perjantai 17. tammikuuta 2014

Käskemisestä ja käskyttämisestä

Sana käskyttää joutuu toisinaan oikeakielisyysharrastajien hampaisiin, koska se mukamas tarkoittaa sitä, että käskeminen teetetään jollakulla muulla, tai on ylipäänsä täysin turha johdos sanasta käskeä vailla omaa itsenäistä merkitystään. Molemmat näkemykset ovat hieman hassuja.

Armeijakielessä sanalla käsky on oma, arkikielistä tarkempi merkityksensä: käsky voi olla esimerkiksi käsky vartiomiehelle, käsky sivustapartiolle tai hyökkäyskäsky, joilla kaikilla aloitetaan jokin tietty toiminta. Käsky sisältää yleisen käskyrungon mukaisessa järjestyksessä esimerkiksi tiedot vihollisesta, ylemmän johtoportaan tehtävän, oman tehtävän sekä toimintaa tukevat yksiköt. Lyhimmillään käsky voi olla esim. "vartiopaikkasi on tässä, tähystyssuunta tuohon suuntaan, tehtäväsi on suojata joukkueen ryhmittyminen puolustukseen". Käsky on eri asia kuin komento, jolle on ominaista lyhyys ja sitä välittömästi seuraavan toiminnon ennaltamäärättyys, esim. sulkeisjärjestyksen määrämuotoiset "asento", "eteen - vie", "käännös vasempaan - päin" tai taistelun johtamiseen liittyvät "kk tukee", "jontka, ampukaa", "kakkonen irti".

Kun tehtävän täyttäminen edellyttää useampien käskyjen antamista, voidaan puhua käskyttämisestä: tehtävä on käskytetty, kun siihen liittyvät tarpeelliset käskyt on annettu. Käskyttämisellä on myös toinen, täysin edellisestä poikkeava merkitys, joka liittyy voimankäytön alimpaan aseeseen eli neuvoihin, kehotuksiin ja käskyihin: käskytystä on esimerkiksi se, kun kohdehenkilölle sanotaan (toistuvasti) "pudota ase!". Kyseessä on siis tekninen termi, joka viittaa luonnollisesti eri asiaan kuin siihen, että esimerkiksi esimies käskee alaistaan hoitamaan jonkin asian.

Nimimerkki Ruukinmatruunan esittämä ajatus, että joukkueenjohtaja käskyttäisi antaessaan käskyn ryhmänjohtajille, jotka sitten puolestaan käskisivät omia ryhmiään, on todellisuudelle vieras. Tällaisessa tilanteessa joukkueenjohtaja käskee nimenomaan ryhmänjohtajia, jotka sitten antavat omat käskynsä saamansa tehtävän perusteella ryhmälleen: joukkueenjohtaja ei siis varsinaisesti "teetä käskemistä" ryhmänjohtajilla. Millään kuvitteellisilla selityksillä suomen kielen "indirektion asteista" ei ole merkitystä sen kannalta, miten kieli oikeasti toimii.

Ruukinmatruuna mainitsee esimerkkeinä suomen kielen "indirektiosta" vebit vetää, vedättää, vedätyttää ja vedätätyttää, jotka hänen mukaansa ilmaisevat järjestyksessä "suoraa tekemistä", "teettämistä", "teetyttämistä" ja "teetätyttämistä". Blogisti antaa ymmärtää, että johdokset ovat suomen kielessä produktiivisia ja että teettojohdokset ovat "lähinnä vain uralilaisissa kielissä" esiintyvä ilmiö; ne, jotka käyttävät sanaa käskyttää ylempänä kuvaamallani tavalla, puhuvat suomea väärin. (Mainittakoon nyt tässä kohden, että teettäminen ilmaistaan esimerkiksi englannissa  have-verbillä ja objektikomplementtina toimivalla ed-partisiipilla, saksassa lassen-verbillä ja infinitiivillä.)

Ennen kuin sanojen tehdä ja teettää merkitysten suhde yleistetään kaikkien verbien ja niihin liittyvien ttA-johdoksien suhteeseen, on syytä tarkastella eräitä sananmuodostukseen liittyviä seikkoja.

