[Lisäys: Tämän kirjoituksen miekka-aiheen innoittama artikkelini on luettavissa Combat Archaeologyn sivuilta. Tämä suppeampi blogikirjoitus kannattaa lukea vain, jos olet erityisesti kiinnostunut muinaisenglannin relatiivipronominista; relevantti kohta on merkitty kätevästi punaisella, ks. alempana.]
Lähdeviittaamista on kahdenlaista. Karkeasti sanottuna ensimmäinen on sitä, että annetaan lähde esitetyille väitteille eli johtopäätösten pohjalla oleville tosiasioille, joka voi käytännössä olla primaarilähde tai primaarilähteeseen viittaava sekundaarilähde. Lähteiden ilmituominen mahdollistaa sen johtopäätösten pohjalla olevien tietojen luotettavuuden arvioinnin, mikä on verrattavissa siihen, että tulokset ovat toistettavissa. Toinen lähdeviittauksen laji on puhtaasti eettinen, eli ei esitetä jonkun muun tekemiä johtopäätöksiä omina tai muuten plagioida muiden töitä. Metodologian kannalta tällainen eettisyys on tietenkin yhdentekevää, sillä johtopäätöksen tieteellinen arvo ei riipu siitä, kuka sen on tehnyt, mutta tiedeyhteisön sisäisen dynamiikan kannalta asia on luonnollisesti ehdottoman tärkeä.
Tässä kirjoituksessa käsittelen primaarilähteisiin viittaamista esimerkkitapauksen kautta. Kyse ei ole tällä kertaa (uskoakseni) minkään erityisen laajalle levinneen harhaluulon kumoamisesta.
Seamus Heaneyn käännöksen Beowulf: A Verse Translation yhteydessä olevassa artikkelissaan "Archaeology and Beowulf" Leslie Webster kirjoittaa seuraavasti:
Väite siitä, että anglosaksiset miekat vaatisivat kaksi kättä niiden käyttöön on ensisilmäykseltä jokseenkin erikoinen. On siis syytä tarkistaa, mihin tämä tieto oikeastaan perustuu. Aloitan primaarilähteestä eli viitatusta Beowulfin kohdasta, jossa puhutaan Hrunting-miekasta (säkeet 1459 - 1463):
Webster kuitenkin antaa myös ymmärtää, että arkeologinen todistusaineisto tukee Beowulfista ilmikäyviä asioita, joiden joukkoon siis miekkojen oletettu kaksikätisyyskin kuuluu. Seuraavaksi on siis selvitettävä, mitä samassa yhteydessä viitatussa sekundaarilähteessä sanotaan. Passim-viittaus on tietysti vähän hankalasti seurattava, mutta löysin Davidsonin teoksesta pari kätisyyteen liittyvää kohtaa. Kahvojen koosta hän kirjoittaa seuraavasti (s. 61):
Koska niin viikingit kuin anglosaksitkin käyttivät miekkaa yhdessä kilven kanssa, on miekan jo käytännön syistä oltava käytettävissä yhdellä kädellä. Käsitys miekkojen kaksikätisyydestä perustunee - näin kauniisti sanottuna - siihen, että joku kynäniska-akateemikko on pidellyt käsissään replikaa tai aitoa miekkaa ja todennut sen olevan "painava".
Vastaavien miekkojen käytöstä leikkaamiseen löytyy esimerkkejä Cold Steelin mainosvideoilta täältä ja täältä.
Lähdeviittaamista on kahdenlaista. Karkeasti sanottuna ensimmäinen on sitä, että annetaan lähde esitetyille väitteille eli johtopäätösten pohjalla oleville tosiasioille, joka voi käytännössä olla primaarilähde tai primaarilähteeseen viittaava sekundaarilähde. Lähteiden ilmituominen mahdollistaa sen johtopäätösten pohjalla olevien tietojen luotettavuuden arvioinnin, mikä on verrattavissa siihen, että tulokset ovat toistettavissa. Toinen lähdeviittauksen laji on puhtaasti eettinen, eli ei esitetä jonkun muun tekemiä johtopäätöksiä omina tai muuten plagioida muiden töitä. Metodologian kannalta tällainen eettisyys on tietenkin yhdentekevää, sillä johtopäätöksen tieteellinen arvo ei riipu siitä, kuka sen on tehnyt, mutta tiedeyhteisön sisäisen dynamiikan kannalta asia on luonnollisesti ehdottoman tärkeä.
Tässä kirjoituksessa käsittelen primaarilähteisiin viittaamista esimerkkitapauksen kautta. Kyse ei ole tällä kertaa (uskoakseni) minkään erityisen laajalle levinneen harhaluulon kumoamisesta.
