Matkaohjeita Suomen suuriruhtinaanmaahan

Hyllystäni löytyy T. Mitchellin toimittama mielenkiintoinen matkaopas nimeltä Handbook for Travellers in Russia, Poland and Finland (5. painos, 1893). Teos sisältää karttoja, tietoja historiasta, kirjallisuudesta, kielestä ja yleisistä oloista sekä erilaisia matkareittejä kuvauksineen eri kaupungeista. Kirjan viimeinen luku, joka käsittää Suomen suuriruhtinaanmaan, muodostaa oman itsenäisen kokonaisuutensa. Luku VI (51 sivua), joka käsittelisi oletettavasti Puolaa, puuttuu jostain syystä omasta kappaleestani.

Käsittelen tässä kirjoituksessa sitä, mitä matkaoppaassa kerrotaan yleisellä tasolla suomen kielestä. On hyvä kuitenkin joka tapauksessa aloittaa suomalaisesta koulujärjestelmästä, jota on osattu kehua ennenkin:

There is scarcely a man or woman in Finland of the Lutheran faith who cannot read the Bible, thanks to an excellent system of education zealously carried out under the superintendence of the Lutheran clergy, who do not admit any person unable to read or write to the sacrament. (421)

Selostus suomen kielen perusominaisuuksista on suurin piirtein sellainen, mihin saattaisi törmätä nykyaikaisessakin yleisesityksessä:

The Finnish language (Suomen Kieli) is entirely different from almost all the other European languages, and belongs to the family called by philologists the Ural-Altaic. Its peculiar characteristic is, that all derivation, declination, and conjugation, is affected by means of suffixes, and thus the root invariably forms the beginning of every word. The conjunctions are not very numerous, as their place in the connexion of the parts if a sentence is frequently supplied by certain nominal or adverbial parts of speech. There are hardly any prepositions; a small number of post-positions and the case-terminations, of which there are fifteen, discharge their office. The language is rich in derived verbs; adds the negative particle, when used, before the termination of the verb; recognizes no grammatical distinction of genders; and has no articles. (424)

Altailaisten kielten (turkkilaiset, mongolilaiset ja tunguusikielet) muodostama kielikunta on kiistanalainen ja uralilais-altailainen kielikuntakin on käytännössä hylätty geneettisena kielikuntana, vaikka siihen kuuluvat kielet muodostavatkin kiistatta alueellisesta läheisyydestä ja sen kautta syntyneistä typologisista yhtäläisyyksistä muodostuvan Sprachbundin, joka erottuu ympäröivistä kielistä (ks. Juha Janhusen artikkeli s. 61-63).

En tiedä, mitä tarkoitetaan negaatiopartikkelin lisäämisellä verbipäätteen edelle. Suomessahan käytetään verbien yhteydessä ns. kieltoverbiä ja sen kanssa pääverbistä nykyajassa verbivartaloa (en tee, emme tee) tai menneessä ajassa NUT-partisiippia (en tehnyt, emme tehneet). 

Yleiset tiedot suomen fonologiasta maalaavat kuvaa harmonisesta ja kauniista kielestä:

One peculiarity which all the languages of Finnish source possess in common is the vowel-harmony, i.e., the law that the vowel in the syllables of inflexion is broad or flat according to the vowels in the root. In the terminations, therefore, the vowels a, o, or u vary with ä, ö, or y respectively, depending upon the root containing one of the former or latter set of vowels. The vowels i and e are used indifferently, these vowels in the root, however, preferring ä, ö, and y in the termination. Thus for example:- Kala (fish) takes, in the inessive case, the form of Kalassa (in the fish); and Kylä (village), the form Kylässä (in the village). (424)

Väite, että kaikissa suomalaisperäisissä kielissä (all the languages of Finnish source) olisi vokaaliharmonia, pitää sikäli paikkansa, että vokaaliharmonian oletetaan esiintyneen uralilaisessa kantakielessä, mutta toisaalta esim. virossa ei kyseistä ilmiötä enää esiinny (paitsi võrun "murteessa").

Vokaaliharmonian kaltainen ilmiö tunnetaan myös germaanisissa kielissä, joissa sitä nimitetään umlautiksi eli äänteenmukaukseksi. Äänteenmukaus toimii regressiivisesti eli eri suuntaan kuin suomen vokaaliharmonia: päätteessä tai johtimessa oleva vokaali vaikuttaa sanavartalon vokaaliin. Koska kyseiset johtimet ja päätteet ovat sittemmin pitkälti kadonneet, ei umlaut ole enää varsinaisesti nimensä mukainen produktiivinen ilmiö, vaikka joitakin sen jäämiä näkyy edelleen (esim. eng. full : fill, ru. full : fylla). Muinaisenglannissa vaikutus saattoi näkyä yhdyssanoissakin, esim. nimissä Hroðgar, Hroðmund ja Hreðric, joista viimeisessä etinen vokaali aiheuttaa muutoksen o > e.

On joka tapauksessa hieman erikoista, että turisteille suunnattu matkaopas menee näin pitkälle kielen fonologiaan. Aiheeseen palataan jopa fraasisanakirjaosuudessa, jossa kysymykseen Mistä menee tie --- ? liittyvässä alaviitteessä neuvotaan:

Ex gr. Helsinkiin, to Helsingfors; Kuopioon, to Kuopio; Jyväskylään, to Jyväskylä, &c. The harmony of the vowels is always observed, except in foreign names - Londoniin, Brysseliin, to London, to Brussels, where iin is the rule. (436)

Sääntö pitää sikäli paikkansa, että konsonanttiin päättyvät ja siten tyypillisesti ulkomaalaiset paikannimet saavat illatiivissa -iin-päätteen, mutta vokaaliharmonian voi unohtaa tässä tapauksessa myös kotimaisissa i-loppuisissa sanoissa, kuten esimerkkinä annetun Helsingin kohdalla. Vokaaliharmonia ei joka tapauksessa taida olla oleellisimpia asioita turistille oppia, ja vaikka ei väärin äännetyn päätteen vuoksi tulisikaan ymmärretyksi, voihan tarkoittamaansa lausetta aina osoittaa opaskirjan sivulta, sillä, kuten todettua, kaikki suomalaisethan osaavat lukea.

Fonologiasta mainitaan vielä suomen tiukat rajoitteet sananalkuisille konsonanttiryppäille:

Another peculiarity of the language is this, - that not one purely Finnish word begins with two consonants. For softness of sound and the easy flow of vowel and consonant, it has been compared to the Italian, and, like that language, it is peculiarly adapted for poetry and music. The harsh or hissing sounds of the Slavonic and Lapp languages are unknown to it. Its vocabulary, too, is rich: the number of words exceeding 200,000. (424)

Sanojen määrä lienee peräisin Elias Lönnrotin 1880 valmistuneesta Suomalais-Ruotsalaisesta sanakirjasta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että uusimmassa Kielitoimiston sanakirjassakin on vain noin 100 000 hakusanaa.

Ääntämiseen paneutuva osio alkaa aakkosten ja erityisesti diftongien selityksellä. Alku on rohkaiseva:

The pronunciation of Finnish is easy. Every syllable is pronounced as it is spelt. Long vowels are written double. The accent is always on the first syllable. (425)

Ääntäminen ei kuitenkaan ole välttämättä helppoa, vaikka oikeinkirjoitus olisikin lähes foneemista. Äänteet voivat nimittäin kaikesta huolimatta olla vieraita tai ylipäänsä vaikeita ääntää uusina yhdistelminä: erityisiä ongelmia ulkomaalaisille tuottavat vokaalien pituudet ja niiden riippumattomuus painosta.

Kirjallisessa muodossa annetut ääntämisohjeet ovat toki aina suuntaa-antavia ja nostankin seuraavaksi esille vain muutamia kirjassa esiintyviä mielenkiintoisia seikkoja. Suomen g-kirjaimen kerrotaan aivan oikein esiintyvän vain n:n perässä, mutta ääntämisohje on outo: "like g in stronger". Englannin stronger ääntyy [strɒŋɡə(r)] mutta suomen ng ääntyy [ŋ:] eli pitkänä äng-äänteenä. (Kyseinen äänne eli velaarinasaali on poikkeus suomen muuten foneemisesta oikeinkirjoituksesta.) Kyseessä on mitä luultavimmin väärinkäsitys eikä suinkaan sittemmin tapahtunut muutos jommankumman kielen ääntämyksessä.

Vokaaliharmonian tapaan suomen h-foneemin eri allofonit saavat osakseen kummallisen yksityiskohtaista erityishuomiota: "h has the sound of h in hunt; at the end of syllables, often like the Celtic guttural kh, as in pehko (bush) pronounced pekh-ko." Voi tietysti olla, että ero on ääntämyksessä ollut tuohon aikaan erityisen huomattava. Nykyäänkin sanat vihko ja nahka ovat käypiä esimerkkejä suomen erilaisista h-äänteistä, mutta tässäkin tapauksessa väärinymmärretyksi tulemisen riski on lähes olematon.

Suomen r on "the sound of r in ray, and is always distinctly pronounced". Sitä, että suomen r on tremulantti, ei jostain syystä erikseen mainita.

Vokaaleista annetut mallisanat ovat aakkosjärjestyksessä far, met, me, not, root, ransk. sur, swear sekä  ö:stä vaihtoehtoiset but, girl ja earl. Englannin swear esimerkkinä suomen ä-vokaalista kertonee jotain englannin ääntämyksestä, joka on tuolloin ollut standardina. Samoin girl ja earl joutuvat olemaan melko pyöreitä vastatakseen suomen ö-äännettä. Sana but esimerkkinä ö-äänteestä on siinä määrin outo, että sen on oltava virhe.

Diftongit on selitetty vaihtelevalla menestyksellä: ui on "oo-ee", yi on ranskan puis ja öi on mukamas kuten saksan öi tai kuten eu sanassa feuer. Edelleen suomen eu on kuin "ày-oo" (neula ääntyy "nay-oolah"). Erikoisia malleja ovat ei: slight ja äi: tie. Varsin hienostuneesta malliääntämyksestä kertoo "äy like ou in mouth".

Jatkan myöhemmin varsinaisesta sanastosta ja fraasisanakirjasta (Vocabulary and Dialogues).