Mikael Agricola joulukuusta

Agricola kirjoittaa Rucouskiriassa (1544) joulukuusta seuraavasti:

Joulu warten kylle walmistan.
nijn caiki iloxi hangitan.
Kylme elatos wahingon tee.
werda päänszonest wloslaske.
Mutta ele löö polwi szonda.
quin tyhmest tekeuet monda.
Telle kwlla sopi caikinaijsta roca szödhe
(ninquin Plato sano) ia iodha lemmind
ioma/ Ja pään ia rinnan lämmine pitemé
pite / Nijn ouat lämbymet yrtit maxan ia
pään hyuexi. Carta werta laskemast.

Minulla ei ole tähän tällä kertaa lisättävää, ei tosiaan pidä iskeä suonta vaan syödä ja juoda hyvin. Hyvää joulua!

Hässäkästä

Koska Bloggerin tilastoista päätellen huomattava osa lukijoistani on kiinnostunut naisten sukuelimien nimitysten etymologiasta, lienee paikallaan, että kirjoitan hieman säännöllisesti riemastuttavasta sanasta hässäkkä.

Asiasta on tänä vuonna kysytty Helsingin Sanomien Siskolta ja kirjoitettu Iltalehdessä. Iltalehden jutussa (jossa olisi hieman muutakin kommentoitavaa) todetaan, että suunnistaja Minna Kauppi ei tainnut tietää "hässäkän alkuperäistä merkitystä naisen sukupuolielimenä". Siskon palstalla puolestaan nimimerkki Hässäkkä kirjoittaa, että "käsitys siitä, mikä hässäkkä on, tuntuu hämärtyneen", koska eräs tehtävästään luopunut jääkiekkovalmentaja huokaisi työssään olevan "liikaa hässäkkää" ja koska THL:n pääjohtaja totesi, että sote-uudistuksesta tuli "valtava hässäkkä". Nimimerkki tiedustelee Siskolta, voisiko olla niin, etteivät kyseiset henkilöt tiedä, mistä puhuvat. Sisko vahvistaa kysyjän epäilyksen ja jatkaa:

"Hässäkkä-sana on hyvä esimerkki siitä, miten kieli muuttuu ja lopulta 'oikea' merkitys katoaa. Vanhempi väki muistaa hässäkän tarkoittavan naisen sukupuolielimiä, mutta nykykielenkäytössä sana tarkoittaa myös (ellei ennen kaikkea) sotkuista tilannetta, hulinaa, sekaannusta, kiirettä tai tapahtumien sumaa. Ounastelen, että asiaan on vaikuttanut osin se, että hässäkkä on lähellä 'häslinkiä'. Mieleen nousee englannin sana 'hassle' (jonka muuten Google kääntäjä suomentaa hässäkäksi!)"

Sisko on oikeilla jäljillä, mutta hänen vastaustaan on syytä tarkentaa. On erotettava toisistaan käsitteet homonymia ja polysemia. Homonymia eli 'samanimisyys' on sitä, että kaksi eri sanaa ovat samannäköisiä, polysemia eli 'monimerkityksisyys' puolestaan sitä, että samalla sanalla on useampia merkityksiä. Homonymiaa on esimerkiksi se, että soi voi olla joko verbin soida preesens (tai imperfekti) tai verbin suoda imperfekti. (Samalla tavalla kirjoitettavien mutta eri tavalla äännettävien sanojen tapauksessa voidaan puhua homografiasta, mutta suomessa tällaisia tapauksia syntyy lähinnä kirjoituksessa merkitsemättömän jäännöslopukkeen [esimerkki] vuoksi). Polysemiaa on puolestaan esimerkiksi se, että aura voi olla joko maatalousväline, talvikunnossapitolaite tai joukko lintuja muuttolennolla, tai se, että piippu voi olla tupakointiväline, hormirakennelma palokaasujen poistamiseksi tai ampuma-aseen osa.

Joskus ei ole täysin selvää, onko kyse homonymiasta vai polysemiasta: vaikka on ilmeistä, että harmaahyljettä merkitsevä halli ja eräänlaista rakennusta tai sen osaa merkitsevä halli ovat eri sanoja, on jo hieman vaikeampi osoittaa, ovatko kalevalaisehko koiran nimitys halli (esim. "ei halli valetta hauku") ja halli 'harmaahylje' sama vai eri sana: synkronisesti asia ei ratkea eikä ole välttämättä merkityksellinenkään, mutta etymologian avulla voidaan osoittaa, että molemmat nimitykset perustuvat sanan halli merkitykseen 'harmaa'. (Toinen synkronisessa mielessä mielenkiintoinen tapaus on sana luoda.)

Jos ajatellaan, että kieli muodostuisi joukosta merkkien (esim. x) ja merkitysten (esim. 'a', 'b') yhdistelmiä, voidaan merkinnän x 'a, b' ja  merkinnän x 'a', x 'b' ajatella tarkoittavan käytännössä samaa asiaa: muoto x ilmaisee merkitystä a sekä merkitystä b. Koska kielihistoria ei ole oleellista synkronisen analyysin kannalta, on tietyssä mielessä yhdentekevää, onko kantakielessä ollut kaksi eri sanaa x 'a' ja y 'b', jotka sulautuman y → x jälkeen ovat tulleet homonyymeiksi, tai onko merkitys 'b' johdettu jonkin käytännössä unohtuneen metaforan kautta merkityksestä 'a'. Todellisuudessa elävät metaforat ovat kuitenkin yksittäisiä sanoja abstraktimpia, ja sanojen merkitysten suhteet voivat säilyä, vaikka käyttöyhteys muuttuisi konkreettisesta abstraktiksi: voidaan esimerkiksi puhua matalasta ja korkeasta tasosta, oli kyse vaikka osaamisesta tai hyllyistä, sekä edessä ja takanapäin olevista asioista sekä avaruudellisessa että ajallisessa mielessä. Tällaisen suhteen toteamiseen ei kuitenkaan tarvita etymologiaa, sillä metoforaa voidaan pitää oleellisilta osiltaan edelleen produktiivisena.

Edellisestä johtuen ihmiset ovat luonnostaan suhteellisen tietoisia polysemiasta, koska kyse on usein helposti tajuttavista merkityksen siirtymistä (esim. ihmisen ja järven selkä, ihmisen ja tien pää), kun taas homonymiasta tulee tietoiseksi lähinnä vahingossa tai sanaleikkien kautta. Polysemia on tärkeä ilmiö myös merkitysten muuttumisen eli semanttisen siirtymän kannalta: esimerkiksi kynä on merkinnyt sulan ruoto-osaa (jossa merkityksessä se elää verbissä kyniä), sitten kyseisestä osasta valmistettua kirjoitusvälinettä eli 'sulkakynää' ja lopulta mitä tahansa kirjoitusvälinettä kuulakärkikynästä lyijykynään alkuperäisen merkityksen unohduttua käytännössä kokonaan.

Hässäkkään kaikki edellä sanottu liittyy sikäli, että on esitetty väite, että sanan merkitys olisi muuttunut, eli hässäkkä 'emätin' → 'emätin, häslinki' → 'häslinki', eikä että olisi ollut alun alkaen kaksi eri sanaa eli hässäkkä 'emätin' ja homonyyminen hässäkkä 'häslinki'. (Käytän sanaa häslinki yksinkertaisuuden vuoksi sanan sukuelimeen liittymättömän merkityksen ilmaisemiseen.)

