Kommentti Hanko Döbringerin Fechtbuchiin

Vanhin 1300-luvulla vaikuttaneen Johannes Lichtenauerin miekkailutaitoja käsittelevä teos on eräässä vuoteen n. 1389 ajoitetussa kirjassa tavattava anonyymi selitys hänen opeistaan (GNM 3227a 13v - 65r). Käsittelen tekstin kohtaa, jossa viitataan Aristoteleeseen (22r-22v). Alla on käsikirjoituksen pohjalta Dierk Hagedornin laatima transkriptio:

Vnd das mey~t lichtnaw° / mit dese~ wörter / weich
vnd herte / vnd das get of dy aucto’i-
tas / als aristotyles spricht in lib° pyarmenias
Oppo~ita iuxta se po~ita m~g~ elucescu~t / vel /
oppo~ita opposit~ cui aut° / Swach weder stark /
herte weder weich / et eqt° / Deñe solde stark weder stark
syn / zo gesigt allemal der sterker /
dorvm get lichtnawer fechte~ noch recht° vnd
worhaftiger ku~st dar / das ey~ swacher mit syn°
ku~st vnd list / als schire gesigt / mit /als ey~
starker mit syn° sterke / worvm were and°s ku~st / 

David Lindholm "ja ystävät" ovat laatineet koodeksin miekkailua käsittelevästä osasta käännöksen, jonka viereiselle palstalle on asetettu editio alkutekstistä. Yllä oleva kohta on editoitu ja käännetty seuraavasti:

Und das meynt lichtnawer /
mit desen wo[e]rter / weich und herte / und
das get of dy auctoritas
als aristotyles spricht in libro peryarmenias
opposita iuxta se posita magis elucescunt /
vel exposita oppositorum cui autem / Swach
weder stark / herte weder weich / et equetur
/ Wene solde stark weder stark syn / zo
gesigt allemal der sterker / dorum get lichtnawer
fechten noch recht und worhaftiger
kunst dar / das eyn swacher mit syner kunst
und list / als schire gesigt / /als eyn starker
mit syner sterke / worum were anders
kunst /

This is what Liechtenauer means by the
words soft [Weich] and strong [Hart]. And
this comes from the authorities
as Aristotle said in the book Peri Hermanias;
opposita iuxta se posita magis elucescunt / vel
exposita oppositorum cui autem [opposed
near him set wise men shine forth or abandon
opposition]. Weak against strong, hard
against soft and vice versa. Because when
it is strong against strong, the stronger one
will always win. That is why Liechtenauer’s
swordsmanship is a true art that the weaker
wins more easily by use of his art than the
stronger by using his strength. Otherwise
what use would the art be? (20 - 21)

(Lihavointi minun.)

Edellinen alkuteksti perustunee pitkälti Grzegorz Żabińskin transkriptioon, jossa sanan elucescunt jälkeen on merkintä [przewyższają].

Latinankielisen Aristoteles-sitaatin käännös tuntuu olevan laadittu sattumanvaraisesti sanakirjan avulla. Prepositio iuxta ei oikeastaan merkitse 'lähellä' vaan 'vieressä'. Sana magis 'enemmän' on käsitetty sanan magus muodoksi, vaikka englanninnos ei vastaa oikeastaan tätäkään tulkintaa (magis olisi monikon datiivi tai ablatiivi). Englanninkieliset sanat ovat yhdistettävissä latinankielisiin sanoihin, mutta käännöksessä ei ole mitään järkeä.

Toisaalta myöskään alkutekstissä ei ole mitään järkeä. Sananmukainen käännös voisi olla 'vastakohdat asetettuina toistensa viereen loistavat enemmän tai vastakkaisten paljastetut, mutta jolle...' Virke ei ole kokonainen, eikä cui autem oikein sovi sitä edeltävään osaan: cui on yksikön datiivi, opposita on neutrin monikko (oppositorum on tietenkin joko neutrin tai maskuliinin monikon genetiivi).

Wiktenauerista löytyy alkutekstin valokopion (21v - 22r, 22v - 23r) lisäksi Thomas Stoepplerin laatima käännös:

And this is what Liechtenauer means with the words "weich und hart" "soft and hard". And this concept is from the auctoritas when Aristoteles says in the book Peyarmenias: [sic]  "Oppositions shine more clearly if placed next to each other then [sic] directly opposing them (conflicting) Weak against strong, hard against weak and vice versa." If it should be only strong against strong, the stronger will always win. That is the reason why Liechtenauers fencing ist real and correct art, so that a weak man can win with his art and wits in the same manner a strong man can do with his strength and it would be no art otherwise.

(Lihavointi minun.)

Yllä oleva käännös poikkeaa edellisestä paitsi siinä, että sen laatija vaikuttaa osanneen kääntämäänsä kieltä, myös siinä, että "Swach weder stark / herte weder weich / et eqt° " on käsitetty osaksi Aristoteles-lainausta. Virkkeen jatkuminen saksaksi voisi selittää kesken jäävän cui autem 'mutta jolle' -kohdan. Virkkeestä on kuitenkin näinkin vaikea saada selkoa, eikä Stoeppler vaikuta ottaneen kantaa kyseisiin sanoihin käännöksessään.

Hieman tulkitsevampi käännös esiintyy Marko Saaren suomennoksessa:

Tätä Liechtenauer tarkoittaa sanoilla pehmeä/heikko ja vahva/kova. Ja tämä on sen mukaista mitä Aristoteles sanoi kirjassaan Peri hermanias; vastusta kohdatessaan viisaat miehet jatkavat eteenpäin tai myötäävät. Heikko vahvaa vastaan, kova pehmeää vastaan ja toisinpäin. Koska milloin kova on kovaa vastaan, vahvempi aina voittaa. Siksi Liechtenauerin taito on todellinen ja heikompi voittaa sitä käyttäessään helpommin kuin vahva mies voimaa käyttäessään, mitä hyötyä muuten taidosta olisi.

(Lihavointi minun.)

Yllä oleva tulkinta sopii itse asiaan, muttei parhaalla tahdollakaan vastaa alkutekstiä.

Sen lisäksi, että lainausta ei ole sen epämääräisestä luonteesta johtuen mahdollista kääntää järkevästi, vaikka osaisikin latinaa, ei se vaikuta olevan muutenkaan kovin autenttinen. Aristoteles on toki kirjoittanut logiikkaa käsittelevän teoksen, joka tunnetaan aiheensa mukaisesti nimellä Περὶ Ἑρμηνείας eli Peri Hermēneiās (keskiaikaisittain "pery armenias" tms.), suomeksi Tulkinnasta. Teos tunnetaan myös vähintään yhtä hyvin latinankielisellä nimellä De interpretatione. Teoksen alkukieli on luonnollisesti kreikka, mutta se oli myös ensimmäisiä Aristoteleen teoksia, joita käännettiin latinaksi läntisen Euroopan sivistyneistön tarpeisiin. Ensimmäisenä teoksen käänsi latinaksi Gaius Marius Victorinus, joka eli 300-luvulla. Valitettavasti hänen käännöksensä ei ole säilynyt. Toisen käännöksen laati Boethius (n. 480–524/525). Lopulta Wilhelm Moerbekelainen (1251- n. 1286) käänsi Aristoteleen säilyneen korpuksen suoraan kreikasta latinaksi de verbo in verbum korjatakseen arabiankielisten käännösten pohjalta syntyneiksi epäillyt virhetulkinnat.

