tiistai 18. kesäkuuta 2013

Muinaisenglannin vahvojen verbien kolmannesta luokasta

Tämä kirjoitus on hieman vähemmän yleistajuinen kuin edellinen muinaisenglantia käsitellyt kirjoitus.

Muinaisenglannin vahvat verbit jakaantuvat seitsemään taivutustyyppiin, joita voisi toki luokkien sijaan kutsua myös latinan mallin mukaan konjugaatioiksi. Taivutusluokat eroavat toisistaan siinä, millaisilla vartalovokaalin muutoksilla preteriti ja perfektipartisiippi muodostetaan. Yksittäisen verbin teema muodostuu infinitiivistä, preteritin yksiköstä, preteritin monikosta ja perfektipartisiipista. Tämä eroaa siis nykyenglannista, jossa teemaksi riittää infinitiivi (infinitive), preteriti (past tense) ja perfektipartisiippi (past eli -ed participle). Toisinaan muinaisenglannin verbien teemaan luetaan myös preesensin yksikön kolmas persoona, koska siinä esiintyy tyypillisesti äänteenmukaus eli umlaut.

Monimutkaisin on kolmas luokka, joka jakaantuu useampaan alaluokkaan. Didaktisessa mielessä kolmatta luokkaa voi lähestyä samoin kuin nykykielten epäsäännöllisiä verbejä ja opetella kaikki erikseen ulkoa antaen alitajuisen analogiatajun tehdä tehtävänsä. Muinaisenglannin pääasiallinen käyttö rajoittuu normaalisti tekstien lukuun, jolloin preteritimuotojen tunnistaminen ja sanakirjamuodon päätteleminen on oikeastaan aika helppoa. Jos kuitenkin haluaa osata aktiivisesti tuottaa kieltä, on helppo aloittaa opettelemalla verbitaivutuksen mekanismit.

Yleensä historiallisten kielten kieliopin oppiminen (latinaa lukuun ottamatta) perustuu kielihistorialliseen hahmotustapaan äännelakeineen ja vartalotyyppeineen. Historiallinen eli diakroninen malli voi olla päivänselvä sellaiselle, joka hallitsee asian, mutta se ei välttämättä ole yksinkertaisin tapa oppia asioita ensimmäistä kertaa.

Käyn seuraavaksi läpi kahden oppikirjan kuvaukset kyseisestä verbiluokasta. Kirjat eroavat toisistaan iältään ja tyyliltään. Ensimmäinen oppikirja, jonka sain ikuiseen lainaan äidiltäni joskus yläasteella ollessani, on Sweet's Anglo-Saxon Primer (9th edition, 1953). Teoksen laati alunperin (1882) Henry Sweet, joka tunnettaneen professori Higginsin esikuvana, mutta käyttämäni painos on Norman Davisin korjaama, ja Sweetin ikoninen nimi onkin siirtynyt otsikkoon. Toinen oppikirja on Helsingin yliopistossa tenttimäni Bruce Mitchellin ja Fred C. Robinsonin A Guide to Old English.

Primer määrittelee kolmannen luokan verbien muodon seuraavasti: "The vowel of the infinitive is followed by two consonants, of which the first is nearly always a nasal (m, n) or a liquid (l, r). The vowel series depends on this consonant." Tämän yhteydessä viitataan myös kahteen äännelakiin, jotka on syytä mainita tässä:
(1) Before m and n (the 'nasal' consonants), i appears instead of e, a instead of æ, u instead of o. So bindan 'bind', prey. sing. band, past part. bun den, contrasted with breġdan 'pull', bræġd, brogden, of the same class of strong verbs.
[...]
(3) Breaking. The front vowels æ, e become respectively the diphthongs ea, eo before h, or the groups h, r, l+consonant. So feohtan 'fight', weorþan 'become', contrasted with breġdan of the same conjugation. But æ is affected more than e, which is not changed by l+consonant. So helpan 'help' in inf., but in pret. sing., where æ would be normal (as bræġd), healp, feaht, wearþ all have ea. This change is called 'breaking'.
(Lihavointi alkuperäinen.)

Kuten näkyy, esimerkit ovat itse asiassa kaikki kolmannen luokan verbeistä, mikä pistää miettimään, miksi säännöt on edes annettu osana äänneoppia ikään kuin yleisinä sääntöinä eikä verbitaivutuksen yhteydessä. Kirja noudattaa kuitenkin perinteistä äänneoppi, muoto-oppi, lauseoppi -järjestystä.

Säännön (1) valossa on mielenkiintoista, että Primerin tarjoaa ensiksi bindan-tyypin, vaikka voisi kuvitella, että se on johdettavissa mainitun äännelain avulla breġdan-tyypistä. Vielä hämmentävämpää on, että viimeksi mainittu annetaan poikkeuksena. Näyttäisi siltä, että Primer ei ole esityksessään kovin johdonmukainen. Palataalialkuisten verbien yhteydessä viitataan seuraavaan sääntöön (jossa annettu esimerkki on tällä kertaa eri konjugaatiosta):
(4) The front vowels æ, e become respectively the diphthong ea, i.e. after initial ċ, ġ, sc. So ġiefan 'give', pret. sing. ġeaf, pl. ġēafon, contrasted with sprecan 'speak', spræc, sprǣcon. (The pronoun ġē 'you' is not affected.)
Ajatus on siis selvästi, että hajoamisen (breaking) tuloksena syntynyt vokaalisarja eo-ea-u-o (tai e-ea-u-o), palataalidiftongisoitumisen aiheuttama ie-ea-u-o ja nasaalisäännön i-a-u-u ovat johdettavissa perustyypistä, joka on luonnollisesti välttämättä e-æ-u-o eli "poikkeuksellinen" breġdan-sarja: breġdan, bræġd, brugdon, brogden. Jostain syystä Primer ei kuitenkaan eksplisiittisesti tuo tätä esille. Syy selvinnee alempana.

Guide esittelee verbit käytännössä käänteisessä järjestyksessä Primeriin verrattuna. Äänteenmuutoksia koskevat säännöt ovat oleellisesti samat, mutta ne esitellään hieman ergonomisemmalla tavalla. Referoin seuraavaksi Guiden käsittelyjärjestyksen. Olen valinnut esimerkeiksi suunnilleen sellaisia verbejä, jotka voi tunnistaa nykyenglannin perusteella. Perustyyppinä on siis jo mainittu breġdan:

breġdan, bræġd, brugdon, brogden 'letittää'
berstan, bærst, burston, borsten 'puhjeta'

Breaking-säännön mukaan e ja æ hajoavat diftongeiksi eo ja ea, kun niitä seuraa h tai r sekä jokin muu konsonantti, esimerkiksi:

weorþan, wearþ, wurdon, worden 'tulla joksikin'
feohtan, feaht, fuhton, fohten 'taistella'

Yhdistelmän l+konsonantti edellä e ei diftongisoidu, mutta æ diftongisoituu, esim:

delfan, dealf, dulfon, dolfen 'kaivaa'
helpan, healp, hulpon, holpen 'auttaa'
meltan mealt, multon, molten 'sulaa'

(Nykyenglannin melt taipuu heikosti melted, mutta vanhasta perfektipartisiipista on muistona vielä sana molten.)

Palataalit (g, c) aiheuttavat toisenlaisen diftongisoitumisen:

gieldan, geald, guldon, golden 'maksaa'
giellan, geal, gullon, gollen 'huutaa'

Ja lopuksi nasaalin edellä vokaalien æ ja o sijaan esiintyvät taaemmat vokaalit a ja u, eikä preesensissä ole e vaan i:

drincan, dranc, druncon, druncen 'juoda'
findan, fand, fundon, funden 'löytää'
singan, sang, sungon, sungen 'laulaa'
swimman, swamm, swummon, swummen 'uida'

Näin koko kolmas luokka voidaan esittää suhteellisen yksinkertaisesti perustyypistä parilla säännöllä johtamalla. Onko tämä kuitenkaan kielihistoriallisesti oikea lähestymistapa? Vastaus on kyllä ja ei.

Etuvokaalien diftongisoituminen (breaking) tiettyjen konsonanttiryppäiden edellä on todellinen historiallinen ilmiö, kuten myös [ehkä] edeltävän palataalin aiheuttama diftongisaatio. Näiden muutosten suhteen didaktinen sääntö on myös käypä historiallinen sääntö.

Yksinkertaisten vokaalien osalta tilanne on hieman toinen. Eräs muinaisenglannin kantagermaanista erottava vokaalimuutos on *a > æ. Tämä muutos ei ole kuitenkaan tapahtunut nasaalikonsonantin edellä, joten æ ei siis varsinaisesti "muutu" a:ksi, vaan a ei ole muuttunut æ:ksi sellaisissa muodoissa kuin dranc 'joi', fand 'löysi' ja sang 'lauloi'. Sama pätee perfektipartisiippiin, jossa on muualla kuin nasaalin ja toisen konsonantin edellä tapahtunut muutos *u > o, kun seuraavassa tavussa on ollut alunperin puolisuppea tai väljä konsonantti. Toisaalta alkuperäinen *e on todella muuttuu i:ksi nasaalialkuisen konsonanttiryppään edellä (suomen sana rengas on lainattu jostain germaanisesta kielestä ennen tällaista muutosta).

Viimeksi mainittu muutos oli tapahtunut jo kantagermaanisessa kielessä jakaen kolmannen luokan kahteen alatyyppiin, joita edustavat seuraavat rekonstruktiot (Ringe: From Proto-Indo-European to Proto-Germanic, 2006):

*drinkaną, *drank, *drunkun, *drunkanaz 'juoda'
*finþaną, *fanþ, *fundun, *fundanaz 'löytää'
ja
*werþaną, *warþ, *wurdun, *wurdanaz 'tulla joksikin'
*helpaną, *halp, *hulpun, *hulpanaz 'auttaa'

Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että muinaisenglantilaiset vokaalisarjat voidaan siis johtaa yllä olevista sarjoista jo mainittujen äänteenmuutosten avulla. Jos muutos e > i / _nC otetaan mukaan, voidaan kielihistorialliseksi syvärakenteeksi sanoa sarjaa e-a-u-u. Muinaisenglannin tapauksessa on kuitenkin mielekkäämpää käyttää oppimistarkoituksessa sarjaa e-æ-u-o, ja soveltaa tiettyjä sääntöjä ikään kuin takaperin. Ehdollisen muutoksen u > o ehto ei kuitenkaan ole enää selkeästi nähtävissä.

Huvittava yksityiskohta siis on, että tätä muuttumatonta perussarjaa edustavat, kuten Primer aivan oikein huomauttaa, ainoastaan historiallisesti epäsäännölliset verbit. Jo mainittujen tapausten breġdan ja berstan lisäksi mainittakoon:

streġdan, stræġd, strugdon, strogden 'levittää' ja
þerscan, þærsċ, þurscon, þorsċen 'puida'

Diftongisaation puute verbeissä berstan ja þerscan selittyy sillä, että niissä on tapahtunut suhteellisen myöhäinen metateesi eli äänteiden paikanvaihto: kantamuodot ovat *brestaną ja *þreskaną. Nämä verbit, kuten myös feohtan < *fehtaną, ovat harvinaisia siinä, että niiden vartalo päättyy kahteen konsonanttiin, joista ensimmäinen ei ole nasaali tai likvida. Breġdan ja streġdan ovat puolestaan alkujaan viidennen luokan verbejä, joiden preesensin -d- levisi muihinkin muotoihin, minkä jälkeen kyseiset verbit tasoittuivat kolmannen luokan mukaisiksi.

Käsitykset kielen historiasta saattavat muuttua ajan saatossa, mutta hyvä kuvaus kielestä ei vanhene. Primerin neutraali sanamuoto "Before and (the 'nasal' consonants), appears instead of e" on siinä mielessä ajaton, että se ei varsinaisesti ota kantaa siihen, minkälainen äänteenmuutos on kyseessä, vaan kuvaa tarkasti käsillä olevaa aineistoa.

2 kommenttia:

  1. "Kuten näkyy, esimerkit ovat itse asiassa kaikki kolmannen luokan verbeistä, mikä pistää miettimään, miksi säännöt on edes annettu osana äänneoppia ikään kuin yleisinä sääntöinä eikä verbitaivutuksen yhteydessä. Kirja noudattaa kuitenkin perinteistä äänneoppi, muoto-oppi, lauseoppi -järjestystä."

    Ehkäpä siksi, että ‘Breaking’ on muinaisenglannissa niin yleistä, että on suorastaan mahdotonta lukea lyhyttäkään tekstiä ilman, että silmille pomppaa useita esimerkkejä, esim. anweald ‘authority, power’, beald ‘bold’, beorn ‘man, warrior’, beorg ‘mountain, hill’, cealf ‘calf’.

    Kyseessä tosin saattaa olla erityisesti Wessexin murteelle (jolla tunnetusti suurin osa teksteistä on kirjoitettu) leimallinen piirre, koska Mercian ja Northumbrian murteilla (tunnetaan myös yhteisnimellä "Anglian dialects") samat sanat on usein kirjoitettu ilman breakingiä.

    Jotkut muuten pitävät palataalidiftongisaatiota pelkästään ortografisena piirteenä. Erityisesti Roger Lass on tätä mieltä (ks. Lass. 1994. Old English: A historical linguistic companion. CUP).

    - Alpo Honkapohja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!

      Tottahan tuo on, mutta Primer pyrkii oman ilmoituksensa mukaan käsittelemään vain niitä äänteenmuutoksia, jotka ovat välttämättömiä muoto-opin ymmärtämisen kannalta (ja tekstit viimeistä lukuun ottamatta ovat kyseisessä painoksessa normalisoitu myöhäiswessexin mukaisiksi): tästä (muttei tietenkään diakronisesta) näkökulmasta on lukijalle käytännössä merkityksetöntä, että kyseinen äänteenmuutos on tapahtunut myös lukuisten yksittäisten lekseemien sanavartaloissa. Nillitykseni koskee siis oikeastaan vain asioiden käsittelyjärjestystä tai -tapaa ja on ehkä joka tapauksessa turhaa.

      Poista