Tolkienin riimuista, osa 2

"Suomen parhaaksi sf-lukemistoksi" itseään tituleeranneen Ikaros-lehden numerossa 2/1986 Kirjapakinaa-palstalla nimimerkki Alien käsittelee tolkienilaista runologiaa Kersti Juvan suomennoksen (1985) näkökulmasta seuraavaan tapaan (s. 43):

Selatessani uudelleen Tolkienin kirjaa Hobitti eli sinne ja takaisin alkoivat riimukirjoitukset vaikuttaa loogisilta suomenkieleen verrattuna. Aloin rasittaa aivojani riimujen arvoituksella ja melko pian sainkin aakkoset selville.

Sisäkannessa olevassa Throrin kartassa siis lukee riimuilla kirjoitettuna selvästi suomenkielellä: OVI KAKSI JA PUOAI KYYNÄRÄÄ JA KOLME VOI KÄYDÄ RINNAN. TH. TH. Miksikö puoai? No siksi, että riimujen piirtäjälle on sattunut pieni kirjoitusvirhe. Sivulla 6 riimut ovat oikein ja siellä lukee puoli.

Jos jotakuta kiinnostaa mitä lukee nimiaukean ylä- ja alalaidan riimuissa, eikä jaksa niitä itse tulkita, niin ei siellä sen kummempaa lue kuin HOBITTI ELI SINNE JA TAKAISIN. SE ON KERTOMUS VUODEN MATKASTA JONKA TEKI HOBITTILAN BIMBO REPPULI. HÄNEN MUISTIINPANOISTAAN KOONNUT J.R.R. TOLKIEN JA JULKAISSUT WERNER SÖDERSTRÖM OY. Miltähän tuntuisi lukea koko kirja riimuilla kirjoitettuna?

(Kaikki on sic. Bimbo ei sentään taida olla riimumestarin vaan pakinoitsijan virhe.)

Olen käsitellyt alkukielistä versiota hieman laajemmin täällä. Aikaisemmassa, Alienin sanoin "lapsia varten teh[dyssä] ja Tove Janssonin muumimaisella kuvituksella" (1/86, s. 49) varustetussa Lohikäärmevuoressa (1966, suom. Risto Pitkänen) riimuilla kirjoitettuja tekstejä ei ollut jostain syystä käännetty englannista suomeksi.

Kannen kuva on Jukka Murtosaaren käsialaa.

Edelliseen suoranaisesti liittymättä Ikaroksessa julkaistiin myös rajoja rikkova apokalyptinen novelli "Suomalaisen science fiction kirjailijan, Petri Pekanpoika Puttosen, viimeiset hetket savusaunan rappusilla kolme vuotta atomisodan jälkeen vuonna 2087 jolloin kaikki muu elollinen on kuollut saastepilvien ja hyytävän ydintalven seurauksena ja jolloin viimeinen säilykepurkki on kaivettu esiin savusaunan lauteiden alta ja syöty", jonka lukeakseen kehotan hankkimaan käsiinsä joko Ikaroksen numeron 5/1987 tai Kosmoskynä-lehden 3/1987.

Miten kirjoittaa nykysuomea anglosaksisilla riimuilla muutamin lisäyksin (Ikaros  2/1987).

Palatakseni vielä Kirjapakinaan, numerossa 3/1986 Alien kirjoittaa seuraavasti:

"Kesämökki, etenkin jos se sijaitsee yli 14 km päässä lähimmästä kaljakuppilasta ja muista huvituksista, on siitä merkillinen paikka, että siellä tulee luettua kaikki kirjat, jotka jaksaa mukanaan sinne raahata. Siis erinomainen tilaisuus lukea juuri niitä kirjoja, joiden lukemisen on aikoinaan syystä tai toisesta siirtänyt tulevaisuuteen."

Itse en pääse tänä kesänä nauttimaan aivan vastaavasta, mikä selittänee sen, että olen nyt juhannuksena (pseudo-juhannusaattona) julkaissut peräti kaksi kirjoitusta. Näin ollen siirryn pois tietokoneen äärestä ja toivotan lukijoille hyvää ja turvallista juhannusta!

Refleksiivisestä viittaamisesta

Luin läpi jokin aika sitten Marko Lambergin, Anu Lahtisen ja Susanna Niirasen toimittaman teoksen Keskiajan avain (2008). Teos sisältää eri kirjoittajien laatimia lukuja, jotka toimivat sekä tiedollisina että bibliografisina johdatuksina keskiajan tutkimuksen eri osa-alueisiin ja erityyppisiin lähdemateriaaleihin hagiografiasta ja heraldiikasta aina taiteeseen ja tilikirjoihin.

Kirjoitetut lähteet eri muodoissaan on aina kirjoitettu jollakin kielellä, joten onkin paikallaan, että teoksessa on peruskieliopit keskiajan latinasta, Bysantin kreikasta, muinaisranskasta, muinais- ja keskienglannista, keskialasaksasta, muinaisruotsista ja muinaisvenäjästä. Minulla on jonkin verran sanottavaa myös näistä kieliopeista, mutta säästän sen toiseen kertaan.

Ote Tukholman tänkebokista (lähde).

Tässä kirjoituksessa käsittelen dosentti Marko Lambergin kirjoittamassa äärimmäisen mielenkiintoisessa luvussa "Arkea ja maailmankuvaa tavoittamassa" olevaa kohtaa, jossa (muistaakseni ainoana koko teoksessa) huomio kiinnitetään käsiteltävän lähteen asiasisällön lisäksi sen alkuperäiseen kielelliseen muotoon. Aiheena on sitaatti Tukholman kaupunginraadin pöytäkirjasta syyskuun 26. päivältä vuodelta 1491 (s. 224, alaviite 8):

Bødellen. Samma dach stode Erich Laurensson, fødder j Borghaa, medh sin frya vilie ok begerede at ware mesterman her j staden ok badh radit vnne sich tet och merkie sich medh stadzsens klede ferga, huilket han sade sich wilie ware staden hwl och tro j sin gerning och mesterschap.

Suomennettuna ote kuuluu seuraavasti (s. 224):

'Pyöveli. Samana päivänä seisoi Erik Laurensson, syntynyt Porvoossa, vapaasta tahdostaan ja pyysi olla mestarismies täällä kaupungissa ja anoi raatia suomaan itselleen sen ja merkitsemään itsensä kaupungin vaatevärillä, mistä hän sanoi haluavansa olla kaupungille uskollinen ja luotettava toimessaan ja mestariudessaan.'

Tämän otteen mainitaan johdattavan seuraavaan muistiinpanon kielelliseen muotoiluun liittyvään kysymykseen: "Miten sanatarkasti muistiinpanoja oikein tulisi lukea, koska muistiinpanoa kieliopillisesti tulkiten Erik pyysi raatia suomaan pyövelinpestin ja kaupungin vaatevärin itselleen (sich; siis raadin jäsenille) eikä hänelle (hanom)?"

Tämä kommentti herätti luonnollisesti mielenkiintoni. Ainakin huolitellussa nykyruotsissa tulisi kirjoittaa honom, mutta yksi natiivi-informantti, jolle tarjosin tätä lausetta nykyruotsiksi naamioituna, ei aluksi edes huomannut pronominin viittaussuhteen outoutta. Sama päti myös tanskalaiseen koehenkilöön. Refleksiivipronominin viittaussuhde ei ole täysin selvä suomennoksessakaan, mistä on osoituksena  ongelman selityksessä tarpeellinen tarkennus "siis raadin jäsenille". Huolitellussa kirjakielessä ei kirjoitettaisi itselleen tarkoitettaessa Erikiä, mutta kuitenkaan minulle ei tullut suomennosta ensimmäistä kertaa lukiessani mieleenkään, että itselleen viittaisi raatiin.

Tarkistin huvikseni, mitä nykykielten kielioppikirjat sanovat tällaisista tapauksista. Swedish: A Comprehensive Grammar (2013) sanoo, että infinitiivin objektina oleva refleksiivipronomini tavallisesti ("normally") viittaa hallitsevan lauseen objektiin (s. 157); myös Danish: An Essential Grammar (2000) sanoo vastaavassa tapauksessa, että refleksiivipronomini voi ("may") viitata infinitiivin subjektiin (s. 62). Molemmat kieliopit siis näemmä pitävät ainakin mahdollisena, että refleksiivipronomini voi viitata myös hallitsevan finiittilauseen subjektiin. En jostain syystä löytänyt aivan tarkalleen tällaista tapausta Svenska Akedemiens grammatikista, mutta teonnimien yhteydessä esiintyvien refleksiivipronominien osalta todetaan, että esimerkiksi lauseessa Persson kritiserade advokatens skötsel av sina affärer sana sina voi viitata Perssoniin, vaikka tavallisemmin ("oftare") sanaan advokaten (pronomen § 87).

Kuten totesin, ei vastaava tilanne ole suomeksikaan yksiselitteinen. Iso suomen kielioppi antaa (§ 1453) mm. seuraavan esimerkin tapauksesta, jossa refleksiivisen aineksen (lihavoitu) viittauksen kohde (kursiivilla) on epäselvä:

Aki ei antanut [Mian pilata esitystään].

Muodollisesti kyse voi siis olla joko Akin tai Mian esityksestä, vaikka asiayhteydessä on yleensä täysin selvää, kummasta on kyse. Kielenhuollollisesti orientuneille ihmisille todisteeksi siitä, että ylläolevassa lauseessa voi olla kyse vain Mian esityksestä, riittää yleensä se, että on olemassa myös seuraavanlainen rakenne:

Aki ei antanut [Mian pilata hänen esitystään].

...jossa kyse on yksiselitteisesti Akin esityksestä. Näiden suomenkielisten esimerkkilauseiden väliseen eroon viittaa myös Weikko Pakarinen Latinan kieliopissaan (1926) käsitellessään vastaavaa tapausta latinassa (§ 169, 3. b): "Sisäisesti alistetuissa lauseissa [...] on tarkoin ajatusyhteydestä saatava selville, milloin refleksiivipronomini tarkoittaa saman lauseen subjektia (suoranainen refleksiivi; suomessa ei tällöin koskaan esiinny pronominin genetiiviä), milloin taas sitä henkilöä, jonka ajatuskulkuun lause sisältyy (välillinen refleksiivi; suomessa tällöin 3:nnen per. persoonapronomini)." (Korostukset alkuperäisiä.)

Suomen ja latinan ominaisuudet eivät tietenkään suoraan todista mitään muinaisruotsin kielestä, mutta joka tapauksessa voitaneen katsoa, että tämäntyyppisessä tapauksessa yksinkertaistavan rajanvedon tekemisessä on syytä olla varovainen. Lisäksi on huomattava, että refleksiivinen omistus ei välttämättä ole monitulkintaisuutensa kannalta yhdenveroinen accusativus cum infinitivo -rakenteen yhteydessä olevan refleksiivipronominin kanssa. Ylempänä mainituilla natiivi-informanteilla teettämässäni pienimuotoisessa kokeessa käyttämäni toinen esimerkkilause John såg honom sparka sin hund onnistui herättämään epävarmutta niin ruotsin- kuin tanskanpuhujissakin siitä, kumman koirasta on kyse, mutta bad rådet unna sig det ulkittiin tarkemmin ajateltuna virheelliseksi. Ehkä juuri refleksiivisen possessiivielementin käytännön tasolla usein ilmaantuneen epämääräisyyden seurauksena ero on englannissa ja saksassa hävinnyt (saksassa nykyään maskuliininen possessiivipronomini on alkujaan refleksiivinen sein), ja refleksiivinen merkitys pitää tarvittaessa tarkentaa muilla sanoilla.

Mutta mikä siis on oikeastaan se kysymys, joka Tukholman kaupunginraadin pöytäkirjamerkinnän refleksiivipronominin viittaussuhteesta herää? Vaikka kielioppikirjassa (Elias Wessén, Svensk språkhistoria III: Grundlinjer till en historisk syntax, § 47) onkin sellainen sääntö, jonka perusteella refleksiivipronominin olisi tällaisessa tapauksessa viitattava sanaan radit eikä subjektiin Erich Laurensson, näkisin ensisijaisesti tämän otteen osoittavan, että kyseinen sääntö on epätäsmällinen, eli se ei kuvaa kielenkäytön koko todellisuutta. Tämän otaksuman voi tietenkin todistaa vääräksi osoittamalla, että kyseinen pronominin käyttö on selvästi poikkeavaa tässä tietyssä ajallisesti ja paikallisesti rajautuvassa kielimuodossa. Oli miten oli, tässä tapauksessa ei ole asiayhteyden ansiosta mitään todellista epäselvyyttä, mihin sich viittaa, joten kysymyksen esille nostaminen ainakaan muistiinpanon asiasisällön kannalta ei vaikuta oleelliselta. Toki jos jossakin esiintyisi sellainen lause, joka olisi monimerkityksinen tavalla, jota ei voi asiayhteydestä päätellä, olisi kyseisen lauseen tulkinnassa otettava huomioon molemmat vaihtoehdot. Erik Laurenssonin tapauksessa tästä ei kuitenkaan mitä ilmeisimmin ole kyse.

Aivan lopuksi pieni havainto nimestä Borghaa 'Porvoo'. Kaupungin suomenkielinen nimi perustuu muinaisruotsalaiseen muotoon: /b/:tä vastaa suomessa odotetusti /p/, nykyistä ruotsalaista å:ta edeltävää pitkää a-äännettä vastaa pitkä o-äänne, ja kurkkufrikatiivia /γ/, joka kirjoitettiin muinaisruotsissa digrafilla gh, vastaa nykysuomen /v/. Viimeksi mainittu vastaavuus sopii yhteen vanhasta kirjasuomesta tuttuihin tapauksiin kuten lucu : lughun → luku : luvun, jollaisia käsittelin joskus aikaisemmin. Kaupungin nimi on siis hauska esimerkki sekä äännesubstituutioista kielten välillä että äänteenmuutosten eroista eri kielissä: Borghaa on nykyruotsiksi Borgå, mutta suomeksi Porvoo.

Hämeen linnan latinaa

Hämeen linnan ensimmäisessä kerroksessa sijaitsee kappeli, jonka tulipalossa tummuneella ikkunalla säilytetään vanhaa kirkonkelloa. Kirkonkellon latinankielinen teksti näemmä puuttuu Reijo Pitkärannan toimittamasta teoksesta Suomen kirkkojen latina (2004), joten julkaisen sen tässä:

FUSORE REGIO GERHARDO MEYER HOLMIÆ 1727

Kello on siis valettu Tukholmassa (Holmiae) vuonna 1727 kuninkaallisen valajan (fusor regius) Gerhard Meyerin toimesta. Titteli fusor regius tavataan myös samana vuonna valetun Lappajärven kirkon kellotapulin kellosta (Suomen kirkkojen latina: nro 394). Useimmissa tapauksissa tyypillinen sanamuoto on tyyppiä Gerhardus Meyer (me) fecit 'G. M. teki (minut)'. Toisin kuin Hämeen linnan opaskirjan (2001) sivun 31 kuvatekstistä voisi päätellä, Gerhardo ei ole nimen perusmuoto vaan latinisoidun muodon Gerhardus ablatiivi.

Ruotsalainen Gerhard Meyer (1704 - 1784) kuului alkujaan lyypekkiläiseen kellonvalajien sukuun. Meyerin (ja muun muassa hänen samannimisen isänsä) valamia kelloja löytyy Suomesta muualtakin. Hänen tunnetumpiin valutöihinsä lukeutuu kuningas Kustaa II Aadolfin ratsastajapatsas Tukholmassa.

"Tawastehus fästning." Yksityiskohta kellosta.

Hämeen linnan kappeli kuuluu linnantuvan kanssa 1200 - 1300 -lukujen taitteessa harmaakivimuurin sisäpuolelle muurattuihin tynnyriholvattuihin huonetiloihin. Tilassa toimi katolinen kappeli 1500-luvun jälkipuoliskoon asti, jolloin Kukkotorniin valmistui uusi kappeli ja vanha tila muutettiin leivintuvaksi. Ensimmäisen kerroksen kappeli palautui uskonnolliseen käyttöön Hämeen linnan restauroinnin yhteydessä 1900-luvun jälkipuoliskolla. Kellon valmistuminen osuu aikaan, jolloin Hämeen linna muutettiin armeijan varastoksi rannikon linnoittamisen sijaan osana Venäjän provosoimista välttävää myssypolitiikkaa. Hieman myöhemmin aloitettiin myös kruununleipomon rakentaminen päälinnan kaakkoissivun edustalle. Kuningas Kustaa III siirsi Hämeenlinnan kaupungin linnan pohjoispuolelta nykyiselle paikalleen vuonna 1777, ja kaupungin hengellisiin tarpeisiin valmistui kustavilainen Hämeenlinnan kirkko vuonna 1792.

Lopuksi pieni paikannimistöön liittyvä havainto. Puhuttaessa varsinaisesta linnasta käytetään genetiiviattribuuttia ja pääsanaa, esimerkiksi Hämeen linna, Turun linna. Tämä johtuu siitä, että kyseessä ovat konkreettisessa mielessä Hämeen ja Turun linnat. Kaupunkien, jotka ovat saaneet nimensä metonyymisesti linnojensa mukaan, nimet ovat puolestaan yhdyssanoja Hämeenlinna ja Savonlinna. (Samaan sarjaan kuuluu myös tanskalaisten perustama Tallinna, ja nykyviroksi linn merkitseekin 'kaupunkia'.) Viimeksi mainitussa sijaitsevaa linnaa on kutsuttu joskus Savon linnaksi, mutta nykyään käytännössä ainoa linnasta käytettävä nimi on yhdyssana Olavinlinna. Tämä tuntuu luontevalta, sillä kyseessä ei ole kellekään Olaville kuuluva linna, vaan Norjan kuninkaan Pyhän Olavin mukaan nimetty linna.

Kevyesti riimuista

Katkaisen radiohiljaisuuden käsittelemällä tässä lyhyessä kirjoituksessa muutamia sellaisia riimuja, jotka toimivat helppona porttina riimujen tarua vähemmän ihmeelliseen maailmaan. Suomeksi aiheesta on ilmestynyt hiljattain Heikki Ojan teos Riimut: viestejä viikingeiltä (2015), jota en ole itse ehtinyt vielä lukea. Saksantaitoisille kätevä johdatus on Wolfgang Krausen Runen (1970).

(Riimut oikein nähdäkseen kannattaa hankkia jokin toimiva fontti, esimerkiksi Junicode).

Aloitan muutamalla yleisellä huomiolla. Riimujen kulmikas muoto johtuu siitä, että niitä kirjoitettiin alkujaan raaputtamalla tai kaivertamalla erilaisiin koviin pintoihin. Käyttöyhteydet vaihtelivat muistomerkkien kaiverruksista luiden pintaan tehtyihin raaputuksiin, jotka ehkä vastaisivat nykyisiä tekstiviestejä. Riimuaakkostoja erotetaan tyypillisesti kolme: kaksikymmentäneljä merkkiä sisältävä vanhempi futhark, kolmekymmentäkaksi merkkiä sisältävä futhork ja vain kuusitoista merkkiä sisältävä nuorempi futhark. Vanhimmat riimukirjoitukset ovat peräisin toiselta vuosisadalta. Valtaosa on löydetty Skandinaviasta. Futharkeilla kirjoitettiin kielimuotoja myöhäisestä kantagermaanista riimuskandinaaviin, futhorkilla puolestaan muinaisenglantia (ja eräissä tapauksissa myös nykyenglantia). Riimuaakkoston tavanomainen nimi tulee riimujen aakkosjärjestyksen ensimmäisistä riimuista, jotka ovat futharkissa ᚠᚢᚦᚨᚱᚲ fuþark, futhorkissa ᚠᚢᚦᚨᚱᚳ fuþorc.

Futhark ja futhorc.

Edellisissä transkriptiossa käyttämäni kirjain þ merkitsee englannin sanoista thick ja this tuttuja äänteitä [θ] ja [ð]. Kirjain muistuttaa riimuvastinettaan ja onkin lainattu siitä latinalaiseen aakkostoon alkujaan muinaisenglannin tarpeisiin. Muinaisenglanninkielisissä käsikirjoituksissa käytettiin þ-kirjaimen ohella samoja äänteitä merkitsemään myös d-kirjaimen unsiaalimuotoon perustuvaa kirjainta ð. (Molemmat kirjaimet ovat käytössä myös islannissa.) Myöhemmin englannissa alettiin käyttää þ- ja ð-kirjainten sijaan digrafia th, jolloin esimerkiksi määräisen artikkelin kirjoitusasu muuttui muodosta þe muotoon the. Kirjaimen þ sekoittumisesta y-kirjaimeen ovat peräisin kaikenlaiset ye olde -hölmöilyt.

(Foneettisessa kirjoituksessa edellä mainittu soinnillinen äänne merkitään [ð], soinniton kreikkalaisella kirjaimella [θ] kreikan nykyääntämyksen mukaisesti. Suomen kirjakielen isä Mikael Agricola käytti suomea kirjoittaessaan ensiksi mainitusta äänteestä digrafia dh tai yksinkertaisesti d:tä.)

Muinaisenglantilaiset lainasivat käyttämäänsä latinalaiseen aakkostoon myös riimun ᚹ w muodossa ƿ kuvaamaan w-äännettä. Myös tämän merkin syrjäytti myöhemmin digrafiin uu (tai vv) perustuva w.

Edellä käsitellyt riimut ei ole ainoita, jotka muistuttavat latinalaisen aakkoston (sinänsä harvinaisempia) vastineitaan. Suhteellisen helposti tunnistettavia tapauksia ovat ovat ᚠ f, ᚱ r, ᚺ h, ᛁ i, ᛋ s, ᛏ t ja ᛒ b. Sanottakoon kuitenkin, että mainituista riimuista ᚺ h esiintyy vain vanhassa futharkissa, jossa ᛋ s puolestaan ei esiinny.

Riimu ᛋ s on tietenkin tuttu Schutzstaffel-joukon ᛋᛋ-tunnuksesta. Kansallismytologisessa traditiossa riimun ᛋ s nimen ymmärretään yleensä olevan Sieg eli voitto, mutta todellisuudessa riimun attestoidut nimet viittaavat aurinkoon (muinaisskandinaaviksi sól, muinaisenglanniksi sigel). Riimuja käytettiin paitsi SS-joukkojen lipuissa ja kauluslaatoissa, myös painetussa tekstissä (ks. kuva alla) ja hautakivissä SS-lyhenteenä latinalaisten aakkosten sijaan.

Saksalaisia rekisterikilpitunnuksia vuodelta 1937.

Vähemmän negatiivisia mielleyhtymiä herättää mobiililaitteiden käyttäjille tuttu Bluetooth-tiedonsiirtostandardin merkki, joka on muodostettu (nuoremman futharkin) riimuista ᚼ h ja ᛒ b yhdistämällä ne samaan runkoon. Kirjaimet viittaavat kymmenennellä vuosisadalla eläneen Tanskan ja Norjan kuninkaan Harald Sinihampaan etu- ja liikanimen alkukirjaimiin. Muinaisskandinaavisessa muodossa nimi on Haraldr Blátǫnn, englanniksi Harald Bluetooth.

Bluetooth.

Riimujen käyttö tuotemerkeissä tai vastaavissa on hankalaa, sillä riimut yhdistetään helposti joko odinistis-nationalistiseen aktivismiin tai vaihtoehtoisesti riimujen maagisia ominaisuuksia korostavaan New Age -touhuun. Esimerkiksi Pohjoismaissa toimiva kansallissosialistinen Vastarintaliike käyttää tunnuksissaan ᛏ t -riimua (tai sitten kyseessä on vain ylöspäin osoittava nuoli). Riimujen käytöstä ennustamiseen tai muuhun taikuuteen on kirjoitettu useampikin kirja, minkä seurauksena esimerkiksi Amazonista on vaikea löytää asiallista kirjallisuutta pelkästään "riimuja" hakemalla.

Joitakin hörhöleiman onnistuneesti välttäviä esimerkkejä toki löytyy Bluetoothin lisäksi. Pohjoismaista kirjallisuutta kokoavan Project Runebergin logo (ja favicon) on ᚱ r -riimu, kuten ilmeisesti myös barbadoslaisen laulajan Rihannan tunnus. Molemmissa tapauksissa kyse on siis nimen alkukirjaimesta. Toisenlainen tapaus on konsulttiyhtiö Sofgen, jonka logoon kuuluva ᛃ j -riimu ei liity yhtiön nimeen vaan riimun nimeen ("Jera" eli *jēran 'sato, vuosi') liittyvään symboliikkaan.