Boethiuksen ja Wilhelm Moerbekelaisen käännösten tarkastelu ei paljasta kohtaa, josta käsitelty latinankielinen lainaus voisi olla peräisin. Tietenkin on mahdollista, että lause on toisen käden lähteestä peräisin oleva epäsuora lainaus, mutta se ei silti vaikuta viittaavaan mihinkään kohtaan itse teoksessa. Kiehtovin vaihtoehto olisi, että lainaus on peräisin jostain kadonneesta käännöksestä, jolloin arabia välikielenä on saattanut muuttaa sisällön tunnistamattomaksi. Tämä ei kuitenkaan vaikuta todennäköiseltä.

Sitaatin alkuosa opposita iuxta se posita magis elucescunt on itse asiassa yleinen lentävä lause, jonka käyttäjiä ovat olleet mm. Johannes Tinctoris (n. 1435–1511), Pietro Pomponazzi (1462 - 1525) ja Francis Bacon (1561 - 1626). Ajatus sinänsä voi hyvinkin olla ikivanha kiteytys jostain aristoteelisen filosofian osa-alueesta, mutta kirjallisten lähteiden perusteella ilmaisun varhaisin käyttäjä näyttäisi [lisäys 20.8.2015: muttei ole, ks. kommenttini alempana] olevan Tuomas Akvinolainen (1225 - 1274). Lause esiintyy teoksessa Summa theologiae lähes samassa muodossa kuin käsitellyssä sitaatissa: contraria juxta se posita magis elucescunt 'vierekkäin asetettuina vastakohdat erottuvat selkeämmin' (1a2ae. 48,3). Toisaalla sama ajatus esiintyy hieman toisin muotoiltuna: contraria juxta se posita majora videntur 'vierekkäin asetettuina vastakohdat näyttävät suuremmilta' (2a2æ. 144,3).

Koska Tuomas Akvinolainen siteeraa usein Aristotelesta, on mahdollista, että perustelunomaisesti käytettyä ytimekästä lausetta on virheellisesti pidetty Aristoteleelta peräisin olevana. Käsitellyssä miekkailuoppaassa puhutaan vastakkaisista käsitteistä (Swach weder stark, herte weder weich), joten temaattisesti lentävän lauseen voi ajatella olevan tässä jokseenkin paikallaan. Aristoteleen mainitseminen saattaa olla myös yksinkertaisesti yritys saada tekstille lisää arvovaltaa. Tällainen hieman kyseenalainen viittaaminen ei ole täysin tavatonta nykyäänkään.

Palaan loppuosaan myöhemmin ja laadin koko jutusta hieman asiallisemman kokonaisuuden. Sitä odotellessa vielä muutamia huomioita itse tekstin muodosta. Väitetyn Aristoteles-sitaatin sisältävät rivit näyttävät faksimilena tältä:

Ensimmäisellä rivillä näkyvä astemerkkiä muistuttava kohotettu o on tavun ro lyhenne. Toisella rivillä rivin yläpuolella oleva viiva merkitsee kirjainta s. Sanasta magis (2. rivi) on kirjoitettu vain kirjaimet m ja g. Kolmannella rivillä on sana opposit lyhennetty takaperoisen alfan näköisellä lenkillä. Sanaksi autem (rivi 3) tulkitussa sanassa on lyhenteenä käytetty kohotettua 2-merkkiä.

Mikael Agricola heinäkuusta

Heinäkuu on jo pitkällä, mutta vielä ei ole myöhäistä tutustua Agricolan neuvoihin:

Heijnekw sen oppin anda.
ettes wictatten Nittulle canna.
Ele kylue / eli szonda löö.
ele tee silloin haureus töö.
Wni ia hercku welte mös.
nijn sine terwen pyszyt töös.
Telle kwlla eij pide (ninquin se mestari
Rasis sano) purgats otettaman eli weke-
we ioma / Haureus ia palio wni on weltetä-
pe coua roca / ia paistettu liha on wahin-
golinen, Saluia / Ruta / ia Mercke nautitze.

'Heinäkuu sen opin antaa, / että viikate (vai sirppi?) niitylle kanna. / Älä kylve tai suonta lyö, / älä tee silloin haureustyötä. / Uni ja herkku vältä myös, / niin sinä terveenä pysyt työssä. / Tällä kuulla ei pidä (niin kuin mestari Rasis sanoo) ulostuslääkettä ottaa tai väkevää juomaa. Haureus ja paljo uni on vältettävä, kova ruoka ja paistettu liha on vahingollista. Salviaa, tuoksuruutaa ja sellerinjuurta nauti.'

On periaatteessa mahdollista, että Niittu ei ole /niittu/ eli vaihtoehtoinen muoto sanasta niitty (joka esiintyy Agricolalla genetiivimuodossa Nijttyn), vaan /niittuu/ eli UU-johdos supistumaverbistä niittää. Heinäkuussa leikattiin heinä eläimiä varten, joten Agricola kehottaa viemään asiaankuuluvan työkalun (oletan, että ensimmäinen t sanassa wictatten on painovirhe) niitylle (tai niittuulle). Elonkorjuu aloitettiin heinäkuun lopussa tai elokuun alussa.

Agricola käyttää jo aiemmin tavatun verbin nautia ohella muotoa nautita, joka taipuu kuten hallita. Muoto nautitze /nautitse/ on siis yksinkertaisesti imperatiivi. Partisiippi weltetäpe 'vältettävä' on muodostettu -pA-päätteellä, joka esiintyy Agricolalla rinnakkain nykykielestä tutun -vA-päätteen ohella. Nykykielessä esiintyvät fossiloituneet käypä ja (kaikki)voipa.

Purgats 'ulostuslääke' on laina saksan sanasta Purgats < Purganz < lat. purgans 'puhdistava'. Mercke /märkkä/ viitannee sellerin juureen, ensi kuussa tavattava appium sellerin maanpäälliseen osaan (Häkkinen & Lempiäinen 2007, 84).

Rasis eli Muhammad ibn Zakariyā Rāzī (865 - 925) oli persialainen muslimioppinut, jonka kirjallinen tuotanto käsittelee lääketiedettä, alkemiaa ja filosofiaa.

Muinaisenglannin vahvojen verbien kolmannesta luokasta

Tämä kirjoitus on hieman vähemmän yleistajuinen kuin edellinen muinaisenglantia käsitellyt kirjoitus.

Muinaisenglannin vahvat verbit jakaantuvat seitsemään taivutustyyppiin, joita voisi toki luokkien sijaan kutsua myös latinan mallin mukaan konjugaatioiksi. Taivutusluokat eroavat toisistaan siinä, millaisilla vartalovokaalin muutoksilla preteriti ja perfektipartisiippi muodostetaan. Yksittäisen verbin teema muodostuu infinitiivistä, preteritin yksiköstä, preteritin monikosta ja perfektipartisiipista. Tämä eroaa siis nykyenglannista, jossa teemaksi riittää infinitiivi (infinitive), preteriti (past tense) ja perfektipartisiippi (past eli -ed participle). Toisinaan muinaisenglannin verbien teemaan luetaan myös preesensin yksikön kolmas persoona, koska siinä esiintyy tyypillisesti äänteenmukaus eli umlaut.

Monimutkaisin on kolmas luokka, joka jakaantuu useampaan alaluokkaan. Didaktisessa mielessä kolmatta luokkaa voi lähestyä samoin kuin nykykielten epäsäännöllisiä verbejä ja opetella kaikki erikseen ulkoa antaen alitajuisen analogiatajun tehdä tehtävänsä. Muinaisenglannin pääasiallinen käyttö rajoittuu normaalisti tekstien lukuun, jolloin preteritimuotojen tunnistaminen ja sanakirjamuodon päätteleminen on oikeastaan aika helppoa. Jos kuitenkin haluaa osata aktiivisesti tuottaa kieltä, on helppo aloittaa opettelemalla verbitaivutuksen mekanismit.

Yleensä historiallisten kielten kieliopin oppiminen (latinaa lukuun ottamatta) perustuu kielihistorialliseen hahmotustapaan äännelakeineen ja vartalotyyppeineen. Historiallinen eli diakroninen malli voi olla päivänselvä sellaiselle, joka hallitsee asian, mutta se ei välttämättä ole yksinkertaisin tapa oppia asioita ensimmäistä kertaa.

Käyn seuraavaksi läpi kahden oppikirjan kuvaukset kyseisestä verbiluokasta. Kirjat eroavat toisistaan iältään ja tyyliltään. Ensimmäinen oppikirja, jonka sain ikuiseen lainaan äidiltäni joskus yläasteella ollessani, on Sweet's Anglo-Saxon Primer (9th edition, 1953). Teoksen laati alunperin (1882) Henry Sweet, joka tunnettaneen professori Higginsin esikuvana, mutta käyttämäni painos on Norman Davisin korjaama, ja Sweetin ikoninen nimi onkin siirtynyt otsikkoon. Toinen oppikirja on Helsingin yliopistossa tenttimäni Bruce Mitchellin ja Fred C. Robinsonin A Guide to Old English.

Primer määrittelee kolmannen luokan verbien muodon seuraavasti: "The vowel of the infinitive is followed by two consonants, of which the first is nearly always a nasal (m, n) or a liquid (l, r). The vowel series depends on this consonant." Tämän yhteydessä viitataan myös kahteen äännelakiin, jotka on syytä mainita tässä:

(1) Before m and n (the 'nasal' consonants), i appears instead of e, a instead of æ, u instead of o. So bindan 'bind', prey. sing. band, past part. bun den, contrasted with breġdan 'pull', bræġd, brogden, of the same class of strong verbs.
[...]
(3) Breaking. The front vowels æ, e become respectively the diphthongs ea, eo before h, or the groups h, r, l+consonant. So feohtan 'fight', weorþan 'become', contrasted with breġdan of the same conjugation. But æ is affected more than e, which is not changed by l+consonant. So helpan 'help' in inf., but in pret. sing., where æ would be normal (as bræġd), healp, feaht, wearþ all have ea. This change is called 'breaking'.

(Lihavointi alkuperäinen.)

Kuten näkyy, esimerkit ovat itse asiassa kaikki kolmannen luokan verbeistä, mikä pistää miettimään, miksi säännöt on edes annettu osana äänneoppia ikään kuin yleisinä sääntöinä eikä verbitaivutuksen yhteydessä. Kirja noudattaa kuitenkin perinteistä äänneoppi, muoto-oppi, lauseoppi -järjestystä.

Säännön (1) valossa on mielenkiintoista, että Primerin tarjoaa ensiksi bindan-tyypin, vaikka voisi kuvitella, että se on johdettavissa mainitun äännelain avulla breġdan-tyypistä. Vielä hämmentävämpää on, että viimeksi mainittu annetaan poikkeuksena. Näyttäisi siltä, että Primer ei ole esityksessään kovin johdonmukainen. Palataalialkuisten verbien yhteydessä viitataan seuraavaan sääntöön (jossa annettu esimerkki on tällä kertaa eri konjugaatiosta):

(4) The front vowels æ, e become respectively the diphthong ea, i.e. after initial ċ, ġ, sc. So ġiefan 'give', pret. sing. ġeaf, pl. ġēafon, contrasted with sprecan 'speak', spræc, sprǣcon. (The pronoun ġē 'you' is not affected.)

Ajatus on siis selvästi, että hajoamisen (breaking) tuloksena syntynyt vokaalisarja eo-ea-u-o (tai e-ea-u-o), palataalidiftongisoitumisen aiheuttama ie-ea-u-o ja nasaalisäännön i-a-u-u ovat johdettavissa perustyypistä, joka on luonnollisesti välttämättä e-æ-u-o eli "poikkeuksellinen" breġdan-sarja: breġdan, bræġd, brugdon, brogden. Jostain syystä Primer ei kuitenkaan eksplisiittisesti tuo tätä esille. Syy selvinnee alempana.

Guide esittelee verbit käytännössä käänteisessä järjestyksessä Primeriin verrattuna. Äänteenmuutoksia koskevat säännöt ovat oleellisesti samat, mutta ne esitellään hieman ergonomisemmalla tavalla. Referoin seuraavaksi Guiden käsittelyjärjestyksen. Olen valinnut esimerkeiksi suunnilleen sellaisia verbejä, jotka voi tunnistaa nykyenglannin perusteella. Perustyyppinä on siis jo mainittu breġdan:

breġdan, bræġd, brugdon, brogden 'letittää'
berstan, bærst, burston, borsten 'puhjeta'

Breaking-säännön mukaan e ja æ hajoavat diftongeiksi eo ja ea, kun niitä seuraa h tai r sekä jokin muu konsonantti, esimerkiksi:

weorþan, wearþ, wurdon, worden 'tulla joksikin'
feohtan, feaht, fuhton, fohten 'taistella'

Yhdistelmän l+konsonantti edellä e ei diftongisoidu, mutta æ diftongisoituu, esim:

delfan, dealf, dulfon, dolfen 'kaivaa'
helpan, healp, hulpon, holpen 'auttaa'
meltan mealt, multon, molten 'sulaa'

(Nykyenglannin melt taipuu heikosti melted, mutta vanhasta perfektipartisiipista on muistona vielä sana molten.)

Palataalit (g, c) aiheuttavat toisenlaisen diftongisoitumisen:

gieldan, geald, guldon, golden 'maksaa'
giellan, geal, gullon, gollen 'huutaa'

Ja lopuksi nasaalin edellä vokaalien æ ja o sijaan esiintyvät taaemmat vokaalit a ja u, eikä preesensissä ole e vaan i:

drincan, dranc, druncon, druncen 'juoda'
findan, fand, fundon, funden 'löytää'
singan, sang, sungon, sungen 'laulaa'
swimman, swamm, swummon, swummen 'uida'

Näin koko kolmas luokka voidaan esittää suhteellisen yksinkertaisesti perustyypistä parilla säännöllä johtamalla. Onko tämä kuitenkaan kielihistoriallisesti oikea lähestymistapa? Vastaus on kyllä ja ei.

Etuvokaalien diftongisoituminen (breaking) tiettyjen konsonanttiryppäiden edellä on todellinen historiallinen ilmiö, kuten myös [ehkä] edeltävän palataalin aiheuttama diftongisaatio. Näiden muutosten suhteen didaktinen sääntö on myös käypä historiallinen sääntö.

Yksinkertaisten vokaalien osalta tilanne on hieman toinen. Eräs muinaisenglannin kantagermaanista erottava vokaalimuutos on *a → æ. Tämä muutos ei ole kuitenkaan tapahtunut nasaalikonsonantin edellä, joten æ ei siis varsinaisesti "muutu" a:ksi, vaan a ei ole muuttunut æ:ksi sellaisissa muodoissa kuin dranc 'joi', fand 'löysi' ja sang 'lauloi'. Sama pätee perfektipartisiippiin, jossa on muualla kuin nasaalin ja toisen konsonantin edellä tapahtunut muutos *u → o, kun seuraavassa tavussa on ollut alunperin puolisuppea tai väljä konsonantti. Toisaalta alkuperäinen *e on todella muuttuu i:ksi nasaalialkuisen konsonanttiryppään edellä (suomen sana rengas on lainattu jostain germaanisesta kielestä ennen tällaista muutosta).

Viimeksi mainittu muutos oli tapahtunut jo kantagermaanisessa kielessä jakaen kolmannen luokan kahteen alatyyppiin, joita edustavat seuraavat rekonstruktiot (Ringe: From Proto-Indo-European to Proto-Germanic, 2006):

*drinkaną, *drank, *drunkun, *drunkanaz 'juoda'
*finþaną, *fanþ, *fundun, *fundanaz 'löytää'
ja
*werþaną, *warþ, *wurdun, *wurdanaz 'tulla joksikin'
*helpaną, *halp, *hulpun, *hulpanaz 'auttaa'

Hieman yksinkertaistaen voidaan sanoa, että muinaisenglantilaiset vokaalisarjat voidaan siis johtaa yllä olevista sarjoista jo mainittujen äänteenmuutosten avulla. Jos muutos e → i / _nC otetaan mukaan, voidaan kielihistorialliseksi syvärakenteeksi sanoa sarjaa e-a-u-u. Muinaisenglannin tapauksessa on kuitenkin mielekkäämpää käyttää oppimistarkoituksessa sarjaa e-æ-u-o, ja soveltaa tiettyjä sääntöjä ikään kuin takaperin. Ehdollisen muutoksen u → o ehto ei kuitenkaan ole enää selkeästi nähtävissä.

Huvittava yksityiskohta siis on, että tätä muuttumatonta perussarjaa edustavat, kuten Primer aivan oikein huomauttaa, ainoastaan historiallisesti epäsäännölliset verbit. Jo mainittujen tapausten breġdan ja berstan lisäksi mainittakoon:

streġdan, stræġd, strugdon, strogden 'levittää' ja
þerscan, þærsċ, þurscon, þorsċen 'puida'

Diftongisaation puute verbeissä berstan ja þerscan selittyy sillä, että niissä on tapahtunut suhteellisen myöhäinen metateesi eli äänteiden paikanvaihto: kantamuodot ovat *brestaną ja *þreskaną. Nämä verbit, kuten myös feohtan ← *fehtaną, ovat harvinaisia siinä, että niiden vartalo päättyy kahteen konsonanttiin, joista ensimmäinen ei ole nasaali tai likvida. Breġdan ja streġdan ovat puolestaan alkujaan viidennen luokan verbejä, joiden preesensin -d- levisi muihinkin muotoihin, minkä jälkeen kyseiset verbit tasoittuivat kolmannen luokan mukaisiksi.

Käsitykset kielen historiasta saattavat muuttua ajan saatossa, mutta hyvä kuvaus kielestä ei vanhene. Primerin neutraali sanamuoto "Before m and n (the 'nasal' consonants), i appears instead of e" on siinä mielessä ajaton, että se ei varsinaisesti ota kantaa siihen, minkälainen äänteenmuutos on kyseessä, vaan kuvaa tarkasti käsillä olevaa aineistoa.

Lauseesta "sääli on sairautta"

Katsellessani ilmakuvaa Karhupuistosta tuli mieleeni muutamia haja-ajatuksia koskien lausetta sääli on sairautta. Huomion kiinnittää predikatiivin sijamuoto, joka on partitiivi eikä nominatiivi, kuten vaikkapa lauseessa onykogrypoosi on sairaus. Mikä ero oikeastaan on muotoiluilla x on sairaus ja x on sairautta?

Lause sääli on sairautta yhdistetään filosofi Friedrich Nietzscheen (1844 - 1900), vaikkei se tässä muodossa tietääkseni esiinny hänen kirjoituksissaan. (Koska en ole toimittaja, en haluaisi panna sanoja kenenkään suuhun). Sikäli kuin tiedän, on lentävän lauseen tunnetuin käyttäjä edesmennyt valtakunnanjohtaja ja okkultisti Pekka Siitoin, joka Sieg Heil Suomi -dokumentissa ilmoittaa:

"Kaikesta huolimatta olen kivenkova rasisti, sadisti ja fasisti. Siitä minä nautin. Sääli on sairautta."