Seamus Heaneyn käännöksen Beowulf: A Verse Translation yhteydessä olevassa artikkelissaan "Archaeology and Beowulf" Leslie Webster kirjoittaa seuraavasti:
They [the swords] are archetypally the ealde lāfe, powerful heirlooms to be prized for their power and might; some are the work of marvellous smiths (l. 1681), or eotenisc (l. 1558), the work of giants long ago; they may have names, or carry owner inscriptions and images which tell of the mythic past (ll. 1688-98). They have richly decorated hilts (l. 1698) and bear twisting and branching patterns (wyrmfāh l. 1698, ātertānum fāh l. 1459); their iron blades are fearsome double-edged weapons, which need two hands to swing them (l. 1461). Supporting archaeological evidence for much of this has long been recognized.
(Korostus minun.) Viittaukset Beowulfin säkeisiin ovat riittäviä lähdeviittauksia sikäli, että kyse on juuri siitä, mitä teoksessa sanotaan. (Tekstiviittaus johdattaa lukijan edition luo, joka puolestaan johdattaa alkuperäisen käsikirjoituksen Cotton Vitellius A XV ja Thorkelin-transkriptioiden pariin.) Lopussa annetaan ymmärtää, että arkeologinen todistusaineisto tukee ainakin suurinta osaa näistä väitteistä, mille puolestaan annetaan lähdeviittaus "H. R. Ellis Davidson, The Sword in Anglo-Saxon England: Its Archaeology and Literature (Oxford, 1962), passim".
Väite siitä, että anglosaksiset miekat vaatisivat kaksi kättä niiden käyttöön on ensisilmäykseltä jokseenkin erikoinen. On siis syytä tarkistaa, mihin tämä tieto oikeastaan perustuu. Aloitan primaarilähteestä eli viitatusta Beowulfin kohdasta, jossa puhutaan Hrunting-miekasta (säkeet 1459 - 1463):
ecg wæs īren, āter-tānum fāh,
āhyrded heaþo-swāte; nǣfre hit æt hilde ne swāc
manna ǣngum þāra þe hit mid mundum bewand,
sē ðe gryre-sīðas gegān dorste,
folcstede fāra
(Korostus minun.)
'Terä oli rautaa, myrkkyoksilla koristettu, / kovetettu sotahiessä; koskaan se taistelussa ei pettänyt / ketään miehistä, joka sen käsin kietoi, / joka kauhumatkoille lähteä tohti, / vihollisten kohtauspaikalle.'
Webster otaksunee, että monikko mid mundum 'käsillä, käsin' viittaa siihen, että miekkaa käytetään useammalla kuin yhdellä kädellä.
Käytän tilaisuuden hyväkseni sanoa jotain relatiivipronominista þāra þe.
Verbin swāc 'petti, hylkäsi' kohde on manna ǣngum 'ketään miehistä', jossa manna 'miehistä' on monikon (partitiivinen) genetiivi ja ǣngum yksikön datiivi. Tähän lausekkeesseen liittyy kaksi relatiivilausetta, þāra þe ... bewand ja sē ðe ... dorste 'joka ... tohti'. Muinaisenglannissa relatiivipronomini voidaan muodostaa kolmella tavalla: taipumattomalla partikkelilla þe (= ðe), demonstratiivipronominin ja partikkelin yhdistelmällä (esim. sē ðe) tai pelkällä demonstratiivipronominilla. Sē on yksikön nominatiivi, þāra monikon genetiivi.
Bruce Mitchell tulkitsee teoksensa Old English Syntax toisessa niteessä (1985), että relatiivipronomini, jonka kanssa verbi bewand kongruoi, on juurikin (ilmeisesti yksikön nominatiivina toimiva) þe (s. 148). Hän rinnastaa tämän sellaisiin tapauksiin, joissa vastaava ælc þæra þe 'jokainen, joka' voitaisiin korvata ilmaisuilla se (man) þe tai ælc man (se) þe (s. 144), esim. ælc þæra þe ðas mine word gehyrd 'jokainen, joka nämä minun sanani kuulee'. Lienee mahdollista, että ælc þæra þe on alunperin ymmärretty muodossa 'jokainen niistä, jotka', mikä edellyttäisi verbiltä monikkomuotoa, mutta on myöhemmin kivettynyt merkitykseen 'jokainen, joka', joka puolestaan edellyttää yksiköllistä verbiä.
F. T. Visser mainitsee teoksessaan An Historical Syntax of the English Language (1970), että þara þe -alkuisen relatiivilauseen verbi on useimmiten monikossa, mutta yksikköäkin esiintyy. Hän toteaa vastaavan rakenteen löytyvän myös muinaissaksista, sillä Heliandissa on säe allaro barno betste thero the gio giboran wurði 'kaikista lapsista paras, joka koskaan syntyi' (835). (Käsikirjoituksessa Cotton Caligula A VII sana giboran on tosin muodossa gibaranero eli monikon genetiivissä.) Beowulfissa esiintyvissä tapauksissa, joista eräitä Visserkin siteeraa, verbin luku näyttäisi kuitenkin aivan yksinkertaisesti määräytyvän sen mukaan, onko korrelaatti yksikössä vai monikossa.
(On myös kaiketi mahdollista, joskin epätodennäköistä, että käsitellyssä Beowulfin kohdassa kyseessä on jonkinlainen kontaminaatio, jossa verbimuodon yksiköllisyys johduu relatiivipronominin þāra þe yksikölliseksi mielletystä merkityksestä, mutta ilmaisun mid mundum monikollisuus puolestaan sanan þāra monikollisuudesta. Vielä kauempaa haettuna olisi ajateltavissa, että jälkimmäinen relatiivilause sē ... dorste kytkeytyy sanaan ǣngum ja þāra þe ... bewand sanaan manna. Tällöin relatiivipronomini ilmentäisi latinasta ja kreikastakin tuttua attraktiota eli relatiivipronominin mukautumista pääsanansa sijaan eikä omaan asemaansa lauseessa, vähän kuin jos sanoisi **puhun miehestä, josta tarttui miekkaan eikä puhun miehestä, joka tarttui miekkaan. Tällaiselle ajatusleikille on kuitenkin hankala keksiä perusteita.)
Palatakseni asiaan vaikuttaa siis ilmeiseltä, että Beowulfin kirjoittaja on ajatellut miekkaan tartuttavan ("kiedottavan") kahdella kädellä, mutta tämä ei välttämättä konkreettisella tasolla viittaa muuhun kuin siihen, että miekkaa esiin vedettäessä tartutaan sekä huotraan että kahvaan. Runollisen sanamuodon mid mundum bewand pohjalta sellaisen johtopäätöksen tekeminen, että miekat olisivat vaatineet kahden käden käyttöä, on melkoista liioittelua.
'Terä oli rautaa, myrkkyoksilla koristettu, / kovetettu sotahiessä; koskaan se taistelussa ei pettänyt / ketään miehistä, joka sen käsin kietoi, / joka kauhumatkoille lähteä tohti, / vihollisten kohtauspaikalle.'
Webster otaksunee, että monikko mid mundum 'käsillä, käsin' viittaa siihen, että miekkaa käytetään useammalla kuin yhdellä kädellä.
Käytän tilaisuuden hyväkseni sanoa jotain relatiivipronominista þāra þe.
Verbin swāc 'petti, hylkäsi' kohde on manna ǣngum 'ketään miehistä', jossa manna 'miehistä' on monikon (partitiivinen) genetiivi ja ǣngum yksikön datiivi. Tähän lausekkeesseen liittyy kaksi relatiivilausetta, þāra þe ... bewand ja sē ðe ... dorste 'joka ... tohti'. Muinaisenglannissa relatiivipronomini voidaan muodostaa kolmella tavalla: taipumattomalla partikkelilla þe (= ðe), demonstratiivipronominin ja partikkelin yhdistelmällä (esim. sē ðe) tai pelkällä demonstratiivipronominilla. Sē on yksikön nominatiivi, þāra monikon genetiivi.
Bruce Mitchell tulkitsee teoksensa Old English Syntax toisessa niteessä (1985), että relatiivipronomini, jonka kanssa verbi bewand kongruoi, on juurikin (ilmeisesti yksikön nominatiivina toimiva) þe (s. 148). Hän rinnastaa tämän sellaisiin tapauksiin, joissa vastaava ælc þæra þe 'jokainen, joka' voitaisiin korvata ilmaisuilla se (man) þe tai ælc man (se) þe (s. 144), esim. ælc þæra þe ðas mine word gehyrd 'jokainen, joka nämä minun sanani kuulee'. Lienee mahdollista, että ælc þæra þe on alunperin ymmärretty muodossa 'jokainen niistä, jotka', mikä edellyttäisi verbiltä monikkomuotoa, mutta on myöhemmin kivettynyt merkitykseen 'jokainen, joka', joka puolestaan edellyttää yksiköllistä verbiä.
F. T. Visser mainitsee teoksessaan An Historical Syntax of the English Language (1970), että þara þe -alkuisen relatiivilauseen verbi on useimmiten monikossa, mutta yksikköäkin esiintyy. Hän toteaa vastaavan rakenteen löytyvän myös muinaissaksista, sillä Heliandissa on säe allaro barno betste thero the gio giboran wurði 'kaikista lapsista paras, joka koskaan syntyi' (835). (Käsikirjoituksessa Cotton Caligula A VII sana giboran on tosin muodossa gibaranero eli monikon genetiivissä.) Beowulfissa esiintyvissä tapauksissa, joista eräitä Visserkin siteeraa, verbin luku näyttäisi kuitenkin aivan yksinkertaisesti määräytyvän sen mukaan, onko korrelaatti yksikössä vai monikossa.