On hyvin vaikea nähdä, millaisen semanttisen siirtymän kautta merkityksestä 'emätin' saataisiin 'häslinki'. Hässäkkä 'emätin' liittyy joka tapauksessa verbiin hässiä 'paritella'; Suomen sanojen alkuperä (SSA) tuntee myös ilmaisun [olla] hässässä, hässissään tai hässillään 'olla kiimassa'. Virossa esiintyy (murteellinen) sana häss 'emätin', josta voitaneen päätellä, että edellä mainittu suomen kielen ilmaisu on vastaava kuin fraseemit olla päissään tai olla raivoissaan, jotka myös nimeävät vaikutuksenalaisena olevan ruumiinosan (raivo 'pää' vrt. takaraivo 'pään takaosa').

Sana hässäkkä merkityksessä 'melu, meteli, touhu' löytyy SSA:sta hakusanan häsy alta, johon liittyvät myös verbit häsätä 'touhuta' ja häsättää 'tehdä jotain kiireesti'. Sanat ovat "deskriptiivis-onomatopoeettisia" kuten monet muutkin merkitykseltään epämääräiset ja etymologialtaan hämärät sanat.

Muodossa hässäkkä esiintyvän johtimen -(A)kkA merkitys ei erityisemmin auta, sillä sillä ei tunnu olevan mitään selvästi erottuvaa merkitystä: Iso suomen kielioppi luokittelee yhteen "tappelua tai konflikti- tai sekaannustilaa kuvaav[at]" sanat hässäkkä, kahakka, mellakka, myräkkä ja nujakka (§ 199). Ylipäänsä -kkA-loppuiset sanat ovat hieman epämääräinen affektiivis-deskriptiivisten sanojen (ml. slangiväännökset tyyliin matikka) joukko, jossa edellä mainitun kahakka-ryhmän lisäksi ainoa denotatiivisesti erottuva merkitysryhmä tuntuisi olevan marjojen ja kasvien nimistö. Näyttäisi joka tapauksessa siltä, että johdokset *hässä, *hässi 'emätin' → hässäkkä 'emätin' ja häsy 'melu, meteli, touhu, kiire' → hässäkkä ovat aivan yhtä todennäköisesti syntyneet itsenäisinä muodosteina.

Muodollisesti samankaltaiset sanat voivat toki luonnollisessa kielessä assosioitua toisiinsa, vaikkeivät olisikaan geneettisesti sama sana. Jos yhteys hässäkän merkityksille 'emätin' ja 'häslinki' halutaan löytää, voitaisiin ensiksi mainittu merkitys kaiketi johtaa SSA:n sanalle häs(s)ä antamasta merkityksestä 'sotku, pörrö': tällaiselle assosiaatiolle löytyisikin mahdollinen paralleeli sanasta tuhero 'naisen häpykarvoitus', joka liittynee (deskriptiiviseen) verbiin tuhertaa 'tehdä jotakin kömpelösti tai hitaasti'. Koska tätä selitystä on kuitenkin pidettävä korkeintaan epämääräisenä arvauksena, voitaneen pitää todennäköisimpänä, että molemmat merkitykset ovat aivan yhtä alkuperäisiä. Koska eri murrealueissa on eroja, voi jokin sana tietysti kuulostaa jonkun toisen korvaan hassulta.

Lopuksi haluan vielä ihmetellä erästä asiaa. Jos joku käyttää sanaa panna (tai homo erectus), pidetään käsittääkseni yleisesti ottaen lapsellisena reagoida tyyliin "öhö, öhö, se sano panna", mutta kuitenkin hässäkän tapauksessa vastaava reaktio hieman kaunopuheisemmin muotoiltuna on täysin salonkikelpoista palstatilan täytettä. Höhöö!

Kieliopillisesta suvusta

Kieliopillinen suku on nominin pysyvä ominaisuus, joka vaikuttaa muiden kyseiseen nominiin viittaavien sanojen muotoon. Sana suku on käännöslaina latinan sanasta genus ja onkin tietyllä tapaa kuvaavampi kuin englannin gender 'sukupuoli'. Käsittelen tässä kirjoituksessa kieliopillista sukua historiallisesta näkökulmasta keskittyen lähinnä tuttuihin indoeurooppalaisiin kieliin, joissa sukujärjestelmä erottaa enintään maskuliinin, feminiinin ja neutrin (lat. neutrum 'ei kumpikaan'). Latinan kolmannen deklinaation hauskoja sukusääntöjä olen käsitellyt jo toisessa kirjoituksessa.

Skandinaavisten kielten en- ja ett-sukujen vaikutus näkyy artikkeleissa, adjektiivien epämääräisissä muodoissa sekä substantiivien määräisissä päätteissä, esim. ruotsin en stor katt ja den katten mutta ett stort hus ja det huset. Saksassa sukuja on kolme, maskuliini, feminiini ja neutri, jotka niin ikään tulee ottaa huomioon substantiivien määreissä ja niihin viittaavissa pronomineissa. Esimerkkinä alla olevassa taulukossa on adjektiivi gut 'hyvä' taivutettuna yksikössä epämääräisissä (vahvoissa) muodoissa. Päätteet sinänsä ovat historiallisesti osittain pronominaalisia, mutta sillä ei ole tässä yhteydessä merkitystä.

	m.	f.	n.
Nom.	guter	gute	gutes
Akk.	guten	gute	gutes
Gen.	guten	guter	guten
Dat.	gutem	guter	gutem

Latinassa on saksan tapaan kolme sukua, joiden omankieliset nimet ovat genus masculinum, genus femininum ja genus neutrum. Alla olevassa taulukossa on taivutettuna adjektiivi bonus 'hyvä' yksikössä. (Latinassa adjektiivit taipuvat kuten substantiivit.)

	m.	f.	n.
Nom.	bonus	bona	bonum
Akk.	bonum	bonam	bonum
Gen.	boni	bonae	boni
Dat.	bono	bonae	bono
Abl.	bono	bona	bono

Molemmista taulukoista on havaittavissa, että feminiini poikkeaa kaikissa muodoissa maskuliinista ja neutrista, joiden muodoista osa on yhteisiä. Toinen seikka, joka on syytä nostaa esille, on se, että neutri on aina samannäköinen nominatiivissa ja akkusatiivissa. Kolmas ja ehkä mielenkiintoisin seikka on se, että neutrin monikon nominatiivi ja akkusatiivi (ei näy taulukossa) on samannäköinen kuin feminiinin yksikön nominatiivi. Latinassa tämä ei päde vain mainittuun adjektiiviin (n. mon. bona) vaan myös lukuisiin pronomineihin, esim. ea 'hän (f.)' : ea 'ne (n.)', haec 'tämä (f.)' : haec 'nämä (n.)', illa 'tuo (f.)' : illa 'nuo (n.)'. Saksassa pätee sattumalta sama, vaikka monikko onkin kaikille suvuille yhteinen, esim. sie 'hän, se (f.)' : sie 'he, ne' ja määräinen artikkeli die (f.) ja die (mon.). Vertailun vuoksi mainittakoon, että gootissa ja muinaisenglannissa esimerkiksi määräisen artikkelin neutrin monikon nominatiivit ja akkusatiivit ovat þo ja þa, jotka ovat samanlaisia kuin feminiinin yksikön akkusatiivit þo ja þa mutta erinäköisiä kuin feminiinin yksikön nominatiivit so ja seo.

Venäjän kielessä on myös kolme sukua, joihin yllä mainitut huomiot pätevät sitä lukuun ottamatta, että pronominaaliset monikkomuodot ovat sulautuneet maskuliinisiksi, esim. possessiivipronomini 'meidän' on yksikön nominatiivissa наш (m.), наша (f.), наше (n.), mutta monikossa наши; muinaiskirkkoslaavissa vastaavat yksikkömuodot ovat kuitenkin našь (m.), naša (f.), naše (n.) ja monikossa kussakin suvussa naši (m.), našę (f.), naša (n.), joista viimeksi mainittu on samannäköinen kuin yksikön feminiini.

(Venäjässä lisäksi menneen ajan verbimuoto eli preteriti taipuu subjektinsa suvussa, esim. naiselta kysyttäisiin где ты была? 'missä olit?' mutta mieheltä где ты был? 'missä olit?', koska kyseessä on vanha aktiivinen perfektipartisiippi, joka luonnollisesti kongruoi pääsanansa suvussa ja luvussa. Muiden kielten habere-tyyppisillä verbeillä muodostettujen liittomuotojen pääosa on niin ikään alkujaan perfektipartisiippi, mikä näkyykin ranskassa silloin, jos objekti on liittoperfektissä verbimuodon edellä, esim. la femme, que j'ai vue 'nainen, jonka näin' mutta l'homme, que j'ai vu 'mies, jonka näin'. Periaatteessa tällainen perifrastinen rakenne kääntyisi suomeksi esim. 'minulla on mies nähtynä'.)

Latinan tytärkielet ovat (a)romaniaa lukuun ottamatta vähentäneet sukujen määrän kahteen yhdistäen neutrin maskuliiniin. Tämä onkin melko luonnollista, sillä latinan sijapäätteiden katoamisen seurauksena maskuliinin ja neutrin ero typistyy melko olemattomaksi. Germaaniset kielet ovat säilyttäneet neutrin paremmin: saksassa, kuten jo mainitsin, tavataan kaikki kolme sukua ja skandinaavistenkin kielten ett-suku on historiallisesti neutri: en-sukua, joka vastaa alkuperäistä maskuliinia ja feminiiniä, voisi leikillään kutstua vaikkapa utriksi.

Englannista kieliopillinen suku on käytännössä kadonnut kokonaan, vaikka pronomineissa erotetaankin skandinaavisten kielten tapaan miehiin viittaavat he, him ja his sekä naisiin viittaavat she, her, her (näitä kannattaa verrata saksan ylempänä käsiteltyihin adjektiivien päätteisiin.) Neutri on säilynyt englannissa vastaavalla tavalla pronomineina it ja that, jotka vastaavat saksan sanoja es ja das (saksassa sananloppuinen t > s). Muinaisenglannissa oli vielä kolme sukua, mikä välillä johti samanlaisiin luonnollisen ja kieliopillisen suvun ristiriitoihin kuin nykysaksassakin: esimerkiksi sana man 'mies' on maskuliini, wif 'nainen, vaimo' neutri, ja wifman 'nainen' on maskuliini. (Tämä on toisaalta pientä verrattuna esim. somalikieleen, jossa naag 'nainen' on feminiini ja naago 'naiset' maskuliini sekä inan 'poika' on maskuliini ja inammo 'pojat' feminiini.)

Nykykreikka on säilyttänyt muinaiskreikan kolme sukua. Muinaiskreikassa on kuitenkin huomattava eräs mielenkiintoinen ilmiö liittyen jo mainittuun neutrin monikkoon: jos subjekti on neutrin monikko, on siihen liittyvä verbi yksikössä, esim. τὰ σώματα θνητά ἐστιν 'ruumiit ovat kuolleita', jossa ἐστίν 'on' on yksikkö. (Suomalaisesta, joka on tottunut sanomaan ihmisistäkin "ne on siellä", tämä ei välttämättä tunnu kovin ihmeelliseltä.) Ylempänä mainitsin, että maskuliini ja neutri taipuvat historiallisesti melko samalla tavalla mutta feminiini eri tavalla. Tätä on tarkennettava siten, että feminiinin omaleimaisuus koskee oikeastaan vain *a-loppuisia sanoja, eli siis niitä, joiden yksikön nominatiivin pääte muistuttaa neutrin monikon nominatiivia.

Koska vanhimmassa tunnetussa indoeurooppalaisessa kielessa eli heetissä ei ole feminiiniä lainkaan, on esitetty otaksuma, että feminiini olisi syntynyt kollektiivijohtimesta, joka olisi ottanut myös neutrin monikon viran. (Kollektiivisanojen horjunta muodollisen monikollisuuden ja yksiköllisyyden välillä näkyy toisinaan nykyenglannissakin.)

Jopa edellä kuvattu maskuliinia edeltävä utri ja neutri tai ennemmin elollinen ja eloton voidaan teoriassa johtaa yhteisestä lähteestä, jos kantaindoeurooppalainen kieli on ollut alunperin ergatiivinen eikä nominatiivinen kuten attestoidut nyky- ja muinaiskielet. Käsitteitä on syytä selventää. (Käytän seuraavassa selostuksessa selkeyden vuoksi syntaktisia termejä.) Nominatiivisissa kielissä transitiivilauseen (esim. poika rikkoo lasin) ja intransitiivilauseen (esim. lasi hajoaa) subjektit ovat samassa sijamuodossa eli nominatiivissa (poika ja lasi), kun taas transitiivilauseen objekti on akkusatiivissa (lasin). Ergatiivisessa kielessä transitiivilauseen subjekti on ergatiivissa, transitiivilauseen objekti ja intransitiivilauseen subjekti puolestaan absolutiivissa: tällaisessa kielessä sana lasi olisi siis molemmissa esimerkkilauseissa samassa muodossa. Koska indoeurooppalaisten neutrien ominaispiirre on se, että ne ovat nominatiivissa ja akkusatiivissa samannäköisiä, voidaan esittää, että akkusatiivi on itse asiassa entinen absolutiivi: varovaisena esimerkkinä voitaisiin tarjota puer vitrum frangit 'poika rikkoo lasin' ja vitrum frangitur 'lasi hajoaa', joissa vitrum on toisen deklinaation neutrina tietysti samannäköinen sekä objektina että subjektina. Neutrin eli elottoman suvun synty siis olisi ainakin osittain seurausta siitä, että elottomiin tarkoitteisiin viittaavat sanat harvemmin esiintyivät transitiivilauseen subjekteina, koska esim. 'kivi rikkoo lasin' ilmaistaisiin ennemmin vitrum lapide frangitur -tyyppisesti.

(Edellä mainitussa heetissä ilmenee itse asiassa jakaantunut ergatiivinen järjestelmä: elollisia merkitsevät nominit noudattavat nominatiivista järjestelmää, mutta elottomia merkitsevät eli neutrisukuiset substantiivit ergatiivista. Hindissä puolestaan transitiivilauseen perfektissä subjekti ilmaistaan ne-tunnuksisella ergatiivilla, joka perustuu sanskritin tavalliseen menneen ajan rakenteeseen, josta esimerkkinä olkoon caṣaka upalena khaṇḍitaḥ 'kivi rikkoi lasin', jossa upalena on instrumentaali sanasta upalaḥ 'kivi' ja khaṇḍitaḥ passiivin perfektipartisiippi verbistä khaṇḍayati 'rikkoa', joka kongruoi substantiivin caṣakaḥ 'lasi' kanssa.)

Askel(e)ista

Olin lauantaina lauluyhtye Rajattoman joulukonsertissa Finlandia-talossa. Baritoni Ahti Paunu mainitsi kappaleen "Reippahasti käypi askelet" nimestä, että hän oli pitkään luullut, että viimeinen sana on askeleet, mutta oikea muoto on askelet, kuten "kiireiset eikä kiireiseet". Aihe on kommentaarin arvoinen.

Suomen kielessä on muutamia sanoja, joiden taivutusta voidaan sanoa sekaparadigmaiseksi, sillä niiden muodot sisältävät kahden eri taivutustyypin muotoja. Iso suomen kielioppi listaa (VISK § 70) seuraavat tapaukset: askel ~ askele, askar ~ askare, hepene, huhmar ~ huhmare, kannel ~ kantele, kinner, kyynel ~ kyynele, manner ~ mantere, muren, ommel ~ ompele, penger ~ penkere, piennar ~ pientare, sammal ~ sammale, seppel ~ seppele, taival ~ taipale, tanner ~ tantere, utare, vemmel ~ vempele. Osalla sanoista ei ole vaihtoehtoista yksikön nominatiivia, esim. hepene ei käytännössä esiinny muodossa heven, mutta monikon nominatiivi voi olla joko hepeneet tai hepenet. Yhdyssanojen määriteosana esiintyy lähinnä konsonanttiloppuinen muoto, esim. Kannelmäki, Taivallahti, Huhmarkallio, Manner-Suomi. On syytä huomata, että on olemassa myös sanoja, joilla ei esiinny vaihtoehtoisia muotoja, esim. sävel ja pökäle.

Kun on olemassa vaihtoehtoja, on tavallista vaatia yksiselitteistä vastausta siihen, kumpi on "oikein", tai edellyttää ainakin "johdonmukaisuutta": ensimmäisen vaatimuksen voisi tyydyttää esimerkiksi tuomitsemalla muodon askeleet vääräksi, jälkimmäisen hyväksymällä molemmat muodot mutta edellyttämällä muodon askeleet käyttäjiä käyttämään yksikön nominatiivia askele.

Jotta muotojen erot näkyisivät selvästi, alla sana askel(e) taivutettuna kaikissa sijamuodoissaan yksikössä ja monikossa. Vasemmanpuoleiset sarakkeet ovat lyhytvokaalisen sanan askel : askele- muotoja, oikeanpuoleiset pitkävokaalisen sanan askele : askelee- muotoja.

	Yks.		Mon.
Nom.	askel	askele	askelet	askeleet
Gen.	askelen	askeleen	askelten	askeleiden
Part.	askelta	askeletta	askelia	askeleita
Ess.	askelena	askeleena	askelina	askeleina
Transl.	askeleksi	askeleeksi	askeliksi	askeleiksi
Ines.	askelessa	askeleessa	askelissa	askeleissa
El.	askelesta	askeleesta	askelista	askeleista
Ill.	askeleen	askeleeseen	askeliin	askeleihin
Ades.	askelella	askeleella	askelilla	askeleilla
Abl.	askelelta	askeleelta	askelilta	askeleilta
All.	asekelelle	askeleelle	askelille	askeleille
Abes.	askeletta	askeleetta	askelitta	askeleitta
Komit.	-	-	askeline(-)	askeleine(-)
Inst.	-	-	askelin	askelein

(Pilkunviilaajille tiedoksi: komitatiivissa on yhdysmerkki siksi, että se esiintyy normaalisti omistusmuodossa, esim. askelineni, mutta yhdysmerkki on sulkeissa siksi, että ainakin teoriassa myös substantiivi voi esiintyä ilman possessiivisuffiksia, esim. ?askeline päivineen. Monikon genetiivin variantit askelien ja askeleitten olen jättänyt taulukosta pois tasapainon vuoksi.)

Kuten yllä olevasta näkyy, sanalla askel : askele- on konsonanttivartalo ja -e-vartalo, jonka vartalovokaali tavalliseen tapaan katoaa monikon i-tunnuksen edellä. Sanalla  askele : askelee- pitkä vartalovokaali puolestaan lyhenee monikon tunnuksen edellä.

Itse käyttäisin yksikön nominatiivissa ja partitiivissa konsonanttivartaloa, muissa yksikön muodoissa ja monikon nominatiivissa ee-vartaloa, lopuissa monikkomuodoissa todennäköisimmin -e-vartaloa. Muilla voi olla toisenlaisia preferenssejä. Muoto askeleet antaa googlessa 733 000 osumaa, askelet 850 000 (höystettynä hieman epäloogisesti kysymyksellä "Tarkoititko: askeleet"). Osa iskemistä on tietysti keskustelua siitä, kumpi muoto on oikein.

Suomen kirjakielen historian kannalta on mielenkiintoista vilkaista, mitä muotoja Mikael Agricola käyttää. Hänen oikeinkirjoitukselliset käytäntönsä tekevät joissakin tapauksissa mahdottomaksi todeta, onko esim. askeleniluettava /askeleeni/ vai /askeleni/. Yksiselitteisesti C : e -vartalotyyppiä edustavat askeltens, askelillas, askeldens, askeldas, askeld ja askelta; e : ee -tyyppiä edustaa yksittäinen askele. Loput tapaukset (askeleni, askelet, askelen, askelens, askeles) voivat edustaa kumpaa tyyppiä tahansa. Joka tapauksessa Agricolan käytäntö ei vastaa täysin nykykielistä, vaikka osoittaakin sekaparadigmaisuuden olevan ainakin yhtä vanha ilmiö kuin kirjoitettu suomen kieli.

Vielä vertailun vuoksi vastaavahko sana askar(e) esiintyy Agricolalla muodoissa askarehis 'askareissa', askareens ja askareita sekä epäselvässä muodossa askaren. Sana seppele esiintyy muodossa seppeleist (kaksi kertaa) ja erikoisessa yksikön partitiivissa seppelite. Vastaavassa muodosa on myös kynelite 'kyyneltä', joka esiintyy myös muodoissa kynelet, kynelit, kynelist(e), kynelihin, kynelil(l)e ja genetiivin monikkomuodoissa kyneliten, kynelitten, kynelten, kynelden sekä kynelis ('kyyneliesi'). Sana perkele esiintyy nykykäytännön vastaisesti muodossa perkelie 'perkeleitä'. Suhteellisen useasti esiintyvä cappale on Agricolalla nykykäytäntöä vastaava (cappaleet, cappaleissa, cappaletta jne.) lukuun ottamatta konsonanttivartaloista monikon genetiiviä cappalten, cappalde'.

Agricolan käyttämät sanan candele eräät muodot on syytä mainita erikseen. Agricola näyttää  horjuvan e- ja ee-vartalon välillä Dauidin psaltariin peräkkäin painetuissa muodoissa:

Kijtteket site HERRA Candelilla / Candeleilla ia Psalmilla. (Ps. 98:6)

(Kyse ei ole dittografiasta, sillä sanan toisinto esiintyy alkutekstissäkin.)

Muoto candelilla vaikuttaisi olevan sanasta *cannel, muoto candeleilla puolestaan sanasta candele. Seuraavat kaksi muotoa ovat selvästi viimeksi mainitun taivutusmuotoja:

Ne wanhat pwtuijt porteista / Ja ne Nooricaiset eij sillen candelecta soijta / (Val. 5:14)
Kijtteket hende Pasunan soijtosa / kijtteket hende psaltarille / ja Candelehel. (Ps. 150:3)

Sanan candelecta 'kanteletta' kirjoitusasu viitannee ääntöasuun /kantelexta/, jonka frikatiivi näkyy myös supistumattomassa muodossa Candelehel /kantelehel/ 'kanteleella'. Agricolan e-loppuiset muodot päättyvät siis mitä ilmeisimmin jäännöslopukkeeseen, jota nykysuomen oikeinkirjoituksessa ei merkitä, mutta joka  assimiloituu puheessa seuraavan konsonantin kanssa, esim. kantelekin ääntyy [kantelekkin]. Assimilaatiosta seuraava rajageminaatio merkitään kuitenkin sanansisäisessä asemassa, kun partitiivin pääte -tA saa muodon -ttA, esim. kanteletta (joka siis oikeastaan jakaantuu historiallisesti kantelet+ta). Vokaaliloppuiset e : ee -vartalot kuten askele noudattavat taivutukseltaan siis (niin Agricolalla kuin nykysuomessakin) vene-tyyppiä: vene, veneen, venettä ja askele, askeleen, askeletta.

(Edellä mainittua vertausta sotkee tietysti se, että vene esiintyy Agricolalla paitsi muodossa *wene : wenehe- myös metateettisessa muodossa wenhe, vrt. nykysuomen vale ja valhe tai ori ja orhi. Huomattakoon myös, että koska äännelait eivät välttämättä ole poikkeuksettomia, ei supistumattomien muotojen kuten candelehel  olemassaolo sinänsä todista, että esim. askaren olisi välttämättä /askaren/ eikä muodosta askarehen supistunut /askareen/.)

Kahdesta vaihtoehtoisesta muodosta toinen on yleensä vanhempi. Koska sanojen lyhentäminen lopusta (askele > askel jne.) ei vaikuta todennäköiseltä jäännöslopukkeellisen tavun tapauksessa, ja koska pitkävokaalisten muotojen taivutukselle on olemassa malli vene-tyypissä, voidaan otaksua, että konsonanttiloppuiset muodot (eli tyyppi askel : askelen) ovat alkuperäisempiä (eli askel > askele jne.). Suomen lähisukulaiskielessä aunuksenkarjalassa käsiteltyjä vastaavat kaksivartaloiset sanat ovat nominatiivissa konsonanttiloppuisia ja muodostavat yksikön partitiivin konsonanttivartalosta, loput sijat vokaalivartalosta (tässä yksikön genetiivi): sammal, sammaldu, sammalen; vemmel, vemmeldu, vembelen; piennar, piennardu, piendaren. Hieman syvällisempää vertailua varten olen koonnut alla olevaan taulukkoon ylempänä mainittujen Ison suomen kieliopin luettelemien muotojen rinnalle ylempänä mainitut Agricolalla esiintyvät muodot sekä lähisukukielten karjalan, viron ja vepsän vastaavat muodot. Taulukko ei ole missään nimessä täydellinen, mutta tässä yhteydessä riittävä:

VISK	Agricola	karjala	viro	vepsä
askel, askele	ascele	askel	-	-
askar, askare	*askare	-	-	-
hepene	-	-	-	-
huhmar, huhmare	-	hu(u)hmar	uhmer	hum₍bar
kannel, kantele	candele	kanteleh	kannel	-
kinner	-	kinner	kinner	-
kyynel, kyynele	*kynel	kyynäl	-	künaл, künaлi
manner, mantere	*manner	manner	manner	-
muren	-	-	-	-
ommel, ompele	-	-	-	-
penger, penkere	-	penker	(penger)	-
piennar, pientare	-	piennar	peenar	pie̯ndä₍r
sammal, sammale	-	sammal	sammal	sammaл
seppel, seppele	*seppele	-	seppel	-
taival, taipale	-	taival, taipaleh	-	-
tanner, tantere	-	tanner	tander	tand₍ar
utare	-	uvar, utareh	udar	uda₍r
vemmel, vempele	-	vemmel, vempeleh	vemmal	bem₍beĺ, vembe͔л

(Agricolan sarakkeessa asteriski merkitsee, että nominatiivia ei suoraan tavata aineistossa, mutta olen päätellyt sen attestoitujen muotojen perusteella. Viiva merkitsee, että kyseistä sanaa ei esiinny käyttämissäni aineistoissa, karjalan ja vepsän tapauksessa Karjalan kielen sanakirjassa ja vepsän verkkosanastossa. Viron penger on murteellinen.)

Käsillä olevan materiaalin perusteella vaikuttaa vahvasti siltä, että -e-loppuisia muotoja esiintyy lähinnä suomen kielessä sekä hieman vähäisemmissä määrin karjalassa. Tämä näyttäisi tukevan edellä esitettyä otaksumaa, että konsonanttiloppuiset muodot ovat alkuperäisempiä ja askele-tyyppi edustaa vene-tyyppisten sanojen vaikutuksesta syntynyttä innovaatiota.

Mainittakoon, että vene-tyypin sanat päättyvät alkunperin konsonanttiin: muotojen vene, veneen, venettä taustalla ovat veneh, venehen ja venehtä, joiden h on sanan lopussa muuttunut seuraavan konsonantin kanssa assimiloituvaksi jäännöslopukkeeksi ja vokaalien välissä kadonnut johtaen peräkkäisten vokaalien sulautumiseen pitkäksi vokaaliksi. Merkittävää on se, että näin analysoituna veneh : venehen taipuu itse asiassa tismalleen samalla tavalla kuin askel : askelen. Näin ollen askel ja askele taipuvat (tavalliselle kielenkäyttäjälle vieraasta näkökulmasta) itse asiassa samalla tavalla.

Huomaan, että tästä kirjoituksesta tuli puolivahingossa lähes tieteellinen, joten siitä tuskin on kielenhuollollista iloa sellaiselle, joka olisi vain halunnut tietää, kumpi muoto on oikein. Mitä tulee alkuperäiseen ongelmaan, kävi vastaus ilmi jo ensimmäisessä kappaleessa: kyseisessä laulussa muoto askeleet ei rimmaisi sanan kiireiset kanssa, joten askelet on yksiselitteisesti oikein.

Gluteenista, matematiikasta ja kunnallisvaaleista

[Källinjälkeinen, muistinvaraisesti palautettu versio.]

Törmäsin vahingossa muutamiin kielenkäyttöön liittyviin väitteisiin, joita halusin kommentoida, mutta katsoin parhaaksi käsitellä niitä täällä ikään kuin asiayhteydestään irrotettuina ja alkuperäisiin lähteisiin linkittämättä. Lukija voi halutessaan olettaa, että olen tekemisen puutteessa (heh) keksinyt kaikki nämä väitteet itse, riippumatta siitä, että on itse mahdollisesti esittänyt niitä jossain.

Väite numero 1: "Muoto gluteeni on väärin, pitäisi olla gluteiini."

Eräässä kommentissa esitettiin esimerkkinä kielenhuollon turhuudesta se, että muotoa gluteeni pidetään oikeana siksi, että se on vakiintunut käyttöön. Kielenhuollon merkitys on kommentaattorin mukaan siis vain toteava, ei ohjaava, mikä johtaa kielen rappioon, sillä hänen mielestään oikea muoto olisi gluteiini, koska kyseessä on proteiini; samanlaista logiikkaa noudattaa myös nimitys ksylitoli, joka on eräs alkoholi.

(En nyt edes mene siihen, että kaikki kieli on lopulta vakiintunutta käyttöä onomatopoeettiset ja ikonista periaatetta noudattavat muotokeinot mukaan lukien.)

Koska kemian ja hiukkasfysiikan ilmiöt ovat molekyyli- ja atomitasolla huomattavan kaukana arkielämästä, jossa ihmiskieli on syntynyt, on ihan asiallista kysyä, mistä tieteen terminologia on tullut. Kauan tunnettujen aineiden lisäksi (esim. rauta, kupari, kulta) jotkut myöhemmin keksityt alkuaineiden nimet ovat suomeksikin jokseenkin läpinäkyviä, kuten happi, vety ja typpi (vrt. saksan Sauerstoff 'hapanaine', Wasserstoff 'vesiaine' ja Stickstoff 'tukahdutusaine', jonka suomenkielinen vastine tosin tulee sanasta typehtyä). Useimmissa tapauksissa kyse on kuitenkin latinan tai kreikan sanoista, jotka tietenkin alkujaan merkitsevät jotain täysin arkipäiväistä: esimerkiksi kelpaavat edellä mainittujen alkuaineiden englanninkieliset nimet oxygen, hydrogen ja nitrogen, joiden pohjalla ovat kreikan sanat ὀξύς 'terävä, hapan', ὕδωρ 'vesi' ja νίτρον 'sooda'. Päätteen -gen taustalla on ranskan kielessä kemian tarpeisiin keksitty -gène, joka pohjautunee kreikan muodollisesti vastaavaan yhdysadjektiivien jälkiosaan -γενής, joka voitaisiin sekä asiallisesti että etymologisoivasti suomentaa '-lainen'.

Sana alkoholi tulee espanjanarabian sanasta al-kuḥul, jossa al on määräinen artikkeli ja kuḥul viittaa meikkinä käytettyyn antimonijauheeseen. Sanan merkitys on sittemmin muuttunut merkitsemään alkoholijuoman tislaamalla saatavaa olemusta eli 'alkoholia'. Kemiassa alkoholista on tullut kuitenkin yläkäsite, ja alkoholijuomissa esiintyvää alkoholia nimitetään takemmin etanoliksi. Lukion kemiantunneilta mieleen muistuvat metanoli, etanoli, propanoli ja butanoli sekä vastaavat alkaanit metaani, etaani, propaani ja butaani. Päätteiden -oli ja -aani merkitysten erottaminen 'alkoholiksi' (kemiallisena terminä, ei arkimerkityksessään!) ja 'alkaaniksi' on esimerkki pyrkimyksestä systematisoida nimistöä: jopa sana alkaani perustuu sanaan alkoholi. Koska (al)kemian historia on pitkä, on nimistön historian kerroksisuus jossain määrin näkyvissä nykyään käytettävässäkin nimistössä: sanan ksylitoli loppuosa -oli on jo edellä mainittu 'alkoholi', alkuosa ksyl- tulee kreikan sanasta ξύλον 'puu' ja väliin jäävä -it- on pohjimmiltaan sama kuin mineraalienkin nimissä käytettävä -iitti. Yhdistelmä -itoli on vakiintunut merkitsemään sokerialkoholeja, esim. sorbitoli, maltitoli.

Kemian terminologian taipumus pilkkoa sanoja on mielenkiintoinen esimerkki tietoisesti kehitetyistä analogiamuodosteista ja jopa kokonaisten sanojen muuttumisesta johtimiksi. Ilmiö ei sinänsä poikkea siitä, että englannin hamburger on ymmärretty yhdyssanaksi (jollainen sen pohjalla oleva nimi Hamburg toki etymologisesti on), jossa alkuosa voidaan vaihtaa sen mukaan, mitä välissä on joko pihvin tilalla tai sen kanssa, esim. cheeseburger 'juustohampurilainen' tai fishburger 'kalahampurilainen'. (Mieleen tulee myös arabiasta swahiliin lainattu kitabu 'kirja', jonka ensitavu ki on swahilissa käsitetty substantiiviluokan tunnukseksi; päinvastaisesta käy esimerkiksi ylempänä mainittu alkoholi.) Pidätän joka tapauksessa oikeuden pitää hassuna sitä, että kreikan maskuliinin yksikön nominatiivin pääte -ος on saanut merkityksen 'sokeri', nimittäin γλεῦκος 'makea viini, makeus' > ra. glucose 'glukoosi', jonka mallin mukaan muut -oosi-päätteiset nimet on muodostettu, esim. fruktoosi 'hedelmäsokeri'. (Ja merkitseehän latinan monikon datiivin päätekin nykyään 'linja-autoa'!)

Edellinen selostus antanee käsillä olevan asian eli gluteenin kannalta riittävän kuvan kemiallisen nimistön periaatteista. Sanaa gluteeni ei ole kuitenkaan johdettu millään päätteellä, vaan se on suoraan latinan sana gluten 'liima'. Sana proteiini on johdettu kreikan sanasta πρώτειος 'ensiluokkainen' samalla -iini-johtimella kuin monet muutkin aineiden nimet, esim. kofeiini ja gelatiini. Englannissa johdin esiintyy joissain sellaisissakin nimissä, joista se suomessa puuttuu, esim. chlorine 'kloori', fluorine 'fluori', iodine 'jodi'. Sana gluteeni tulee kuitenkin latinan sanasta gluten 'liima' ilman mitään johdinta, eikä siis ole mikään väännös gluteiinista.

En kuitenkaan pitäisi sitä suurena ongelmana, jos gluteenia nimitettäisiin gluteiiniksi. Mutta onko tällainen kieli huolletumpaa ja vähemmän rappeutunutta? Jos seepran nimi muutettaisiin seeproseksi, kun se kerran on eräänlainen hevonen, tulisiko suomesta parempi kieli?

Väite numero 2: "Matematiikka on universaali kieli, jota ei tarvitse opettaa (äidin)kielen kautta."

Tämä ajatus esitettiin keskustelussa, jossa pohdittiin maahanmuuttajaoppilaiden puutteellisen kielitaidon vaikutusta oppimiseen ja siten yleisemmin Pisa-tuloksiin.

Sanaa kieli voi käyttää laajennetussa merkityksessä esimerkiksi ilmaisuissa rakkauden kieli ja musiikin kieli. Samoin voidaan puhua jonkin visuaalisen taidemuodon (kuva)kielestä. Kuvakieli on yksinkertaisimmillaan lähinnä oikeaa kieltä siinä mielessä, että sitä voidaan pitää ikonisen periaatteen korkeimpana ilmentymänä: realistinen kuva esittää jotakin oliota, asiantilaa tai tekoa ja vastaa siis kielellisen väitöslauseen asiasisältöä. Ikonista periaatetta soveltaa myös sarjakuvan kieli esimerkiksi silloin, kun ilmaistaan pitkää hiljaisuutta usealla peräkkäisellä puhekuplattomalla kuvalla, mutta tällainen merkitys pitää jo jossain määrin oppia erikseen. Selvästi konventionaalisesta (vaikkakin tietysti ikonisperäisestä) kuvakielestä voidaan puhua silloin, kun tietynmuotoiset viivat ilmaisevat vaikkapa liikesuuntaa, vauhtia, palelemista tai hajua.

Joka tapauksessa matematiikka ei ole kieli. Yksinkertaisimmin tämän voi osoittaa siten, että mitään oikealla kielellä sanottua tai kirjoitettua ei voi kääntää matematiikaksi. Perusteellisempi todistus onnistuisi tietenkin siten, että verrattaisiin kielen määritelmää matematiikan määritelmään. Kieli on kyky ajatella ja viestiä ajatuksia eli abstrahoida ja yhdistää abstraktiot eli merkitykset merkkiin ja merkkejä käsittelemällä käsitellä ajautuksia. Matematiikkaa en osaa määritellä, muttei tietääkseni osaa oikein kukaan muukaan. Toisaalta ei ole tyhjentävästi selitetty sitäkään, miten merkin ja merkityksen suhde oikeastaan toimii, mitä voitaneen pitää melko keskeisenä asiana kieltä määriteltäessä. Näin ollen ei ilmeisesti voida osoittaa, että matematiikka olisi kieli, mutta käänteinen oletus johtaa mielettömyyteen, koska matematiikaksi ei voida ilmaista mitään: matemaattisten asioiden ilmaiseminen tarvitsee kielen eli merkkijärjestelmän välittäjäkseen. Koska matematiikka on kuitenkin tietoa luvuista (tms.) voidaan matematiikan ajatella sitältyvän kieleen, mutta tämä ei tee siitä kieltä sen enempää kuin muistakaan tiedonaloista, vaikka matematiikka onkin siinä mielessä erityisasemassa, että se on ainakin jossain määrin tosimaailman ilmiöistä riippumatonta.

Matematiikan kieltä ei pidä sekoittaa matemaattiseen merkintätapaan,  joka on tietenkin nykymaailmassa käytännössä kielestä riippumaton: esimerkiksi 4x - 6 = 8x ymmärretään kaikkialla samalla tavalla, mutta suomenkielistä lausetta neljä äks miinus kuusi on yhtä kuin kahdeksan äks ei. Matemaattista merkintätapaa ei kuitenkaan voi opettaa kieltä käyttämättä sellaiselle, joka ei tunne matemaattisia käsitteitä. Toki yhteydenottoyrityksissä muiden planeettojen sivilisaatioiden kanssa on sovellettu ikonisten merkkien ja ei-ikonisten merkkien yhdistelmiä, joiden perusteella vieras äly voisi teoriassa päätellä ei-ikonisten merkkien merkityksen (esim. lukuisilla variaatioilla kaavasta ··· + ····· = ········ voitaisiin opettaa merkkien + ja = merkitykset sekä lukuisilla tosilla ja epätosilla yhtälöillä opettaa merkit merkityksille 'tosi' ja 'epätosi'), mutta oikein ymmärrettynäkin tällainen viesti, oli se kuinka monimutkainen ja pitkälle viety tahansa, ei kuitenkaan käytännön tasolla tarkoittaisi muuta kuin 'olemme olemassa ja tiedämme ainakin sen verran kuin ymmärsitte tästä'. Menetelmää tuskin voitaisiin pitää kouluopetuksen kannalta käytännöllisenä vaihtoehtona.

(Sanaa kieli käytetään metaforisessa merkityksessä myös puhuttaessa ohjelmointikielistä, mutta ohjelmointikieli ei ole nähdäkseni sen enempää kieli kuin auton ohjausjärjestelmäkään. Yritän kuitenkin lähestyä tätä aihetta mieluummin toisella kertaa.)

Väite numero 3: "Ei saa sanoa kuntavaalit, pitää sanoa kunnallisvaalit."

Ajatus on siinä, että koska presidentinvaaleissa valitaan presidentti ja eduskuntavaaleissa eduskunta mutta kuntavaaleissa ei valita kuntaa, on oikea muoto kunnallisvaalit. (Olisi tietysti hassua kysyä, että valitaanko kunnallisvaaleissa sitten joku "kunnallis", tai nillittää siitä, että sanassa presidentinvaali alkuosa on genetiivissä ja kun taas eduskuntavaalissa alkuosa on nominatiivissa.)

Yhdyssanan alkuosa kunnallis- vastaa adjektiivia kunnallinen. Sitä käytetään myös sellaisissa sanoissa kuin kunnallishallinto ja kunnallistalous, ja sen merkitys on suunnilleen 'kuntaan liittyvä, kuntaa koskeva'. Samalla logiikalla kuin puhutaan kunnallisvaaleista voitaisiin eduskuntavaaleista puhua valtionvaaleina tai valtiollisvaaleina; esimerkiksi valtiontalous ja valtionhallinto ovat vakiintuneita termejä.

Ongelma (tai "ongelma") on vastaava kuin sanan tinnitus tapauksessa. Useimmat kielipoliisit suuttuvat kuullessaan muodon tinnitys ja valistavat mielellään, että kyseessä on latinan sana tinnitus (äännetään tosin [tinn'i:tus] eikä ['tinnitus]). Sanasta on kuitenkin johdettu suomenkielinen verbi tinnittää, josta tinnitys on aivan kelvollinen produktiivisella -tUs-johtimella muodostettu johdos. Se, että on olemassa latinalaisperäinen sana, jonka suomalaisittain äännetyltä muodolta tinnitys kuulostaa, on tuskin riittävä syy "kieltää" kyseistä muotoa. Samaten on turha tuomita vääräksi muotoa kuntavaalit vain siksi, että on olemassa myös sana kunnallisvaalit. Muita perusteita voi toki olla olemassa.

Yhdyssanat voi karkeasti jakaa endosentrisiin ja eksosentrisiin. Eksosentrisiä ovat sellaiset yhdyssanat, joiden kumpikaan jäsen ei viittaa tarkoitteeseen: esimerkiksi siniparta ei ole eräänlainen parta, vaan henkilö, jonka parta on sininen. Endosentrisissä yhdyssanoissa yhdyssanan toinen jäsen (edusosa) viittaa tarkoitteeseen, esim. pujoparta, joka on eräänlainen parta. (Kuitenkin molemmissa esimerkeissä yhdyssanan alkuosa määrittää jälkiosaa, joten niitä voi nimittää myös yleisesti määritysyhdyssanoiksi erotuksena summayhdyssanoista.)

Endosentrisin määriteyhdyssanoin kutsuttavat kunnallis-, eduskunta-, presidentin- ja europarlamenttivaalit ovat kaikki jonkinlaisia vaaleja eli semanttista terminologiaa käyttääkseni hypernyymin vaali hyponyymejä. Koska vaali merkitsee sekä etymologisesti että synkronisesti tekoa, jossa valitaan, voidaan otaksua, että määriteosa ilmoittaa, mitä valitaan, kuten alkuperäisen väitteen perustelu kuuluikin. Määriteosa voi olla nominatiivin (eduskuntavaalit) tai genetiivin (presidentinvaali) näköinen.

On olemassa yhdyssanoja, joissa määriteosa todella kuvaa edusosan ilmaiseman tekemisen kohdetta: vedonlyönnissä lyödään vetoa, kansanmurhassa murhataan kansaa ja estejuoksussa juostaan esteitä. Toisaalta löytyy myös vastakkaisia esimerkkejä: yliopisto-opiskelu ei ole yliopiston opiskelua vaan opiskelua yliopistossa, eikä kouluammunta ole koulun ammuntaa vaan kouluttautumista ampumiseen. Tekemistä kuvaavan yhdyssanan määriteosa voi siis määrittää muutakin kuin edusosan ilmaiseman tekemisen kohdetta.

Muodon x-vaali(t) tulkitseminen merkityksessä 'vaalit, joissa valitaan x' ei siis vaikuta yleisesti pätevältä. Kun edusosa on yksiköllinen, merkitsee yhdyssana vaalitapaa: listavaalissa ja henkilövaalissa määriteosa kyllä merkitsee valinnan kohdetta, muttei samalla tavalla kuin eduskuntavaaleissa ja presidentivaaleissa, joissa määriteosa kuvaa vaalin lopputulosta eikä äänestäjän vaihtoehtojen tyyppiä. Enemmistövaalissa määriteosa ei kuvaa kohdetta lainkaan.

Ei siis vaikuta olevan mitään erityistä syytä pitää ilmaisua kuntavaalit lähtökohtaisesti suomen kielen vastaisena. On kuitenkin syytä huomata, että yhdyssanan alkuosilla kunta- ja kunnallis- on toisinaan merkitysero: kuntapolitiikka on hallituksen kuntiin kohdistuvaa politiikkaa, kun taas kunnallispolitiikka on kuntatason politikointia.

Lopuksi on sanottava, että itsekin käytän asiallisissa yhteyksissä mieluummin lakitekstissä esiintyvää muotoa (kunnallisvaalit), mutten lähtökohtaisesti pidä muita vaihtoehtoja väärinä tai turmiollisina.

Kommentti Iltalehden hömppäjuttuun

Iltalehdessä ilmestyi viime keskiviikkona juttu otsikolla "Nämä lauseet saavat kielipoliisin näkemään punaista". En ole kielipoliisi, mutta jutussa on muutama mielenkiintoinen seikka, joita ajattelin kommentoida.

"1. 'Matkustan talvi lomalla Thaimaaseen.'
Thaimaahan ei mennä kuten taivaaseen. Thaimaa on yhdyssana, joka muodostuu sanoista Thai + maa. Ymmärrätkö nyt? Maahan, ei maaseen. Talviloma on yhdyssana, jonka oikeinkirjoituksen voi testata lisäämällä sanojen väliin adjektiivin. Kumpi kuulostaa järkevämmältä: 'rentouttava talviloma' vai 'talvi rentouttava loma'?"

Viittasin tähän Thaimaa-asiaan aikaisemmassa kirjoituksessa. Näinhän asia on, mutta ei ole täysin tavatonta, että erisnimiä taivutetaan eri tavalla kuin vastaavia yleisnimiä, esim. Aarre : Aarrelle eikä **Aarteelle. Thaimaa edustaa toki eri tyyppiä siinä, että se todella on nimensä mukaisesti maa.

Yhdyssanojen osalta toimittaja kuitenkin jakaa yleisen väärinkäsityksen: yhdyssana ei lähtökohtaisesti ole oikeinkirjoituskäsite, vaan sananmuodostuksellinen käsite. Suomessa yhdyssanat kirjoitetaan yhteen (esim. talviloma) tai yhdysmerkillä, jos alkuosa on kotiutumaton lainasana (esim. wingtsun-harrastaja), päättyy samaan vokaaliin, jolla loppuosa alkaa (esim. esi-isä), tai harvemmin jos sana voisi muuten sekoittua johonkin muuhun muotoon (esim. sisar-ilta). Englannissa yhdyssanoja ei aina kirjoiteta yhteen (esim. compound word), mutta tämä ei tee niistä yhtään vähemmän yhdyssanoja. Se, että yhdyssanan sisälle ei voi lisätä adjektiivia, on tietenkin aivan oikea keino tunnistaa yhdyssana.

"2. "Kumpa en olisi ollut niin agressiivinen."
Jos liitepartikkelit tuottavat hankaluuksia, kannattaa pilkkoa sana osiin. Kumpa-sana hahmottuu, kun ymmärtää, että sanan perusmuoto on kun. Oikea muoto on siis kunpa. Samalla tavalla muodostuvat esimerkiksi myös niinpä (niin + pä) ja otapa (ota + pa). Aggressiivinen kirjoitetaan kahdella g:llä, koska se on siinä muodossa vakiintunut kieleen. Sen sijaan regressio kirjoitetaan yhdellä g:llä."

Kun ei ole oikeastaan sanan kunpa "perusmuoto": perusmuodolla viitataan normaalisti ns. hakusanamuotoon, esim. verbien tapauksessa infinitiiviin ja nominien tapauksessa yksikön nominatiiviin. Kunpa ja niinpä eroavat muodosta otapa sikäli, että viimeksi mainittua on sanan ota ja liitteen -pA yhdistelmä, jonka merkitys on osiensa summa, kun taas kunpa ja niinpä ovat leksikaalistumia, joissa liitepartikkelin ja isäntäsanan yhdistelmällä on merkitys, jota yhdistämättömällä sanalla ei ole. Sivumennen sanoen todettakoon, että ainoa assimilaatioilmiö, joka suomen kielen oikeinkirjoituksessa on tapana merkitä, on vokaaliharmonia, esim. jalassa, kädessä. Historiallisessa mielessä voitaisiin tietysti mainita potentiaalissa ja aktiivin perfektipartisiipissa esiintyvät assimilaatiot, esim. ollut < *olnut (vrt. viron olnud), purree < *purnee.

Selitys sanojen aggressiivinen ja regressiivinen oikeinkirjoituksen "erosta", vaikka sinänsä oikea, osoittaa lähinnä toimittajan laiskuutta. Pohjimmiltaan syy on siinä, että kyseisten sanojen taustalla olevat latinan kielen vartalot ovat aggress- ja regress-. Ensiksi mainitussa on etuliitteenä ad-, joka assimiloituu seuraavaan konsonanttiin, jälkimmäisessä puolestaan re-, jonka yhteydessä ei tapahdu mitään fonologisia muutoksia.

(Suomessa on muuten ainakin kaksi lainasanaa, jotka merkitsevät aivan eri asiaa ja joissa ei ole muuta eroa kuin se, että toisessa ad- on assimiloitunut, toisessa ei: appositio ja adpositio.)

"3. 'Minun vaimo täyttää ensi viikolla 50-vuotta.'
Virkkeen alusta puuttuu omistusliite. Oikea ilmaisu olisi 'minun vaimoni'. Pelkkä 'vaimoni' riittää myös. 50 vuotta ei ole yhdyssana, joten yhdysviivaa ei tarvita. Testaa itse: '50 upeaa vuotta' kuulostaa järkevältä, eikä viivalle löydy ilmaisusta luontevaa paikkaa. 50-vuotias sen sijaan on yhdyssana, koska kielikorva pakottaa adjektiivin sanan eteen: 'upea 50-vuotias'."

Omistusliitteet eli possessiivisuffiksit ovat yksi nettikielipoliisien suosikkiaiheista. Joskus aiheesta mesoaminen menee liiallisuuksiin, kun kirjakielen vaatimukset ulotetaan sellaisiin yhteyksiin, joissa on selvästi tavoiteltu puhekielisempää muotoa, esim. "Arvostele mun illallinen", jossa jo pelkkä mun on selvästi puhekielinen: arvostele mun illalliseni olisi todella outo. (Puhekielen käytön paheksuminen on täysin possessiivisuffikseista erillinen aihe.)

Omistusliite ei tässä puutu virkkeen alusta vaan sanan vaimo lopusta. Omistusliitteet eivät ole muuten oikeasti edes liitteitä samalla tavalla kuin ylempänä käsitelty -pA. Testaa itse: sanotko **miesni vai mieheni?

Kyseisessä esimerkissä olisi ollut hedelmällistä nostaa esille myös ensi viikolla, jonka alkuosan suhteen kielenhuollon normi on mielestäni hieman erikoinen: koska sana ensi on taipumaton adjektiivi (kuten pikku), voidaan esim. ensi lumi kirjoittaa myös erikseen. Omassa idiolektissäni ensi kesä 'seuraava kesä' ja ensilumi 'ensimmäinen lumi' eroavat toisistaan selvästi: ensiksi mainittu on adjektiivin ja substantiivin muodostava lauseke, jossa molemmilla sanoilla on oma pääpainonsa, jälkimmäinen yhdyssana, jonka jälkiosa on sivupainollinen. Myös merkitys on eri: adjektiivi ensi tarkoittaa 'seuraavaa', yhdyssanan alkuosa ensi-  puolestaan vastaa sanaa ensimmäinen. En näe toistaiseksi käytännössäni mitään ongelmaa, eikä se edes taida olla ristiriidassa suositusten kanssa. Ison suomen kieliopin käyttämä ilmaisu ensi tavu 'ensimmäinen tavu' sattuu silmiin.

"4. 'Isoisä menehtyi äkkillisesti Talvisodassa.'
Äkillisesti ei voi menehtyä, vaikka päteväkin kielipoliisi saattaa joskus haksahtaa tähän virheeseen. Menehtyminen perustuu mennä-verbiin, ja se viittaa vähitellen tapahtumiseen. Joku voi menehtyä pitkällisen sairauden uuvuttamana. Tyylisuunnat, ajanjaksot ja sotien nimet, kuten antiikki, pronssikausi ja talvisota kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella."

(Muoto äkkillisesti on ilmeisesti tahaton virhe.)

Sanan menehtyä merkityksen etymologisoiva selitys on melko puutteellinen. Verbin mennä teolaatu (Aktionsart) ei ole välttämättä vähitellen tapahtuva, esim. hän meni kotiin, eikä -e/A+htU-johdinkaan muodosta pelkästään vähittäiseen muuttumiseen viittaavia verbejä, esim. erehtyä, tapahtua, seisahtua, havahtua, ilahtua. On totta, että monet johdokset viittaavat myös (suhteellisesti) pitemmän prosessin tuloksena tapahtuvaan muutokseen, esim. tyrehtyä, homehtua, ummehtua, läkähtyä, pakahtua. Verbi menehtyä kuuluukin varmasti alkujaan tähän tyyppiin, vaikka sitä onkin alettu käyttää jonkinlaisena eufemismina muuhun kuin vanhuuteen kuolemisesta.

(Sitä paitsi sodassa kaadutaan.)

Jää epäselväksi, miksi toimittaja mainitsee juuri tyylisuunnat ja ajanjaksot esimerkkeinä pienellä kirjoitettavista asioista: ovatko ne jotenkin rinnasteisia sotiin? Pääsääntö suomessa on, että kaikki kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella paitsi erisnimet eli johonkin konkreettiseen entiteettiin viittaavat yksilöivät nimitykset.