Vertaamisesta (kommentti erääseen kirjalliseen kysymykseen)

Kansanedustaja Tuula Väätäinen (sd.) kysyi kirjallisessa kysymyksessään, miten Suomi ja suomalainen sosiaaliturva suhtautuvat niihin mahdollisiin Suomen kansalaisiin, jotka yksityishenkilöinä osallistuvat aseellisiin konflikteihin kuten Syyrian sisällissotaan ja sieltä palatessaan tarvitsevat sotavammojensa vuoksi lääketieteellistä hoitoa sekä kuntoutusta, ja mihin toimiin hallitus aikoo ryhtyä varmistaakseen näiden henkilöiden asianmukaisen kohtelun. Kysymyksensä johdannossa hän toteaa:

"[...] Kriisinhallintapalvelukseen, kuten rauhanturvaajiksi kutsutut vakuutetaan ensisijaisesti Valtiokonttorin Sotilastapaturmalain mukaan, jonka piiriin kuuluvat sekä sotilastapaturmat että palvelussairaudet.

Sotilastapaturmana korvataan palveluksen yhteydessä sekä palvelusajaksi katsotulla palvelusvapaalla tapahtuneet tapaturmat, joiksi lasketaan odottamattoman ja tahattoman ulkoisen tekijän aiheuttamat vammat ja sairaudet. Palvelussairautena korvataan mm. palveluksen yhteydessä saatu sairaus edellyttäen, että voidaan todistaa sairauden ilmaantuneen jo palvelusta suoritettaessa.

Kuitenkin yhä useampi maamme kansalainen osallistuu ulkomailla käytäviin konflikteihin ilman sotilastapaturmalain tuomaa suojaa."

(Korostukset minun.)

Kansanedustaja Sofia Vikman (kok.) kommentoi kysymystä Verkkouutisten mukaan seuraavasti:

"[...] Väätäisen käsitys siitä, että sotavammalain ja Suomen sosiaaliturvan olisi automaattisesti suojattava omatoimisesti sotimaan lähtenyttä, on vähintäänkin kyseenalainen, Sofia Vikman sanoo.

Vikmanin mukaan Väätäinen sivuuttaa mahdolliset sotarikokset. Hänen kirjallisessa kysymyksessään ei ole mainittu mitään niihin liittyvää.

– On mahdollista, että Syyriasta ehkä jossain vaiheessa Suomeen palaava taistelija on ollut osallisena hyvin kyseenalaisiin tekoihin. Väätäinen unohtaa kokonaan pohtia, miten henkilö saatetaan oikeudelliseen vastuuseen teoistaan, Vikman toteaa.

Sofia Vikmanin mukaan tilannetta ei voida verrata siihen, että suomalainen lähtee puolustusvoimien kansainväliseen kriisinhallintaoperaatioon."

Väätäinen kommentoi kysymyksestä syntynyttä "kalapaliikkia" seuraavasti:

"[...] Kysymyksessäni en ehdota asiaan ratkaisuja, enkä vertaa heitä suomalaisiin rauhanturvaajiin, totean että lainsäädäntömme ei ulotu näihin omaehtoisiin lähtijöihin.

En myöskään pui mahdollisia sotarikollisuuksia kysymyksessäni, koska niiden toteaminen tai vaikuttavuus ei ole sosiaali- ja terveydenhuollon tehtävä arvioida. [...]"

On totta, että Vikman oikoo mutkia antaessaan ymmärtää, että Väätäisen mukaan Suomen sosiaaliturvan olisi automaattisesti suojattava omatoimisesti sotimaan lähtenyttä. Väätäinen ei kirjallisessa kysymyksessään suoraan sano näin. Mutta mitä hän oikeastaan sanoo? Hän mainitsee, että rauhanturvaajat nauttivat sotilastapaturmalain antamaa turvaa, vaikka "kuitenkin" yhä useampi maamme kansalainen osallistuu konflikteihin ulkomailla ilman sitä, ja kysyy, mitä hallitus aikoo tehdä varmistaakseen yksityishenkilöinä sotaan lähteneiden "asianmukaisen kohtelun". "Asianmukainen kohtelu" tarkoittaa tässä tuskin neutraalisti sitä, mikä on nykyisellään lakien ja asetusten mukaista, koska silloin koko kysymys olisi täysin turha, vaan sellaista kohtelua, johon yksityissotureiden tulisi olla oikeutettuja.

Lisäksi, jos Väätäinen ei "vertaa" näitä kahta ryhmää (heidän saamansa kohtelun osalta), miksi hän ylipäänsä mainitsee rauhanturvaajat? Mihin sana "kuitenkin" viittaa? Kuvitellaanpa seuraavanlainen väittämä: "Suomessa murhasta ja taposta tuomitaan vankeuteen, mutta sotaveteraanit ovat kunniakansalaisia ja linnanjuhlien vieraita." Jo pelkästään asioiden sanominen peräkkäin luo kokonaisuudelle merkityksen, joka on enemmän kuin osiensa summa, vaikka lauseiden välillä ei olisikaan mitään konjunktiota tai muuta partikkelia. Tämän kieltäminen on lähinnä sofistista saivartelua.

Vertaaminen on eräänlainen abstraktin ajattelun kulmakivi. Ympäröivää maailma jäsennetään vertaamalla havaintoja toisiinsa ja löytämällä yhteisiä ja erottavia piirteitä. Metaforat ovat kielessä niin läpitunkevia, ettei niitä edes huomaa: ajastakin puhuttaessa "tuleva" on "edessä", "mennyt" aika on "takana", ja koko ajan ollaan "lähempänä" jotain hetkeä.

Aivan arkikäytössäkin vertaaminen ymmärretään joko erojen tai yhtäläisyyksien löytämiseksi. Abstraktiotasojen vaihtelu tekee vertailusta joskus hämmentävää: poliittissävytteisessä keskustelussa voi joku esimerkiksi kysyä, miksi harrastus A on luvanvaraista ja säädeltyä, jos harrastus B ei ole, vedoten siihen, että molemmat ovat harrastuksia. Yksinkertaisessa tilanteessa ongelma voidaan ratkaista abstrahoimalla eri aiheesta, esim. mainitsemalla, että harrastus A edellyttää välinettä, joka väärissä käsissä aiheuttaa vakavan uhan toisten ihmisten hengelle ja terveydelle, mutta harrastus B ei, ja koska ihmisiä on syytä suojella hengen ja terveyden uhkia vastaan, on perusteltua luoda rajoituksia harrastukselle A. (Harrastus A olkoon vaikka autoilu ja harrastus B pitsinnypläys.)

Yhteisten, tietyssä tilanteessa relevanttien piirteiden toteamista sanotaan myös rinnastamiseksi. Yleensä, jos kaksi asiaa rinnastetaan jonkin piirteen suhteen, ja toinen asia herättää kielteisiä mielikuvia, aiheuttaa rinnastus suuttumusta. Tähän liittyy ns. natsikortti eli reductio ad Hitlerum, jota toisinaan käytetään argumenttina. Samoin, kuten useimmat lienevät huomanneet, yleensä kaikenlaiset ohjeet siitä, miten voi omalla toiminnallaan vähentää riskiä tulla raiskatuksi, tulkitaan uhrien syyllistämiseksi ja siten täysin asiattomiksi; kun aiheesta keskusteltaessa mainitsee, että kyllähän ihmisiä neuvotaan välttämään humalassa rahoillaankin leveilemistä ilman, että se tulkitaan ryöstön uhrien syyllistämiseksi, on vastaus lähes poikkeuksetta "ai sä rinnastat raiskauksen ja varkauden" tai jokin vastaava älyttömyys. Kyllähän ne tässä yhteydessä rinnastuvat, mutteivät tietenkään vakavuuden tai tuomittavuuden vaan aivan muun asian eli uhrin "syyllistettävyyden", jos sellaisesta sopii edes puhua, suhteen.

Tästä pääsemme takaisin alkuperäiseen aiheeseen. Ylempänä esitetyin perustein on ilmeistä, että Väätäinen vertasi Syyriaan sotimaan lähteneitä Suomen kansalaisia rauhanturvaajiin. Tämä ei ole mielestäni minkäänasteinen ongelma, mutta voin silti kuvitella, että joku kokee tällaisenkin rinnastuksen loukkaavana. Väätäinen itse ei välttämättä kokenut loukkaavana sitä, että Vikman antoi ymmärtää hänen verranneen rauhanturvaajia mainittuihin yksityishenkilöihin, mutta hän kiisti vertailun joka tapauksessa, vaikka se kiistatta on oleellinen osa hänen kirjallista kysymystään.

Se, ovatko Syyrian soturit ja rauhanturvaajat Suomen valtion näkökulmasta rinnasteisia kansallisen väkivaltakoneiston osina ja siten oikeutettuja samanlaisiin etuihin, on poliittinen arvokysymys, joka kuuluu poliitikkojen ratkaistavaksi.