Lauseen historia ei ole oikeastaan merkityksellinen sen muodon pohdiskelun kannalta. Nopea Google-pohjainen korpustutkimus löytää noin 175 000 tulosta eksaktilla hakulausekkeella "sääli on sairautta" mutta vain 60 500 tulosta lausekkeella "sääli on sairaus". Samaten on sairautta -loppuisten lauseiden ylivoimaisesti yleisin subjekti on sääli: muita tapauksia ovat esimerkiksi sota, köyhyys, shaali ja saabismi. Vaikuttaisi siltä, että kyse on jonkinasteisesta intertekstuaalisuudesta eli viittauksesta alkuperäiseen sääli on sairautta -fraasiin, jota muuntelemalla saadaan viestille enemmän voimaa kuin mitä millä tahansa muilla sinänsä saman merkityksen omaavilla sanoilla olisi.

Mielenkiintoinen esimerkki x on sairautta -rakenteesta löytyy Mannerheimin Lastensuojeluliiton sivuilta nuorille suunatusta väitteitä ja faktaa -listasta:

"Väite: Homoseksuaalisuus on sairautta.
Fakta: Homous tai lesbous ei ole sairaus. [...]"

(Lihavointi alkuperäinen.)

Väitteessä on partitiivi, mutta faktassa nominatiivi. Tulkintani on, että partitiivinen predikatiivi saa väitelauseen tuntumaan negatiivisesti latautuneemmalta kuin nominatiivi, joka antaa neutraalin asiallisen vaikutelman. Väite, että homoseksuaalisuus on sairautta, ei ole siis varsinaisesti mikään lääketieteellinen väite, vaan tuo julki ensisijaisesti ajatuksen, että homoseksuaalisuudessa on jotain pahaa ja vältettävää. Tällaiseen väitteeseen on toisaalta vähän hölmöä vastata faktoilla; tuskin kukaan vastaisi huoritteluunkaan esittelemällä työhistoriaansa. Mieleen tulee myös jostain lukemani juttu äidistä, joka kuvitteli vetoavansa poikaansa lihapullaksi haukkuneiden koulukiusaajien järkeen tuomalla kouluun näytille oikeita lihapullia.

Iso suomen kielioppi (ISK) mainitsee, että predikatiivin sija on nominatiivi viitattaessa jaottomaan subjektiin ja partitiivi viitattaessa jaolliseen subjektiin. Jaollisuus/jaottomuus liittyy näkökulmaan eikä tarkoitteen ominaisuuksiin: esimerkiksi seutu voi olla jaollinen sisältäpäin tarkasteltuna (esim. seutu olisi suurelta osin teollisuusaluetta) mutta jaoton kokonaisuutena ulkoapäin tarkasteltuna (esim. Kninin seutu on Kroatialle tärkeä). Teonnimet, jollainen sääli on, voidaan ymmärtää jaollisina, jolloin predikatiivi on partitiivissa, tai ajallisen rajauksen tai tuloksen suhteen jaottomina, jolloin predikatiivi on nominatiivissa. Lisäksi ISK toteaa suomen kieltä opiskelevien ulkomaalaisten kiusaksi, että "[m]uuten abstraktisanojen esittäminen predikatiivin sijan avulla jaollisena tai jaottomana on varsin joustavaa".

Koska predikatiivina on substantiivi eikä adjektiivi, ei lause ole kuitenkaan täysin verrattavissa sellaisiin teon jaollisuuden tunnustaviin lauseisiin kuin istuminen on tappavaa. X on sairautta -fraasin taustalla lienee partitiivimuotoisten -(U)Us-johtimella muodostettujen ominaisuudennimien käyttö vastaavalla tavalla. Googlella löytyy useita esimerkkejä, jotka ovat esimerkiksi muotoa x on heikkoutta, x on rohkeutta tai x on nöyryyttä. Näiden tapauksessa ei voisi käyttää nominatiivimuotoista predikatiivia lukuun ottamatta sanaa heikkous, joka sekin vaatisi leksikaalistuneessa merkityksessään ainakin useimmissa tapauksissa rekisteristä riippuen joko possessiivisuffiksin tai -pronominin (esim. kissanpennut ovat heikkouteni). Suhteellisen uusi lienee ilmaisu x on parhautta. ISK antaa esimerkkinä (U)Us-johdosten käytöstä ominaisuudennimenä lauseen [s]e ei ollutkaan heikkoutta ja saamattomuutta, muttei käsittele x on y-(U)UttA -tyyppisiä lauseita mitenkään erikseen.

Sana sairaus viittaa johonkin yksittäiseen sairauden lajiin tai sairastamisen aktiin (esim. hänen sairautensa on kestänyt jo viikon), vaikka myös abstrakti käyttö jaollisena, ei-laskettavana entiteettinä lienee mahdollista (esim. jäin pois töistä sairauden takia). Sairastaminen ei ole tahdonalaista toimintaa eikä välittömästi - ainakaan arkielämän näkökulmasta - riipu henkilön omista tekemisistä. Nykyään sairautta ei pidetä minään Jumalan rangaistuksena tai muuten hävettävänä asiana, mutta siihen liittyy silti negatiivisia mielleyhtymiä, sillä kukaan ei luonnollisesti halua olla sairas. Partitiivinen predikatiivi sisältänee kaikuja tästä: sääli on jotain vältettävää ja ehkä suorastaan hävettävää. Pragmaattisessa mielessä lause ei ole siis pelkkä tiedotus (kuten onykogrypoosi on sairaus) vaan oikeastaan direktiivi: lause sisältää kehotuksen hankkiutua eroon säälistä tai vaihtoehtoisesti olla tuntematta sääliä. Toisaalta voidaan aivan perustellusti sanoa, että vaihtoehtoinen muoto sääli on sairaus kattaa tosiasiallisesti aivan saman merkityksen. Sama merkitys lienee myös lauseella sääli on sairasta, koska rakenne x on sairasta on leksikaalistunut merkitsemään äärimmäistä paheksuntaa x:ää kohtaan. Vertailun vuoksi esim. sääli on heikkoa ei tietenkään merkitse samaa kuin sääli on heikkoutta. Sairautta-partitiivin pohjalla lienee joka tapauksesa analogia sellaisten lauseiden kanssa, joissa jokin tietty tekeminen luokitellaan jonkin partitiivilla ilmaistun hyveen (tai sen vastakohdan) piiriin.

Eräästä roomalaiseen kalenteriin liittyvästä muistisäännöstä

Roomalainen kalenteri on nykynäkökulmasta hieman monimutkainen. Päivämäärät ilmoitetaan suhteessa seuraavaan merkkipäivään, joita on kolme: Kalendae '1. päivä', Nonae '5. tai 7. päivä' ja Idus '13. tai 15. päivä'. Merkkipäivät itsessään ovat helppoja, esim. Kalendis Ianuariis 'tammikuun ensimmäisenä', Nonis Februariis 'helmikuun viidentenä' ja Idibus Martiis 'maaliskuun viidentenätoista' Merkkipäivä välittömästi edeltävät päivät eivät myöskään tuota liikaa ongelmia, esim. Pridie Kalendas Apriles 'maaliskuun 31.', Pridie Nonas Maias 'toukokuun kuudentena' ja Pridie Idus Iunias 'kesäkuun kahdentenatoista'.

Hankalampia tapauksia ovat muut päivät, jotka lasketaan takaperin seuraavasta merkkipäivästä itse päivä mukaanlukien. Tämä nykynäkökulmasta ylimääräisen päivän lisäys voi olla hieman hankala hahmottaa, mutta se on helppo muistaa, jos ottaa huomioon, että Jeesus "nousi kolmantena päivänä kuolleista" eli kääntäen: perjantai on kolmas päivä ennen sunnuntaita. Kaava on a(nte) d(iem), jota seuraa järjestysluku akkusatiivissä ja merkkipäivä akkusatiivissa, esim. a. d. VII Id. Iun. = ante diem septimum Idus Iunias 'seitsemäs päivä ennen kesäkuun idusta, kesäkuun 7.'

Vanhimmassa roomalaisessa kalenterissa ("Romuluksen kalenterissa") oli kymmenen kuukautta, joista ensimmäisessä (Martius), kolmannessa (Maius), viidennessä (Quintilis) ja kahdeksannessa (Octobris) oli 31 päivää, muissa 30 päivää. Numa Pompilius lisäsi perimätiedon mukaan talvikuukaudet Ianuarius (29 päivää) ja Februarius (28 päivää) muuttaen samalla muiden kuukausien päivien lukumäärää niin, että alkuperäisistä 30 päivää pitkistä kuukausista tuli 29 päivän mittaisia. Myöhemmin Ianuarius ja Februarius siirrettiin vuoden alkuun, mistä seuraa, että vielä nykyäänkin kuukausien nimet syyskuusta alkaen vaikuttavat epäjohdonmukaisilta: September, October, November ja December eivät suinkaan ole seitsemäs (septem 'seitsemän'), kahdeksas (octo 'kahdeksan'), yhdeksäs (novem 'yhdeksän') ja kymmenes (decem 'kymmenen') kuukausi, vaan kaksi pykälää enemmän. Myös heinäkuun (Iulius) ja elokuun (Augustus) nimet olivat alunperin Quintilis (quintus 'viides') ja Sextilis (sextus 'kuudes'), mutta ne nimettiin uudelleen Caius Iulius Caesarin ja hänen seuraajansa Augustuksen kunniaksi. Ensiksi mainittu kehitti juliaanisen kalenterin, jossa kuukausien päivien määrä säädettiin samaksi kuin nykyäänkin lisäämällä tammi-, elo- ja joulukuuhun kaksi päivää sekä huhti-, kesä-, syys- ja marraskuuhun yksi päivä. Koska päivät lisättiin kuukausien loppuun, ei juhlapäivien sijainti muuttunut suhteessa saman kuun ensimmäiseen päivään.

Joka tapauksessa ja kuten alussa kävi jo ilmi, nonae ja idus eivät ole joka kuukausi samana päivänä. Koska nonae (nonus 'yhdeksäs') on yhdeksäs päivä ennen idusta, on nonae 5. päivä iduksen ollessa 13. ja 7. päivä iduksen ollessa 15. päivä. Sääntö on, että kaksi päivää myöhemmin olevat päivät ovat maalis-, touko,- heinä- ja lokakuussa eli alkuperäisinä 31 päivää pitkinä kuukausina. Tämän merkittävän tiedonjyväsen muistamiseksi Streng antaa latinan kieliopissaan muistosanan (sic) "MILMO" (Martius, Maius, Iulius, October), jossa on heinäkuun kesäkuusta erottava L (100 §). Streng keroo myös, että Geitlinin mukaan tämä on suomeksi "MaToHeiLo". Pakarinen antaa omassa kieliopissaan saman muistosanan suomalaisemmassa muodossa "Maatoheilo" (111 §) kuten myös Linkomies (70 §). Pekkasen kieliopista muistosana puuttuu (93 §).

Mikäli ei muista, ovatko päivät mainittuina kuukausina myöhemmin vai aikaisemmin, voi painaa mieleensä, että Caius Iulius Caesar murhattiin maaliskuun iduksena eli 15.3.

Loppukevennyksenä esimerkki roomalaisen kalenterin käytöstä keskiaikaisessa runoudessa (Hugo Primas n. 1095 - n. 1160):

Idibus his Mai
miser exemplo Menelai
flebam nec noram
quis sustulerat michi Floram.
Tempus erat florum,
cum flos meus, optimus horum,
liquit Flora thorum,
fons fletus, causa dolorum.

'Oli idus toukoinen,
kun lailla Menelaoksen
mä murehdin ja tiennyt en,
multa Floran ryösti ken.
Kukat silloin loistossaan,
kun kaunein kukka joukossaan,
mun Floora, lähti vuoteestaan,
mut jätti tuskaan itkuisaan.'

Käännös on, kuten arvata saattaa, omani.

Muinaisenglantiko hepreaa?

Toisin kuin otsikosta voisi kuvitella, ei tämän kirjoituksen tarkoitus ole kommentoida mitään viimeisintä pseudotieteellistä hörhöteoriaa. Nimimerkki DeusVult kirjoitti Potku.netissä seuraavasti vastatessaan henkilölle, joka valitteli älynsä puutetta muinaisenglanninkielisen anglosaksikronikan ymmärtämiseen:

"Ei kenenkään muunkaan älyllä, tuo varhaiskeskiaikainen englanti täyttä hepreaa nykyihmiselle. Onneksi tuosta on kyllä varmasti nykykielisiä käännöksiä."

Nykyihmisen on tietenkin vaikea lukea vanhoja tekstejä, koska kirjoittajan ja nykylukijan kokemusmaailmat ovat niin erilaisia, mutta muinaisenglanti ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen vaikeaa, eikä se ole missään nimessä sen enempää "täyttä hepreaa" kuin vaikkapa nykysaksa - siis jos kumpaakaan kieltä ei osaa. Anglosaksikronikka tuli keskustelussa esiin puhuttaessa viikingeistä ja heidän ryöstöretkestään Lindisfarneen. Alla kaksi relevanttia otetta kyseisestä dokumentista, joista olen hahmottamisen helpottamiseksi alleviivannut finiittimuotoiset verbit eli "predikaatit" (7 merkitsee 'ja'):

787
Her nom Beorhtric cyning Offan dohtor Eadburge 7 on his dagum cuomon ærest iii scipu 7 þa se gerefa þærto rad 7 hie wolde drifan to þæs cyninges tune þy he nyste hwæt hie wæron 7 hiene mon ofslog. Þæt wæron þa ærestan scipu deniscra monna þe Angelcynnes lond gesohton.

