(Sotilaallisesta) kielitaidosta ja sen hankkimisesta

Saksilainen metsän- ja riistanhoitopäällikkö Hans Friedrich von Flemming (1670 - 1733) kirjoitti muun tuotantonsa ohella teoksen Der vollkommene Teutsche Soldat (Leipzig 1726), joka käsittelee otsikkonsa mukaisesti lähestulkoon kaikkea yksittäisen krenatöörin aseotteista aina sotainvalidien hoitoon. Lisäksi teoksen alkupuolella selostetaan niinkin yleisiä aiheita kuin ihmistä, kasvatusta, jumalanpelkoa, laskentoa ynnä musiikkia ja muita soveliaita harrastuksia. Käsittelen tässä kirjoituksessa referaatinomaisesti teoksen seitsemättä lukua (s. 20 - 22), jonka otsikko on Von unterschiedenen Sprachen ('eri kielistä'), kommentoiden ja täydentäen siinä annettuja tietoja ja ohjeita.

Luku alkaa hyvin tutulla valituksella siitä, kuinka monet välittävät enemmän vieraista kielistä kuin omasta äidinkielestään eivätkä osaa sanoa kolmea sanaa sekoittamatta mukaan vieraskielisiä ilmaisuja. Kirjoittaja kehottaa kuitenkin olemaan keinotekoisesti kääntämättä vakiintuneita sivistyssanoja saksaksi, vaikka muistuttaakin siitä, että jos jokin asia on ilmaistavissa yhtä hyvin saksaksi, ei sitä pidä sanoa vieraalla kielellä.

Seuraavaksi kehotetaan lukemaan sellaisia tekstejä, jotka liittyvät valittuun elämäntapaan: oppineeksi mielivän tulee lukea tekstejä, jotka on laadittu hyvällä retorisella tyylillä ("oratorischer Stylus"); jos aikoo ryhtyä rahaa tuottavaan ammattiin ("die güldne Praxin exerciren"), on luettava kanslian akteja, tuomioita, päätöksiä ja sen sellaisia; jos taas haluaa tulla valtiomieheksi, on huolelliseseti tutkittava julkisia asiakirjoja ("die Acta publica"). Karkeasti ottaen voitaneen sanoa, että juuri saksilainen kansliakieli levisi saksan kirjakieleksi Martti Lutherin yläsaksankielisen raamatunkäännöksen kautta (erityisesti alasaksan tappioksi).

Jaloimmaksi (vornehmste) nuoren ihmisen tarvitsemaksi kieleksi mainitaan latina. Käytännöllinen peruste latinalle on, että sitä osaava oppii helpommin siihen perustuvia kieliä (esim. ranskaa ja italiaa) kuin sitä osaamaton. Latinan mainitaan olevan hyödyksi myös, mikäli aikoo suorittaa asepalvelusta Puolan kuningaskunnassa (Königreich Pohlen eli "Puolan kuningaskunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta").

(Viimeksi mainittu valtio tunnetaan yleisemmin nimellä Puola-Liettua. Nykyään Suomena tuntemamme valtio oli Ruotsin osana Ruotsin kuninkaan Sigismundin eli Puolan kuninkaan ja Liettuan suuriruhtinaan Sigismund III:n kautta henkilökohtaisessa unionissa Puola-Liettuan kanssa, kunnes Kaarle-herttua syrjäytti Sigismundin Ruotsin kuninkaana nuijasodan myötävaikutuksella vuonna 1599.)

Kuten jo mainitsin toisaalla, latinan taidon tuoma etu romaanisia kieliä opeteltaessa on aivan todellinen, mutta en ole täysin varma siitä, onko tavallisen kielenoppijan kannalta esimerkiksi joidenkin latinan kautta selittyvien epäsäännöllisyyksien oppiminen erikseen vähemmän työlästä kuin latinan opettelu. Sanastonkin osalta latinasta saatavan edun voitaneen katsoa toimivan nykykielten kohdalla myös vaakasuunnassa. Vai onko jotenkin helpompi oppia latinan sanan pons perusteella ranskan ja italian sanat pont ja ponte kuin vaikkapa italian perusteella oppia vastaava ranskan sana? Toisenlaisena esimerkkinä voidaan mainita ranskan cheval ja italian cavallo, jotka toki perustuvat latinan sanaan caballus, mutta tavallisempi sana hevoselle on klassisessa latinassa equus.

Selostus parhaasta tavasta oppia latinaa ansaitsee tulla lainatuksi kokonaisuudessaan, vaikkakin kommentoinnin helpottamiseksi osiin pilkottuna. Alkutekstissä huomio kiinnittyy lukuisiin vierassanoihin, jotka on painettu antiikvalla (tässä korostettuna) fraktuuran sijaan.

Die bequemste Lehr-Art sie zu lernen ist, wenn man sie jungen Leuten ohne viel grammaticalische Regeln nach und nach in Spielen und Reden beybringet, wie man die Französische Sprache bey den Mademoisellen zu lernen pflegt.

'Mukavin tapa oppia [latinaa] on, kun sitä tuodaan nuorille pikkuhiljaa leikkiin ja keskusteluun ilman lukuisia kieliopillisia sääntöjä, kuten ranskan kieltäkin on tapana oppia mademoisellien luona.'

Vieraskielinen lastenhoitaja tai kielikylpy joko päiväkodissa tai koulussa ovat nykyäänkin suosittuja tapoja oppia vieraita kieliä. Muutenkaan ajatus kielenoppimisesta leikin ja keskustelun kautta ilman kielioppisääntöjen tankkaamista ei välttämättä ensimmäisenä tuo mieleen saksalaista sotilasoppikirjaa 1700-luvun alusta. Viestinnällisyys ei myöskään näytä olevan varsinaisesti mikään uusi keksintö, kuten käy ilmi seuraavasta lainauksesta:

Es muß ein Hoffmeister oder Lehrmeister jungen Leuten Freyheit geben, daß sie dasjenige, was sie nicht auf lateinisch geben können, nur teutsch sagen, denn so werden sie nicht in Reden gehindert; Wo sie fehlen, muß er sie mit Liebe und Freundlichkeit corrigiren, und in seiner Antwort, die er ihnen thut, anweisen, wie sie accurater und besser hätten reden können.

'Hovimestarin tai opettajan on annettava nuorille vapaus sanoa saksaksi, mitä he eivät latinaksi osaa, jottei heidän puheensa olisi estynyttä; hänen on sitten korjattava heidän puutteensa rakkaudella ja ystävällisyydellä, ja antamassaan vastauksessa osoittaa, miten he olisivat voineet ilmaista asiansa tarkemmin ja paremmin.'

Vaikka ei voida varmuudella tietää, millaista korjaamista tässä tarkalleen ottaen tarkoitetaan, vaikuttaa se olevan jonkinlaista oppijan tukemista (scaffolding), jossa oppija toimii omalla lähikehityksen vyöhykkeellään kokeneemmaan ohjaajan ohjauksessa.

Wenn sie nur alle Tage drey lateinische Wörter lernen, so können sie in einigen Jahren schon zu einiger Fertigkeit in Reden gelangen. Vor die Knaben ist der bekandte Orbis pictus gar wohl zu gebrauchen, als in welchen allerhand Wörter, die in den menschlichen Leben vorzukommen pflegen, anzutreffen.

'Jos he oppivat joka päivä vain kolmekin sanaa latinaa, saavuttavat he muutamassa vuodessa jonkinlaisen valmiuden puhua. Pojille sopii myös hyvin tunnettu Orbis pictus, josta löytyy kaikenlaisia sanoja, jotka yleensä esiintyvät ihmisen elämässä.'

Laskennallisesti kolmessa vuodessa oppisi siis reilut kolmetuhatta sanaa. Oppimisen tueksi suositellun kuvakirjan Orbis sensualium pictus (1658) laatija oli Johan Amos Comenius (1592 - 1670), böömiläinen teologi, joka muistetaan parhaiten hänen pedagogisista uudistuksistaan. Orbis pictus on kaksikielinen kuva(tieto)sanakirja, joka julkaistiin alunperin latinalais-saksalaisena versiona, myöhemmin muillakin kielillä.

Paralleelitekstien käyttö kielenoppimisessa on nykyäänkin suositeltavaa etenkin alkeisvaiheen ohittaneille. Tähän soveltuvia materiaaleja ovat kaksikielisinä julkaistut romaanit (kohdekielinen äänikirja on suositeltava lisä) sekä ranskalainen Assimil-sarja.

Kuvakirjan lisäksi suositellaan lukemaan huvinäytelmiä:

Man gelanget so wohl bey der lateinischen, als auch bey den andern Sprachen am geschwindesten zum reden, wenn man fleißig Comoedien lieset, sintemahl diese die täglichen vorfallenden Redens-Arten in sich enthalten.

'Latinaa, kuten muitakin kieliä, oppi nopeimmin puhumaan lukemalla ahkerasti komedioita, sillä nämä sisältävät päivittäisessä elämässä tavattavia ilmaisuja.'

Itsekin pyrin harjaantumaan eräissä kielissä katsomalla DVD:ltä tilannekomedioita vieraskielisillä tekstityksillä suunnilleen edellä mainitusta syystä. Tämä periaatteessa lukeutuu ylempänä mainittuun paralleelitekstien käyttöön.

Latinan jälkeen tärkein kieli on ranska, joka on suosittu niin suurten herrojen (grossen Herrn) kuin naistenkin (Frauen-Zimmer) keskuudessa, ja jonka arvostus oli kirjoittajan mukaan teoksen kirjoittamisen aikaan korkeimmillaan. Ranskaa pitäisi oppia nuorena, kun kielen lihakset ovat vielä herkkiä, jolloin "aksenttiin" on helpompi mukautua kuin vasta aikuisena. Ranskan taito auttaa myös etenemään talousaliupseerin (Fourir-Musterschreiber) uralla.

Kuten latinan yhteydessä todettiin, voi ranskaa opettaa ranskalaisten mademoisellien avulla, jotka opettavat kieltä keskustelujen ja leikkien kautta, tai vaihtoehtoisesti palkkaamalla ranskankielisiä nuorukaisia vierailemaan nuorten herrojen luona. Jälkimmäisten tapauksessa on kuitenkin se ongelma, että ranskalaiset nuorukaiset ovat useimmiten moraaliltaan löyhiä (lose), joten vanhempien on parempi valita lapsilleen järkevä ranskatar, joka osaa paitsi opettaa ranskaa, myös kasvattaa lapsia.

Kun jonkinlainen sujuvuus on saavutettu, on opetus annettava kielenopettajan tehtäväksi, sillä ranskattaret eivät yleensä hallitse kieliopin perussääntöjä, ja mikäli näitä ei opi, tulee tekemään tuhansia kömmähdyksiä kirjoittaessaan, tai tarvitsee ainakin paljon enemmän aikaa, mikäli aikoo oppia kieliopin säännöt "ex usu". Kielenopettajaksi kelpaa tässä vaiheessa myös saksalainen, joka ymmärtää ranskaa.

Erääksi parhaista kieliopeista nimetään Jean Robert Des Pepliersin Grammaire Royale (1689?), josta otettiin lukuisia painoksia aina vuoteen 1811 asti, kun taas kattavinmmaksi mainitaan Johann Rädleinin kielioppi Vollkommener Franz. Sprachmeister, mit Gesprächen und Briefen, Leipzig 1706). (Edellä mainitut bibliografiset  tiedot ovat peräisin 1890 ilmestyneestä teoksesta Chronologisches Verzeichnis französischer Grammatiken vom Ende des 14. bis zum Ausgange des 18. Jahrhunderts.)

Runoutta kehotetaan lukemaan siksi, että runojen kieli on vaikeampaa, ja näin ollen niitä ymmärtävä ymmärtää muitakin tekstejä paremmin.

Ranskan ja muiden kielten kirjoittamisen oppimiseksi kehotetaan kääntämään kirje, kirja tai muu kirjoitus kohdekielestä omaan kieleen ja sitten takaisin kohdekieleen; lopputulosta tulee sitten verrata alkuperäiseen teksiin ja korjata virheet. Tämä on toistettava niin monta kertaa, että virheitä ei enää synny. Tällä menetelmällä pitäisi voida myös oppia kieltä opettelematta erikseen kieliopin sääntöjä ja, mikäli on kärsivällinen ja varaton, ilman opettajaa. Perustelu on jokseenkin mielenkiintoinen:

Der Lehrmeister kan bey dem corrigiren nichts ander sagen, als, dieses oder jenes ist nicht recht gesetzt, es muss so heissen; Solches saget das Buch auch.

'Opettaja ei voi korjatessaan sanoa muuta kuin että tämä tai tuo ei ole oikein, sen pitää olla näin; sen verran kertoo kirjakin.'

Ehkä tämä pätee ylempänä mainittuihin kohdekieltä ymmärtäviin saksalaisopettajiin, mutta kääntämisestä jotain ymmärtävät tietävät toki, ettei kääntäminen aivan näin yksioikoisesti toimi: takaisinkääntämisvaiheessa voi tuottaa kieliopillisesti oikean muodon, joka kuitenkin poikkeaa alkuperäisestä lähdetekstistä. On myös mahdollista, että oppija kääntää omalle kielelleen väärin palauttaen kuitenkin takaisinkääntämisvaiheessa "oikean" kohdekielisen muodon. Tarvitaan siis jonkinlainen kontrolli siihen, että teksti on ymmärretty oikein. Muutenkin tällainen harjoitus tuntuisi vaativan, että omankielinen käännös tehdään tarkoituksella pitkälti formaalisti ekvivalentissa muodossa takaisinkääntämisen tarpeita silmällä pitäen, sillä muutenhan ei ole toivoakaan kääntää tekstiä takaisin lähellekään alkuperäistä asuaan.

Vieraskielisten muotojen tuottaminen apuja käyttäen on joka tapauksessa lähellä ruotsinopetuksesta tuttua elaborointia. Vaikka edellä kuvattu edestakaisin kääntäminen edustaisi lopulta lähinnä kohdekielisen tekstin ulkoaopettelua, on kokonaisten lauseiden ja fraseologisten sapluunoiden opettelu joka tapauksessa pääsääntöisesti tehokkaampaa kuin yksittäisten irrallisten sanojen opettelu yhdistettynä eksplisiittisiin kielioppisääntöihin. Kuten kirjoitin aiemmin, tällaisellakin tiedolla on toki paikkansa.

Italia mainitaan paitsi suosituksi kieleksi hoveissa, myös välttämättömäksi sotilaalle, koska Pyhä Rooman Keisarikunta hallitsi tuolloin huomattavia alueita Italiassa. Latinaa osaavan sanotaan voivan oppia italiaa kolmessa kuukaudessa. Italian kielioppikirjaksi suositellaan ranskantaitoisille Giovanni Veneronin eli Jean Veneronin (1642 - 1708) kielioppia, muille Hallessa italian kielen professorina toimineen Nicolò Castellin (1661 - 1728) kielioppia. Ensiksi mainittu on Le maitre italien (2. painos 1681); jälkimmäisen julkaisemasta kieliopista en ole löytänyt mainintaa, mutta hän toimitti kyllä italia-saksa-italiasanakirjan La Fontana della nuova Crusca: Dizzionario Italiano-Tedesco e Tedesco-Italiano (Leipzig 1700). Aloittelijoille lukemistoksi suositellaan muun muassa Molièren (1622 - 1673) komedioita italiaksi käännettyinä sekä kardinaali Guido Bentivoglion (1579 - 1644) kirjeitä. Molière-italiannoksella viitattaneen jo mainitun Castellin laatimaan käännökseen Le opere di G. B. P. di Moliere, divise in quattro volumi, & arricchite di bellissime figure (Lipsia 1698), jonka esipuheessa mainitaan sen tarkoituksen todella olevan toimia (saksankieliselle) yleisölle helppona johdatuksena italian kieleen ("Il mio principal scopo, dandole alla luce, è stata l'utilità pubblica de' poco perfetti nella nostra lingua e de' principianti in essa; essendo che rarissimi sono li libri facili, modernamente stampati").

Viimeiseksi mainitaan Sclavonische Sprache, ilmeisesti slovenia tai jokin muu eteläslaavilainen kieli, joka nimetään pääkieleksi (Haupt Sprache) ja jonka oppiminen ei sekään ole musketöörille väärin, sillä opittuaan "slavoniaa" oppii helpommin puolaa, turkkia, unkaria ja venäjää.

Loppukevennyksenä sanottakoon, että turkki ja unkari eivät kuitenkaan ole sukua slaavilaisille kielille eivätkä nykytiedon mukaan edes toisilleen. Turkin ja unkarin (ja siten myös suomen) sukulaisuussuhdetta eli ajatusta uralilais-altailaisista kielistä sivuttiin vuoden alussa MTV:n uutisessa kreikkalaisvanhuksesta, joka sanoi suomalaisten vihaavan kreikkalaisia, koska suomalaiset ovat sukua turkkilaisille. Toimittaja kommentoi, että "tätä ilmeisen perätöntä teoriaa turkin ja suomen kielten sukulaisuussuhteesta viljellään joskus myös muualla Euroopassa, mutta harvemmin näin aggressiivisesti sovellettuna" (korostus minun). Jos unohdetaan kielellisen ja geneettisen sukulaisuuden sekoittaminen, on kuitenkin mainittava, että "uralilais-altailaiset kielet" on muuttunut historiallis-vertailevissa teorioissa kielikunnasta joukoksi alueellisia piirteitä (kuten mainitsin jo joskus aiemmin) vasta viime vuosisadan jälkipuoliskolla. Voisin helposti kuvitella monelle olevan yhtä "ilmeinen" asia, että ruotsi ja venäjä eivät ole sukukieliä.