Kappelista

Minulla on nykyään yllättävän vähän vapaa-aikaa (ylimääräiseen) kirjoittamiseen tai edes (ylimääräiseen) lukemiseen, mutta yritän silti tuottaa tännekin sisältöä, vaikka kirjoituksista tulisikin hieman lyhyempiä.

***

Huuhaa-etymologioille ja antiikin grammaatikkojen etymologioille on tyypillistä, että ne perustuvat sattumanvaraisiin yhtäläisyyksiin yksittäisten sanojen välillä. Tällaisia löytämällä voidaan yhdistää vaikkapa suomen maa lakkaa ja espanjalainen kaupunki Málaga tai suomen kunta ja englannin county, ja käyttää näin saatuja pseudokognaatteja jonkin humpuukiteorian tueksi, etenkin kun tällaisten teorioiden kumoaminen on yleensä huomattavasti vaativampaa kuin niiden tuottaminen.

Oikeat etymologiset tarinat saattavat olla paljon ihmeellisiempiä ja näennäisesti epätodennäköisempiä. Tämä tuli puheeksi, kun istuin pari kuukautta sitten Kappelissa päälläni paita, jonka kuva-aiheena oli Pyhä Martti. Tämä kirjoitus käsittelee Kappelin ja Pyhän Martin kielellistä yhteyttä, vaikka jälkimmäisen teemapäivä onkin vasta kuukauden päästä.

Kappelin sisältä.

On hyvä aloittaa siitä, miksi ravintola Kappelin nimi on juuri Kappeli. Tunnetun tarinan mukaan sokerileipuri Johan Daniel Jerngren rakennutti Esplanadille vuonna 1840 kioskin, jota kirkkomaisen ulkonäkönsä vuoksi alettiin kutsua "kappeliksi". Kioskin (lempi)nimen peri sitten samalle paikalle vuonna 1867 avattu Hampus Dahlströmin piirtämä ravintola. Erään tarinan mukaan paikalla olisi jo aiemmin toiminut "pastoriksi" kutsutun paimenen pyörittämä "kappeliksi" kutsuttu maitokoju, mutta tämä saattaa olla urbaanilegenda.

Tästä päästäänkin siihen, mista sana kappeli ylipäänsä tulee. Esplanadin kioskitoiminnan mahdollisen maitotuotemyynnin perusteella joku voisi ehkä innostua, että kyse onkin varmaan vuohesta, jota tarkoittava latinan sanan diminutiivimuoto capella on. Kirkollisen yhteyden perusteella joku voisi otaksua, että asia liittyy jotenkin siihen, että Ihmisen Poika erottaa vuohet lampaista (Matt. 25:31 - 33). Nämä olisivat molemmat hyviä aiheita aprillipiloiksi.

Leedsin keskiaikakongressin logo (IMC2018).

Suomen sana kappeli tulee kyllä latinasta, ruotsin muodon kapell (ja muinaismuodon kapella) kautta sanasta capella tai oikeastaan cappella, joka on diminutiivijohdos sanasta cappa, joka merkitsee 'viittaa'. Merkityssiirtymä viitasta sivukirkkoon voi tuntua oudolta, eikä se selitykään millään tavanomaisella semanttisella siirtymällä ilman tietoa kielenulkoisesta historiasta.

Pyhä Martti eli Martinus Toursilainen oli roomalainen sotilas, sittemmin Toursin piispa, joka eli 300-luvulla. Legendan mukaan hän leikkasi puolet viitastaan antaakseen sen kerjäläiselle. Tämän jälkeen Kristus ilmestyi Martille unessa ja palautti hänen viittansa ehjäksi, minkä johdosta Martti kääntyi kristityksi. Häntä kunnioitetaan erityisesti köyhien ja kerjäläisten suojeluspyhimyksenä.

Pyhän Martin viitta (tai jokin tähän rooliin päätynyt vaatekappale) eli cappella säilyi merovingikuninkaiden hallussa, ja reliikin huoltajiksi määrättyä papistoa kutsuttiin nimellä cappellani, jonka suomenkielinen vastine olisi kappalainen. Pyhäinjäännöksen säilytyspaikkaa alettiin kutsua sanalla cappella, ja nimityksen käyttöala laajeni edelleen ylimystön keskuuteen käsittämään mitä tahansa yksityiseen asuntoon liitettyä pyhäkköä ja edelleen erillistä rakennusta, joka ei ole varsinainen kirkko.

Mainitsin, että tässä tapauksessa etymologian selvittäminen vaatii tarinan alkupuoliskon osalta erityistä tietoa kielenulkoisesta historiasta. Mikäli aihetta koskevat keskiaikaiset kirjalliset lähteet (esim. Notker Änkyttäjän kirjoittama Kaarle Suuren elämäkerta) olisivat kadonneet, olisi mahdotonta perustellusti (!) yhdistää sivukirkkoa merkitsevä sana viittaa tarkoittavaan sanaan. Näin ollen on myös täysin mahdollista, että joillakin sellaisilla sanoilla, joiden etymologiaa emme kykene selvittämään, voi olla jokin yhtä kummallinen historia. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että kaikenlaiset villit spekulaatiot olisivat minkään arvoisia uuden tiedon tuottamisen kannalta, vaikka ne tuntuisivatkin aihetta tuntemattomien mielestä järkeviltä. Tätä aihetta on käsitellyt Johanna Laakso kirjoituksessaan "Auringon alkuperä ja selityksen lumo".

Persoonasta

Jossain yhteydessä tuli hiljattain puheeksi sana persoona ja sen mahdollinen etruskilainen alkuperä. Koska en tiedä etrusk(e)ista juuri mitään, päätin selvittää, mistä on kyse ja samalla vaivalla katkaista hiljaisuuden kirjoittamalla lyhyesti aiheesta.

Suomen kielessä persoonalla tarkoitetaan joko yksinkertaisesti 'henkilöä', abstraktimmin filosofisessa mielessä 'tietoisesti ja tarkoituksellisesti toimivaa olentoa' ja kieliopillista kategoriaa, joka ilmenee suomessa verbien finiittimuodoissa, persoonapronomineissa ja omistuspäätteissä. Suomen sana tulee muiden kielten myötävaikutuksella latinan sanasta persona, jota on latinan pitkän käyttöhistorian aikana käytetty kaikissa sanan nykykielistä tutuissa merkityksissä. Konkreettisin merkitys, josta muut merkitykset ovat metonyymisesti johdettavissa, on kuitenkin vuosisatojen saatossa painunut unholaan, nimittäin 'naamio'.

Kreikkalais-roomalaisessa teatterissa näyttelijät pitivät naamioita, joten ei ole mitenkään odottamatonta, että sanan merkitys on ulottunut konkreettisesta naamiosta hahmoon ja siitä henkilöön, joka tavalla tai toisella täyttää jotain roolia, ja rooliin itseensä. Kreikaksi naamio oli πρόσωπον, jolla on pitkälti vastaavat lisämerkitykset kuin latinan sanalla persona.

Roomalaisilta grammaatikoilta on peräisin kekseliäs selitys sanan alkuperälle. Aulus Gellius siteeraa teoksessaan Attikan öitä (5,7) grammaatikko Gavius Bassusta, jonka tulkinnan mukaan persona on johdettu sanasta personare 'kaikua, raikua':

caput [...] et os coperimento personae tectum undique unaque tantum vocis emittendae via pervium, quoniam non vaga neque diffusa est, set in unum tantummodo exitum collectam coactamque vocem ciet, magis claros canorosque sonitus facit. Quoniam igitur indumentum illud oris clarescere et resonare vocem facit, ob eam causam "persona" dicta est "o" littera propter vocabuli formam productiore.

'Pää ja suu ovat kaikkialta naamion peittämänä, ja avoinna äänelle päästä ulos vain yhtä kautta; koska ääni ei harhaile ja leviä ympäriinsä, vaan naamio kokoaa äänen yhteen ainoaan ulostuloaukkoon, tekee se äänestä selkeämpää ja soinnukkaampaa. Koskapa siis tuo vaatekappale tekee äänen selkeäksi ja kovaksi, lausutaan "persoona" pitkällä o:lla sanan muodon vuoksi.'

Selitys o-vokaalin pidentymiselle (persōna mutta persǒnare) ei ole erityisen uskottava, ja teoria vaikuttaa muutenkin lähinnä mielivaltaiselta ad hoc -selitykseltä. Koska johdin -ona näyttäisi esiintyvän muissakin yhteyksissä (matrona sanasta mater, Pomona sanasta pomum, annona sanasta annus), vaikuttaisi siltä, että pohjalla oleva aines voisi olla tyyppiä pers(o). (On toki olemassa myös a-vartaloisia verbejä, joita vastaa a-vartaloinen feminiinimuotoinen substantiivi, esim. cena ja cenare tai caupona ja cauponari.)

Mutta nykyään latinan sanan (mahdolliseksi) etymologiaksi tarjotaan etruskin sanaa φersu. Etruski on sen verran vähän ja huonosti tunnettu kieli, että on syytä kysyä, millä perusteilla kyseiseen etymologiaan on päädytty. Tilanne olisi helppo, jos tiedettäisiin varmasti, että etruskin sana φersu merkitsee naamiota, ja jos latinan sanalle persona ei olisi jotain muuta yhtä uskottavaa etymologiaa. Mutta mitä sanasta φersu ylipäänsä tiedetään?

Koska olin muutenkin kirjastossa, aloitin teoksesta Thesaurus linguae etruscae (1978), josta löytyi seuraava lähdetieto:

φersu Tarq. 5328 (TLE 80) (VI sec.); 5335 (TLE 80) (VI sec.)

Teos ei siis kerro sanan merkitystä vaan pelkästään tiedon siitä, mistä primäärilähteistä kyseinen lekseemi löytyy. Tilasin piirtokirjoitusjulkaisun (johon numerot 5328 ja 5335 viittaavat) erikoislukusaliin, mutta teoksen toimitusta odotellessa vilkaisin myös, mitä hyllystä löytyvä Massimo Pallottinon Testimonia linguae etruscae (TLE) asiasta sanoo:

80. φersu
[...]
80. CIE 5328, 5335. Par. sep. "degli Auguri" (VI saec.), iuxta imag. virorum personatorum, p.

Sana löytyy siis Tarquinian etruskinekropolista, tarkemmin auguurien haudasta, "naamioitujen miesten kuvan vierestä", ja on ajoitettu 500-luvulle eaa.

Muutamien hidasteiden jälkeen edessäni oli irtofoliomuotoinen Corpus inscriptionum etruscarum (1936), josta löytyy mustavalkokuvat kyseisistä kirjoituksista:

CIE 5328, "homini personato a sinistra in pariete summo adscriptus".

CIE 5335, "homini personato a sinistra, inter umerum bracchiumque dextrum et avis supra volantis imaginem".

Naamioitujen hahmojen vieressä lukee tosiaan etruskiaakkosilla (luettava oikealta vasemmalle) 𐌖𐌔𐌓𐌄𐌘 eli φersu. Koska nämä ovat sanan ainoat tunnetut esiintymät, on sanan merkityksen liittyminen naamioon päätelty siis siitä, että se voidaan yhdistää latinan sanaan persona, jonka puolestaan on tästä johtuen päätelty olevan peräisin etruskin sanasta φersu tai tästä johdetusta (hypoteettiesta) adjektiivista *φersuna, jossa siis muuten tunnettu etruskin adjektiivijohdin -na yhdistyy sanaan φersu.

Koska kyseessä ei ole edes ainoa sanalle esitetty etymologia, en edellä sanotun perusteella lähtisi esittämään personan etruskietymologiaa erityisen varmana tietona, siis aivan riippumatta siitä, mitä etruskien naamioiden merkityksestä ja hautausriiteistä muuten tiedetään.

Loppukevennyksenä vielä mainittakoon, että Helsingin yliopiston kirjaston etruskologiahyllystä löytyy jostain syystä myös Helmi Poukan Etruskia suomeksi (1972), jonka sanastosta sanaa fersu (Poukan ortografiaa seuratakseni) ei tosin löydy.