Vähän kielisovinismia

Terttu Nevalainen käsitteli jokin aika sitten Otto Jespersenin (1860 - 1943) näkemystä englannin kielen miehekkyydestä. Miehekkyydessä ei ole sinänsä mitään vikaa, jos sitä ei pidetä oletusarvoisesti naisellisuutta parempana, jolloin voidaan puhua sovinismista (male chauvinism). Jespersen kuitenkin viittasi miehekkyydellä juuri englannin kielen erinomaisuuteen, joka näkyy mm. kielen sanajärjestyksessä ja taivutuspäätteiden vähäisyydessä. Jälkimmäisen piirteen erinomaisuuteen viittaa myös eräs englanninopiskelija, joka jokin aika sitten kirjoitti Sub ry:n Facebook-ryhmässä seuraavasti:

"Englanti kehittyi juuri oikeaan suuntaan esim. turhan sijapääte ja artikkelineppailun heivaamisen myötä. On muuten tullut mietyttyä, enkä vaan keksi, mitä käytännön hyötyä on paikoin täysin mielivaltaiselta ja logiikattomalta vaikuttavasta sanojen maskuliini/feminiini-jaottelusta (ja saksassa vielä neutri). Ruotsinkin sanaluokissa on turhaa ilmaa, samoin taivutuksissa."

Tähän kirjoitukseen olen koonnut muutamia satunnaisia sitaatteja, jotka liityvät jollakin tavalla yhden kielimuodon pitämiseen toisia parempana muista kuin kielenulkoisista syistä.

Eräs muodikas teoria oli jakaa kielet isoloiviin (esim. kiina), joissa muuttumattomia sanoja asetetaan peräkkäin, agglutinoiviin (esim. suomi), joissa sanoihin liitetään erilaisia liitteitä, ja flekteeraaviin eli fuusiokieliin (esim. latina ja saksa), joissa myös sanavartalo saattaa muuttua, eli taivutuspäätteet eivät ole täysin erotettavissa vartalosta. Rotuteorioiden tapaan tähän käsitykseen sisältyi arvottava ajatus siitä, että kielet "kehittyvät" primitiivisestä isoloivasta vaiheesta agglutinoivaan ja lopulta flekteeraaviksi kieliksi. Tunnettujen kielten kehitys jakaantuisi näin ollen esihistorialliseen kehitysvaiheeseen, jota seuraa historiallinen rappeutumisvaihe: klassiset kielet edustaisivat siis flekteeraavaa huippua, josta alkaen kielet ovat aikojen saatossa rappeutuneet nykykieliksi. Tästä romanttisesta ajattelusta poiketen edellä mainittu anglofiili Jespersen oli sitä mieltä, että kielen muutos vie sitä jatkuvasti parempaan suuntaan, mistä paras esimerkki on luonnollisesti englanti, joka on hankkiutunut eroon kaikenlaisista turhuuksista eikä kärsi sellaisista epätarkkuuksista kuin muut nykykielet. Samaan tapaan ajatteli myös näyttelijä Bruce Lee, jonka mielestä kiina on saavuttanut kielellisen kehityksen huipun:

About half a century ago, most language experts called the Chinese language "baby talk". They apparently didn't appreciate the word simplicity because they were schocked to find out that the Chinese language has no genders, no cases, no tenses, no voices, no numbers, etc. (Actually what the Chinese language does not have is rather unbelievable!). However, after years of research, the language experts finally found out that this "grammerless" language did have a complicated grammar system like theirs but was later on simplified into the present-day streamlined, smooth-flowing language. Instead of a "baby talk" language, Chinese is the most natural grown-up language in the world.

In school the Chinese children do not have to face the headache of grammar and what they learn is to put the right character into the right order of a sentence - and that's all.

Observe some basic simplification. Instead of saying "two men," the Chinese would say "two man" because here the number "two" already signifies how many. in correct English one says "yesterday I went," but in Chinese, they say "Yesterday I go" for the word "yesterday" has already suggested an event that has occurred in the past. If the Chinese wanted to say "I did that," they said "I finish do that"; for "a man of inability" they say "a no ability man," etc. (These are but a few examples and if the readers are interested they can find out more information from books on that subject.)

Bruce Lee unohtaa tässä mainita, että vaikka 'kaksi' on hänen äidinkielellään 二 yih ja 'mies' on 人 yàhn, on 'kaksi miestä' 兩個人 léuhng go yàhn, jossa lukusanaa seuraa geneerinen mittasana go: lukusanojen ja vastaavien kanssa on välttämätöntä käyttää yhtä kymmenistä (kieliopillisista) mittasanoista, jonka valinta perustuu pääsanan merkitykseen eli siihen, onko kyseessä esimerkiksi kirja, vaate tai pitkulainen esine. (Lee viitannee yllä lainatussa kohdassa kantonin sijaan oikeastaan mandariinikiinaan, jossa 了 le merkitsee sekä perfektiivistä aspektia että leksikaalisena verbinä 'päättää, lopettaa'.) Ja kuten tunnettua, kiinan kirjoitusjärjestelmä ei ole erityisen oppijaystävällinen. Joka tapauksessa hänen kommenttinsa englannin kielestä ovat mielenkiintoisia:

The English language, interestingly enough, is doing just the same as the Chinese - moving to simplify its structure and construction. Among the Western languages, English is the most flexible, simple, and practical (note, for instance, the grammar of French and Latin). It is now approaching the stage that the Chinese achieved several thousand years ago.

Jonkin verran tällaista kielten arvottamista esiintyy nykyäänkin, vaikka kaikenlaiseen syrjintään ja rotuajatteluun muuten suhtaudutaankin äärimmäisen kielteisesti. Esimerkiksi suomea pidetään "tasa-arvoisena" siksi, että kolmannen persoonan pronominissa ei eroteta miestä ja naista kuten indoeurooppalaisissa nykykielissä. Latinanlukijat pitävät usein latinan ("linguarum regina") kielioppia aivan erityisen loogisena, mutta tämä näköharha selittyy sillä, että nykykieliin vain osittain soveltuvat perinteisen kieliopin käsitteet loksahtelevat paikalleen parhaiten tietenkin latinassa, jonka opetuksen tarpeisiin ne ovat alunperin (kreikan mallin mukaan) kehittyneet. Kreikkalaisen filosofian synnyn eräänä syytekijänä pidetään määräistä artikkelia τό, joka lätkäistynä jonkin lausekkeen eteen tekee siitä käsiteltävissä olevan käsitteen. Liian pitkälle vietynä tällainen ajattelu varmaan johtaisi sellaiseenkin johtopäätökseen, että Preussin sotilasmahti selittyy saksan kielen erityisellä soveltuvuudella komentojen antamiseen.

Klassisten kielten erinomaisuutta sivuaa Sir William Jonesin kuuluisa lausunto vuodelta 1786:

The Sanscrit language, whatever be its antiquity, is of a wonderful structure; more perfect than the Greek, more copious than the Latin, and more exquisitely refined than either, yet bearing to both of them a stronger affinity, both in the roots of verbs and the forms of grammar, than could possibly have been produced by accident; so strong indeed, that no philologer could examine them all three, without believing them to have sprung from some common source, which, perhaps, no longer exists; there is a similar reason, though not quite so forcible, for supposing that both the Gothic and the Celtic, though blended with a very different idiom, had the same origin with the Sanscrit; and the old Persian might be added to the same family.

(Gothic 'germaaninen'.)

Tämänkertaisen aiheen kannalta merkityksellinen on tietenkin vain ensimmäinen virke arvottavine perfect ja exquisitely refined -ilmaisuineen. Indoeuropeistiikan alkutaipaleilla sanskritia ehdittiinkin pitää suorastaan kantaindoeurooppalaisena (tai kanta-arjalaisena) kielenä, mikä näkyy esimerkiksi tarkasteltaessa Schleicherin faabelia, jota voisi ymmärrettävyyskriteerin perusteella pitää jopa sanskritin (keinotekoisena) murteena. Jotkut uskovat, että sanskrit on kaikkien ihmisten kielten kantakieli ja että sen resitoimisella on erityisiä parantavia voimia.

Edellä käsitellyt esimerkit (englanti, kiina, kreikka, latina, sanskrit) tuntuvat viittaavan siihen, että kielen erinomaisuus itse asiassa onkin seurausta sitä puhuneen kulttuurin erinomaisuudesta: "paremman" kulttuurin edustajat puhuvat myös "parempaa" kieltä, vaikka kielellistä paremmuutta ilmentävä ominaisuus voikin olla oikeastaan mikä tahansa. Paavo Ravilan Johdatus kielihistoriaan (4. painos, 1975) sisältää kansanluonteeseen perustuvan selityksen sille, miksi "[l]änsilappalaisissa murteissa on nasaalien eteen erinäisissä tapauksissa kehittynyt homorgaaninen klusiili, ns. klusiilinen esilyönti, esim. jiednâ 'ääni', ibmel 'jumala'". Selitys on ilmaisutavaltaan varsin viihdyttävä:

"Kun kitapurje sulkee nenäväylän, se on aktiivisesti toiminnassa. Se vaatii tiettyä voimanponnistusta, energiaa. Kun kitapurje riippuu alhaalla, se on kokonaan passiivinen. Voisimme tuntea nyt houkutusta verrata länsi- ja itälappalaisia psyykkisiltä ominaisuuksiltaan toisiinsa. Ehkäpä psyykkiset seikat antavat ratkaisun, kun fyysiset eivät sitä voineet. Poronhoitajina ja tunturien miehinä länsilappalaiset ovat tuntuvasti tarmokkaampia ja aktiivisempia kuin itälappalaiset. Huomattava on myös tässä suhteessa edullisesti vaikuttanut läheinen kosketus skandinaaveihin. Käytöksen yleinen tarmokkuus kuvastuu tietysti myös puhetoiminnassa. Yksilö, joka suorittaa toimensa ripeästi, puhuu myös reippaammin ja ponnekkaammin kuin laiska ja veltto. On perin mielenkiintoista tässä yhteydessä todeta, että eräissä suurkaupungeissa sellaisten alempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa, jotka elävät velttoudessa ja laiskudessa, honottaminen on suorastaan muotiasia. Yleinen velttous on aiheuttanut sen, että puhe-elintenkin toiminnat koetetaan suorittaa mahdollisimman pienin ponnistuksin. Kitapurjetta ei kohoteta tarpeeksi voimakkaasti, jotta nenäväylä tukkeutuisi riittävän hyvin."

Viimeksi mainittu huomio kaupunkilaisten honotuksesta voitaneen panna turvallisesti huumorin piikkiin. Rehellisyyden nimissä on mainittava, että Ravila esittää varsin selkeitä argumentteja edellä mainitun tarmokkuusteorian todistettuutta vastaan:

"Saattaa siis olla hyvinkin mahdollista, että tunturilappalaisilla esiintyvä klusiilinen esilyönti voidaan asettaa heidän yleisen tarmokkuutensa yhteyteen. Kitapurjeen kohottamiseen on käytetty enemmän energiaa kuin on ollut tarpeen, ja seurauksena on ollut liian kauan kestävä umpiasema. Tämä kaikki voi sekin kuitenkin olla enintään yleisenä edellytyksenä. Emme voi mitenkään osoittaa, että klusiilinen esilyönti syntyy kaikkialle, missä tarmokkuutta tavataan, ja että laiskuus synnyttäisi honottamista. Tarmokkuus ja laiskuus ovat siis vain yleisiä edellytyksiä, joiden vallitessa eräänlaiset äänteenmuutokset ovat mahdollisia, kenties yleisiäkin, mutta liikkeelle panevia, vaikuttavia syitä ne eivät ole. Äänteenmuutosten syitä etsiessämme olemme kenties samassa asemassa, kuin jos seuraisimme erämään hiekkaan häviävää jokea."

Murteisiin liitetään usein ajatus siitä, että niiden puhujat ovat jotenkin huolimattomia muutenkin kuin kielellisesti. On syytä muistaa, että murteet eivät perustu yleiskieleen, vaikka yleiskieli (kirjakieli) onkin yleensä konservatiivisesta luonteestaan johtuen lähempänä sitä kielimuotoa, johon muutkin kielen sosiaaliset ja alueellisen murteet perustuvat. Suomen tapauksessa murteissa esiintyy toisinaan alkuperäinen h, joka yleiskielestä puuttuu: tekem(ä)hän ~ tekemään. Yleiskielen puhuminen vaatii useimmiten hieman ponnisteluja, sillä harva ihminen on oppinut sitä varsinaisena äidinkielenään, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että ns. huoliteltu yleiskieli olisi kielenä sinänsä parempaa ja puhekieli huonoa. Asiaa voi verrata pukeutumiseen: joissakin tilaisuuksissa esimerkiksi tumma puku edustaa hyvää pukeutumista, mutta suoja- ja mukavuusominaisuuksiltaan se ei ole välttämättä parempi kuin jokin arkisempi vaate.

Lopuksi on paikallaan lainata Allan Saratietä, jonka kielioppaassa Hyvää suomea (1927) on kaikenlaisia kiehtovia sääntöjä kuten se, että "yli prepositio vaatii genetiiviä", joten on sanottava "kuorossa on nyt yli sadan miehen" eikä "yli sata miestä". Hänen arvionsa suomen kielestä sinänsä on varsin mairitteleva ja mukailee ajan fennomaanien näkemyksiä:

"Suomen kielellä on rikkaat luonnonvarat, ei ainoastaan kantasanojen lukuisuuteen, vaan myöskin eri muodostelmien ja sanontatapojen moninaisuuteen nähden. Kuinka moni muu kieli esim. yhdestä laatusanasta johtaa niin monta erivivahteista muotoa kuin: pieni, pienoinen, pikku, pikkuinen, pikkarainen, pikkuruinen. Ja esim. K. A. Gottlund on huomauttanut, että monesta suomen kantasanasta syntyy useampia satoja johdannaisia (erittäin yhdyssanat); niin esim. seison, seisoelen, seisoskelen, seisotan, seisottelen, seisottaudan, seisottaudun, seisahdan, seisahtelen, seisahdun, seisautan, seisauttelen j. n. e. Samaa rikkautta lisäävät lukuisat sijapäätteet ja verbinmuodot. Kansanomaisten lausetapojen lähteet taas ovat miltei pohjattomat."

Saratie sanoo lisäksi, että "näin rikkailla varoilla" on mahdollista ilmaista "mitä hienoimpia vivahduksia", mikäli niitä vain osattaisiin käyttää. Murteista hän kirjoittaa seuraavasti:

"Tavallinen määritelmä, että 'kirjakielestä on syntynyt todellinen yleiskieli, joka on sivistyneiden puhekielenä', ei valitettavasti meihin nähden pidä vielä läheskään paikkaansa. Kaikki sivistyneen nimellä kulkevat eivät teoreettisestikaan (s. o. kirjoituksessa) kirjakieltä osaa, ja varsin yleisesti sivistynyt luokkamme käyttää puhekielenän kotimurteitaan. Jaksamatta murteista kirjakielen hyväksi luopua suuri osa varsinaisen oppiarvon saavuttaneistakin antaa ainakin samanpuolelaisten kesken puheensa kulkea vanhaa lapsuuden latuaan, joka on kotiseudun kansalta perutty. Tämä kieli otetaan usein miltei sellaisenaan muistoksi mukaan, minne maan kolkkaan siirrytäänkin, tai jos uusi ympäristö saakin ajan pitkään hiotuksi sen päällimäistä kuorta ohuemmaksi, syntyy jonkinlainen välikieli, jossa on suotu vaatimaton sija kirjakielenkin aineksille."

Syynä kirjakielen käytön laiminlyöntiin on ilmeisesti tarmokkuuden puute:

"Meillä vallitsee väärä suhde, velttous ja välinpitämättömyys, kirjakieleen nähden, johon velttouteen lienee suurena syynä äidinkielen rakkauden yleinen puute. Syytä on myskin siinä, että kirjakieli asettaa sivistyneellekin joukon pieniä vaikeuksia (esim. d:n ääntäminen) ja että murteen lasketteleminen on mukavampaa."

Maininta d:n ääntämisestä on sinänsä mielenkiintoinen, sillä kyseinen äänne onkin käytännössä keinotekoinen tulokas suomen yleiskielessä. Onneksi kaikki Saratien kommentit eivät sentään liity pinnallisiin asioihin, vaan myös itse sisältöön ja siten tekstin viestinnällisiin ominaisuuksiin. Näitäkin asioita koskevalla, oikeakielisyysharrastuksen yleiseen alennustilaan viittaavalla sitaatilla päädytään mukavasti vielä sovinismiin sanan nykymerkityksessä:

"Entäs yksityiskirjeemme! Sivistyneidenkin kirjeet ovat tavallisesti kielen puolesta ala-arvoisia. Niissä esim. yhdyssanain osat kirjoitetaan erikseen ja tarpeettomia vieraskielisiä lainoja vilisee tämän tästä. Sisällys ei ole tavallisimmin yhtään järjestyksessä, samaan asiaan palataan monta kertaa, ja lauseiden oikeasta kokoonpanosta, välimerkeistä ja muista sellaisista 'joutavuuksista' ei puhettakaan. Suurimmat syntiset tällä alalla lienevät naiset. Miten suorastaan 'rikolliseksi' osoittautuukaan moni mitä viattomin rakkauskirje oikeakielisyyden harrastajan silmissä."

Ajanpuutteeseen vetoavien osalta Saratie antaa ymmärtää, että heidät voitaisiin heittää mereen ilman, että maailma tulisi siitä yhtään köyhemmäksi.