(On myös kaiketi mahdollista, joskin epätodennäköistä, että käsitellyssä Beowulfin kohdassa kyseessä on jonkinlainen kontaminaatio, jossa verbimuodon yksiköllisyys johduu relatiivipronominin þāra þe yksikölliseksi mielletystä merkityksestä, mutta ilmaisun mid mundum monikollisuus puolestaan sanan þāra monikollisuudesta. Vielä kauempaa haettuna olisi ajateltavissa, että jälkimmäinen relatiivilause sē ... dorste kytkeytyy sanaan ǣngum ja þāra þe ... bewand sanaan manna. Tällöin relatiivipronomini ilmentäisi latinasta ja kreikastakin tuttua attraktiota eli relatiivipronominin mukautumista pääsanansa sijaan eikä omaan asemaansa lauseessa, vähän kuin jos sanoisi **puhun miehestä, josta tarttui miekkaan eikä puhun miehestä, joka tarttui miekkaan. Tällaiselle ajatusleikille on kuitenkin hankala keksiä perusteita.)
Palatakseni asiaan vaikuttaa siis ilmeiseltä, että Beowulfin kirjoittaja on ajatellut miekkaan tartuttavan ("kiedottavan") kahdella kädellä, mutta tämä ei välttämättä konkreettisella tasolla viittaa muuhun kuin siihen, että miekkaa esiin vedettäessä tartutaan sekä huotraan että kahvaan. Runollisen sanamuodon mid mundum bewand pohjalta sellaisen johtopäätöksen tekeminen, että miekat olisivat vaatineet kahden käden käyttöä, on melkoista liioittelua.
Webster kuitenkin antaa myös ymmärtää, että arkeologinen todistusaineisto tukee Beowulfista ilmikäyviä asioita, joiden joukkoon siis miekkojen oletettu kaksikätisyyskin kuuluu. Seuraavaksi on siis selvitettävä, mitä samassa yhteydessä viitatussa sekundaarilähteessä sanotaan. Passim-viittaus on tietysti vähän hankalasti seurattava, mutta löysin Davidsonin teoksesta pari kätisyyteen liittyvää kohtaa. Kahvojen koosta hän kirjoittaa seuraavasti (s. 61):
The grips of Anglo-Saxon and Viking swords often seem surprisingly small. One sword found at Reading (now lost) is said to have had a grip too small for a grown mans's hand, and it may be noted that the other swords in this museum, including the one from Shifford, have small grips. [...] Some of these swords may have been made for boys or slender men, but another possible explanation was given by R. E. Oakeshott, who suggested that grip and pommel might be grasped together, and confirmed this by illustrations from early manuscripts; the brazilnut pommel in particular fitted easily into the hand in this way.Toisaalla hän kirjoittaa, että a good swordsman might be capable of using both hands as the occasion demanded (s. 201) viitaten puolestaan seuraavaan kohtaan Droplaugin poikien saagasta (Davidsonin käännös):
Grim could fight equally well with both hands; he brandished a sword in his left hand, but with the right he struck at Gauss and cut off his leg above the knee.Islanninkielisessä versiossa käännettyä kohtaa edeltävästä lauseesta käy selvästi ilmi, että Grímillä todella on kaksi miekkaa:
Grímur hafði tvö sverð því að Gaus kunni að deyfa eggjar. Grímur vó jafnt báðum höndum. Hann brá upp sverði með vinstri hendi en hjó með hinni hægri til Gauss og af fótinn fyrir ofan kné. Nú féll Gaus og í því veifði hann sverðinu að Grími og kom á fótinn og varð það svöðusár. Nú flýði víkingurinn á brott en Grímur tók silfrið og fékk góðan orðstír af verki þessu.(Korostus minun.) Vasemmassa kädessään pitämällään miekalla Grím hämää Gausin nostamaan omaa suojaustaan ja avaamaan tien iskeä jalkaansa, jota Grím sitten hyödyntää. Jalkansa menettänyt Gaus onnistuu puolestaan viiltämään Grímiä jalkaan ja pakenemaan. Grím saa urotyöstään mainetta mutta kuolee myöhemmin haavaansa.
Melkein yhden käden miekka (kuva Davidsonin teoksesta). |
Vastaavien miekkojen käytöstä leikkaamiseen löytyy esimerkkejä Cold Steelin mainosvideoilta täältä ja täältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti