Polkupyörässä on soittokello periaatteessa samasta syystä kuin autoissa on merkinantotorvi: äänimerkillä on mahdollisuus varoittaa lähestyvästä (ohittavasta) ajoneuvosta. Koska polkupyörä on melko äänetön, on kevyen liikenteen väylällä (eli jalkakäytävään yhdistetyllä pyörätiellä) mielekästä soittaa kelloa ohitettaessa takaa samalla puolella kulkeva jalankulkija. Kuullessaan takaansa kellon äänen jalankulkija voi taakseen katsomatta siirtyä mahdollisuuksien mukaan hieman enemmän oikealle auttaakseen ohittajaa. Vaikka kyse on ei-kielellisestä signaalista, on soittokellon soittamisen merkitys muuttunut tavalla, joka on rinnastettavissa ihmiskielistä tuttuun semanttiseen siirtymään.
Auton merkinantotorvea käytetään alkuperäisen käyttötarkoituksensa sijaan paitsi ilmoittamaan meneillään olevasta tai jo ohi menneestä vaaratilanteesta, ilmaisemaan närkästystä koetusta vääryydestä ja herättämään valoihin nukahtanut kuski, myös jalkakäytävällä havaittujen kavereiden moikkaamiseen. Merkinantotorvella annettavat viestit voivat siis olla luonteeltaan joko positiivisia tai negatiivisia. Polkupyörän soittokellolla ei tällaista eroa ole, sillä kavereiden moikkaaminen suoritetaan yleensä samalla tavalla kuin jalan liikuttaessa. Polkupyörän soittokellolla näyttäisi olevan vain syyttävä merkitys, joka tuntuu vallanneen alaa siinä määrin, että alkuperäisessä merkityksessä soittaminen ei ole enää kohteliaasti mahdollista.
Tyypillinen jalankulkija on tottunut siihen, että hänen liikkumistaan ohjaavat ja rajoittavat lähinnä elottomat esineet kuten liikennemerkit ja -valot. Tällaiset rajoitteet eivät elottomuudestaan johtuen varsinaisesti uhkaa - käyttääkseni kohteliaisuusteorian käsitteistöä - hänen negatiivisia kasvojaan, ja muutenkin etenkin autojen ja jalankulkijoiden kanssakäymistä säätelevien sääntöjen välttämättömyys on helppo ymmärtää ja hyväksyä. Toisen ihmisen aktiivisesti tuottama signaali on kuitenkin eri asia: jos takaa lähestyvä pyöräilijä soittaa (täysin hyvässä uskossa, ilman sarvia ja hampaita) soittokelloaan varoittaakseen edellä kulkevaa jalankulkijaa kohtapäätä tapahtuvasta ohituksesta, kokee jalankulkija tämän helposti loukkauksena, etenkin, jos hän joutuu ryhtymään toimenpiteisiin väistääkseen pyöräilijää. Alkujaan oletusarvoisesti ystävällinen varoitus siis tulkitaan väistämiskehotukseksi, mistä seuraa, että sitä aletaan myös käyttää sellaisena.
Ei ole sinänsä tavatonta, että jalankulkijat ja julkisen liikenteen käyttäjät toisinaan pyytävät toisiaan väistämään, mutta kasvotusten ja hitaammilla nopeuksilla tapahtuvassa kanssakäymisessä on mahdollista soveltaa normaaleja menetelmiä kasvouhkan lievennykseksi (eng. face-threat mitigation), mitä kutsutaan normaalisti "kohteliaisuudeksi". Helsinkiläistä kulttuuria tuntuu tässä suhteessa vaivaavan jonkinlainen ujous, joka johtaa siihen, että vieressä istuvaa ei uskalleta edes kohteliaasti pyytää väistämään, vaan halu jäädä pois seuraavalla pysäkillä ilmaistaan epäsuorasti esimerkiksi hiplaamalla intensiivisesti kassin kahvaa. Tätä toimintatapaa voi pitää jopa objektiivisesti tarkasteltuna jokseenkin "epäkohteliaana", sillä väistyjä joutuu joka tapauksessa väistämään, mikä on uhka hänen negatiivisille kasvoilleen, mutta väistettävä ei joudu pyytämään ja kiittämään, mikä tekee tilanteesta epäsymmetrisen väistäjän tappioksi. Väistäjä ei edes pääse nauttimaan entisen vierustoverinsa lievennyksistä ("anteeksi, jäisin tässä", "kiitos!"), joiden vastavuoroinen tarjoaminen tekisi tilanteesta tietysti vielä pykälää kohteliaamman ("joo, totta kai", "ei mitään!").
(Vaihtoehtoinen tulkinta on, että kassien hiplaaminen itse asiassa on vierustoverille osoitettu pyyntö väistää, ja että kohteliaisuus toteutuu siten vain hienovaraisempia signaaleita käyttäen. Oleellistahan kohteliaisuudessa ei substanssitasolla ole se, millaisia merkkejä kohteliaisuuden edellyttämän merkityksen viestittämiseen käytetään, kunhan vastaanottaja ymmärtää ne oleellisilta osin niin kuin ne on tarkoitettu.)
Edellä sanotun valossa on helppo ymmärtää, miksi kimeästi kilahtavan soittokellon väistämiskehoitukseksi tulkittu (ja etenevissä määrin sellaiseksi myös tarkoitettu) käyttö koetaan niin hyökkäävänä. Helsingissä tyypillinen tilanne soittokellon käytölle on se, että jalankulkijat tukkivat pyörätien seistessään liikennevaloissa siitä huolimatta, että suojatie on selkeästi maalattu myös pyörätielle. Tällöin pyöräilijä saattaa hidastaa tai jopa pysähtyä soittokelloa raivokkaasti rimputtaen, kunnes pöllämystyneet jalankulkijat tajuavat antaa hieman närkästyneinä tietä. (Tässä vaiheessa ainakin osa turisteista näyttää yleensä tajuavan olevansa pyörätiellä.) Jotkut puolestaan soittavat kelloa tunkeutuessaan juurikaan hidastamatta jalankulkijoiden ryhmitykseen (mahdollisesti kuunnellen samalla "apokapolyptistä musiikkia" Runo K. Kurkoa lainatakseni) aiheuttaen vaaratilanteita ja hankaloittaen edelleen jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden välisiä suhteita.
Auton merkinantotorvea käytetään alkuperäisen käyttötarkoituksensa sijaan paitsi ilmoittamaan meneillään olevasta tai jo ohi menneestä vaaratilanteesta, ilmaisemaan närkästystä koetusta vääryydestä ja herättämään valoihin nukahtanut kuski, myös jalkakäytävällä havaittujen kavereiden moikkaamiseen. Merkinantotorvella annettavat viestit voivat siis olla luonteeltaan joko positiivisia tai negatiivisia. Polkupyörän soittokellolla ei tällaista eroa ole, sillä kavereiden moikkaaminen suoritetaan yleensä samalla tavalla kuin jalan liikuttaessa. Polkupyörän soittokellolla näyttäisi olevan vain syyttävä merkitys, joka tuntuu vallanneen alaa siinä määrin, että alkuperäisessä merkityksessä soittaminen ei ole enää kohteliaasti mahdollista.
Tyypillinen jalankulkija on tottunut siihen, että hänen liikkumistaan ohjaavat ja rajoittavat lähinnä elottomat esineet kuten liikennemerkit ja -valot. Tällaiset rajoitteet eivät elottomuudestaan johtuen varsinaisesti uhkaa - käyttääkseni kohteliaisuusteorian käsitteistöä - hänen negatiivisia kasvojaan, ja muutenkin etenkin autojen ja jalankulkijoiden kanssakäymistä säätelevien sääntöjen välttämättömyys on helppo ymmärtää ja hyväksyä. Toisen ihmisen aktiivisesti tuottama signaali on kuitenkin eri asia: jos takaa lähestyvä pyöräilijä soittaa (täysin hyvässä uskossa, ilman sarvia ja hampaita) soittokelloaan varoittaakseen edellä kulkevaa jalankulkijaa kohtapäätä tapahtuvasta ohituksesta, kokee jalankulkija tämän helposti loukkauksena, etenkin, jos hän joutuu ryhtymään toimenpiteisiin väistääkseen pyöräilijää. Alkujaan oletusarvoisesti ystävällinen varoitus siis tulkitaan väistämiskehotukseksi, mistä seuraa, että sitä aletaan myös käyttää sellaisena.
Ei ole sinänsä tavatonta, että jalankulkijat ja julkisen liikenteen käyttäjät toisinaan pyytävät toisiaan väistämään, mutta kasvotusten ja hitaammilla nopeuksilla tapahtuvassa kanssakäymisessä on mahdollista soveltaa normaaleja menetelmiä kasvouhkan lievennykseksi (eng. face-threat mitigation), mitä kutsutaan normaalisti "kohteliaisuudeksi". Helsinkiläistä kulttuuria tuntuu tässä suhteessa vaivaavan jonkinlainen ujous, joka johtaa siihen, että vieressä istuvaa ei uskalleta edes kohteliaasti pyytää väistämään, vaan halu jäädä pois seuraavalla pysäkillä ilmaistaan epäsuorasti esimerkiksi hiplaamalla intensiivisesti kassin kahvaa. Tätä toimintatapaa voi pitää jopa objektiivisesti tarkasteltuna jokseenkin "epäkohteliaana", sillä väistyjä joutuu joka tapauksessa väistämään, mikä on uhka hänen negatiivisille kasvoilleen, mutta väistettävä ei joudu pyytämään ja kiittämään, mikä tekee tilanteesta epäsymmetrisen väistäjän tappioksi. Väistäjä ei edes pääse nauttimaan entisen vierustoverinsa lievennyksistä ("anteeksi, jäisin tässä", "kiitos!"), joiden vastavuoroinen tarjoaminen tekisi tilanteesta tietysti vielä pykälää kohteliaamman ("joo, totta kai", "ei mitään!").
(Vaihtoehtoinen tulkinta on, että kassien hiplaaminen itse asiassa on vierustoverille osoitettu pyyntö väistää, ja että kohteliaisuus toteutuu siten vain hienovaraisempia signaaleita käyttäen. Oleellistahan kohteliaisuudessa ei substanssitasolla ole se, millaisia merkkejä kohteliaisuuden edellyttämän merkityksen viestittämiseen käytetään, kunhan vastaanottaja ymmärtää ne oleellisilta osin niin kuin ne on tarkoitettu.)
Edellä sanotun valossa on helppo ymmärtää, miksi kimeästi kilahtavan soittokellon väistämiskehoitukseksi tulkittu (ja etenevissä määrin sellaiseksi myös tarkoitettu) käyttö koetaan niin hyökkäävänä. Helsingissä tyypillinen tilanne soittokellon käytölle on se, että jalankulkijat tukkivat pyörätien seistessään liikennevaloissa siitä huolimatta, että suojatie on selkeästi maalattu myös pyörätielle. Tällöin pyöräilijä saattaa hidastaa tai jopa pysähtyä soittokelloa raivokkaasti rimputtaen, kunnes pöllämystyneet jalankulkijat tajuavat antaa hieman närkästyneinä tietä. (Tässä vaiheessa ainakin osa turisteista näyttää yleensä tajuavan olevansa pyörätiellä.) Jotkut puolestaan soittavat kelloa tunkeutuessaan juurikaan hidastamatta jalankulkijoiden ryhmitykseen (mahdollisesti kuunnellen samalla "apokapolyptistä musiikkia" Runo K. Kurkoa lainatakseni) aiheuttaen vaaratilanteita ja hankaloittaen edelleen jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden välisiä suhteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti