Viikingeistä

Katsoin jokin aika sitten TV-sarjan Viikingit ensimmäisen tuotantokauden DVD:ltä ja historiallisista epätarkkuuksista huolimatta pidin näkemästäni. Tämän blogin kannalta relevantti aihe on tietenkin sarjassa ajoittain esiintyvä muinaiskielinen dialogi, jota käsittelenkin tässä kirjoituksessa ensimmäisen tuotantokauden pohjalta. Kirjoitus sisältää juonipaljastuksia.

Kielellisenä konsulttina sarjaa varten toimii Kate Wiles, joka kertoo kokemuksistaan täällä.

Kielellä on huomattavasti erilainen asema kuin puvustuksessa ja lavastuksella, sillä pyrkimys täydelliseen visuaaliseen realismiin ei tuota läheskään samanlaisia ongelmia elokuvan tai TV-sarjan seuraamisen osalta kuin se, että hahmot puhuvat jotain kieltä, jota katsojat eivät ymmärrä. Suomalaiset ovat toki tottuneet lukemaan tekstityksiä, mutta joka tapauksessa on väistämätöntä, että elokuvanautinto kärsii siitä, ettei ymmärrä elokuvan esityskieltä.

Viikingeissä puhuttava muinaisskandinaavi ja muinaisenglanti eroavat olemuksessaan esimerkiksi Tarussa sormusten herrasta (2001 - 2003) puhuttavista haltiakielistä ja Passion of the Christissa (2004) puhuttavasta latinasta ja arameasta. Jälkimmäisessä tapauksessa puhuttavien kielten suhteen on pyritty realismiin sikäli, että elokuvassa ei todellakaan puhuta mitään nykykieltä. Ensiksi mainitussa puolestaan englanti korvaa pitkälti alkuteoksen periaatteiden mukaisesti Keskimaan yleiskielen westronin, mutta muut kielet on "jätetty ennalleen". Viikingit on tässä suhteessa lähempänä elokuvaa Hunt for Red October (1990), jossa muutamalla tekstitelyllä sananvaihdolla muistutetaan katsojia siitä, että neuvostoliittolaisen sukellusveneen miehistö ei "oikeasti" puhu englantia. Viikinkien ensimmäinen jakso alkaa taistelukohtauksella jossain Baltiassa, jonka lopuksi päähenkilö Ragnar kiittää veljeään Rolloa muinaisskandinaaviksi. Seuraavassa kohtauksessa Ragnarin tytär Gyda ja hänen vaimonsa Lagertha ovat tuulastamassa vaihtaen pari sanaa muinaisskandinaaviksi, mutta Lagerthan seuraava repliikki on kuitenkin jo sujuvasti nykyenglantia. Vastaavasti toisessa jaksossa Lindisfarnen munkit katselevat ulkona riehuvaa myrskyä lausuen muutaman repliikin muinaisenglanniksi; mennessään isä Cuthbertin luo munkki Athelstan alkaa kuitenkin puhua nykyenglantia. Molemmissa yhteyksissä vieras kieli toimii siis muistutuksena siitä, että hahmot puhuvat oikeasti jotain muuta kieltä kuin (nyky)englantia. Latinan rooli on toisenlainen, sillä latinaksi kuullaan (ainakin ensimmäisessä tuotantokaudessa) lähinnä isä meidän -rukouksia ja muuta vastaavaa.

Edellä mainituissa kohtauksissa keskivertokatsojalle jää mahdollisesti epäselväksi, että viikingit ja Lindisfarnen munkit puhuvat eri kieliä, mutta tämä on melko pieni ongelma. Erikoisempi tilanne on kuitenkin kolmannen jakson loppupuolella, kun Ragnar joukkoineen kohtaavat northumbrialaisen šeriffin (gerefa) miehineen. Kohtaamista seuraa sananvaihto, jossa saksit puhuvat muinaisenglantia, viikingit muinaisskandinaavia ja Ragnar sekä muinaisskandinaavia että Athelstanilta oppimaansa muinaisenglantia. Koska kerronta fokalisoituu viikinkien kautta, olisi mielestäni ollut mielekästä toteuttaa tämä kohtaus niin, että viikinkien kieltä vastaisi esityskieli eli nykyenglanti, kun taas vieraskieliset saksit olisivat puhuneet tekstitettyä muinaisenglantia. Tällöin katsojalle ei jäisi epäselväksi, että kyse tosiaan on eri kielistä ja että Ragnar on viikingeistä ainoa, joka osaa muinaisenglantia.

Fokalisoinnin logiikkaa noudattaa seitsemännen jakson kohtaus, jossa viikingit ovat kuningas Ællan vieraina: viikingit puhuvat tekstitettyä muinaisskandinaavia, mutta saksit esityskieltä eli nykyenglantia kuten myös Ragnar puhuessaan heidän kanssaan heidän omalla kielellään. Jopa Rollo, ilmoittauduttuaan omalla kielellään vapaaehtoiseksi kastettavaksi, sanoo anglosaksien kieltä markeeraavalla tavallista huonommalla englannilla I will be Christian, jotta Norhumbrian kuningaskin ymmärtää. Tämä kohtaus siis fokalisoituu saksien kautta, sillä viikinkien kulttuuri etenkin pöytätapojen osalta näyttäytyy kohtauksessa nykykatsojalle vieraana ja hieman barbaarisena.

Mitä tulee historiallisiin kieliin itseensä, on niitä käytettäessä varauduttava aina enemmän tai vähemmän valistuneeseen palautteeseen. Esimerkkinä mieleen tulee Rooma-sarjan viimeisen jakson nimi De Patre Vostro (2007), joka selvästi pyrkii olemaan latinannos Pullon viimeisestä repliikistä about your father. Latinisti älähtää tietenkin italialaiselta kuulostavasta muodosta vostro pro latinan vestro, mutta tämä voitaisiin yrittää paikata sillä, että Pullon puhekielen voi ajatella eroavan klassisesta kielestä juuri esimerkiksi tässä suhteessa (vaikka on tietenkin kyseenalaista, onko tällaisen spekuloinnin oikea paikka irrallisessa jakson nimessä). Toisaalta pronomini vostro/vestro olisi joka tapauksessa väärin, koska kyse on englanninkielisille vaikeasti hahmottuvasta yksikön toisesta persoonasta, eikä monikosta: oikea muoto olisi siis tuo, ja virhe johtuu mitä ilmeisimmin tietämättömyydestä eikä yrityksestä simuloida jotain epästandardia latinalaista kielimuotoa. Toinen esimerkki hieman kömpelöstä kielisyydestä löytyy Gladiaattorista (2000), jossa alun taistelukohtauksessa erään germaanin suusta kuullaan ihr seid verfluchte Hunde 'olette kirottuja koiria', sana seid tosin äännettynä muodossa [si:d]. Lause on hassusta ääntöasustaan huolimatta aivan liian nykysaksalainen ollakseen mitään sellaista germaanista kieltä, jota voisi kuvitella puhutun elokuvan tapahtumien aikaan: jos konsultiksi olisi palkattu joku, joka olisi edes yrittänyt, olisi tulos voinut olla tarkemmin ajallisesti ja paikallisesti tarkentamatta vaikkapa jūz izud wiþra-flōkanai hundōs. Vertailun vuoksi brittisarjassa I, Claudius (1976) germaanit puhuvat (tai ainakin näyttäisivät ymmärtävän) nykysaksaa.

Toisaalta latinisti saattaa älähtää sellaisistakin muodoista, jotka ovat kyllä attestoituja ei-korkeakirjallisissa lähteissä mutta jotka ovat klassisen koulukieliopin mukaan vääriä, ja kokemuksieni mukaan latinisti saattaa paremman puutteessa öyhöttää jopa klassisen kieliopin mukaan oikeista muodoista, jos hänen omasta hyllystään löytyvä kielioppikirja ei niitä satu tuntemaan. Viikingeissä puhuttavia kieliä on helppo alkaa arvioida sen perusteella, millaisina kielinä muinaisskandinaavi ja muinaisenglanti näyttäytyvät suhteellisen standardoiduissa muodoissaan nykyaikaisissa alkeisoppikirjoissa. Sarjan tapahtumat sijoittuvat 790-luvulle, jolta ajalta ei ole säilynyt muita skandinaavisia kirjallisia lähteitä kuin riimukiviä. Näin ollen kirjallisen muinaisskandinaavin käyttö sellaisenaan on lähtökohtaisesti anakronistista.

Tässä yhteydessä lienee parasta sanoa jotain skandinaavisten muinaiskielten nimistöstä, joka on hieman kirjavaa. Itse vältän tietoisesti sanaa muinaisnorja, jota usein käytetään samassa merkityksessä kuin englannin ilmaisua Old Norse. Käytän sen sijaan mieluiten termiä muinaisskandinaavi yleisnimityksenä skandinaaviselle murrejatkumolle, joka viimeistään 1400-luvun tietämillä eriytyi enemmän tai vähemmän eri kieliksi eli muinaisruotsiksi, muinaistanskaksi, (varsinaiseksi) muinaisnorjaksi ja muinaisislanniksi. Tarkkojen rajojen vetäminen on käytännössä mahdotonta, sillä kielirajat eivät noudata valtakunnanrajoja virallisine kielineen tänäpäivänäkään. Korpuskielten tapauksessa rajaukset perustuvat säilyneen aineiston lähtökohtaisesti sisällöllisten piirteiden motivoimaan ajalliseen ja alueelliseen luokitteluun, mutta tällaiseen luokitteluun perustuvia näennäisen tarkkarajaisia nimeämiskäytäntöjä ei kannata varauksetta pitää muuna kuin aiheesta puhumisen mahdollistavina työkaluina. (Toki nimeämiskäytännöt heijastelevat myös käsityksiä itse substanssista, esim. indo-heettiläisistä tai uralilais-altailaisista kielistä puhuminen viittaa selvästi tiettyihin teorioihin.)

Joka tapauksessa Ragnar kumppaneineen asuvat nykyisen Tanskan alueelta, joten muinaistanskalaisen kielen ominaispiirteiden (tai niitä ennakoivien piirteiden) sijoittaminen heidän suuhunsa ei olisi ainakaan pahempi anakronismi kuin paikannimi Kattegat. Muinaisenglannin osalta huomattavasti räikeämpi virhe olisi laittaa ensimmäistä kertaa viikinkejä tapaavien northumbrialaisten suuhun sellaisia sinänsä attestoituja murrepiirteitä, jotka ovat kuitenkin tiettävästi seurausta viikinkien valloituksista.

Kielen alueellisen ja ajallisen vaihtelun lisäksi olisi tietysti pyrittävä mahdollisuuksien rajoissa ottamaan huomioon kielen sosiaalinen vaihtelu: northumbrialaiset sotilaat 700-luvun lopulla tuskin puhuivat lainkaan samalla tavalla kuin parisataa vuotta myöhemmin eläneen wessexiläiset munkit kirjoittivat. Kreikkaan ja latinaan verrattuna sellaiset ei-kirjalliset lähteet, joiden perusteella voisi esittää valistuneita arvauksia relevantin kielimuodon ominaispiirteistä, ovat muinaisenglannissa ja -skandinaavissa valitettavan vähäisiä. Kate Wiles onkin ratkaissut tämän ongelman yksinkertaisimmalla mahdollisella tavalla:

[T]the easiest way of navigating the fact that the written records we have of Old English are the work of an educated elite and not representative of the language of the general population was to ignore it.

Tämä on ehkä viisasta siitäkin syystä, että kaikenlaiset poikkeamat odotetusta tuottaisivat kuitenkin vain vihaista palautetta närkästyneiltä anglosaksisteilta.

Tätä kirjoittaessani sain vastauksen Wilesille osoittamaani pyyntöön saada hänen laatimansa tekstit käyttööni. Hänen selvitettyään, onko tämä tekijänoikeudellisten seikkojen valossa mahdollista, käytän seuraavassa, dialogeja tarkemmin ruotivassa kirjoituksessa joko hänen toimittamiaan tekstejä tai sitten omia transkriptioitani.

Huumorintajuttomuudestani, osa 2

Tämä kirjoitus jatkaa suurin piirtein samalla linjalla kuin edellinen osa.

Lienee syytä edelleen korostaa, että otsikko on sikäli harhaanjohtava, että kyse ei missään nimessä ole siitä, etteikö minulla olisi huumorintajua. Otsikko viittaa oikeastaan tyypilliseen virhetulkintaan niistä prosesseista, joiden vuoksi en pidä väärinkäsityksiin ja harhaluuloihin perustuvia vitsejä varauksetta hauskoina.

Scandinavia and the World -sarjakuvan eräässä osassa suomen kielen sanakirjaa lukeva Ruotsi-hahmo toteaa, että Finnish has a word for "I wonder if I should run around aimlessly" eli juoksentelisinkohan. Kyseessä on väärinkäsitys, kuten seuraavasta käy ilmi.

Sanakirjoissa luetellaan kielen sanaston yksiköitä eli lekseemeitä ja esimerkkeinä niiden käytöstä enemmän tai vähemmän tyypillisiä fraaseja tai esimerkkilauseita. Sanan merkityksen selitystä kutsutaan määritelmäksi, vaikka kyse on käytännössä yleensä yhdestä tai useammasta käännösvastineesta (kaksikielisissä sanakirjoissa) tai synonyymistä (yksikielisissä sanakirjoissa); määritelmiä sanan matemaattishenkisessä merkityksessä tavataan lähinnä erikoisalojen sanakirjoissa.

Juoksentelisinkohan on verbin juoksennella taivutettu muoto (konditionaalin preesensin yksikön ensimmäinen persoona), johon on liitetty kaksi liitepartikkelia, -kO ja -hAn. Taivutettujen tai yhdisteltyjen muotojen sijaan sanakirjasta löytyy lekseemejä, jotka tässä tapauksessa juoksennella, -ko/-kö ja -han/-hän. Lekseemin sanakirjamuoto eli lemma on suomessa verbien tapauksessa 1. lyhyt infinitiivi. Juoksentelisinkohan ei siis löydy sanakirjasta omana hakusananaan sen enempää kuin koirineniko tai juoksentelette. Toisinaan sanakirjoista löytyy myös taivutusmuotoja viittauksineen varsinaiseen hakusanaan, mikäli se on taivutusvartalon poikkeuksellisuuden vuoksi hankala tunnistaa.

Olisi järkevää (vaikkei välttämättä mitenkään vitsikästä) sanoa, että Finnish has a word for "an Easter dessert made from rye flour, malted rye, molasses and orange zest" (mämmi) tai Finnish has a word for "have something done or made" (teettää). Ensimmäinen on tyypillinen esimerkki sanasta, jota ei voi kääntää (eli käytännössä asiasta, jonka nimeksi otetaan yleensä lainasana), jälkimmäinen puolestaan liittyy siihen, että suomessa on tapana käyttää johdoksia siinä missä englannissa käytetään esimerkiksi apuverbien ja finiittimuotojen yhdistelmiä. (Sivumennen todettakoon, että molemmat ovat kielenoppijalle lähtökohtaisesti luultavasti "yhtä vaikeita": suomessa on opittava erillisiä sanoja, englannissa vähintään yhtä helposti keskenään sekoittuvia fraseologisia könttejä.) Mämmi-esimerkin tapauksessa potentiaalinen vitsi sulaisi tietysti siihen, että kyllähän englannissakin on sana, joka merkitsee "an alcoholic drink fermented from starch material commonly barley malt, often with hops or some other substance to impart a bitter flavour" (beer). Ylipäänsä minkä tahansa sanan selitys on helposti enemmän kuin yksi sana, etenkin jos yritetään avata kaikenlaisten sävypartikkelinen merkitystä, olivat ne sitten liitteitä tai erillisiä sanoja.

Juoksentelisinkohan on toki (yksi) sana eikä esimerkiksi viisi sanaa kuten kävisikö niin, että alkaisin juoksennella. Molemmat ovat myös lauseita, jälkimmäinen jopa kaksi lausetta, sillä siinä on (upotettu) sivulause. Vaikka jonkin englanninkielisen virkkeen sisältämät merkitykset voidaankin suomen kielessä ilmaista taivutetun sanan ja siihen liittettyjen partikkeleiden yhdistelmällä, on tämän sekoittaminen Finnish has a word for x -muottiin yhtä mieletöntä kuin sanoa, että Finnish has a sentence for x. Totta kai kielen yksiköitä yhdistelemällä voidaan generoida vaikka minkämerkityksinen kokonaisuus, mutta tämä ei ole minkään tietyn kielen ominaisuus.

Edelliseen voisi vastata, että hauskaa onkin juuri se, että asia, jonka ilmaisuus tarvitaan englannissa monta sanaa, ilmaistaan suomessa yhdellä sanalla. Tämän voin periaatteessa hyväksyä, ja onhan se vähintään yhtä hauskaa kuin se, että latinaksi sanotaan yhdellä sanalla laudaretur kun taas saksassa käytetään kolmea sanaa er würde gelobt werden. Joskus tällaisissa tapauksissa aletaan puhua eri kielten "tehokkuudesta", mikä on mukamas riippuvainen siitä, montako sanaa (typografista yksikköä) jonkin asian ilmaisuun tarvitaan.

Varsinainen asia tuli jo sanottua, mutta käsittelen vielä pienenä sivupolkuna lauseen juoksentelisinkohan englanninkielistä käännöstä perustaen näkemykseni lähtökohtaisesti syntyperäisen puhujan reflektioon (joka on siis hieno termi mutulle).

Sanan juoksennella osalta 'run around aimlessly' on ehkä hieman liioitteleva, sillä päämäärättömyys ei nähdäkseni sisälly verbin merkitykseen. Juoksentelu voi tietenkin olla päämäärätöntä, mutta niin voi olla juokseminenkin. Verbin modukseen viittaava should on ensisilmäyksellä outo, sillä konditionaalilla ei normaalisti ole merkitystä 'pitäisi'. Asiaa pitää tietysti tarkastella kokonaisuutena, ja yhdistettynä kysymysliitteeseen -kO ja sävypartikkeliin -hAn voi konditionaalin preesenin ensimmäisessä persoonassa mahdollisesti mieltää juuri sellaiseksi pohdiskeluksi, jota ilmaisee rakenne I wonder if I should do sth. Normaalisti kyseinen kombinaatio näyttäisi ilmaisevan kuitenkin sitä, tuleeko verbin ilmaisema toiminta toteutumaan epävarmassa tulevaisuudessa, mikä itsellenikin tulee käsiteltävästä ilmaisusta ensimmäisenä mieleen.

Suomen kielen omituisuuden aihepiiriin liittyy myös eräs hieman onnistuneempi vitsi, hiljattain sosiaalisessa mediassa levinnyt "kuusi palaa" -juttu, jonka muoto on useimmiten pelkkä luettelo sanaparin mahdollisista merkityksistä englanniksi:

Kuusi palaa = The spruce is on fire.
Kuusi palaa = The spurce returns.
Kuusi palaa = The number six is on fire.
Kuusi palaa = The number six returns.
Kuusi palaa = Six of them are on fire.
Kuusi palaa = Six of them return.
Kuusi palaa = Your moon is on fire.
Kuusi palaa = Your moon returns.
Kuusi palaa = Six pieces.

(Jutusta on myös kuvaversio, jossa lauseketta kuusi palaa merkityksessä six pieces kuvaa kuusi sokerikuutiota eli -palaa: parempi olisi ollut käyttää vaikka palapelin paloja, jottei kukaan pääsisi nillittämään siitä, että sokeripalat ovat ehdottomasti yleisemmin lumps.)

Juttu osoittaa ihan hauskalla tavalla sen, että muodot kuusi 'six' ja kuusi 'spruce' sekä palaa 'returns', palaa 'is on fire' ja palaa 'piece (part.)' ovat homonyymejä. Kuusi-muotojen homonymia on useimmille luultavasti tuttu vanhasta "yhdellä puolella kasvaa neljä koivua ja toisella puolella kuusi" -vitsistä. Kolmannella ja neljännellä rivillä esiintyvä number six on kuitenkin suomeksi joko numero kuusi tai (kirjakieleen huonommin istuva) ku(u)tonen, ei kuusi. Nämä kaksi virheellistä riviä voisi korvata vaikkapa (suunnilleen yhtä fiksuilla) merkityksillä a piece of your moon ja a piece of your month, jolloin palaa tulkittaisiin sanan pala partitiiviksi.

Itse jutussa ei ole edellä mainitun virheen lisäksi mitään vikaa, ja sitä tulisi jopa kiittää siitä, että kuusi on käännetty sanalla spruce eikä fir (saksaksikin puun nimi on sitkeistä harhaluuloista huolimatta Fichte eikä Tanne). Itseäni lähinnä jurppii se, että kyseistä juttua edes leikillään käytetään esimerkkinä siitä, miten vaikeaa suomen kieli muka on. Tietysti tällaisetkin saatteet ja niihin liittyvät keskustelut ("miten te suomalaiset edes ymmärrätte toisianne?") voi ottaa huumorilla, mutta koska on suomalaistenkin etu, että ulkomaalaiset ovat kiinnostuneita oppimaan suomea, pitäisi tällaisen hassuttelun kanssa olla suhteellisen varovainen. Suomessa on toki oikeastikin monia ulkomaalaisia lannistavia erityispiirteitä, esimerkiksi vokaalien ja konsonanttien pituusoppositio, josta tyypillinen esimerkki on tuli, tuuli, tulli, pelottavampi tule, tuule, tulle, tulee, tullee, tuulee, tuulle, tuullee, mutta tällaiset jutut eivät ole tietenkään suomalaisten mielestä hauskoja.

Äkilliseen mutuun perustuen sanoisin, että suomessa kyllä on jonkin verran enemmän homonymiaa kuin vaikkapa englannissa. Englannista löytyy kuitenkin paljon esimerkkejä homofoniasta (esim. piece ja peace) ja polysemiasta eli monimerkityksisyydestä. Jälkimmäisestä kelvannee esimerkiksi seuraava, Oxford English Dictionarysta löytyviin piece-sanan merkityksiin perustuva kuusivitsin mukaelma:

Six pieces = Kuusi osaa.
Six pieces = Kuusi palaa.
Six pieces = Kuusi kappaletta.
Six pieces = Kuusi soittajaa.
Six pieces = Kuusi lattiallista idätettävää ohraa. *)
Six pieces = Noin 250 kg turkkeja.
Six pieces = Kuusi unssia (huumetta).
(Jne.)

*) OED:ssä itse asiassa lukee [a] batch or quantity of barley spread out for steeping, mutta tämä on uskoakseni virhe, ja yksi tarjotuista esimerkeistäkin viittaa eksplisiittisesti idättämiseen (germination).

Miten englanninkieliset oikein ymmärtävät toisiaan? Oikeasti polysemian sekä homonyymien, -fonien ja -grafien olemassaolon mahdollistaa juuri se, etteivät niiden piiriin kuuluvat sanat luonnostaan esiinny sellaisissa yhteyksissä, että ne ainakaan viestintää oleellisesti häiritsevästi pääsisivät sekoittumaan toisiinsa.

Loppukevennykseksi otan vielä esille kreikankielisen lauseen οὐκ ἔλαβον πόλιν ἀλλὰ γὰρ ἐλπὶς ἔφη κακά (suomalaisittain ūk elabon polin alla gar elpis efē kaka), jonka ranskankielinen voi lukea muodossa Où qu’est la bonne Pauline ? A la gare, elle pisse et fait caca. Tässä hauskuus syntyy lähinnä alkuperäisen Ksenofon-henkisen lauseen ja sen ranskankielisen "käännöksen" huomattavasta kontrastista.

Eräästä Turun tuomiokirkon alasaksankielisestä piirtokirjoituksesta

Turun tuomiokirkon Pyhän ristin kuoren lattiasta löytyy alasaksankielinen teksti, jonka jäljensin viimeksi siellä käydessäni:

AVER ICH WET DADT MIN E[R]LOSER LIWET
VND ER WIRT MI HIR NA VHT DER ERDEN VPP
WECKEN VND WERDE DAR NA MIT DIS[E]R
MINER HAVT VMB GEVEN WERDEN VND VER
DE IN [MINEM FL]EISCH GADT SEHIN DEN SVLVEN
WERD ICH M[IR SEHIN] VND MIN[E] OGEN WERD
EN EM SCHO[UEN] VND KEIN FREMBDER HI
OB 19[:25 - 27]

Alasaksalla (Niederdeutsch, Plattdeutsch) tarkoitetaan Pohjois-Saksan alamailla puhuttavaa kieltä erotuksena vuoristoisemman Etelä-Saksan kielestä, johon myös standardiyläsaksa (Hochdeutsch) perustuu. Alasaksa oli myös Itämerellä vaikuttaneen Hansaliiton lingua franca.

Tekstiä on mukava verrata Martti Lutherin (ylä)saksankieliseen raamatunkäännökseen (tässä vuoden 1545 asussa):

Aber ich weis, das mein Erlöser lebet /
und er wird mich hernach aus der Erde auff-
wecken. Vnd werde danach mit dieser
meiner haut umbgeben werden / und wer-
de in meinem fleisch Gott sehen. Den selben
werde ich mir sehen / und meine Augen werd-
en jn schawen / und kein Frembder.

(Oikeinkirjoitus ei vastaa täydellisesti nykykäytäntöjä.)

Vaikka teksti (Job 19:25 - 27) on muodollisesti lähes sanasta sanaan sama kuin Lutherin versio, kiinnittyy huomio silti useisiin (huolitellusta) yläsaksasta poikkeaviin piirteisiin. Lievimmästä päästä on yläsaksankin nykymurteissa tavattava substituutio b > w, esim. aver ~ aber, liwet ~ lebet, geven ~ geben, sulven ~ selben. Yläsaksalaisen äänteensiirtymän puutteesta kertovat muodot wet ~ weis, dadt ~ das, upp- ~ auf-, uht ~ aus. Kaksi viimeistä ovat myös esimerkkejä diftongisaation puuttesta, kuten myös min ~ mein, miner ~ meiner. Vastakkaista ilmiötä eli diftongin monoftongisaatiota kuvastaa Ogen ~ Augen.

Vaikka nykyään alasaksa voidaan katsoa jonkinlaiseksi siirtymämuodoksi yläsaksan ja hollannin välillä, on tilanne historiallisesti hieman toinen. Alasaksa polveutuu muinaissaksista, joka kuuluu samaan länsigermaanisten kielten alaryhmään kuin englanti, kun taas hollanti kuuluu keskisaksalaisten murteiden kanssa toiseen ryhmään ja yläsaksa kolmanteen.

Kirjoitus on aikojen saatossa hieman kärsinyt.

Tekstin alkuperää on luonteva lähteä etsimään alasaksankielisten raamatunkäännösten traditiosta, joka jakautuu käytännössä kahteen linjaan, luterilaisiin ja vanhempiin latinasta käännettyihin. Kummankin linjan edustajat ovat keskenään suhteellisen samanlaisia, mutta olen joka tapauksessa kopioinut tähän kolme esimerkkiä kummastakin (kaikki mahdolliset virheet ovat siis omiani).

Luterilaiset käännökset perustuvat Lutherin kumppanin Johannes Bugenhagenin työhön. Arkaaisehkoa oikeinkirjoitusta edustaa ensimmäinen kokonainen raamatunkäännös alasaksaksi, joka ilmestyi 1533-34 Lyypekissä, yhtaikaa yläsaksankielisen käännöksen kanssa:

Ick weth ydt dat myn uorlo^eser le^evet / unde he wert my hernamals uth der erde upwecken / unde yck werde darna mit desser myner hutt ummegegeuen werden / unde werde in mynem flesche Godt seen. Den su^eluen werde yck my seen / und myne ogen werden en schouwen / unde ne^enen andern.

Barthissa ilmestynyt laitos vuodelta 1588 eroaa edellisestä lähinnä ortografian ja sanan desser puutteen osalta:

Auerst ick weet idt / dat myn Vorlo^eser le^euet / unde h̢e wert my hernamals uth̢ der Erde upwecken. Vnd ick werde darna mit myner h̢uet ummegege^euen werden / unde werde in mynem flesch̢e Godt seh̢en. Densu^eluen werde ick my seh̢en / und myne ogen werden en sch̢owen / unde neen ander.

Uudemmassa, David Wolderin toimittamassa laitoksessa vuodelta 1599 sana disser on kuitenkin alkuperäisellä paikallaan:

Ouerst ick weeth ydt / dat myn / Vorlo^eser le^euet / unde he wert my hernamals uth der Erden upwecken. Vnde ick werde darna mit disser myner Huedt ummege^even werden / unde werde in mynem Flesche Godt sehen. Desu^eluen werde ick my sehen / unde myne ogen werden en schowen / unde neen Fro^emder.

Toisin kuin edellisissä, tässä muodosta ummege^even puuttuu ge-prefiksi ja ander on korvattu sanalla Fro^emder.

Kolme ylempänä käsiteltyä laitosta antanevat riittävän kuvan siitä, miltä Bugenhagenin Luther-pohjainen käännös näyttää eri muodoissaan. Koska tuomiokirkon teksti ei näytä aivan vastaavan tätä tyyppiä, on mielekästä tarkastella myös ei-luterilaisia käännöksiä, joista vanhin, latinasta alasaksaan käännetty laitos ilmestyi Kölnissä vuonna 1478:

Wāt ick weet dat myn wrloeser lefft. ende dat yck to dem iungesten dage up staen sall: wederūb gecleyt werden myt minre huyt ende in minē vlesch sall ich got sien den ick seelffs syen sall ende myn sullen en beschouwen ende niet eyn ander in mynre gestaltenis.

Huomion kiinnittää apuverbi sall : sullen yläsaksastakin tutun verbin wert : werden sijaan. Lyypekissä vuonna 1494 ilmestynyt laitos eroaa edellistä oikeinkirjoituksen ja joidenkin sananmuotojen osalta:

Wēte ik wet dat min uorloser leuet. dat ik to dem iūgestē daghe upstā schal. un̄ scal wedderūme ghekledet werdē mit miner huet. un̄ in mineme uleische schal ik gade seē tē ik suluē see schal. un̄ mine oghē scholē ene beschouwen. un̄ nicht een ander.

(Makroni merkitsee Agricolalta tuttuun tapaan seuraavaa n- tai m-kirjainta, ei pitkää vokaalia, esim. iūgestē = iungesten.) 

Halberstadtissa vuonna 1522 julkaistu laitos ei sekään oikeastaan eroa edellisestä muuten kuin ortografisesti:

Wente ick wet dat myn uorlo^eser leuet / und dat ick tho dē iungesten dage uppstaen schal / und schal wedderumme gekledet werden mit myner huet / und yn mynem fleesche schal ick god seen / den ick su^eluē seen schal un̄ myne ogen scholen o^en beschouwē / und nicht ein ander.

Luterilaisista versioista poikkeava sanamuoto ik to dem iūgestē daghe upstā schal variaatioineen perustuu selvästi Vulgatan sanamuotoon in novissimo de terra surrecturus sim, vaikka de terra 'maasta' puuttuukin jostain syystä. Huomio kiinnittyy myös sanaan wente 'sillä' luterilaisen sanan auerst 'mutta' sijaan sekä prefiksoituun verbiin beschouwen pro schouwen. Toisin kuin hepreankieliseen alkutekstiin perustuvissa luterilaisissa käännöksissä, latinasta käännetyistä versioista "puuttuu" myös sanan זֹ֑את vastine di(e)ser.

Anglistina en pysty välttämään kiusausta luisua hieman sivuraiteille jatkaakseni siitä, mitä kirjoitin ylempänä alasaksan ja englannin (eli "anglosaksin" erotuksena mantereella puhutusta "vanhasaksista") sukulaisuudesta. Alla siis samainen raamatunkohta John Wycliffen keskienglanninkielisestä versiosta vuodelta 1395:

For Y woot, that myn ayenbiere lyueth, and in the laste dai Y schal rise fro the erthe; and eft Y schal be cumpassid with my skyn, and in my fleisch Y schal se God, my sauyour. Whom Y my silf schal se, and myn iyen schulen biholde, and not an other man.

Sanajärjestyksessä ja taivutuspäätteiden puutteessa on havaittavissa selvästi englannille tyypillisiä ilmiöitä, mutta muuten teksti on sanastollisia eroja lukuun ottamatta häkellyttävän samanlainen, esim. in my fleisch Y schal se God ~ yn mynem fleesche schal ick god seen. Muinaisenglanniksi käännettynä kohta löytyy Ælfricin (n. 955 - n. 1010) Jobin kirjaa käsittelevästä saarnasta:

Ic wat soðlice þæt min alysend leofað, and ic on ðam endenextan dæge of eorðan arise, and ic beo eft mid minum felle befangen, and ic on minum flæsce God geseo, ic sylf and na oðer

Nykyenglannissa know onkin jo syjäyttänyt muista germaanisista kielistä tutun wit-verbin. Erikielisten käännösten tarkastelu olisi tietysti mukavaa, mutta palatkaamme vielä lopuksi aiheeseen.

Vaikuttaa siis siltä, että Turun tuomiokirkon teksti on mekaanisesti alasaksaksi transponoitu versio Lutherin yläsaksalaisesta käännöksestä. Tämän puolesta puhuu etenkin muoto frembder, jossa on Lutherillakin esiintyvä ylimääräinen b. Myös partisiippi umb geven on lähempänä Lutherin muotoa umbgeben kuin muissa laitoksissa näkyvää umme(ge)geuen-tyyppiä tai ei-luterilaisten käännösten gekledet-tyyppiä. Samoin myös dar na on lähempänä yläsaksalaista danach-muotoa kuin luterilaisten käännösten hernamals (latinasta käännetyissä versioissa lause on huomattavan erilainen). Luterilaisissa alasaksalaisissa versioissa esiintyy myös sana ydt fraasissa ik wet ydt dat 'tiedän sen, että', joka ei esiinny Lutherilla eikä tuomiokirkon lattiassa saati latinasta käännetyissä versioissa. Tärkein peruste on siis se, että toisin kuin edes Lutherin käännökseen perustuvat alasaksankieliset Raamatut, tuomiokirkon teksti vastaa käytännössä sanasta sanaan Lutherin yläsaksankielistä käännöstä. Epäselväksi jää tosin vielä se, mikä on kirjoituksen välitön lähde.

Vähän kielisovinismia

Terttu Nevalainen käsitteli jokin aika sitten Otto Jespersenin (1860 - 1943) näkemystä englannin kielen miehekkyydestä. Miehekkyydessä ei ole sinänsä mitään vikaa, jos sitä ei pidetä oletusarvoisesti naisellisuutta parempana, jolloin voidaan puhua sovinismista (male chauvinism). Jespersen kuitenkin viittasi miehekkyydellä juuri englannin kielen erinomaisuuteen, joka näkyy mm. kielen sanajärjestyksessä ja taivutuspäätteiden vähäisyydessä. Jälkimmäisen piirteen erinomaisuuteen viittaa myös eräs englanninopiskelija, joka jokin aika sitten kirjoitti Sub ry:n Facebook-ryhmässä seuraavasti:

"Englanti kehittyi juuri oikeaan suuntaan esim. turhan sijapääte ja artikkelineppailun heivaamisen myötä. On muuten tullut mietyttyä, enkä vaan keksi, mitä käytännön hyötyä on paikoin täysin mielivaltaiselta ja logiikattomalta vaikuttavasta sanojen maskuliini/feminiini-jaottelusta (ja saksassa vielä neutri). Ruotsinkin sanaluokissa on turhaa ilmaa, samoin taivutuksissa."

Tähän kirjoitukseen olen koonnut muutamia satunnaisia sitaatteja, jotka liityvät jollakin tavalla yhden kielimuodon pitämiseen toisia parempana muista kuin kielenulkoisista syistä.

Eräs muodikas teoria oli jakaa kielet isoloiviin (esim. kiina), joissa muuttumattomia sanoja asetetaan peräkkäin, agglutinoiviin (esim. suomi), joissa sanoihin liitetään erilaisia liitteitä, ja flekteeraaviin eli fuusiokieliin (esim. latina ja saksa), joissa myös sanavartalo saattaa muuttua, eli taivutuspäätteet eivät ole täysin erotettavissa vartalosta. Rotuteorioiden tapaan tähän käsitykseen sisältyi arvottava ajatus siitä, että kielet "kehittyvät" primitiivisestä isoloivasta vaiheesta agglutinoivaan ja lopulta flekteeraaviksi kieliksi. Tunnettujen kielten kehitys jakaantuisi näin ollen esihistorialliseen kehitysvaiheeseen, jota seuraa historiallinen rappeutumisvaihe: klassiset kielet edustaisivat siis flekteeraavaa huippua, josta alkaen kielet ovat aikojen saatossa rappeutuneet nykykieliksi. Tästä romanttisesta ajattelusta poiketen edellä mainittu anglofiili Jespersen oli sitä mieltä, että kielen muutos vie sitä jatkuvasti parempaan suuntaan, mistä paras esimerkki on luonnollisesti englanti, joka on hankkiutunut eroon kaikenlaisista turhuuksista eikä kärsi sellaisista epätarkkuuksista kuin muut nykykielet. Samaan tapaan ajatteli myös näyttelijä Bruce Lee, jonka mielestä kiina on saavuttanut kielellisen kehityksen huipun:

About half a century ago, most language experts called the Chinese language "baby talk". They apparently didn't appreciate the word simplicity because they were schocked to find out that the Chinese language has no genders, no cases, no tenses, no voices, no numbers, etc. (Actually what the Chinese language does not have is rather unbelievable!). However, after years of research, the language experts finally found out that this "grammerless" language did have a complicated grammar system like theirs but was later on simplified into the present-day streamlined, smooth-flowing language. Instead of a "baby talk" language, Chinese is the most natural grown-up language in the world.

In school the Chinese children do not have to face the headache of grammar and what they learn is to put the right character into the right order of a sentence - and that's all.

Observe some basic simplification. Instead of saying "two men," the Chinese would say "two man" because here the number "two" already signifies how many. in correct English one says "yesterday I went," but in Chinese, they say "Yesterday I go" for the word "yesterday" has already suggested an event that has occurred in the past. If the Chinese wanted to say "I did that," they said "I finish do that"; for "a man of inability" they say "a no ability man," etc. (These are but a few examples and if the readers are interested they can find out more information from books on that subject.)

Bruce Lee unohtaa tässä mainita, että vaikka 'kaksi' on hänen äidinkielellään 二 yih ja 'mies' on 人 yàhn, on 'kaksi miestä' 兩個人 léuhng go yàhn, jossa lukusanaa seuraa geneerinen mittasana go: lukusanojen ja vastaavien kanssa on välttämätöntä käyttää yhtä kymmenistä (kieliopillisista) mittasanoista, jonka valinta perustuu pääsanan merkitykseen eli siihen, onko kyseessä esimerkiksi kirja, vaate tai pitkulainen esine. (Lee viitannee yllä lainatussa kohdassa kantonin sijaan oikeastaan mandariinikiinaan, jossa 了 le merkitsee sekä perfektiivistä aspektia että leksikaalisena verbinä 'päättää, lopettaa'.) Ja kuten tunnettua, kiinan kirjoitusjärjestelmä ei ole erityisen oppijaystävällinen. Joka tapauksessa hänen kommenttinsa englannin kielestä ovat mielenkiintoisia:

The English language, interestingly enough, is doing just the same as the Chinese - moving to simplify its structure and construction. Among the Western languages, English is the most flexible, simple, and practical (note, for instance, the grammar of French and Latin). It is now approaching the stage that the Chinese achieved several thousand years ago.

Jonkin verran tällaista kielten arvottamista esiintyy nykyäänkin, vaikka kaikenlaiseen syrjintään ja rotuajatteluun muuten suhtaudutaankin äärimmäisen kielteisesti. Esimerkiksi suomea pidetään "tasa-arvoisena" siksi, että kolmannen persoonan pronominissa ei eroteta miestä ja naista kuten indoeurooppalaisissa nykykielissä. Latinanlukijat pitävät usein latinan ("linguarum regina") kielioppia aivan erityisen loogisena, mutta tämä näköharha selittyy sillä, että nykykieliin vain osittain soveltuvat perinteisen kieliopin käsitteet loksahtelevat paikalleen parhaiten tietenkin latinassa, jonka opetuksen tarpeisiin ne ovat alunperin (kreikan mallin mukaan) kehittyneet. Kreikkalaisen filosofian synnyn eräänä syytekijänä pidetään määräistä artikkelia τό, joka lätkäistynä jonkin lausekkeen eteen tekee siitä käsiteltävissä olevan käsitteen. Liian pitkälle vietynä tällainen ajattelu varmaan johtaisi sellaiseenkin johtopäätökseen, että Preussin sotilasmahti selittyy saksan kielen erityisellä soveltuvuudella komentojen antamiseen.

Klassisten kielten erinomaisuutta sivuaa Sir William Jonesin kuuluisa lausunto vuodelta 1786:

The Sanscrit language, whatever be its antiquity, is of a wonderful structure; more perfect than the Greek, more copious than the Latin, and more exquisitely refined than either, yet bearing to both of them a stronger affinity, both in the roots of verbs and the forms of grammar, than could possibly have been produced by accident; so strong indeed, that no philologer could examine them all three, without believing them to have sprung from some common source, which, perhaps, no longer exists; there is a similar reason, though not quite so forcible, for supposing that both the Gothic and the Celtic, though blended with a very different idiom, had the same origin with the Sanscrit; and the old Persian might be added to the same family.

(Gothic 'germaaninen'.)

Tämänkertaisen aiheen kannalta merkityksellinen on tietenkin vain ensimmäinen virke arvottavine perfect ja exquisitely refined -ilmaisuineen. Indoeuropeistiikan alkutaipaleilla sanskritia ehdittiinkin pitää suorastaan kantaindoeurooppalaisena (tai kanta-arjalaisena) kielenä, mikä näkyy esimerkiksi tarkasteltaessa Schleicherin faabelia, jota voisi ymmärrettävyyskriteerin perusteella pitää jopa sanskritin (keinotekoisena) murteena. Jotkut uskovat, että sanskrit on kaikkien ihmisten kielten kantakieli ja että sen resitoimisella on erityisiä parantavia voimia.

Edellä käsitellyt esimerkit (englanti, kiina, kreikka, latina, sanskrit) tuntuvat viittaavan siihen, että kielen erinomaisuus itse asiassa onkin seurausta sitä puhuneen kulttuurin erinomaisuudesta: "paremman" kulttuurin edustajat puhuvat myös "parempaa" kieltä, vaikka kielellistä paremmuutta ilmentävä ominaisuus voikin olla oikeastaan mikä tahansa. Paavo Ravilan Johdatus kielihistoriaan (4. painos, 1975) sisältää kansanluonteeseen perustuvan selityksen sille, miksi "[l]änsilappalaisissa murteissa on nasaalien eteen erinäisissä tapauksissa kehittynyt homorgaaninen klusiili, ns. klusiilinen esilyönti, esim. jiednâ 'ääni', ibmel 'jumala'". Selitys on ilmaisutavaltaan varsin viihdyttävä:

"Kun kitapurje sulkee nenäväylän, se on aktiivisesti toiminnassa. Se vaatii tiettyä voimanponnistusta, energiaa. Kun kitapurje riippuu alhaalla, se on kokonaan passiivinen. Voisimme tuntea nyt houkutusta verrata länsi- ja itälappalaisia psyykkisiltä ominaisuuksiltaan toisiinsa. Ehkäpä psyykkiset seikat antavat ratkaisun, kun fyysiset eivät sitä voineet. Poronhoitajina ja tunturien miehinä länsilappalaiset ovat tuntuvasti tarmokkaampia ja aktiivisempia kuin itälappalaiset. Huomattava on myös tässä suhteessa edullisesti vaikuttanut läheinen kosketus skandinaaveihin. Käytöksen yleinen tarmokkuus kuvastuu tietysti myös puhetoiminnassa. Yksilö, joka suorittaa toimensa ripeästi, puhuu myös reippaammin ja ponnekkaammin kuin laiska ja veltto. On perin mielenkiintoista tässä yhteydessä todeta, että eräissä suurkaupungeissa sellaisten alempien yhteiskuntaluokkien keskuudessa, jotka elävät velttoudessa ja laiskudessa, honottaminen on suorastaan muotiasia. Yleinen velttous on aiheuttanut sen, että puhe-elintenkin toiminnat koetetaan suorittaa mahdollisimman pienin ponnistuksin. Kitapurjetta ei kohoteta tarpeeksi voimakkaasti, jotta nenäväylä tukkeutuisi riittävän hyvin."

Viimeksi mainittu huomio kaupunkilaisten honotuksesta voitaneen panna turvallisesti huumorin piikkiin. Rehellisyyden nimissä on mainittava, että Ravila esittää varsin selkeitä argumentteja edellä mainitun tarmokkuusteorian todistettuutta vastaan:

"Saattaa siis olla hyvinkin mahdollista, että tunturilappalaisilla esiintyvä klusiilinen esilyönti voidaan asettaa heidän yleisen tarmokkuutensa yhteyteen. Kitapurjeen kohottamiseen on käytetty enemmän energiaa kuin on ollut tarpeen, ja seurauksena on ollut liian kauan kestävä umpiasema. Tämä kaikki voi sekin kuitenkin olla enintään yleisenä edellytyksenä. Emme voi mitenkään osoittaa, että klusiilinen esilyönti syntyy kaikkialle, missä tarmokkuutta tavataan, ja että laiskuus synnyttäisi honottamista. Tarmokkuus ja laiskuus ovat siis vain yleisiä edellytyksiä, joiden vallitessa eräänlaiset äänteenmuutokset ovat mahdollisia, kenties yleisiäkin, mutta liikkeelle panevia, vaikuttavia syitä ne eivät ole. Äänteenmuutosten syitä etsiessämme olemme kenties samassa asemassa, kuin jos seuraisimme erämään hiekkaan häviävää jokea."

Murteisiin liitetään usein ajatus siitä, että niiden puhujat ovat jotenkin huolimattomia muutenkin kuin kielellisesti. On syytä muistaa, että murteet eivät perustu yleiskieleen, vaikka yleiskieli (kirjakieli) onkin yleensä konservatiivisesta luonteestaan johtuen lähempänä sitä kielimuotoa, johon muutkin kielen sosiaaliset ja alueellisen murteet perustuvat. Suomen tapauksessa murteissa esiintyy toisinaan alkuperäinen h, joka yleiskielestä puuttuu: tekem(ä)hän ~ tekemään. Yleiskielen puhuminen vaatii useimmiten hieman ponnisteluja, sillä harva ihminen on oppinut sitä varsinaisena äidinkielenään, mutta tämä ei suinkaan tarkoita, että ns. huoliteltu yleiskieli olisi kielenä sinänsä parempaa ja puhekieli huonoa. Asiaa voi verrata pukeutumiseen: joissakin tilaisuuksissa esimerkiksi tumma puku edustaa hyvää pukeutumista, mutta suoja- ja mukavuusominaisuuksiltaan se ei ole välttämättä parempi kuin jokin arkisempi vaate.

Lopuksi on paikallaan lainata Allan Saratietä, jonka kielioppaassa Hyvää suomea (1927) on kaikenlaisia kiehtovia sääntöjä kuten se, että "yli prepositio vaatii genetiiviä", joten on sanottava "kuorossa on nyt yli sadan miehen" eikä "yli sata miestä". Hänen arvionsa suomen kielestä sinänsä on varsin mairitteleva ja mukailee ajan fennomaanien näkemyksiä:

"Suomen kielellä on rikkaat luonnonvarat, ei ainoastaan kantasanojen lukuisuuteen, vaan myöskin eri muodostelmien ja sanontatapojen moninaisuuteen nähden. Kuinka moni muu kieli esim. yhdestä laatusanasta johtaa niin monta erivivahteista muotoa kuin: pieni, pienoinen, pikku, pikkuinen, pikkarainen, pikkuruinen. Ja esim. K. A. Gottlund on huomauttanut, että monesta suomen kantasanasta syntyy useampia satoja johdannaisia (erittäin yhdyssanat); niin esim. seison, seisoelen, seisoskelen, seisotan, seisottelen, seisottaudan, seisottaudun, seisahdan, seisahtelen, seisahdun, seisautan, seisauttelen j. n. e. Samaa rikkautta lisäävät lukuisat sijapäätteet ja verbinmuodot. Kansanomaisten lausetapojen lähteet taas ovat miltei pohjattomat."

Saratie sanoo lisäksi, että "näin rikkailla varoilla" on mahdollista ilmaista "mitä hienoimpia vivahduksia", mikäli niitä vain osattaisiin käyttää. Murteista hän kirjoittaa seuraavasti:

"Tavallinen määritelmä, että 'kirjakielestä on syntynyt todellinen yleiskieli, joka on sivistyneiden puhekielenä', ei valitettavasti meihin nähden pidä vielä läheskään paikkaansa. Kaikki sivistyneen nimellä kulkevat eivät teoreettisestikaan (s. o. kirjoituksessa) kirjakieltä osaa, ja varsin yleisesti sivistynyt luokkamme käyttää puhekielenän kotimurteitaan. Jaksamatta murteista kirjakielen hyväksi luopua suuri osa varsinaisen oppiarvon saavuttaneistakin antaa ainakin samanpuolelaisten kesken puheensa kulkea vanhaa lapsuuden latuaan, joka on kotiseudun kansalta perutty. Tämä kieli otetaan usein miltei sellaisenaan muistoksi mukaan, minne maan kolkkaan siirrytäänkin, tai jos uusi ympäristö saakin ajan pitkään hiotuksi sen päällimäistä kuorta ohuemmaksi, syntyy jonkinlainen välikieli, jossa on suotu vaatimaton sija kirjakielenkin aineksille."

Syynä kirjakielen käytön laiminlyöntiin on ilmeisesti tarmokkuuden puute:

"Meillä vallitsee väärä suhde, velttous ja välinpitämättömyys, kirjakieleen nähden, johon velttouteen lienee suurena syynä äidinkielen rakkauden yleinen puute. Syytä on myskin siinä, että kirjakieli asettaa sivistyneellekin joukon pieniä vaikeuksia (esim. d:n ääntäminen) ja että murteen lasketteleminen on mukavampaa."

Maininta d:n ääntämisestä on sinänsä mielenkiintoinen, sillä kyseinen äänne onkin käytännössä keinotekoinen tulokas suomen yleiskielessä. Onneksi kaikki Saratien kommentit eivät sentään liity pinnallisiin asioihin, vaan myös itse sisältöön ja siten tekstin viestinnällisiin ominaisuuksiin. Näitäkin asioita koskevalla, oikeakielisyysharrastuksen yleiseen alennustilaan viittaavalla sitaatilla päädytään mukavasti vielä sovinismiin sanan nykymerkityksessä:

"Entäs yksityiskirjeemme! Sivistyneidenkin kirjeet ovat tavallisesti kielen puolesta ala-arvoisia. Niissä esim. yhdyssanain osat kirjoitetaan erikseen ja tarpeettomia vieraskielisiä lainoja vilisee tämän tästä. Sisällys ei ole tavallisimmin yhtään järjestyksessä, samaan asiaan palataan monta kertaa, ja lauseiden oikeasta kokoonpanosta, välimerkeistä ja muista sellaisista 'joutavuuksista' ei puhettakaan. Suurimmat syntiset tällä alalla lienevät naiset. Miten suorastaan 'rikolliseksi' osoittautuukaan moni mitä viattomin rakkauskirje oikeakielisyyden harrastajan silmissä."

Ajanpuutteeseen vetoavien osalta Saratie antaa ymmärtää, että heidät voitaisiin heittää mereen ilman, että maailma tulisi siitä yhtään köyhemmäksi.

Isä meidän vanhaksi kirjasuomeksi, osa 2

Edellisessä kirjoituksessa käsittelin lähinnä isä meidän -rukouksen asun (vähäistä) muuttumista Mikael Agricolan myöhempiin raamatunkäännöksiin verrattuna. Tässä kirjoituksessa käsittelen Agricolan itsensä toimittamia versioita kyseisestä rukouksesta kommentoiden eroja ortografiassa, fonologiassa ja sanastossa.

Isä meidän (Ise meiden) -rukous on säilynyt Agricolan tuotannossa kuutena eri versiona. Vanhin näistä sisältyy Abckiriaan, jonka ensimmäinen painos ilmestyi 1543. Rraamatunkäännöksestä Se Wsi Testamenti rukous löytyy kahtena versiona, Matteuksen evankeliumin standardiversiona sekä Luukkaan evankeliumin hieman lyhyempänä versiona. Loput versiot on löytyvät Rucouskiriasta, jossa rukouksen eri kohdat selitetään kolme kertaa. Näiden välissä on myös likipuhen cansa toijmittu versio, joka on eräänlainen selittävä mukaelma ja jonka olen näin ollen jättänyt tämän käsittelyn ulkopuolelle.

Abckirian versio (otsikkona Se Rucus ja Ise meiden) on seuraavanlainen:

ISe meinen / ioca olet taiuasa.
Pyhetty olkon sinun nimmes.
Lehestulkon sinun waldacunna.
Olcon sinun tactos nijn maasa quin on taiuassa.
Anna miele tenepeiuen / meiden iocapeiuenen leipen.
Ja anna meiden syndinne andexi / nin- [sivu vaihtuu] ninquin me meiden welgolisten anname.
Ja ele iodhatta meite kiusauxen.
Mutta päste meite pahasta.
Sille ette sinun on waldacunda / ia woima / ia cunnia ijancaikisesta
ijancaikisehen Amen

(Kuten muutenkin, olen yhdenmukaistanut rivijaon.)

Muoto meinen pro meiden saattaa herättää ensiksi mielikuvan vaihtelusta, joka voisi selittää murteellisen muodon mein 'meidän' muuna kuin sisäheittona. Kyse lienee kuitenkin painovirheestä, sillä otsikossa käytetään muotoa meiden, eikä meinen esiinny Agricolalla missään muualla. Muita kirjoitusvirheitä ovat syndinne pro syndimme, sivunloppuinen nin- tekstin seassa eikä omalla rivillään sekä iodhatta pro iohdata.

Tässä versiossa ei ole vaihtelua monikon ja yksikön välillä, vaan molemmat sanan taiuas esiintymät ovat yksikössä taiuas(s)a. Waldacunnas pro waldacundas ei liene painovirhe, sillä Agricolalla esiintyy muutenkin muoto waldacunnas/waldakunnas merkityksessä 'valtakuntasi'. Mielenkiintoista on se, että loppuheittoinen omistuspääte -s näyttäisi aiheuttavan heikon asteen sanavartalossa.

Se Wsi Testamenti sisältää, kuten todettua, kaksi eri versiota:

Ise meiden ioca olet Taiuais.
Pyhetty olcon sinun nimes.
Lehestulkon sinun waldakundas.
Olcon sinun tactos nin maasa / quin on Taiuais.
Anna meille tenepeiuenä meiden iocapeiuenen leipen.
Ja anna meille synnime andexi ninquin me annama meiden welgholisten.
Ja ele iohdata meite kiusauxen.
Mutta päste meite pahasta.
Sille ette sinun ombi waldakunda / ia woijma / ia cunnia ijancaikisudhes.
(Matt. 6:9-13)

Ise meiden / ioca olet Taiuahis.
Pyhetty olcon sinun Nimes.
Lehestulkon sinun Waldakundas.
Olcon sinun tactos nin maassa quin on Taiuasa.
Anna meille tenepene meiden iocapeiuenē leipe.
Ja āna meidē syndine andexi / Sille ette meki caikein meidē welgolisten andexi anname.
Ja ele iohdata meit kiusauxē.
Mutta päste meite pahasta.
(Luuk. 11:2-4)

Periaatteessa näiden kahden eri version erot perustuvat alkutekstien eroihin, mutta muitakin poikkeamia on. Syntien ja velkojen sekoittaminen, jonka mainitsin jo edellisessä kirjoituksessa, esiintyy alkutekstissä Luukkaan evankeliumissa (τὰς ἁμαρτίας ἡμῶν ... παντὶ ὀφείλοντι ἡμῖν, latinaksi peccata nostra ... omni debenti nobis), mutta Agricola on tehnyt tämän (ilmeisesti oleellisen) eron myös Matteuksen evankeliumissa.

Ilmaisun tenepeiuenä 'tänä päivänä' supistunut muoto tenepene esiintyy myöhemmässäkin suomen kielessä muodossa tänä päänä. Ortografisista eroista mainittakoon Luukkaan evankeliumin versiossa näkyvä tapa merkitä tavunloppuinen nasaali: iocapeiueinen ~iocapeiueinē, anna ~ āna, meiden ~ meidē. Merkintätapa on tuskin äänteellisesti motivoitunut, koska tavunloppuinen n tai m ei ole mikään vokaalin nasalisaation tai muun tavutason ominaisuuden merkki vaan itsenäinen foneemi. Kyseessä on puhtaasti graafinen lyhennys, minkä osoittaa myös edellä mainittu āna, jossa merkintä <¯n> merkitsee foneemia /nn/.

Luuk. 11:1-4 (Se Wsi Testamenti)

Rucouskiriassa rukous ei esiinny kokonaisuudessaan (sehän on ollut ensimmäisiä asioita, jotka on oletettu opituksi ulkoa), vaan osissa selitettynä yhteensä neljä kertaa. Eri versiot eroavat toisistaan totuttuun tapaan ortografisesti, muutamassa kohdassa morfologisesti, kahdessa kohdassa sanajärjestyksen osalta, ja kuudessa kohdassa on vaihtelua sen suhteen, onko vokaalienvälinen h kadonnut vai ei. Toisinaan etenkin sanajärjestykseen liittyvät seikat saattavat heijastella alkutekstiä, josta Agricola on kunkin otteen kääntänyt. Käyttämäni Rucouskirian lähdetekstit ovat peräisin Jaakko Gummeruksen teoksesta Mikael Agricolan Rukouskirja ja sen lähteet (1955).

Ensimmäinen nimetön selitys (A) on peräisin schwenckfeldiläisestä (luterilaisuudesta irtautunut mystis-spiritualistinen liike) rukouskirjasta nimeltä Bekantnus der sünden. Tätä seuraava selitys (L_a) on myös Agricolalla nimetön, mutta se on käännetty Martti Lutherin teoksesta Betbüchlein. Kolmannen selitys (L_b) on D. Mart. Luth toijmituxen cansa ja neljäs (M) Philip . Mel . likipuhen Cansa toijmitettu. Toisin kuin edelliset, molemmat jälkimmäiset perustuvat latinankielisiin alkuteksteihin.

Sanajärjestyksessä esiintyy hieman mielenkiintoisempaa vaihtelua. Κolmannessa pyynnössä tavataan lähes kaikki kuviteltavissa olevat variaatiot sanojen nijn ja quin käytöstä:

B: nijn maasa quin on taiuahisa
L_a: maasa / nin quin taijuasa.
L_b: nijn maasa / quin on taiuahisa.
M: maasa / quin on taiuasa

Kreikankielinen muoto ὡς ἐν οὐρανῷ καὶ ἐπὶ γῆς olisi sanasta sanaan käännettynä (niin) kuin taivaassa, myös maan päällä. Yllä näkyvä vaihtelu ei johdu alkutekstien vaihtelusta, jotka esimerkiksi L_b:n ja M:n tapauksessa ovat sicut in coelo et in terra 'niin kuin taivaassa, myös maan päällä' ja in terra sicut in coelo 'myös maan päällä niin kuin taivaassa'. Agricolan vakiojärjestys (maa ennen taivasta) vastaa jälkimmäistä.

B:ssä ja L_a:ssa kuudennen pyynnön sanajärjestys on ele meite iodhat(t)a kiusauxe(he)n, L_b:ssä ja M:ssä ele iodhata meite kiusauxen. Jälkimmäinen tyyppi vastaa Se Wsi Testamenitin, Abckirian sekä kreikankielisen alkutekstin (μὴ εἰσενέγκῃς ἡμᾶς) järjestystä. Rucoukirian lähteiden kannalta on mielenkiintoista, että saksankielisen alkutekstin tapauksessa meite tulee tulee ennen verbiä kuten latinassa (ne nos inducas), mutta latinankielisten alkutekstien tapauksessa meite tulee verbin jälkeen kuten saksassa (nit einfür vns, nitt eynfure unss). Tämä alkutekstien ja käännösten khiastinen ekvivalenssi voi tietenkin olla sattumaakin.

Ensimäisessä pyynnössä on A:ssa Pyhitetty kuten nykysuomessa, muissa versioissa pyhetty 'pyhätty'. Rakenne pyhitetty olco(ho)n vastaa joka tapauksessa saksankielistä muotoilua geheyliget werd(e) (formaalisesti ekvivalentti nykykielinen käännös latinankielen verbimuodolle sanctificetur olisi pyhitettäköön tai pyhittyköön).

H:n kadon siihen liittyvien alkujaan heterosyllabisten vokaalien supistumisen pitkäksi vokaaliksi tai diftongiksi koskee imperatiivin yksikön 3. persoonaa (olcon, lehestulcon jne.), yksikön illatiivia kiusauxen ja sanan taiuas inessiivimuotoja monikossa ja yksikössä. Viimeksi mainitun osalta ei Rucouskirian teksteissä esiinny vaihtelua (L_a taijuasa, M taiuasa), mutta h:llinen muoto taiuahas(a) esiintyy kyllä muuten Agricolalla. Monikon inessiivissä esiintyy vaihtelua myös sen suhteen, onko sijapääte loppuheittoinen vai ei: B taiuahisa, L_a taiuaijs, L_b M tai(j)uahisa. Joka tapauksessa nykykieliset muodot johtuvat seuraavasti: *taivasassa > taivahassa > taivaassa (vrt. vepsän taivhas 'taivaassa') ja *taivasissa > taivahissa > taivaissa.

Imperatiivit olcon (ensimmäisessä ja kolmannessa pyynnössä) ja lehestulcon (toisessa pyynnössä) näyttävät vaihtelevan sattumanvaraisesti muotojen olcohon ja lehestulcohon kanssa:

B: olcon, lehestulcon, olcohon
L_a: olcohon lehestulcō, olcohon
L_b: olcohon, lehestulcohon, olcohon
M: olcohon, lehestulcon, olcon

Kiusauxehen esiintyy h:llisena vain L_b:ssä ja on muutenkin Agricolalla selvästi harvinaisempi kuin supistunut muoto.

Evankelista Luukas työssään (Sen Wdhen Testamentin kuvitusta).

Sanan schuld / debitum Agricola on kääntänyt sanalla welka paitsi B:ssä, jossa pyydetään Luukkaan evankeliumin version mukaisesti (ks. ylempänä) antamaan meidē ricoxet andexi, vaikka seuraavaksi puhutaankin taas veloista: ninquin me meidē welhgolisten anname. Voisi tietysti olettaa, että käännettyään rukouksen kerran Agricola noudattaisi johdonmukaisesti itse valitsemiaan sanamuotoja. Hän tuntuu kuitenkin noudattavan itse rukoustekstissäkin materiaalinaan käyttämiään alkutekstejä sen suhteen, tuleeko pyynnön alkuun sana ja vai ei:

La:	Anna meille tenepene meiden iocapeijuenen leijpen	Unser teglich brott gib unss heutt
	Ja anna meille meiden welkam andexi	Und vorlas uns unsere schulde
	Ja ele meite iodhata kiusauxehen	Und nitt eynfure unss ynn vorsuchungen

Lb:	Anna meille tenepene meiden iocapeiuenen leijpen	Panem nostrum quotidianum da nobis hodie
	Anna meille meiden welkam andexi	Dimitte nobis debita nostra
	Ja ele iodhata meite Kiusauxen	Et ne nos inducas in tentationem

Näiden lisäksi aineistossa on myös "ylimääräinen" ja-sana. Joka tapauksessa se, että Agricola on jokseenkin johdonmukaisesti noudattanut alkutekstiä ja-sanan suhteen antaa syyn otaksua, että ylempänä käsitellyllä variaatiolla sicut in coelo -kohdassa saattaa olla jokin syvempikin merkitys.