Johtaminen eroaa taivuttamisesta siten, että johtimilla muodostetaan uusia sanoja, jotka voivat edustaa eri sanaluokkaa kuin kantasana, esim. kaunis : kaunistaa, hyppiä : hypellä, tyttö : tyttönen. Sanat taipuvat omien sanaluokkiensa mukaisesti kaikissa muodoissa, mutta kaikki johtimet eivät ole produktiivisia, eli niitä ei voi välttämättä yhdistää kaikkiin tietyn sanaluokan sanoihin. Toisin kuin johtaminen, taivuttaminen ei muuta sanan leksikaalista merkitystä: verbin tuoda merkitys ei muutu, vaikka se olisi muodossa tuon, tuokaa tai tuonemme; kuitenkin johdokset tuottaa, tuote, tuotostuontituotanto ja tuotteistaa merkitsevät aivan eri asioita. Johdosten merkitykset, toisin kuin taivutusmuodot, eivät ole juurikaan pääteltävissä minkään yleisen säännönmukaisuuden perusteella. Rajatapauksiakin löytyy, esimerkiksi partisiipit, jotka toisinaan ovat pitkälti leksikaalistuneet erillisiksi sanoikseen, esim. subtantiivit uskottutehtävä ja kannettava sekä adjektiivit poikkeava, mahtava ja vakuuttava.

Suomenkielisenä on helppo ajatella, että johtaminen ylipäänsä on suomen kielen erityispiirre, mutta esimerkiksi englannissa on monia enemmän tai vähemmän produktiivisia johtimia kuten re-, dis-, un- ja co-. (Toisinaan johtimiksi analysoidut -ment ja -ion ovat lainasanojen osina rajatapauksia.) Historiallisen kausatiivijohtimen jäljiltä englannissa on sellaisia sanapareja kuin full : fill, sit : set sekä lie : lay, joita vastaavat ruotsin kielen full : fylla, sitta : sätta sekä ligga : lägga. Ruotsissa on lisäksi säilynyt mielenkiintoinen sanaperhe vaka 'valvoa', väcka 'herättää' ja vakna 'herätä', joista viimeksi mainitussa näkyy muinaisgermaaninen *n-johdin. Gootista tunnetaan pari mielenkiintoisia johdosta verbistä bindan 'sitoa' (perfektipartisiippi bundans 'sidottu'): andbindan 'vapauttaa' sekä andbundnan 'vapautua' (sama merkitys voidaan ilmaista myös rakenteella andbundans wairþan 'tulla vapautetuksi'). Keinokieli esperanto on tunnettu johtimiensa sallimista mahdollisuuksista, esim. konstrui 'rakentaa', konstruigi 'rakennuttaa' tai verbistä vidi johdettu vidindiĝi 'tulla näkemisen arvoiseksi'.

Mutta palatkaamme suomen kieleen. Esimerkkinä johdosten semanttisesta ennustamattomuudesta käyvät sanaparit rakastaa : rakastella, päivittää : päivitellä, viettää : vietellä, joiden jälkimmäisten sanojen merkitykset eivät synkronisella tasolla oikein selity millään yksittäisellä le-johtimen pohjamerkityksellä. Frekventatiiviset le-johdokset (ks. Iso suomen kielioppi §§ 353 - 356) ilmaisevat toistuvaa (iteratiivista, distributiivista tai habituaalista) tekemistä esim. räjäytellä, jyrähdellä, sairastella. Jonkinlaista sisäistä toisteisuutta kuvaavat sellaiset sanat kuin herätellä ja tarkastella; pysyvää, mutta "epäsäännöllistä tai sattumanvaraista tai myös jaksoittaista tai toistuilevaa" (ISK § 353) ilmaisevat esimerkiksi odotella, katsella ja istuskella. Teon vähäisempää intensiteettiä ilmaisevat puolestaan kosketella, kalastella ja runoilla; vähittäistä kehittymistä esimerkiksi heräillä ja lopetella; refleksiivisiä ovat muun muassa hidastella, lasketella ja lämmitellä. Jo edempänä mainittujen leksikaalistumien lisäksi täysin itsenäinen merkitys on esimerkiksi sanoilla käsitellä, sanella ja voimistella. Oman ryhmänsä muodostavat puhuttelujohdokset kuten herroitella, sinutella ja huoritella, jotka muodollisesti vaikuttavat pohjautuvan ttA-johdoksiin *herroittaa, *sinuttaa jne.

Viimeksi mainitusta sanoista pääsemmekin luontevasti takaisin ttA-johtimeen, jolla on muun muassa johdettu verbi teettää verbistä tehdä ja käskyttää substantiivista käsky. Kuten esimerkinomaisesti käsittelemälläni le-johtimella, on kausatiivisella ttA-johtimellakin lukuisia eri merkityksiä (ISK § 313 - 317). Kantasanattomien deskriptiivisten ilmaisujen kuten hekottaa ja hohottaa ohella omalaatuisimman ryhmänsä muodostavat tunnekausatiivit kuten janottaa, nälättää ja pelottaa. Muuten substantiiveista ja adjektiiveista johdetut johdokset voivat ilmaista kohteen tekemistä joksiksin (esim. faktiiviset jaksottaakesyttää), varustamista jollakin (esim. instruktiiviset laudoittaa, jauhottaa), jonkin poistamista kohteesta tai kohteelta (esim. privatiivinen pölyttää), jonkin käyttämistä (esim. instrumentatiivinen puukottaa) tai johonkin tilaan tai paikkaan saattamista (esim. direktionaaliset nauhoittaa ja piilottaa). (Vastaavia merkityksiä on myös muilla kausatiivijohtimilla, mutta keskityn tässä vain ttA-johtimeen.) Verbeistä johdetut ttA-johdokset ilmaisevat kantasanan kuvaaman tekemisen aiheuttamista (esim. kausatiiviset uittaa, syöttää ja mahduttaa) tai teettämistä toisilla (esim. kuratiiviset teettää, pesettää). Ensiksi mainitussa tapauksessa johdoksen valenssi on eri kuin kantaverbin (esim. syöttää lasta : syödä lasta), jälkimmäisessä sama (esim. pestä auto : pesettää auto). Kuratiivisia eli teettojohdoksia voidaan muodostaa kolmella eri johtimella: -ttA (esim. teettää), -uttA (esim. maalauttaa) ja -tUttA (esim. tutkituttaa). (ISK § 313).

Eri tavalla muodostetut teettojohdokset eivät käytännössä eroa toisistaan merkitystensä suhteen: tutkituttaa ja pesettää suhtautuvat semanttisesti kantaverbeihinsä tutkia ja pestä samalla tavalla. Johtimen muoto tuntuu toisinaan liittyvän siihen, onko kantaverbi jo valmiiksi kausatiivinen: valmistaa on jo johdettu kausatiivisella tA-johtimella sanasta valmis, joten teettojohdos saa muodon valmistuttaa, jonka voi mieltää johdetuksi verbistä valmistua 'tulla valmistetuksi tai valmiiksi'. Johdonmukaisesti ajatellen on vaikea nähdä eroa verbien teettää ja (Ruukinmatruunan mainitseman verbin) teetyttää välillä: jälkimmäinen tarkoittaisi 'teettymisen aiheuttamista', mikä tarkoittaa samaa kuin 'jonkin tehdyksi tulemisen aiheuttaminen'. Kaksoiskuratiivi olisikin järkevämpi muodostaa kahdella kausatiivijohtimella: teetättää merkitsisi tällöin 'aiheuttaa, että joku teettää jonkin asian'; seuraava aste olisi *teetätättää. Näillä "järkiperusteilla" ei tietenkään olisi merkitystä, jos suomen kielessä oikeasti olisi esimerkiksi *tAtUttA-johtoisia verbejä, jotka tarkoittaisivat kantaverbin ilmaisevan tekemisen teetättämisen teettämistä toisella.

Pitkät teettämisketjut ovat käytännössä kuitenkin tuttuja lähinnä savolaisvitseistä. Eräs variaatio teemasta löytyy Savon Sanomissa 23.4.2011 julkaistusta Kirsi Pehkosen mielipidekirjoituksesta:
"Jos savolainen tarttuu itse työhön, silloin hän sen tekkee. Mutta yhtä hyvin hän saattaa teettää sen jollain toisella. Jos tämäkään ei syystä tai toisesta aio suorittaa urakkaa, hän puolestaan teetättää sen kolmannella. Jos tämäkään ei juuri sillä hetkellä ole työnteolle altis, niin hän teetätyttää sen neljännellä."
(Tekstissä vaikuttaisi olevan ajatusvirhe, mutta idea tullee siitä huolimatta selväksi.) Mikäli pieni reflektio sallitaan, mieleen tulee kyllä ainakin yksi mahdollinen tapaus johdoksesta, joka on muodostettu aidosti kahdella kausatiivijohtimella: teetättää merkityksessä 'teettää filmin teettäminen'. Tällöin kuitenkin verbi teettää on leksikaalistunut merkitykseen 'kehittää (filmi)', ja teetättäminen merkitsee siis '(filmin) teettämisen teettämistä'; koska kehittää on itse asiassa myös morfologisesti kausatiiviverbi, voidaan puhua myös kehityttämisestä. Nopea korpustutkimus osoittaa, että verbit teetättää ja kehityttää ovat käytössä juuri tässä merkityksessä. (Samoin voisin kuvitella teoriassa käyttäväni tUttA-johdosta teettojohdoksena sellaisesta verbistä, jonka ttA-johdos on selvästi vakiintunut toisentyyppiseksi kausatiiviksi, esim. ?syötytän nämä ruoat teillä, koska syöttää on jo "varattu" toiseen merkitykseen.) Varsinaista teettojohdosta ei läheskään aina edes käytetä, vaikka merkityksen voisi ajatella edellyttävän sitä: lauseissa Halonen poistatti Ahtisaarten hankinnat ja Halonen poisti Ahtisaarten sohvan Mäntyniemestä (ISK § 314) verbit merkitsevät käytännössä samaa asiaa. (Kielitoimiston sanakirja muuten pitää muotoja teettää ja teetättää samanmerkityksisinä suositellen ensiksi mainittua.)

On myös syytä huomata, että samasta kantaverbistä voidaan johtaa samalla johtimella erityyppisiä kausatiiviverbejä: teettojohdos ammuttaa merkitsee 'määrätä ammuttavaksi' (verbi sisältää ajatuksen ampumisen toteutuneisuudesta), esim. Stalin ammutti 8000 puolalaista upseeria, kun taas armeijakielessä ammuttaa liittyy ammuntojen johtamiseen: objektina voi olla joko käytettävä ase (esim. ammuttaa rynnäkkökivääriä) tai ampujat (esim. ammuttaa varusmiehiä). Ensimmäisessä tapauksessa johdoksen valenssi on näennäisesti eri kuin kantaverbillä (ampua rynnäkkökiväärillä), mutta ampua-verbin subjektina voi olla myös ase itse. Molemmissa tapauksissa on siis kyse samanlaisesta johdoksesta kuin syöttää ja uittaa.

Palataksemme kuitenkin vielä otsikon mukaiseen aiheeseen on todettava, että sanassa käskyttää ei ole mitään vikaa, eikä se tarkoita 'käskemisen teettämistä': jälkimmäinen merkitys olisi muodollisesti käskettää, ja käskyttää (jonka tapauksessa kyse on useammasta kuin yhdestä käskystä) on sanasta käsky johdettu instruktiivinen ttA-johdos. Verbi käskettää esiintyy luonnollisessa käyttöyhteydessä Vauva-lehden keskustelupalstalla liittyen lapseen, joka toiminnallaan aiheuttaa sen, että sitä on käskettävä.

Voitaisiin toki kysyä, miten oikeakielisyysharrastaja voi toisaalta olla yhtään sen enempää väärässä kuin kuka tahansa muu syntyperäinen kielenkäyttäjä. Syy on siinä, että oikeakielisyysharrastaja tyypillisesti lakkaa käsittelemästä kieltä luonnollisena ilmiönä alkaen soveltaa siihen kaikenlaisia (perusteltuja tai perustelemattomia) itse keksittyjä sääntöjä. Eräs esimerkki tällaisesta sekoilusta (edellä käsitellyn lisäksi) on valittaa, että muoto ukkostaa on väärin, koska siinä on "vahva aste umpitavussa": pitäisi olla **ukostaa. Vaikka jostain suomen fonologiaa käsittelevästä tieteellisestä lähdeteoksesta löytyisikin astevaihtelusääntö, joka näyttäisi edellyttävän jälkimmäistä muotoa, olisi kyseinen sääntö tietenkin puutteellinen, koska lähdeteoksen tehtävä on kuvata luonnollista kielenkäyttöä, jonka vastainen **ukostaa tässä merkityksessä on (murrevaihtelut voidaan tässä yhteydessä jättää huomiotta). Lisäksi on tietysti syytä huomata, että ukkostaa on johdettu sanasta ukkonen, joten astevaihtelusääntö ei päde: vai pitäisikö ukkonen taivuttaa myös partitiivissa **ukosta eikä ukkosta? Hieman perustellummasta nillityksestä on kyse silloin, kun sanaa viive edellytetään taivutettavan viipeen, viipeellä eikä viiveen, viiveellä, koska sana liittyy verbiin viipyä, jossa v:n vahvan asteen laatu on nähtävissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti