Taikahuilusta ja muusta

Edellisessä kirjoituksessa käsittelemäni teos sisältää myös seuraavanlaisen kohdan:

"Pooh! I ain't stealing chickens. Do you take me for a nigger? I'm a noble Red-man and Head Chief at that, I want you to know, an' I've a notion to collect that scalp you're wearin' now."

Tämä toimii kätevänä aasinsiltana tämänkertaiseen, väistämättä hieman rönsyilevään aiheeseen. Reilu viikko sitten Hesarin kirja-arviossa kerrottiin, että Harper Leen pöytälaatikon kätköistä paljastuneelle romaanille Go Set a Watchman on ilmestynyt suomennos nimeltään Kaikki taivaan linnut. Jutun otsikko toteaa, että "suomennoksessa ei väistellä mustia solvaavaa sanastoa". Suomentaja Kristiina Drews on jutun mukaan päätynyt käyttämään sanalle nigger kahta eri käännösvastinetta, vähemmän halventavaa mustaa ja halventavampaa neekeriä, riippuen puhujan kulloinkin oletetuista tarkoitusperistä. En osaa kommentoida tämän ratkaisun perusteltuutta tämän kummemmin. Oleellista on kuitenkin se, että ylipäätään pidetään varteenotettavana vaihtoehtona siistiä (sensuroida) teosta kääntämisen yhteydessä.

Sitäkin voidaan ylipäänsä pohtia, muuttuuko teksti vähemmän rasistiseksi muuttamalla loukkaavaksi koettuja sanoja konnotaatioiltaan neutraalimmiksi. Kuolinpesistä tutun Kansojen historian ensimmäisen osan (suom. 1956) alussa todetaan neandertalinihmisen kallonmuodosta, että sen ominaisuudet "tekivät kallon ulkonäöltään kutakuinkin 'eläimelliseksi' ja osoittivat, että sen rakenne oli yksinkertaisempi kuin kaikkein alkukantaisimmilla nykyisillä ihmisroduilla, niin kuin esimerkiksi Australian neekereillä tai tulimaalaisilla". Tämä virke on rasistinen eli rotuopillinen sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä siinä ihmiskunta implisiittisesti jaetaan rotuihin, joista toiset ovat alkukantaisempia kuin toiset. Sanan neekeri korvaaminen nykyään käytettävällä sanalla aboriginaali ei tekisi siitä yhtään vähemmän rasistista, vaikka leksikaaliset ikonoduulit muuta väittäisivätkin.

Mutta en käsittele nyt tieto- vaan kaunokirjallisuutta. Pelkästään halventavina pidettävien sanojen muuttamisen sijaan voidaan toki muuttaa myös itse sisältöä, vaikka esimerkiksi syrjinnän poistaminen teoksesta, jonka yhtenä tärkeänä teemana sitä pidetään, olisi vähintäänkin hölmöä. Erinäisten muutosten tekeminen ei kuitenkaan ole lainkaan tuntematonta silloin, kun kyse on näytelmä- tai oopperakirjallisuudesta: tällöin kynnys uudelleen tulkitsemiseen on luonnostaan paljon matalampi kuin romaanin tekstin muokkaamiseen.

Kävin jokin aika sitten Schönbrunnin marionettiteatterissa katsomassa Wolfgang Amadeus Mozartin Taikahuilun (1791). Tulin myös lueskelleeksi Emanuel Schikanederin kirjoittaman libreton suomennosta. Kuten tunnettua, Taikahuilu tihkuu misogyniaa, rasismia ja valistusideologiaa, joista ainakin kaksi ensiksi mainittua tuottavat toisinaan päänvaivaa teoksen nyky-yleisölle. Huomasin, että Juhani Koiviston ja Jussi Tapolan suomennoksessa on tehty eräitä mielenkiintoisia muutoksia alkutekstiin nähden. Nämä liittyvät orjien johtajaan Monostatokseen, joka on alkuperäisen libreton mukaan musta ja kärsii seksuaalisista patoumista. Eräässä kohdassa Papageno pohtii kohtaamistaan Monostatoksen kanssa seuraavasti:

Bin ich nicht ein Narr, daß ich mich schrecken liess? - Es giebt ja schwarze Vögel in der Welt, warum denn nicht auch schwarze Menschen?

(Saksankieliset otteet ovat oikeinkirjoitukseltaan modernisoidusta Reclam-editiosta, joka perustuu libreton ensipainokseen ja musiikkinumeroiden osalta Mozartin omaan partituuriin.)

Yllä oleva on suomennettu seuraavasti:

Kyllä olin tyhmä kun pelästyin. Onhan maailmassa outoja lintuja, miksei myös outoja ihmisiä.

(Alleviivaukset minun.) Adjektiivi schwarz 'musta' on siis käännetty (~korvattu) sanalla outo. Voisin kuvitella, että nykykatsoja kykenisi täysin perustellusti ja ilman rasistisia konstruktioita pitämään hauskana sitä, että hölmö Papageno ei ole koskaan nähnyt tummaihoista ihmistä. Mustan ihonvärin varsinaiseen arvottamiseen liittyy selkeämmin Monostatoksen aaria:

Alles fühlt der Liebe Freuden,	Muiden luokse rakkaus löytää,
Schnäbelt, tändelt, herzet, küßt;	hyväillään ja suudellaan.
Und ich soll die Liebe meiden,	Meikäläisen kaukaa kiertää,
Weil ein Schwarzer hässlich ist!	muukalaista inhotaan.
Ist mir denn kein Herz gegeben,	Näinköhän en löydä naista?
Bin ich nicht von Fleisch und Blut?	Niille kyllä kelpaisin.
Immer ohne Weibchen leben	Yksin elo puolinaista,
Wäre wahrlich Höllenglut.	pelkkää tuskaa helvetin.
Drum so will ich, weil ich lebe,	Vaadin elämältä muuta,
Schnäbeln, küssen, zärtlich sein!	hyväilyn ja suudelman.
Lieber guter Mond, vergebe,	Taivaalta en pyydä kuuta:
Eine Weiße nahm mich ein!	tahdon naisen vaalean.
Weiß ist schön! - ich muß sie küssen.	Suudelman nyt ryöstän tältä!
Mond! verstecke dich dazu!	Kuu, saat luoda tunnelmaa!
Sollt es dich zu sehr verdrießen,	Jos se näyttää ikävältä,
O so mach die Augen zu!	voithan silmät ummistaa!

Neljännen säkeen weil ein Schwarzer hässlich ist ('koska mustat ovat rumia') suomennoksessa viitataan muukalaisuuteen. (Mieleen tulee parikin mittaan sopivaa ilmaisua, jotka vastaisivat paremmin alkutekstiä.) Jos syy muutokselle on syrjivien asenteiden kitkeminen, en ymmärrä, mitä saavutetaan muuttamalla mustan rumuus muukalaisen inhoamiseksi eli kolorismi ksenofobiaksi. Monostatoksen osattomuuteen rakkaudesta voi olla suhtautumatta vahingoniloisesti riippumatta siitä, miksi (valkoiset) naiset vierovat häntä.

Neljänneksi viimeisen säkeen ensimmäisen puoliskon sisältö (Weiß ist schön! 'valkoinen on kaunista') ei näy suomennoksessa, mutta Paminan vaaleuteen viitataan edellisessä säkeessä, jonka eine Weiße kääntyy mutkitta vaaleaksi naiseksi. Jos mustaihoisuuden mainitseminen jätetään pois, mutta viittaus valkoihoisuuden kauneudesta jätetään paikalleen, on vaikea välttyä ajatukselta, että musta on näiden muokkausten tekijän mielestä rumaa ja valkoinen kaunista, mutta sitä ei vain häveliäisyyden vuoksi sovi ääneen sanoa. Mieleen tulee Jöröjukka, jossa Sulkaukko (Nikolas) moittii murjaania pilkkaavia poikia sanoen, ettei se ole murjaanin vika, ettei hän ole valkoinen ("Was kann denn dieser Mohr dafür, daß er so weiß nicht ist wie ihr?"); lopuksi hän kastaa pojat valtavaan mustepulloon tehden heistä murjaaniakin mustempia.

Pata kattilaa soimaa?

(Voi tietysti olla, että kaikki edellä mainitut muutokset ovat alisteisia ylempää annetulle päätökselle tehdä Monostatoksesta valkoinen, jolloin yksityiskohtien ruotiminen on ehkä vähemmän hyödyllistä.)

Vertailun vuoksi Ingmar Bergmanin filmatisaatiossa (1975) Monostatos laulaa "för min svarta huds skull". Tässä produktiossa lauletaan "weil ein Schwarzer hässlich ist", mutta tekstityksessä lukee kummallisesti "because my servants are ugly". Mainittakoon vielä, että saksankielisessä alkutekstissä tavataan toki muunkinlaista vaihtelua, esimerkiksi bin ich nicht von Fleisch und Blut ~ ich bin auch den Mädchen gut, ich muss sie küssen ~ man muss es küssen ja zu sehr verdrießen ~ zu seh'n verdrießen.

Muutokset eivät kuitenkaan rajoitu vain käännöksiin. Royal Opera Housen tuotannossa (2006) säe "weil ein Schwarzer hässlich ist" kuullaan vähemmän kieliopillisessa muodossa "weil kein Mensch mag mein Gesicht" ('koska kukaan ei pidä naamastani'), säkeessä "eine Weiße nahm mich ein" ('valkoinen nainen lumosi minut') sana Weiße 'valkoinen' on korvattu sanalla Holde 'sievä' ja "Weiß ist schön" ('valkoinen on kaunista') sijaan kuullaan "sie ist schön" ('hän on kaunis').

Eräs näkemys on, että näissä muutoksissa ei ole kyse ns. poliittisesta korrektiudesta vaan yksinkertaisesti siitä, että Monostatoksen näyttelijä ei ole musta. Tämä on tietenkin teoriassa mahdollista, mutta tässä kontekstissa jokseenkin epätodennäköistä. Tämä tulkinta tosin sopii toiseen, juonen kannalta vähemmän oleelliseen seikkaan, eli siihen, että Paminan näyttelijätär Dorothea Röschmann ei ole vaaleaverikkö: kun Papageno tunnistaa hänet vertaamalla hänen piirteitään yön kuningattaren antamaan kuvaan, hän libreton mukaan toteaa "Die Augen schwarz - richtig, schwarz. - Die Lippen rot - richtig, rot - blonde Haare - blonde Haare" ('silmät mustat - oikein, mustat; huulet punaiset - oikein, punaiset; vaaleat hiukset - vaaleat hiukset'), mutta edellä mainitusta syystä tässä versiossa Papageno toteaa vitsikkäästi: "Haare - ja, Haare". Vai onko tästä produktiosta sensuroitu Monostatoksen mustuuden lisäksi Paminan blondius?

Hiustenväri eroaa ihonväristä sikäli, että sen muuttaminen värjäämällä on varsin helppoa. Ihonvärinkään arvosteleminen ei ole ongelma, mikäli kyse on rusketuksesta tai sen puutteesta. Yleisellä tasolla voitaneen sanoa, että mitä pysyvämmistä ominaisuuksista on kyse, sitä vähemmän korrektina pidetään niiden arvottamista esteettisesti, vaikka toisaalta jossakin näkemäni tutkimus kauniimpina pidettävistä kasvonpiirteistä onnistuttiin ilmeisesti julkaisemaan ilman sanottavaa moraalista närkästystä. Liikalihavuuden arvostelemista pidetään "syyllistämisenä", mitä se toki tiukan denotatiivisessa mielessä onkin. On kuitenkin ilmeistä, ettei minkään asian kärkäs arvosteleminen päin asianomaisen naamaa ole erityisen kohteliasta.

Oma kysymyksensä on se, onko syytä pitää lähtökohtaisesti paheksuttavana valkoisen näyttelijän maskeeraamista tummaihoiseksi sen sijaan, että rooliin palkattaisiin yksinkertaisesti tumma- tai mustaihoinen näyttelijä. Jälkimmäisellä logiikalla toimitaan televisiossa ja elokuvissakin valittaessa esimerkiksi keski-ikäisten naisten rooleihin lähinnä keski-ikäisiä naisia (tästäkin logiikasta voidaan taiteellisin perustein tietysti poiketa); ikääntyminen toteutetaan maskeeraamisen keinoin tyypillisesti silloin, kun saman näyttelijän halutaan esittävän samaa roolia kahtena eri ikäkautena (esimerkiksi F. Murray Abraham Amadeuksessa tai Gary Oldman Bram Stokerin Draculassa). Nähdäkseni nykyaikana näyttelijän värjääminen mustaksi ei ole tarpeellista ja tuo muutenkin mieleen lähinnä 1800-luvun hölmöt minstrel show't. Oma lukunsa ovat joulu- ja loppiaisnäytelminä esitettävät tiernapojat ja die Heiligen Drei Könige, joissa murjaanien kuningas ja Balthazar on perinteisesti maskeerattu mustiksi. Jos tiernapojista haluttaisiin poistaa kaikki vähänkin paheksuttavat elementit,  kuten murjaanien kuninkaan pakottaminen polvistumaan Herodeksen edessä ja Knihdin Herodeksen käskystä suorittama lasten joukkomurha, ei jäljelle jäisi oikein muuta kuin surrealistis-anakronistinen hyvänjouluntoivotus, jos sitäkään.

Voitaneen pitää kiistattomana, että Taikahuilu sisältää rasistisia elementtejä, jotka henkilöityvät Monostatokseen, jonka sielu on Sarastron mukaan "yhtä musta kuin hänen ihonsa". Kysymys on lähinnä siitä, onko tällaisten elementtien siivoaminen pois perusteltua vai ei. Yksiselitteistä vastausta lienee mahdoton antaa: vaikka uskollisuus taideteoksen alkuperäiselle muodolle voi olla arvo itsessään, kannattaa voittoa tavoittelevan oopperayhtiön tarvittaessa (?) seurata maksavan asiakaskuntansa mielitekoja. Suuri musiikkikirjakin (1959) mainitsee libretisti Schikanederin osanneen lahjakkaasti vainuta yleisön toiveet, ja ajan muotiin on varmaan kuulunut ajatus vaaleaa naista himoitsevasta eksoottisesta murjaanista samalla tavalla kuin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenellä toimintadraaman pirtaan sopivat joka toisella tuotantokaudella ydinaseita havittelevat islamistiterroristit.

Monostatoksen kaltaiset hahmot aiheuttanevat tänä päivänä rotulakien voimaanpalauttamisen sijaan lähinnä moraalista närkästystä, mutta Taikahuilussa nähtävä naisvihamielisyys, orjuus ja autoritaarinen teknokratia eivät tunnu aiheuttavan edes sitä. Voi toki olla, että oopperassa nähtävä musta Monostatos uusintaa erinäisiä konstruktioita aiheuttaen tummaihoisten syrjintää. Oli miten oli, Monostatoksen problematiikan suhteen moralistien herkkyys näyttäisi kulkeneen eri suuntaan kuin väkivallan ja seksuaalisuuden esittämisen osalta. Ei siitä ole kauaakaan, kun eräitä elokuvaklassikoita ei suinkaan saanut Anttilan alennuslaarista, vaan niitä joutui katsomaan hollanninkielisillä tekstityksillä huonoina VHS-kopioina, koska ne olivat elokuvatarkastamon mukaan "raaistavia" ja "mielenterveydelle haitallisia", Verikekkereiden (1992) johdantoa lainatakseni. Stanley Kubrickin Lolita (1962) ravisteli ilmestyessään vallitsevia moraalikäsityksiä, mutta nykyään "elokuvien tuotantosäännöstöön" eli listaan moraalisesti arveluttavista asioista, joita elokuvissa ei pitäisi näyttää, suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti.

Kiellettävät asiat voidaan joka tapauksessa jakaa sellaisiin, joiden voidaan katsoa aiheuttavan paheksuttavaa käytöstä, ja sellaisiin, joiden otaksutaan olevan katsojille tai lukijoille muuten epämiellyttäviä tai ylipäänsä sopimatonta. Ensiksi mainittu peruste edellyttää jonkinlaista kasvattajan roolin ottamista, jälkimmäinen sen sijaan on ainakin kaupalliselta toimijalta odotettavaa käytännöllisyyttä. Näiden perusteiden oikeutettuuden pohdiskelua taiteellisen ilmaisunvapauden näkökulmasta voisi toki jatkaa pitempäänkin.

Lopetan kuitenkin toisenlaiseen esimerkkiin. Klassillisille filologeille tuttu Loeb Classical Library on vanhempien painosten osalta tunnettu taipumuksestaan siistiä alkutekstien rivouksia käännöksissään. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmän Naisten juhla (Θεσμοφοριάζουσαι) vanhemmassa Loeb-editiossa (1924) on kohta "καὶ μὴν βεβίνηκας σύ γ᾿, ἀλλ᾿ οὐκ οἶσθ᾿ ἴσως" (35) käännetty "I fear there's much you don't remember, sir", mutta oikea käännös annetaan sentään latinaksi alaviitteessä ("Atqui paedicasti tu eum: sed non noveras fortasse"). Jeffrey Hendersonin englanninnos (2000) vastaa paremmin alkutekstiä: "Well, you must have fucked him, though you might not know it." Nykyään tällaiselle sievistelylle naureskellaan, ja voidaan vain arvailla, mihin suuntaan moraalinen kompassi tulee osoittamaan tulevaisuudessa.