793
Her wæron reðe forebecna cumene ofer Norðanhymbra land 7 þ[æt] folc earmlice bregdon: þ[æt] wæron ormete ligræscas 7 wæron geseowene fyrene dracan on þam lyfte fleogende. Þam tacnum sona fyligde mycel hunger 7 litel æfter þam þæs ilcan geares on vi idus Iañr earmlice heðenra manna hergung adiligode Godes cyrican in Lindisfarena ee þurh reaflac 7 mansleht.

Alla olevat käännökset yrittävät noudattaa alkutekstin rakennetta sen verran kuin tuntuu mielekkäältä:

'787: Tänä vuonna kunings Beorhtric otti Offan tyttären Eadburgin (vaimokseen), ja hänen päivinään tuli ensi kertaa kolme laivaa, ja sitten virkamies ratsasti sinne ja halusi ajaa heidät kuninkaan kylään, koska hän ei tiennyt mitä he olivat, ja hänet tapettiin. Ne olivat ensimmäiset tanskalaisten laivat, jotka vierailivat anglien maassa.

793: Tänä vuonna tuli kamalia ennusmerkkejä Northumbrian maan ylle, ja pelottivat kansaa surkeasti: ne olivat valtavia salamia, ja tulisia lohikäärmeitä nähtiin lentämässä ilmassa. Merkkejä seurasi pian suuri nälänhätä, ja vähän sen jälkeen samana vuonna tammikuun [luultavasti virhe] 8. päivänä surkealla tavalla pakanoiden hyökkäys tuhosi Jumalan kirkon Lindisfarnen saarella ryöstelyn ja teurastuksen kautta.'

(Päivämäärä on klassista muotoa eli sananmukaisesti "kuudentena päivänä ennen tammikuun idusta".)

Yllä oleva teksti ei ole juurikaan ymmärrettävissä nykyenglannin pohjalta. Haluan kuitenkin osoittaa, että muinaisenglanti on aivan hallittavissa oleva kieli kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle (kuten tietysti hepreakin). Toisin kuin gootin ja muinaiskirkkoslaavin tapauksessa, on muinaisenglanniksi kirjoitettu kristillisten käännöksien lisäksi huomattavan paljon myös alkuperäistä kirjallisuutta, mikä tekee kielestä astetta kiinnostavamman muillekin kuin lingvisteille. Ensiksi huomattakoon oikeinkirjoituksesta muutama seikka:

• þ eli thorn ja ð eli eth merkitsevät samaa kuin nykyenglannin digrafi th, esim. þæt 'se', þurh 'läpi', kautta', heðen 'pakanallinen'
• f merkitsee joko v- tai f-äännettä ympäristöstä riippuen, esim. ofer 'yli, yllä'
• æ on kirjaimien a ja e ligatuura ja sitä vastaa nykyenglannissa useimmiten a, esim. hwæt 'mitä?', æfter 'jälkeen' (æ ääntyy kuten suomen ä)
• g voi merkitä "kovaa" g-äännettä tai j-äännettä, joka merkitään nykyenglannissa y:llä, esim. God 'Jumala', gear 'vuosi', dæg 'päivä'
• sc merkitsee suhuässää ja merkitään nykyenglannissa sh, esim. scip 'laiva', denisc 'tanskalainen'
• c merkitsee k-äännettä, i:n ja e:n edellä tš-äännettä, esim. cyning 'kuningas', cirice 'kirkko'
• h on ääntynyt muualla kuin sanan alussa voimakkaana kurkkuäänteenä (kliseisin esimerkki skotin loch), mistä johtuu keskienglannin kirjoitusasu gh, joka on myös periytynyt nykyenglantiin, esim. dohtor 'tytär' vrt. daughter, þurh 'läpi, kautta' vrt. through ja sohton 'vierailivat' vrt. sought

Yllä olevia sääntöjä soveltamalla pääsee alkuun. On huomattava, että toisin kuin nykyenglannissa, muinaisenglannin verbit taipuvat persoonamuodoissa ja nominit neljässä sijamuodossa (nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi). Suomenkieliselle idea on sinänsä helppo hahmottaa, mutta englanninkielisessä kirjallisuudessa käytetään tyypillisesti kohtuuttoman paljon aikaa tämän hämmentävän ilmiön selittämiseen. En käsittele tässä nominitaivutusta erityisen yksityiskohtaisesti, mutta pyrin yhdistämään muinaisenglannin sellaisiin asioihin, jotka ovat lukijalle mahdollisesti tuttuja.

Ehkä juuri taivutuksesta johtuen muinaisenglannissa on nähtävissä vielä monia sellaisia piirteitä, jotka yhdistävät sen läheisehköön sukukieleensä nykysaksaan. Esimerkkinä mainittakoon määräisen artikkelin, joka toimii myös demonstratiivipronominina, taivutus: þæs : des, þæt : das, þam : dem sekä monikon datiivi þam : den. Adjektiivin taivutus on muinaisenglannissa hyvin samanlaista kuin nykysaksassa, esim. þæs ilcan geares 'samana vuonna (genetiivi)'. Tekstissä esiintyy myös monikon genetiivin pääte -ra, joka on tuttu fossiloituneena ruotsin sanassa allra: deniscra monna 'tanskalaisten miesten', heðenra manna 'pakanallisten miesten' (kyllä, horjuvuutta esiintyi oikeinkirjoituksessa).

Will on nykyenglannissa apuverbi, jolla ei oikeastaan ole preteritiä, mutta muinaisenglannissa sen merkitys on 'haluta', esim. wolde 'halusi', vrt. saks. wollte. Verbi niman (pret. nom) 'ottaa' on vastaava kuin saksan nehmen. Muinaisenglannin preesenspartisiipin pääte on tuttu saksasta ja ruotsista, esim.  fleogende, vrt. saks. fliegend tai ru. flygande 'lentävä'.

Verbien persoonapäätteet ovat ylipäänsä samanhenkisiä kuin saksassa: wæron : waren 'olivat', cuomon : kamen 'tulivat', nom : nahm 'otti'. Tekstissä ei sen luonteesta johtuen esiinny juuri muita persoonamuotoja, mutta esimerkiksi singan 'laulaa' taipuisi preesensin yksikössä ic singe, þu singest, he singeþ. (King James -englannin tuntemus auttaa myös.) Ge-prefiksi ei ole muinaisenglannissa erityisesti perfektipartisiipin tunnus vaan esiintyy samaan tapaan verbijohtimena kuin toisinaan saksassakin (esim. gewinnen). Gesohton 'vierailivat' on preteriti verbistä (ge)secan; nykyvastineet ovat seek ja epäsäännöllinen preteriti sought. Sana man (mon) esiintyy epämääräisenä subjektina kuten saksassa ja ruotsissa (ns. "man-passiivi"), esim. hiene mon ofslog 'hänet tapettiin'. Samaten saksasta tai ruotsista tuttu käänteinen sanajärjestys esiintyy muinaisenglannissakin: her nom Beorhtric cyning Eadburge 'tässä (= tänä vuonna) otti kuningas Beorhtric Eadburgin' ja on his dagum cuomon iii scipu 'hänen päivinään tuli kolme laivaa'. (Sivumennen mainittakoon, että neutrin monikon pääte -u esiintyy vain ns. lyhyttavuisilla sanoilla; pitkätavuisilla sanoilla yksikkö ja monikko ovat nominatiivissa ja akkusatiivissa samannäköisiä kuten ruotsin ett hus, många hus.)

Kyseinen tekstipätkä ei ole missään paras mahdollinen ensikosketus muinaisenglantiin, mutta toivon tässä esitettyjen havaintojen olevan sellaisia, jotka eivät ainakaan säikäytä ketään kauemmaksi tästä kiehtovasta kielimuodosta, jonka osaajia on Suomessa aivan liian vähän. Aiheesta kiinnostuneen kannattaa tutustua myös muinaisenglanninkieliseen isä meidän -rukoukseen.

Isä meidän vanhaksi kirjasuomeksi

Herran rukouksen suomenkielinen asu on muuttunut melko vähän Mikael Agricolan ajoista. Alla oleva teksti on teoksesta Se Wsi Testamenti (1548):

Ise meiden ioca olet Taiuais.
Pyhetty olcon sinun nimes.
Lehestulkon sinun waldakundas.
Olcon sinun tactos
nin maasa / quin on Taiuais.
Anna meille tenepeiuenä meiden iocapeiuenen leipen.
Ja anna meille synnime andexi
ninquin me annama meiden welgholisten.
Ja ele iohdata meite kiusauxen.
Mutta päste meite pahasta.
Sille ette sinun ombi waldakunda / ia woijma / ia cunnia ijancaikisudhes. Amen.

Kuten todettua, yllä oleva teksti ei sisällä juurikaan sellaisia piirteitä, jotka olisivat nykysuomenkieliselle hankalia. Pitkiä ja lyhyitä vokaaleita ei ole eroteltu johdonmukaisesti kuten ei myöskään /e/- ja /ä/-äänteitä. Sanassa synnime 'syntimme' esiintyy nykykielestä poikkeava astevaihtelu. Kirjoitusasu tactos edustaa luultavasti ääntöasua /taxtos/.

Taivaan kohdalla Agricola ei tee eroa yksikön ja monikon välillä, vaan kääntää molemmissa kohdissa Taiuais 'taivaissa'. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että Martti Lutherin käännöksessä (1534) molemmissa tapauksissa on yksikkö (in dem Himmel ja im Himmel), kuten myös Abckiriassa (1536), jossa sana on molemmissa kohdissa taiuas(s)a. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Agricola ei ole osannut päättää, kääntääkö 'velka' vai 'synti', ja on siksi päätynyt kompromissiin: anna meille synnime andexi ninquin me annama meiden welgholisten.

Koko Raamattu julkaistiin suomen kielellä 1642. Kolmanteen painokseen (1758) tehtiin joitakin korjailuja ja parannuksia. Olen lihavoinut oikeinkirjoitukseen liittymättömät erot edelliseen:

Isä meidän joca olet taiwaisa
Pyhitetty olcon sinun nimes
Lähestykön sinun waldacundas.
Olcon sinun tahtos
nijn maasa, cuin taiwasa.
Anna meille tänäpänä meidän jocapäiväinen leipämme.
Ja anna meille meidän welcamme andexi,
nijncuin mekin andexi annamme meidän welwollistemme
Ja älä johdata meitä kiusauxeen.
Mutta päästä meitä pahasta.
Sillä sinun on waldacunda, ja woima, ia cunnia, ijancaickisesti; Amen.

Huomattavimpina suomen kieleen liittyvinä eroina Agricolan versioon on sana lähestykön sanan lehestulcon sijaan ja possessiivisuffiksit sanoissa leipämme ja welwollistemme suffiksittomien leipen ja welgholisten sijaan. Viimeksi mainitussa on nähtävissä myös äänteellinen muutos /γ/ > /v/ k:n heikkona asteena. Agricolan datiivinen welgholisten /velγollisten/ olisi nykykielessä velallisille (esimerkkinä vastaavasta rakenteesta on myös Matt. 6:14: Sentedhen ios te andexiannat Inhimisten heiden ricoxens nin mös teiden taiualinen Isen anda teiden andexi). Nykysuomessa esiintyy kaksi merkityksiltään eriytynyttä adjektiivia, jotka on molemmat johdettu sanasta velka ja jotka eroavat muodollisesti astevaihtelun suhteen: vanhakantaisempi velvollinen ja nykyään tavallista katoa noudattava velallinen.

Toisen ryhmän eroja muodostavat sellaiset korjaukset, jotka lähentävät käännöstä muodollisesti alkutekstin kanssa: Agricola kirjoittaa taiuais monikossa molemmissa tapauksissa, vaikka alkutekstissä jälkimmäinen on yksikössä (eli taiwaisa, taiwasa). Liitepartikkeli -kin on lisätty pronominin me perään vastaamaan alkutekstin ilmaisua καὶ ἡμεῖς 'myös me'. Sana andexi on täydennetty verbin annamme yhteyteen, jolloin vastaavuus ἀφεῖναι : andexi anda on täydellinen molemmissa kohdissa. Agricolan käännös, jossa andexi ei siis toistu, saattaa tässä kohden edustaa joko luontevampaa suomen kieltä tai pelkkää kömmähdystä. Mahdollisesti andexi ei Agricolankaan kielessä liittynyt niin kiinteästi itse verbiin kuin edellä lainattu ilmaisu ios te andexiannat 'jos annatte anteeksi' antaa ymmärtää.

Lopuksi vielä kirjoitusasultaan muokattu, mutta kielimuodoltaan edellisen kanssa vastaava versio vuoden 1887 painoksesta:

Isä meidän, joka olet taiwaissa!
Pyhitetty olkoon sinun nimes.
Lähestyköön sinun waltakuntas.
Olkoon sinun tahtos
niin maassa kuin taiwaassa.
Anna meille tänäpäiwänä meidän jokapäiwäinen leipämme.
Ja anna meille meidän welkamme anteeksi
niinkuin mekin anteeksi annamme meidän welwollistemme.
Ja älä johdata meitä kiusaukseen.
Mutta päästä meitä pahasta.
Sillä sinun on waltakunta, ja woima, ja kunnia, ijankaikkisesti. Amen!

Seuraava varsinainen Uuden testamentin käännös hyväksyttiin käyttöön 1938 (ns. vanha käännös) ja nykyään käytössä oleva 1992.

Käsittelen tarkemmin Agricolan omien versioiden (Abckiria, Rucouskiria ja Se Wsi Testamenti) eroja toisella kertaa.