältän tietoisesti sanaa muinaisnorja, jota usein käytetään samassa merkityksessä kuin englannin ilmaisua Old Norse. Käytän sen sijaan mieluiten termiä muinaisskandinaavi yleisnimityksenä skandinaaviselle murrejatkumolle, joka viimeistään 1400-luvun tietämillä eriytyi enemmän tai vähemmän eri kieliksi eli muinaisruotsiksi, muinaistanskaksi, (varsinaiseksi) muinaisnorjaksi ja muinaisislanniksi. Tarkkojen rajojen vetäminen on käytännössä mahdotonta, sillä kielirajat eivät noudata valtakunnanrajoja virallisine kielineen tänäpäivänäkään. Korpuskielten tapauksessa rajaukset perustuvat säilyneen aineiston lähtökohtaisesti sisällöllisten piirteiden motivoimaan ajalliseen ja alueelliseen luokitteluun, mutta tällaiseen luokitteluun perustuvia näennäisen tarkkarajaisia nimeämiskäytäntöjä ei kannata varauksetta pitää muuna kuin aiheesta puhumisen mahdollistavina työkaluina. (Toki nimeämiskäytännöt heijastelevat myös käsityksiä itse substanssista, esim. indo-heettiläisistä tai uralilais-altailaisista kielistä puhuminen viittaa selvästi tiettyihin teorioihin.)
Joka tapauksessa Ragnar kumppaneineen asuvat nykyisen Tanskan alueelta, joten muinaistanskalaisen kielen ominaispiirteiden (tai niitä ennakoivien piirteiden) sijoittaminen heidän suuhunsa ei olisi ainakaan pahempi anakronismi kuin paikannimi Kattegat. Muinaisenglannin osalta huomattavasti räikeämpi virhe olisi laittaa ensimmäistä kertaa viikinkejä tapaavien northumbrialaisten suuhun sellaisia sinänsä attestoituja murrepiirteitä, jotka ovat kuitenkin tiettävästi seurausta viikinkien valloituksista.
Kielen alueellisen ja ajallisen vaihtelun lisäksi olisi tietysti pyrittävä mahdollisuuksien rajoissa ottamaan huomioon kielen sosiaalinen vaihtelu: northumbrialaiset sotilaat 700-luvun lopulla tuskin puhuivat lainkaan samalla tavalla kuin parisataa vuotta myöhemmin eläneen wessexiläiset munkit kirjoittivat. Kreikkaan ja latinaan verrattuna sellaiset ei-kirjalliset lähteet, joiden perusteella voisi esittää valistuneita arvauksia relevantin kielimuodon ominaispiirteistä, ovat muinaisenglannissa ja -skandinaavissa valitettavan vähäisiä. Kate Wiles onkin ratkaissut tämän ongelman yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla:
[T]the easiest way of navigating the fact that the written records we have of Old English are the work of an educated elite and not representative of the language of the general population was to ignore it.Tämä on ehkä viisasta siitäkin syystä, että kaikenlaiset poikkeamat odotetusta tuottaisivat kuitenkin vain vihaista palautetta närkästyneiltä anglosaksisteilta.
Tätä kirjoittaessani sain vastauksen Wilesille osoittamaani pyyntöön saada hänen laatimansa tekstit käyttööni. Hänen selvitettyään, onko tämä tekijänoikeudellisten seikkojen valossa mahdollista, käytän seuraavassa, dialogeja tarkemmin ruotivassa kirjoituksessa joko hänen toimittamiaan tekstejä tai sitten omia transkriptioitani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti