Otsikko on hieman hämäävä, sillä tarkoitukseni on itse asiassa kirjoittaa sanaa huussi vastaavasta germaanisesta sanasta, joka on tuttu nykykielissä sellaisissa muodoissa house, Haus, huis, hus ja hús. Sanottakoon nyt kuitenkin, että suomen 'kuivakäymälää' merkitsevä huussi tai geminoitumaton huusi perustuu ruotsinkieliseen eufemismiin, jollaiset ovat tuttuja viitattaessa käymälöihin kaikissa kielissä. Germaanisten kielten kognaatit ovat mukavia siksi, että ne toimivat hyvänä esimerkkinä erinäisistä ilmiöistä, joita tässä kirjoituksessa käsittelen. (Edellisen toteamuksen kehämäisyys ei haittaa minua eikä toivottavasti lukijaakaan.)
Ulkoisesti sanan eri nykymuodoissa on ensisilmäyksellä nähtävissä ero länsi- ja pohjoisgermaanisten kielten välillä: hollannin huis, saksan Haus ja englannin house sisältävät kaikki diftongin, kun taas ruotsin, tanskan ja norjan hus sekä islannin hús sisältävät alkuperäise(hkö)n monoftongin. Toisaalta alasaksassa sana esiintyy muodossa huus ja skotissa hoose (nykyenglantilaisittain kirjoitettuna).
Muinaiskielissä sana taipuu monikon nominatiivissa käytännössä samalla tavalla: muinaisskandinaavissa hús : hús, muinaisenglannissa hūs : hūs, muinaissaksissa hûs : hûs ja muinaisyläsaksassa hûs : hûs. (Käytän pitkän vokaalin merkitsemiseen kutakin kieltä käsittelevässä kirjallisuudessa tavanomaista merkintätapaa.) Yksikön nominatiivissa alkujaan esiintynyt nasalisoitunut vokaali (vrt. latinasta tuttu -um) on kadonnut kaikista muuten kuin piirtokirjoituksista attestoiduista kielistä, mutta monikon nominatiivi (vrt. latinasta tuttu -a) on säilynyt edellä mainituissakin kielissä kevyen ("lyhyen") tavun perässä, esim. muinaisskandinaavin skip : skipu 'laiva', muinaisenglannin scip : scipu, muinaissaksin skip : skipu. Muinaisyläsaksan skif on tosin monikossakin skif. Monikon pääte tavataan molemmissa vartalotyypeissä gootissa, jossa sanojen skip ja hūs monikot ovat vastaavasti skipa ja hūsa.
(Mainittakoon tosin, että gootissa hūs esiintyy vain ilmeisesti kotoperäisen yhdyssanan jälkiosana ilmaisussa in gudhūsa 'temppelissä', jossa sillä on käännetty alkutekstin ἐν ἱερῷ. Voidaan kuitenkin riittävän varmasti olettaa, että kyseessä on neutrisukuinen a-vartaloinen hūs, joka taipuu kuten muutkin vastaavat painavavartaloiset neutrit.)
Kuten vanhempien kielimuotojen vokaalit osoittavat, on alkuperäinen vokaali ollut monoftongi eli pitkä u. Diftongisaatio ei ole sekään yleislänsigermaaninen piirre, sillä se puuttuu alasaksasta (mitä ei voi tosin aukottomasti päätellä tässä esitetystä aineistosta). Keskienglannista tavataan sekä hus että hous, keskiyläsaksasta vastaavasti hûs ja haus. Hollannissa diftongisaatio on ollut hieman toisenlainen.
Nykykielistä skandinaaviset kielet ovat säilyttäneet monikon vanhemman muodon: islannissa sana taipuu (epämääräisissä muodoissa) edelleen hús : hús, ruotsissa, tanskassa ja norjassa hus : hus. Länsigermaanisten kielten tilanne on kuitenkin hieman kirjavampi: englannissa house : houses, saksassa Haus : Häuser, hollannissa huis : huizen ja alasaksassa huus : hüüs.
Mitä siis on tapahtunut, miksi monikot ovat niin erilaisia? Kuten todettua, skandinaaviset neutrit ovat säilyttäneet alkuperäisen päätteen eli tässä tapauksessa päätteettömyyden. Ala- ja yläsaksan umlaut (äänteenmukaus, tässä yhteydessä tarkemmin i-umlaut eli alunperin päätteessä tai johtimessa sijainneen i:n ennakoinnin aiheuttama regressiivinen assimilaatio), englannin -s ja hollannin -en esiintyvät kaikki germaanisissa muinaiskielissä, eli kyse ei ole sinänsä innovaatiosta. Esimerkki kustakin monikonmuodostustavasta löytyy myös nykyenglannista: umlaut sanassa man : men, pääte -s sanassa stone : stones, ns. heikko pääte sanassa ox : oxen ja päätteetön monikko sanassa deer : deer (muinaisenglannissa vastaavat sanat ovat mann : menn, stān : stānas, oxa : oxan ja dēor : dēor.) Sanojen taivutustyypin muuttumisesta historian saatossa käyvät esimerkeiksi jo mainitun muutoksen hūs > houses lisäksi sellaiset tapaukset kuin bōc : bēc > book : books ja tunge : tungen > tongue : tongues. Englannissa s-pääte on siis yleistynyt monikon päätteeksi muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Hollannissa vastaava on tapahtunut sekä vahvalle päätteelle -s että heikolle päätteelle -en.
Yläsaksa on säilyttänyt vanhat taivutustyypit verrattain (!) hyvin. Alasaksassa sijataivutus on typistynyt, mutta monikonmuodostus on vähintään yhtä kirjavaa kuin yläsaksassa. Sanan huus monikko hüüs muodostuu keskialasaksassa esiintyneen päätteen putoamisen jälkeen pelkällä umlautilla. Nyky-yläsaksan Haus : Häuser -tyyppinen monikonmuodostus on alkanut yleistyä siirryttäessä keskiyläsaksast varhaisnyky-yläsaksaan, vaikka pääte -er esiintyy jo keskiyläsaksassa eräiden muiden neutrien monikon tunnuksena. Konsonantti r on syntynyt z:n kautta *s-vartaloisten neutrien vartalokonsonantista (vrt. latinan tempus : tempora). Alkuperäistä *s-vartaloista neutria edustaa muinaisenglannissa lamb : lambru 'lammas' (huomaa suomeen lainattu muoto, jossa s vielä näkyy), jonka monikoissa alkuperänen vartalokonsonantti näkyy muuttuneessa muodossaan. Muinaisenglannissa -ru on yleistynyt eräisiin muihinkin neutrisanoihin, esim. cild : cildru 'lapsi' (joka on nykyenglantiin mennessä saanut vielä heikonkin monikon päätteen, mutta se on toinen juttu) luultavasti yksikön ja monikon sekaantumisen paineesta. Muinaisyläsaksassa vastaavan päätteen muoto aiheuttaa umlautin, esim. lamb : lembir, ja tästä kehkeytynyt -er + umlaut on levinnyt sittemmin moniin muihinkin sanoihin.
Toisin kuin monikko, on yksikön genetiivi säilynyt hyvin samanlaisena kautta linjan, vaikka kaikkien nykykielten tapauksessa ei ole välttämättä enää syytä puhua genetiivistä sanan perinteisessä merkityksessä. Muinaisskandinaavin nominatiivin kanssa identtinen genetiivi hús ilmenee nykyislannissa muodossa húss, ruotsissa hus sekä norjassa ja tanskassa hus'. Jokseenkin keinotekoinen heittomerkki on muinaisenglannin muotoa hūses vastaavassa nykyenglannin muodossa house's, jossa heittomerkki lähinnä erottaa sen monikosta houses (ja täysin hämärästä monikon genetiivistä houses'). Yhtä lähellä germaanista kantamuotoa on muinaisyläsaksan hûses ja siitä periytyvä nykysaksan Hauses. Alasaksasta ja hollannista (historiallinen) genetiivi on kadonnut.
Ulkoisesti sanan eri nykymuodoissa on ensisilmäyksellä nähtävissä ero länsi- ja pohjoisgermaanisten kielten välillä: hollannin huis, saksan Haus ja englannin house sisältävät kaikki diftongin, kun taas ruotsin, tanskan ja norjan hus sekä islannin hús sisältävät alkuperäise(hkö)n monoftongin. Toisaalta alasaksassa sana esiintyy muodossa huus ja skotissa hoose (nykyenglantilaisittain kirjoitettuna).
Muinaiskielissä sana taipuu monikon nominatiivissa käytännössä samalla tavalla: muinaisskandinaavissa hús : hús, muinaisenglannissa hūs : hūs, muinaissaksissa hûs : hûs ja muinaisyläsaksassa hûs : hûs. (Käytän pitkän vokaalin merkitsemiseen kutakin kieltä käsittelevässä kirjallisuudessa tavanomaista merkintätapaa.) Yksikön nominatiivissa alkujaan esiintynyt nasalisoitunut vokaali (vrt. latinasta tuttu -um) on kadonnut kaikista muuten kuin piirtokirjoituksista attestoiduista kielistä, mutta monikon nominatiivi (vrt. latinasta tuttu -a) on säilynyt edellä mainituissakin kielissä kevyen ("lyhyen") tavun perässä, esim. muinaisskandinaavin skip : skipu 'laiva', muinaisenglannin scip : scipu, muinaissaksin skip : skipu. Muinaisyläsaksan skif on tosin monikossakin skif. Monikon pääte tavataan molemmissa vartalotyypeissä gootissa, jossa sanojen skip ja hūs monikot ovat vastaavasti skipa ja hūsa.
(Mainittakoon tosin, että gootissa hūs esiintyy vain ilmeisesti kotoperäisen yhdyssanan jälkiosana ilmaisussa in gudhūsa 'temppelissä', jossa sillä on käännetty alkutekstin ἐν ἱερῷ. Voidaan kuitenkin riittävän varmasti olettaa, että kyseessä on neutrisukuinen a-vartaloinen hūs, joka taipuu kuten muutkin vastaavat painavavartaloiset neutrit.)
Kuten vanhempien kielimuotojen vokaalit osoittavat, on alkuperäinen vokaali ollut monoftongi eli pitkä u. Diftongisaatio ei ole sekään yleislänsigermaaninen piirre, sillä se puuttuu alasaksasta (mitä ei voi tosin aukottomasti päätellä tässä esitetystä aineistosta). Keskienglannista tavataan sekä hus että hous, keskiyläsaksasta vastaavasti hûs ja haus. Hollannissa diftongisaatio on ollut hieman toisenlainen.
Nykykielistä skandinaaviset kielet ovat säilyttäneet monikon vanhemman muodon: islannissa sana taipuu (epämääräisissä muodoissa) edelleen hús : hús, ruotsissa, tanskassa ja norjassa hus : hus. Länsigermaanisten kielten tilanne on kuitenkin hieman kirjavampi: englannissa house : houses, saksassa Haus : Häuser, hollannissa huis : huizen ja alasaksassa huus : hüüs.
Mitä siis on tapahtunut, miksi monikot ovat niin erilaisia? Kuten todettua, skandinaaviset neutrit ovat säilyttäneet alkuperäisen päätteen eli tässä tapauksessa päätteettömyyden. Ala- ja yläsaksan umlaut (äänteenmukaus, tässä yhteydessä tarkemmin i-umlaut eli alunperin päätteessä tai johtimessa sijainneen i:n ennakoinnin aiheuttama regressiivinen assimilaatio), englannin -s ja hollannin -en esiintyvät kaikki germaanisissa muinaiskielissä, eli kyse ei ole sinänsä innovaatiosta. Esimerkki kustakin monikonmuodostustavasta löytyy myös nykyenglannista: umlaut sanassa man : men, pääte -s sanassa stone : stones, ns. heikko pääte sanassa ox : oxen ja päätteetön monikko sanassa deer : deer (muinaisenglannissa vastaavat sanat ovat mann : menn, stān : stānas, oxa : oxan ja dēor : dēor.) Sanojen taivutustyypin muuttumisesta historian saatossa käyvät esimerkeiksi jo mainitun muutoksen hūs > houses lisäksi sellaiset tapaukset kuin bōc : bēc > book : books ja tunge : tungen > tongue : tongues. Englannissa s-pääte on siis yleistynyt monikon päätteeksi muutamia poikkeustapauksia lukuun ottamatta. Hollannissa vastaava on tapahtunut sekä vahvalle päätteelle -s että heikolle päätteelle -en.
Yläsaksa on säilyttänyt vanhat taivutustyypit verrattain (!) hyvin. Alasaksassa sijataivutus on typistynyt, mutta monikonmuodostus on vähintään yhtä kirjavaa kuin yläsaksassa. Sanan huus monikko hüüs muodostuu keskialasaksassa esiintyneen päätteen putoamisen jälkeen pelkällä umlautilla. Nyky-yläsaksan Haus : Häuser -tyyppinen monikonmuodostus on alkanut yleistyä siirryttäessä keskiyläsaksast varhaisnyky-yläsaksaan, vaikka pääte -er esiintyy jo keskiyläsaksassa eräiden muiden neutrien monikon tunnuksena. Konsonantti r on syntynyt z:n kautta *s-vartaloisten neutrien vartalokonsonantista (vrt. latinan tempus : tempora). Alkuperäistä *s-vartaloista neutria edustaa muinaisenglannissa lamb : lambru 'lammas' (huomaa suomeen lainattu muoto, jossa s vielä näkyy), jonka monikoissa alkuperänen vartalokonsonantti näkyy muuttuneessa muodossaan. Muinaisenglannissa -ru on yleistynyt eräisiin muihinkin neutrisanoihin, esim. cild : cildru 'lapsi' (joka on nykyenglantiin mennessä saanut vielä heikonkin monikon päätteen, mutta se on toinen juttu) luultavasti yksikön ja monikon sekaantumisen paineesta. Muinaisyläsaksassa vastaavan päätteen muoto aiheuttaa umlautin, esim. lamb : lembir, ja tästä kehkeytynyt -er + umlaut on levinnyt sittemmin moniin muihinkin sanoihin.
Toisin kuin monikko, on yksikön genetiivi säilynyt hyvin samanlaisena kautta linjan, vaikka kaikkien nykykielten tapauksessa ei ole välttämättä enää syytä puhua genetiivistä sanan perinteisessä merkityksessä. Muinaisskandinaavin nominatiivin kanssa identtinen genetiivi hús ilmenee nykyislannissa muodossa húss, ruotsissa hus sekä norjassa ja tanskassa hus'. Jokseenkin keinotekoinen heittomerkki on muinaisenglannin muotoa hūses vastaavassa nykyenglannin muodossa house's, jossa heittomerkki lähinnä erottaa sen monikosta houses (ja täysin hämärästä monikon genetiivistä houses'). Yhtä lähellä germaanista kantamuotoa on muinaisyläsaksan hûses ja siitä periytyvä nykysaksan Hauses. Alasaksasta ja hollannista (historiallinen) genetiivi on kadonnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti