Kun kyse on sellaisista asioista, joilla on merkityksensä puolesta luonnollinen järjestys (esim. lukusanat, kuukausien nimet, presidentit), on järjestys, jossa ne opetellaan luetteloina ulkoa, luonnollisesti se, jossa ne luonnostaan esiintyvät. Toisaalta on myös asioita, joilla ei ole tällaista luonnollista järjestystä, esimerkiksi aakkoset, prepositiot ja sijamuodot. Aakkosjärjestys opetellaan Suomessa perusopetuksen yhteydessä, vaikka kirjaimia sinänsä ei opetellakaan aakkosjärjestyksessä. Latinan prepositiot on ennen vanhaan painettu mieleen erilaisina rytmikkäinä rimpsuina ("a, ab, e, ex, de / coram, cum, sine, pro ja prae", joka rimmaa, jos ae äännetään pitkänä e:nä) samaan tapaan kuin 3. deklinaation sukusäännötkin. Vaikka asioita ei olisi tarkoitus opetella ulkoa luetteloina, esitetään asiat lähdeteoksissa aina jossain järjestyksessä, joka sanojen tapauksessa on useimmiten aakkosjärjestys mutta sananmuotojen tapauksessa yleensä jokin muu pragmaattisesti mielekäs järjestys. (Toki taivutusmuodotkin voidaan järjestää aakkosjärjestykseen esimerkiksi osaksi aloittelijalle suunnattua sanastoa.) Käsittelen tässä kirjoituksessa sijamuotojen esitysjärjestystä jokseenkin mielivaltaisesti valittujen esimerkkien kautta.
Iso suomen kielioppi luettelee suomen sijamuodot järjestyksessä nominatiivi, genetiivi, partitiivi, akkusatiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi. Essiivi, translatiivi sekä sisä- ja ulkopaikallissijat noudattavat (käyttääkseni vanhanaikaisia mutta varsin kuvaavia suomenkielisiä nimityksiä) järjestystä olento, eronto ja tulento: kaivossa, kaivosta kaivoon, kaivolla, kaivolta, kaivolle. Sarjan rikkoo se, että nykysuomessa ei ole erillistä eksessiivia, joka ilmaisisi muuttumista jostakin (tässä merkityksessä käytetään elatiivia), mutta jos sellainen olisi, se tulisi tietenkin essiivin ja translatiivin väliin: kaivona, *kaivonta, kaivoksi. E. N. Setälän Suomen kielioppi (12. painos, 1930) päätyy tässä kuitenkin hieman etymologisoivaan järjestykseen sijoittaen partitiivin essiivin ja translatiivin väliin: partitiivihan alkujaan merkitsee liikettä poispäin, mikä näkyy esimerkiksi sellaisissa kivettymissä kuin ulkoa, takaa ja kaukaa (vrt. myös kaukana ja puhekielinen kauaksi). Lisäksi Setälä sijoittaa akkusatiivin nominatiivin jälkeen.
Virossa, jonka sijajärjestelmä on hyvin lähellä suomea, voitaisiin sijat luetella periaatteessa melko samanlaisessa järjestyksessä. Eesti lugemik (1936) käyttää edellä kuvattua setäläläistä järjestystä, vaikka loppupään sijamuodot ovatkin hieman eri (kuten myös sulkeisiin merkityn akkusatiivin paikka): nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, essiivi, partitiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja terminatiivi. Teemamuodoiksi mainitaan yksikön nominatiivi, genetiivi ja partitiivi sekä monikon genetiivi ja partitiivi. Uudempi oppikirja Keelesild (7. painos, 2011) käyttää teemamuotoina vain yksikön nominatiivia, genetiiviä ja partitiivia sekä monikon partitiivia, sillä monikon genetiivi (jonka pohjalta muut monikon sijat muodostetaan) on johdettavissa yksikön partitiivista. Lisäksi sijamuotojen järjestys on toisenlainen kuin edellä, sillä se alkaa mainituilla teemamuodoilla: nominatiivi, genetiivi, partitiivi, illatiivi, inessiivi, elatiivi, allatiivi, adessiivi, ablatiivi, translatiivi, terminatiivi, essiivi, abessiivi ja komitatiivi. Paikallissijat ovat siis eri järjestyksessä kuin suomessa, ja essiivi, abessiivi ja komitatiivi tuntuvat muodostavan paikallissijojen järjestyslogiikkaa noudattavan ryhmän.
Opastajat.net-sivulta löytyvän verkkokieliopin taulukossa karjalan kielen sijamuodot noudattavat suomalaista nykymallia, mutta akkusatiivi tulee genetiivin jälkeen ja suomesta (tavallaan) puuttuva prolatiivi (kirjeitse, maitse, meritse) sijoittuu komitatiivin ja instruktiivin väliin.
Suomen, viron ja karjalan tapauksessa sijamuotojen kuvausjärjestyksellä ei ole oppimisen kannalta samanlaista merkitystä kuin indoeurooppalaisissa kielissä, joissa paradigmoja eli taivutusmalleja on ollut tapana opetella ulkoa kokonaisuuksina. Esimerkiksi yksikössä genetiivin pääte on suomessa aina -n, mutta latinassa -ae, -i, -is, -us tai -es; voisi jopa väittää, että suomen sijapäätteiden oppiminen on siis käytännössä lähempänä muiden kielten prepositioiden oppimista.
Klassisissa kielissä sijamuotojen perinteinen järjestys on ollut nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi ja ablatiivi, kreikan tapauksessa luonnollisesti ilman ablatiivia. Tämä järjestys liittyy siihen, että sanan taivutustyyppi tunnistetaan genetiivistä, joka on siten perusmuodon eli nominatiivin jälkeen tärkein muoto: substantiivin teemamuodot ovat siis yksikön nominatiivi ja genetiivi. Venäjässä instrumentaali ja prepositionaali on tapana liittää nominatiivin, genetiivin, datiivin ja akkusatiivin perään; vastaava järjestys on myös liettuassa, jossa tosin akkusatiivin jälkeen tulevat instrumentaali, lokatiivi ja vokatiivi.
Saksassa edellä kuvatun lainen "klassinen" järjestys on aiheuttanut sen, että sijamuodoista käytetään latinalaisperäisten ja lähinnä lapsille suunnattujen nimitysten Werfall, Wesfall, Wemfall ja Wenfall ('kukasija', 'kenensija' jne.) ohella täysin mielivaltaisia nimityksiä erster Fall, zweiter Fall, dritter Fall ja vierter Fall eli 'ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs sija'.
Sanskritissa sijamuodoista voidaan myös käyttää järjestysnumeroihin perustuvia nimityksiä, esim. prathamā 'ensimmäinen; nominatiivi', dvitīyā 'toinen; akkusatiivi', mutta sijamuotoja on enemmän kuin saksassa, ja ne on tapana luetella toisenlaisessa järjestyksessä: jo mainittuja nominatiivia ja akkusatiivia seuraavat instumentaali (tṛtīyā), datiivi (caturthā), ablatiivi (pañcamā), genetiivi (ṣaṣṭhī), lokatiivi (saptamī) ja vokatiivi (sambodhanā 'kutsuva'). Tässä järjestyksessä on se etu, että vokatiivia lukuun ottamatta samannäköiset sijamuodot ovat aina vierekkäin: duaalissa on käytännössä vain kolme eri päätettä, sillä nominatiivi ja akkusatiivi, instrumentaali, datiivi ja ablatiivi sekä genetiivi ja lokatiivi ovat samanpäätteisiä; sama pätee monikon datiiviin ja ablatiiviin. Tietyillä vartalotyypeillä yksikön ablatiivi ja genetiivi ovat samannäköisiä, ja neutrin akkusatiivi on aina nominatiivin kaltainen. Homonyymisten sijamuotojen sijoittumista vierekkäin havainnollistaa näin ollen parhaiten esimerkiksii i-vartaloinen neutri vāri- 'vesi' yksikössä, duaalissa ja monikossa:
(Tätä järjestystä voisi siis tietysti parantaa sijoittamalla vokatiivi nominatiivin ja akkusatiivin yhteyteen. Grammaatikko Pāṇini ei pitänyt vokatiivia edes sijamuotona.)
Kun samaa logiikkaa sovelletaan klassisiin kieliin, saadaan latinalle järjestys nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi ja ablatiivi sekä kreikalle nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi. Vokatiivi on latinan tapauksessa nykyään tapana jättää taulukoiden ulkopuolelle ja mainita us- ja ius-loppuisten toisen deklinaation maskuliinien erikoistapauksena, kreikassa se on tapana liittää taulukoissa alimmaksi sanskritin tapaan. Latinassa on myös jäänteitä varsinaisesta lokatiivista, esim. Romae 'Roomassa', mutta nämä on tapana mainita erikseen ikään kuin genetiivin tai ablatiivin erikoistapauksena samassa yhteydessä kuin muutkin prepositiottomat suuntailmaukset.
Latinassa hyvän esimerkin antaa, kuten edellä sanskritissa, i-vartaloinen neutri rete 'verkko' yksikössä ja monikossa:
Kreikassa vastaavana esimerkkinä toimii υ-vartaloinen neutri ἄστυ 'kaupunki' yksikössä, duaalissa ja monikossa:
Iso suomen kielioppi luettelee suomen sijamuodot järjestyksessä nominatiivi, genetiivi, partitiivi, akkusatiivi, essiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi. Essiivi, translatiivi sekä sisä- ja ulkopaikallissijat noudattavat (käyttääkseni vanhanaikaisia mutta varsin kuvaavia suomenkielisiä nimityksiä) järjestystä olento, eronto ja tulento: kaivossa, kaivosta kaivoon, kaivolla, kaivolta, kaivolle. Sarjan rikkoo se, että nykysuomessa ei ole erillistä eksessiivia, joka ilmaisisi muuttumista jostakin (tässä merkityksessä käytetään elatiivia), mutta jos sellainen olisi, se tulisi tietenkin essiivin ja translatiivin väliin: kaivona, *kaivonta, kaivoksi. E. N. Setälän Suomen kielioppi (12. painos, 1930) päätyy tässä kuitenkin hieman etymologisoivaan järjestykseen sijoittaen partitiivin essiivin ja translatiivin väliin: partitiivihan alkujaan merkitsee liikettä poispäin, mikä näkyy esimerkiksi sellaisissa kivettymissä kuin ulkoa, takaa ja kaukaa (vrt. myös kaukana ja puhekielinen kauaksi). Lisäksi Setälä sijoittaa akkusatiivin nominatiivin jälkeen.
Virossa, jonka sijajärjestelmä on hyvin lähellä suomea, voitaisiin sijat luetella periaatteessa melko samanlaisessa järjestyksessä. Eesti lugemik (1936) käyttää edellä kuvattua setäläläistä järjestystä, vaikka loppupään sijamuodot ovatkin hieman eri (kuten myös sulkeisiin merkityn akkusatiivin paikka): nominatiivi, genetiivi, akkusatiivi, essiivi, partitiivi, translatiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja terminatiivi. Teemamuodoiksi mainitaan yksikön nominatiivi, genetiivi ja partitiivi sekä monikon genetiivi ja partitiivi. Uudempi oppikirja Keelesild (7. painos, 2011) käyttää teemamuotoina vain yksikön nominatiivia, genetiiviä ja partitiivia sekä monikon partitiivia, sillä monikon genetiivi (jonka pohjalta muut monikon sijat muodostetaan) on johdettavissa yksikön partitiivista. Lisäksi sijamuotojen järjestys on toisenlainen kuin edellä, sillä se alkaa mainituilla teemamuodoilla: nominatiivi, genetiivi, partitiivi, illatiivi, inessiivi, elatiivi, allatiivi, adessiivi, ablatiivi, translatiivi, terminatiivi, essiivi, abessiivi ja komitatiivi. Paikallissijat ovat siis eri järjestyksessä kuin suomessa, ja essiivi, abessiivi ja komitatiivi tuntuvat muodostavan paikallissijojen järjestyslogiikkaa noudattavan ryhmän.
Opastajat.net-sivulta löytyvän verkkokieliopin taulukossa karjalan kielen sijamuodot noudattavat suomalaista nykymallia, mutta akkusatiivi tulee genetiivin jälkeen ja suomesta (tavallaan) puuttuva prolatiivi (kirjeitse, maitse, meritse) sijoittuu komitatiivin ja instruktiivin väliin.
Suomen, viron ja karjalan tapauksessa sijamuotojen kuvausjärjestyksellä ei ole oppimisen kannalta samanlaista merkitystä kuin indoeurooppalaisissa kielissä, joissa paradigmoja eli taivutusmalleja on ollut tapana opetella ulkoa kokonaisuuksina. Esimerkiksi yksikössä genetiivin pääte on suomessa aina -n, mutta latinassa -ae, -i, -is, -us tai -es; voisi jopa väittää, että suomen sijapäätteiden oppiminen on siis käytännössä lähempänä muiden kielten prepositioiden oppimista.
Klassisissa kielissä sijamuotojen perinteinen järjestys on ollut nominatiivi, genetiivi, datiivi, akkusatiivi ja ablatiivi, kreikan tapauksessa luonnollisesti ilman ablatiivia. Tämä järjestys liittyy siihen, että sanan taivutustyyppi tunnistetaan genetiivistä, joka on siten perusmuodon eli nominatiivin jälkeen tärkein muoto: substantiivin teemamuodot ovat siis yksikön nominatiivi ja genetiivi. Venäjässä instrumentaali ja prepositionaali on tapana liittää nominatiivin, genetiivin, datiivin ja akkusatiivin perään; vastaava järjestys on myös liettuassa, jossa tosin akkusatiivin jälkeen tulevat instrumentaali, lokatiivi ja vokatiivi.
Saksassa edellä kuvatun lainen "klassinen" järjestys on aiheuttanut sen, että sijamuodoista käytetään latinalaisperäisten ja lähinnä lapsille suunnattujen nimitysten Werfall, Wesfall, Wemfall ja Wenfall ('kukasija', 'kenensija' jne.) ohella täysin mielivaltaisia nimityksiä erster Fall, zweiter Fall, dritter Fall ja vierter Fall eli 'ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs sija'.
Sanskritissa sijamuodoista voidaan myös käyttää järjestysnumeroihin perustuvia nimityksiä, esim. prathamā 'ensimmäinen; nominatiivi', dvitīyā 'toinen; akkusatiivi', mutta sijamuotoja on enemmän kuin saksassa, ja ne on tapana luetella toisenlaisessa järjestyksessä: jo mainittuja nominatiivia ja akkusatiivia seuraavat instumentaali (tṛtīyā), datiivi (caturthā), ablatiivi (pañcamā), genetiivi (ṣaṣṭhī), lokatiivi (saptamī) ja vokatiivi (sambodhanā 'kutsuva'). Tässä järjestyksessä on se etu, että vokatiivia lukuun ottamatta samannäköiset sijamuodot ovat aina vierekkäin: duaalissa on käytännössä vain kolme eri päätettä, sillä nominatiivi ja akkusatiivi, instrumentaali, datiivi ja ablatiivi sekä genetiivi ja lokatiivi ovat samanpäätteisiä; sama pätee monikon datiiviin ja ablatiiviin. Tietyillä vartalotyypeillä yksikön ablatiivi ja genetiivi ovat samannäköisiä, ja neutrin akkusatiivi on aina nominatiivin kaltainen. Homonyymisten sijamuotojen sijoittumista vierekkäin havainnollistaa näin ollen parhaiten esimerkiksii i-vartaloinen neutri vāri- 'vesi' yksikössä, duaalissa ja monikossa:
Nom. | vāri | vāriṇī | vārīṇi |
Akk. | " | " | " |
Instr. | vāriṇā | vāribhyām | vāribhiḥ |
Dat. | vāriṇe | " | vāribhyaḥ |
Abl. | vāriṇaḥ | " | " |
Gen. | " | vāriṇoḥ | vāriṇām |
Lok. | vāriṇi | " | vāriṣu |
Vok. | vāri | vāriṇī | vārīṇi |
(Tätä järjestystä voisi siis tietysti parantaa sijoittamalla vokatiivi nominatiivin ja akkusatiivin yhteyteen. Grammaatikko Pāṇini ei pitänyt vokatiivia edes sijamuotona.)
Kun samaa logiikkaa sovelletaan klassisiin kieliin, saadaan latinalle järjestys nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi ja ablatiivi sekä kreikalle nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi ja datiivi. Vokatiivi on latinan tapauksessa nykyään tapana jättää taulukoiden ulkopuolelle ja mainita us- ja ius-loppuisten toisen deklinaation maskuliinien erikoistapauksena, kreikassa se on tapana liittää taulukoissa alimmaksi sanskritin tapaan. Latinassa on myös jäänteitä varsinaisesta lokatiivista, esim. Romae 'Roomassa', mutta nämä on tapana mainita erikseen ikään kuin genetiivin tai ablatiivin erikoistapauksena samassa yhteydessä kuin muutkin prepositiottomat suuntailmaukset.
Latinassa hyvän esimerkin antaa, kuten edellä sanskritissa, i-vartaloinen neutri rete 'verkko' yksikössä ja monikossa:
Nom. | rete | retia |
Akk. | " | " |
Gen. | retis | retium |
Dat. | reti | retibus |
Abl. | " | " |
Kreikassa vastaavana esimerkkinä toimii υ-vartaloinen neutri ἄστυ 'kaupunki' yksikössä, duaalissa ja monikossa:
Nom. | ἄστυ | ἄστει | ἄστη |
Akk. | " | " | " |
Gen. | ἄστεως | ἄστειν | ἄστεων |
Dat. | ἄστει | " | ἄστεσι(ν) |
Saksaan sovellettuna tämä järjestys tuottaa myös maksimaalisen homonyymien jukstaposition, esimerkkinä feminiininen määräinen artikkeli yksikössä ja monikossa:
Nom. | die | die |
Akk. | " | " |
Gen. | der | der |
Dat. | " | den |
Akkusatiivi on nominatiivin kaltainen feminiinin ja neutrin yksikössä sekä monikossa kaikissa suvuissa. Lisäksi feminiinin yksikössä datiivi on genetiivin kaltainen. (Adjektiivien heikon taivutuksen tapauksessa samannäköisten muotoijen vierekkäisyys ainoastaan lisääntyy.) Suomalaisissa saksan kielen oppikirjoissa (esim. Saksan peruskielioppi) käytetään jostain syystä järjestystä nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi, joka ei muuta edellä kuvattua tilannetta.
Venäjän tapauksessa vierekkäin sijoitettavia pareja ovat nominatiivi ja akkusatiivi (esim. neutrit), genetiivi ja akkusatiivi (esim. 2. deklinaation elolliset maskuliinit), genetiivi ja datiivi (esim. 3. deklinaatio yksikössä), datiivi ja prepositionaali (esim. 3. deklinaatio yksikössä) sekä prepositionaali ja instrumentaali (feminiiniset adjektiivit yksikössä). Näin ollen "täydellinen" järjestys olisi yksiselitteisesti nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, prepositionaali ja instrumentaali. Vanha koulukirjani Клуб интересных встреч ei harrasta taivutusparadigmoja, mutta kielioppiliitteessä sijamuodot esitetään viestinnällisen lähestymistavan mukaisesti sijamuoto kerrallaan perinteisessä järjestyksessä. Vertailun vuoksi muinaiskirkkoslaavissa vastaava järjestys on nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, lokatiivi, datiivi ja instrumentaali, jota mm. Jussi Halla-ahon Muinaiskirkkoslaavin käsikirja käyttää; toisaalta S. C. Gardinerin Old Church Slavonic: An Elementary Grammar käyttää järjestystä nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, instrumentaali ja lokatiivi.
Liettuassa ei ole neutrisukua ja kaikki sijamuodot ovat aina keskenään erilaisia lukuun ottamatta vokatiivia, joka on toisinaan nominatiivin (aina monikossa) tai lokatiivin kaltainen (výras 'mies', lokatiivi ja vokatiivi výre), joten mitään samanlaisten muotojen vierekkäisyydestä syntyvää etua ei ole saavutettavissa.
Sanskritin vuoksi homonyymisten muotojen vierekkäisyyttä suosiva järjestys on aikanaan levinnyt kielihistorialliseen kirjallisuuteen ja kielioppeihin yleensäkin: suomalaisissa latinan oppikirjoissa akkusatiivi tulee säännöllisesti nominatiivin jälkeen. Mielenkiintoisen poikkeuksen muodostavat Weikko Pakarisen latinan (1919) ja kreikan (1927) kieliopit, jotka noudattavat perinteistä järjestystä huolimatta muuten vahvahkosta kielihistoriallisestia suuntautumisestaan. Lars Aejmelaeuksen suhteellisen tuore Uuden testamentin kreikan kielioppi (2003) noudattaa sekin jostain syystä perinteistä järjestystä. Saksankielisessä kirjallisuudessa esiintyy horjuvuutta niin klassisten kielten kuin germanistiikankin saralla, mutta englanninkielisessä kirjallisuudessa akkusatiivi näyttäisi aina seuraavan nominatiivia muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, joista esimerkkinä saksasta englantiin käännetty Kaegi's Greek Grammar. Viimeksi mainitun kieliopin alkuteokseen Kurzgefaßter griechischer Schulgrammatik pohjautuu Eduard Bornemannin ja Ernst Rischin laatima Griechische Grammatik, jonka toisen painoksen esipuheessa perustellaan uuden järjestyksen käyttöönottoa sillä, että tämä yksinkertaistaa taulukoita ja että järjestys on ollut jo pitkään käytössä ranskalaisissa oppikirjoissa. Lisäksi se, että teemamuodot nominatiivi ja genetiivi eivät tällöin ole vierekkäin, ei ole kirjoittajien mukaan mikään ongelma, koska verbienkin teemamuodot opetellaan erikseen riippumatta siitä, missä järjestyksessä muodot ovat taulukoissa. Sitä voidaan tietysti pohtia, onko samannäköisten muotojen vierekkäisyys tosiasiallisesti toivottava asia, sillä yksinkertaistetut ja tilatehokkaat paradigmat ovat usein hieman vähemmän käyttäjäystävällisiä.
Vaikka todellisen kielitaidon hankkiminen edellyttää sanojen ja niiden muotojen opettelua kokonaisina lauseina niiden todellisessa käyttöyhteydessä, on pelkkä muotojen ulkoaopettelu taulukoiden avulla tietyissä tapauksissa paikallaan nopeana keinona eksplisiittisen kielitiedon mieleenpainamiseksi. Nykykielten tapauksessa kyse voi olla jonkin epäsäännöllisen sanan taivutuksen tarkistaminen ja mieleenpainaminen lähdeteoksesta, mutta historiallisten kielten tapauksessa taulukoiden opettelu valokuvamuistin avulla voi olla pääasiallinen oppimismenetelmä silloin, kun tarkoitus on esimerkiksi perehtyä suureen määrään germaanisia murteita pyrkimättä hankkimaan niissä varsinaista aktiivista kielitaitoa. Molemmissa tapauksissa on oppimisen ja käyttömukavuuden kannalta mielekästä, että järjestys olisi aina sama: jos on esimerkiksi tottunut äidinkielentunneilla saksassa käytettävään perinteiseen järjestykseen, voi kreikan tai gootin opiskelu nykyaikaista järjestystä noudattavan kirjallisuuden avulla tuottaa hankaluuksia. Jos samassa koulussa luetaan sekä saksaa että latinaa, on mieletöntä, jos sijojen järjestys on yhdessä nominatiivi, akkusatiivi, datiivi ja genetiivi, mutta toisessa nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi ja ablatiivi. (Ylipäänsä kieliopillisen terminologian hajaannus eri kielten välillä on omiaan luomaan hämmennystä, mutta siitä lisää toisella kertaa.)
Kielihistoriallisesta näkökulmasta hauska ajatus olisi asettaa sijamuodot sellaiseen järjestykseen, jossa vierekkäin ovat ne sijamuodot, jotka myöhemmissä kielimuodoissa ovat sulautuneet yhteen. Tässä mielessä esimerkiksi esikreikan tapauksessa sanskritista tuttua järjestystä voisi muuttaa niin, että lokatiivi on datiivin ja instrumentaalin vieressä, koska kreikassa alkuperäiset instrumentaali, datiivi ja lokatiivi ovat sulautuneet datiiviksi, genetiivi ja ablatiivi genetiiviksi; nykykreikassa datiivi on edelleen sulautunut genetiiviin (osa datiivin merkityksistä ilmaistaan tosin akkusatiivisilla prepositiolausekkeilla). Tällainen ajattelu voi kuitenkin olla pahimmillaan harhaanjohtavaa, sillä se perustuu oikeastaan ensisijaisesti sijamuotojen nimiin eikä niinkään muotoon ja merkitykseen: välillä on hieman tulkinnanvaraista, mikä sijamuoto on sulautunut mihin, sillä esimerkiksi kreikassa monikon datiivin pääte on α- ja ο-vartaloilla vanha instrumentaali, muilla vartaloilla vanha lokatiivi; gootissa yksikön datiivin pääte a-vartaloilla on itse asiassa vanha instrumentaali, monikon datiivi vanha datiivi. Koska sulautumat ovat toteutuneet eri kielissä joka tapauksessa eri tavalla, olisi tässä mielessä optimaalinen järjestely välttämättä kielikohtainen.
Jollakin tavalla sijasynkretismin etenemisen kanssa sopii tyydyttävästi yhteen järjestys nominatiivi, (vokatiivi,) akkusatiivi, genetiivi, ablatiivi, datiivi, lokatiivi ja instrumentaali, joka siis on vokatiivin ja instrumentaalin paikkoja lukuun ottamatta sama kuin sanskritissa. Tällaistä järjestystä käyttävät mm. Robert S. P. Beekes teoksessaan Comparative Indo-European Linguistics: An Introduction sekä James Clackson vastaavassa johdantoteoksessaan Indo-European Linguistics: An Introduction.
Lopuksi on paikallaan vielä muutama hauska nykykielinen esimerkki sijojen vaihtelevasta sulautumisesta (edellä mainituin varauksin). Englannissa, toisin kuin kreikassa, ablatiivi ja lokatiivi ovat sulautuneet muiden germaanisten kielten tapaan datiiviin, johon on lopulta sulautunut myös instrumentaali. Datiivi on sittemmin sulauttanut itseensä akkusatiivin (esim. me 'minut, minulle', him 'hänet, hänelle'), joka osoittaa taipumuksia kaapata nominatiivin tehtäviä (esim. ei-standardi me want). Substantiivien kohdalla käytännössä ainoa sijamuoto nominatiivin lisäksi on 's-loppuinen genetiivi, joka sekään ei oikeastaan enää ole varsinainen taivutuspääte, mikä näkyy sellaisissa (ei-standardeissa) ilmaisuissa kuin the Queen of England's 'englannin kuningattaren' ja me and my friend's 'minun ja ystäväni'. Saksan tapauksessa esim. Wienin murteessa edellä mainittua historiallisesti vastaava (e)s-loppuinen genetiivi on kadonnut kokonaan, ja datiivi tuppaa maskuliinissa sekoittumaan muodollisesti akkusatiiviin: in Maŋ säh Hundsviech 'miehen koira', s Hundsviech håd in Maŋ gsegŋ 'koira näki miehen'.
Jollakin tavalla sijasynkretismin etenemisen kanssa sopii tyydyttävästi yhteen järjestys nominatiivi, (vokatiivi,) akkusatiivi, genetiivi, ablatiivi, datiivi, lokatiivi ja instrumentaali, joka siis on vokatiivin ja instrumentaalin paikkoja lukuun ottamatta sama kuin sanskritissa. Tällaistä järjestystä käyttävät mm. Robert S. P. Beekes teoksessaan Comparative Indo-European Linguistics: An Introduction sekä James Clackson vastaavassa johdantoteoksessaan Indo-European Linguistics: An Introduction.
Lopuksi on paikallaan vielä muutama hauska nykykielinen esimerkki sijojen vaihtelevasta sulautumisesta (edellä mainituin varauksin). Englannissa, toisin kuin kreikassa, ablatiivi ja lokatiivi ovat sulautuneet muiden germaanisten kielten tapaan datiiviin, johon on lopulta sulautunut myös instrumentaali. Datiivi on sittemmin sulauttanut itseensä akkusatiivin (esim. me 'minut, minulle', him 'hänet, hänelle'), joka osoittaa taipumuksia kaapata nominatiivin tehtäviä (esim. ei-standardi me want). Substantiivien kohdalla käytännössä ainoa sijamuoto nominatiivin lisäksi on 's-loppuinen genetiivi, joka sekään ei oikeastaan enää ole varsinainen taivutuspääte, mikä näkyy sellaisissa (ei-standardeissa) ilmaisuissa kuin the Queen of England's 'englannin kuningattaren' ja me and my friend's 'minun ja ystäväni'. Saksan tapauksessa esim. Wienin murteessa edellä mainittua historiallisesti vastaava (e)s-loppuinen genetiivi on kadonnut kokonaan, ja datiivi tuppaa maskuliinissa sekoittumaan muodollisesti akkusatiiviin: in Maŋ säh Hundsviech 'miehen koira', s Hundsviech håd in Maŋ gsegŋ 'koira näki miehen'.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti