Mikael Jungnerin Facebook-päivityksestä, osa 2

Edellinen kirjoitukseni Mikael Jungnerin eriskummallisesta Facebook-päivityksestä lähti leviämään odottamattoman laajalle. Kirjoitusta ovat jakaneet pöyristyneet kielitieteilijät ja muut, joita Jungnerin asenne on syystä tai toisesta ärsyttänyt. Tekstiin on myös viitattu Talouselämässä ja MTV.fi:ssä. Eittämättä kirjoitusta on käytetty myös Jungnerin vastustamiseen henkilönä tai poliittisessa mielessä, mistä tietysti sanoudun itse irti. Kuten sanoin vastauksessani, kyse ei ollut edes hänen kielipoliittisista ideoistaan (suomen kielen yksinkertaistaminen, englannin tekeminen viralliseksi kieleksi ja opettaminen esikoulussa) vaan kieliin liittyvistä väitteistään ja sittemmin suhtautumisestaan saamaansa palautteeseen.

FLG:n säännöllinen lukijakunta on ollut varsin pieni.

Huolimatta omasta keskustelunavauksestani ja Jungnerin kommentista "olisi hienoa jos kykenisit argumentoimaan tuon tunnekuohusi" vastasin hänelle mahdollisimman asiallisesti pyrkien parhaani mukaan sellaiseen viestintään, jota Katleena Kortesuo suosittelee kirjoituksessaan "Vastaa ilkeilyyn kuin Michelle Obama", päästämättä kuitenkaan Jungneria kuin koiraa veräjästä ihan periaatteen vuoksi. Nostin esille Jungnerin nyt jo kadonneessa kommentissaan mainitseman asian, jossa hän oli osittain oikeassa, ja pyysin anteeksi jaon saatetekstiä tarjoten selitykseksi (tai ainakin syyksi), että "sovellan julkisuuden henkilöiden ulostuloja kommentoidessani eri standardeja kuin yksityishenkilöiden kohdalla". Kuten ehdin jo pohtia kommenttiosastolla, en ole ihan varma viimeksi mainitun lähestymistavan oikeutettuudesta, mutta se tuntuu nauttivan yleistä hyväksyntää, ainakin silloin, kun kohteena on joku muu kuin oma suosikki.

Asian saaneen huomion jälkeen minulle on lähetetty kuvakaappauksia ja lainauksia, joista osaa käsittelen tässä siksi, että ne koskevat minua, osittain siksi, että ne mielestäni valottavat tilanteen kokonaisuutta siltä osin kuin ei välttämättä käy ilmi esimerkiksi MTV:n jutusta.

Joku kysyi Jungnerilta, "bannasiko" hän minut, kuten edellisessä kirjoituksessani kerroin. Jungner vastasi:

"Varmaankin. En tosin osaa sanoa miksi, koska nimi on tyystin tuntematon. Bannauksen lomassa kun deletoin myös sen bannauksen aiheuttaneen viestin. Ja sitten tietysti kyse voi olla jostain "haista pitkä vittu" -kommentin tykkäämisestä."

En ihmettele, että nimi on tuntematon, sillä Jungner on varmasti joutunut käymään läpi ja kommentoimaan lukemattoman määrän päivityksensä jakoja. Koska kirjoitukseni perusteella ei vaikuttanut siltä, että olisin haistatellut hänelle, hän lisäsi:

"Sillä oli varmasti muita kommentteja joista se ei puhu."

Edellinen ainakin vahvistaa sen, että Jungner ei blokannut minua Shakespeare-Agricola-kommenttini takia eikä alkuperäisen Mt Stupid -kommenttini takia, kuten jo aikaisemmin päättelin. 

(Joku on pitänyt omituisena, että käytin englanninkielistä muotoa Mt Stupid. En näe mitään erityistä syytä keksiä tällaisessa yhteydessä suomenkielistä nimitystä kyseiselle ilmiölle enkä ylipäänsä ymmärrä, mitä mainitsemisen arvoista tässä oli, sillä en ole esittänyt mitään englannin kieltä tai lainasanoja tuomitsevia kantoja saati väittänyt, että suomea olisi jotenkin helppo käyttää kansainvälisissä yhteyksissä.)

Mikäli Jungner vilpittömästi uskoo minun kommentoineen jotain muuta tai tykänneen jostain "haista pitkä vittu" -kommentista, on hän mitä ilmeisimmin erehtynyt henkilöstä, ja se, että blokkaus tapahtui hieman vastaukseni jälkeen, on näin ollen ollut puhdasta sattumaa.

Rehellisesti sanottuna en oikein jaksa uskoa tähän. Tämä käsitykseni on syntynyt paitsi muiden jakamien kokemusten, myös näkemieni Jungnerin myöhempien kommenttien perusteella. Alla oleva ei tosin suoraan liity minuun, sillä en kirjoittanut mitään Jungnerin seinälle:

Vastaavasti Twitterissä hän kertoo blokanneensa "trolleja" käyttäen sanaa omalaatuisessa merkityksessä, koska "jokaisella on omat määritelmänsä koska trollaus on aina lopulta subjektiivinen kokemus" (lähde).

En epäile, etteikö Jungner saisi osaansa "kiroilusta ja henkilöön käyvästä vittuilusta", mutta on hyvin kyseenalaista niputtaa hänen kielinäkemyksiään kommentoineet kielitieteilijät samaan joukkoon todellisten häiriköiden kanssa tilanteessa, jossa huomiota ja närkästystä on herättänyt juuri asiallisten kommentoijien (lukuun ottamatta Janne Saarikiveä ja Heini Lehtosta) ja kommenteista tykänneiden blokkaaminen.

Huomionarvoinen on seuraava kommentti:

Rinnastus vaikuttaa oudolta, sillä suomalaisilla kielitieteilijöillä olisi todennäköisesti enemmän työsarkaa, mikäli Jungnerin ehdottamat uudistukset otettaisiin käyttöön. Rinnastus olisi ainakin eturistiriidan suhteen mielekäs, jos Uberia kommentoivaan Taksiliittoon verrattaisiin vaikkapa kaikille pakollista pro exercitio -näytettä puolustavia latinanopettajia. (Vertaamisen vaikeudesta olen kirjoittanut aikaisemminkin.)

Toisessa kommentissa Jungner näki tilanteessaan enemmän tai vähemmän tosissaan yhtäläisyyksiä Galileo Galilein kohtaloon. Hän myös viittasi Wikipedian "Language Complexity" -artikkeliin ja Ylen viimevuotiseen juttuun psykologi Frode Strømnesin tutkimuksista, muttei ilmeisesti kuitenkaan yrittänyt suoraan yhdistää aikaisemmin esittämiään väitteitä mihinkään olemassa olevaan tutkimustietoon tai teoriaan.

Kesällä Kielitiede-ryhmään ilmaantui eräs eläkeläinen, joka alkoi julkaista siellä omia kielihistoriallisia teorioitaan. Useat henkilöt, mm. Johanna Laakso, jaksoivat ihailtavan pitkään keskustella hänen kanssaan vääntäen perusasioita rautalangasta, mutta kun samoja asioita toistelevien postien määrä alkoi lähennellä tulvaa, hänet poistettiin ryhmästä. Kommenteistaan päätellen hän koki keksineensä jotain sellaista, jota "kieliherrat" eivät halua kansan tietävän. Tällainen asenne tuntuu istuvan lujassa, kuten kävi ilmi myös suomen ja sumerin suhdetta sekä aikaisemmin Kalevi Wiikin teorioita koskevasta kansalaiskeskustelusta.

Joka tapauksessa haluaisin katsoa episodin tulleen ainakin omalta osaltani loppuun käsitellyksi. Jungner oli asia-asioissa väärässä, ja ajatus suomen kieliopin muuttamisesta kuuluu ehkä ennemmin spekulatiivisen kielitieteen piiriin - enkä tarkoita nyt välttämättä Santeri Junttilan blogia -, mutta virallisista kielistä ja kielten opettamisesta voidaan tietysti aina keskustella.

Lainaus MTV:n jutusta:

"Jungner tunnustaa, että halusi alun perinkin provosoida keskustelua ja siinä mielessä teksti pääsi tavoitteisiinsa. Hän aikoo ottaa onkeensa monen lingvistin esittämän kehotuksen ottaa asioista selvää."

Tämä kuulostaa ihan hyvältä. Koska kyseessä on viestinnän ammattilainen, saattoi koko jupakassa ollakin kyse vain jonkinlaisesta julkisuustempauksesta. En usko, että Jungner on luonnossa samanlainen kuin Facebookissa, ja voisin aivan hyvin kuvitella juttelevani hänen kanssaan näistä asioista kasvotusten rakentavassa hengessä.

Tapauksesta ja sen taustalla vaikuttavista ilmiöistä on kirjoittanut myös Johanna Laakso kirjoituksessaan "Somekohusta ja kielitiedosta", joka kannattaa tietysti lukea. Olen itse kirjoittanut yleisellä tasolla kielitiedosta tai lähinnä sen puutteesta kirjoituksessani "Kielitajuttomuudesta", joka saattaa kiinnostaa erityisesti kääntäjiä.

***

Vanhoja ei pidä kaivella muuten kuin hyvässä hengessä. Kuten monet ovat jo huomanneet, melkein tasan kymmenen vuotta sitten Mikael Jungnerin lausunto valittiin kielihelmeksi kotimaisten kielten puolesta puhumisen vuoksi. Alla ote Ylen uutisesta:

Jungner lausui kesäkuussa Helsingin Sanomille, että angloamerikkalaisen kulttuurin paineessa tarvitaan "yhdistäviä kansallisia tekijöitä - joku, joka tuottaa suomenkielistä sisältöä suomalaisille". Valinnan tehneen Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitoksen perusteluissa todetaan Jungnerin lausunnon takaavan, että Yleisradiossa vaalitaan jatkossakin kotimaista kulttuuria - niin suomen-, ruotsin- kuin saamenkielistäkin. - Tällaisen terveen itsetunnon ja omasta kulttuurista ylpeän ja vastuullisen asenteen toivoisi näkyvän suomalaisessa kielenkäytössä ja kulttuurissa nykyistä selvemmin, perusteluissa sanotaan.

(Korostus minun.)

Mikael Jungnerin Facebook-päivityksestä

Tämän kirjoituksen tarkoitus on estää erään merkillisen episodin katoaminen bittiavaruuteen. Mikael Jungner julkaisi Facebookissa seuraavan päivityksen:

Tämä osui silmiini Facebookin Kielitiede-ryhmässä, jonne Johanna Laakso oli sen jakanut. Koska päivityksessä oli eräitä kohtuullisen absurdeja väitteitä, jaoin sen omalla seinälläni seuraavalla saatteella:

Mt Stupid viittaa siihen, että jos halukkuus olla jostain aiheesta jotain ääneenlausuttua mieltä kuvataan kyseistä aihetta koskevan tietomäärän funktiona, on kuvaajassa lähellä origoa piikki, jonka jälkeen alkaa loiva nousu. "Ilman happipulloja" on edellisen yhteyteen temaattisesti sopiva vahvike. "Alkeellisintakaan ymmärrystä" on tietenkin hyperbola.

Mikael Jungner kommentoi seinälläni seuraavasti:

Kirjoitin illalla vastauksen, joka on turhan pitkä lainattavaksi kuvakaappauksena:

Toki kykenen. Näemmä muut kielitieteilijät ovatkin jo asiaan tarttuneet, mutta tuskin päällekkäisyydet haittaavat, sillä kertaushan on opintojen äiti.

"Suomenkielessä on merkittävästi vähemmän sanoja kuin vaikkapa englannissa. Tämä tarkoittaa kapeampaa ajattelua."

Englannin kielen sanakirjoissa on paljon sanoja siksi, että englannissa on paljon lainasanoja. Tähän on historialliset syynsä. Englanti on esimerkiksi omaksunut sanan "jungle" tarkoittamaan sitä, mitä paikalliset kutsuvat nimellä "jangal"; saksaan sana on lainautunut englannista muodossa "Dschungel", mutta suomessa on päädytty käyttämään kotoperäistä sanaa "viidakko". Samoin englannissa matemaattinen pallo on Eukleideen geometriasta lainattu "sphere", kartta- tai maapallo on latinan "globe" ja leikki- tai peliväline germaaninen "ball". Suomeksi nämä kaikki ovat "palloja", jota kreikan σφαῖρα ja latinan globus tarkoittavatkin. Polysemiaa tuskin voi pitää osoituksena ajattelun kapeudesta, päinvastoin.

Mikä tärkeintä, sekoitat tässä kielen (joka ei ajattele) leksikon yksittäisen henkilön (joka ajattelee) leksikkoon. Jälkimmäisessä tapauksessa ei ole mitenkään oleellista, opitaanko jonkun käsitteen nimeksi "komplementaarinen distribuutio" vai "täydennysjakauma", koska yhtä lailla on opittava, mistä itse käsitteessä on kyse. Sivistynyt englanninkielinen henkilö on aivan samassa asemassa ymmärtämään sanan "distribution" kuin sivistynyt suomalainen sanan "distribuutio". Samalla tavalla suomalainen oppii sanan "globalisaatio" lukemalla sanomalehtiä ja kirjoja tai katsomalla televisiota kuin englantilainenkin. Se, missä määrin hän ymmärtää globalisaation ongelmista ja merkityksestä, on kiinni oppineisuudesta ja kokemuksesta eikä äidinkielestä.

"Toisaalta suomenkieli kehittyy hitaasti. Siksi suurin osa uusista ilmiöistä on nimeltään vierasperäisiä ja siksi suomalaisille vaikeammin hahmotettavia, kuten globalisaatio, digitalisaatio, brexit jne."

On totta, että "globalization" on etymologialtaan englanninkieliselle läpinäkyvämpi kuin "globalisaatio" suomenkieliselle, koska englannista löytyy substantiivi "globe" ja adjektiivi "global", jotka ovat (tässä järjestyksessä) yli kaksi ja yli kymmenen kertaa tavallisempia kuin "globalization", siis ainakin amerikanenglannissa. (Vertailun vuoksi suomessa "globaali" on vain kaksi ja puoli kertaa tavallisempi kuin "globalisaatio".) Mutta mitä merkitystä tällä on sanan *merkityksen* hahmotuksen kannalta? Kuten ylempänä todettu, tuskin mitään.

"Digitalisaatioon" pätee edellisen tapaan se, että suomessa ei ole sanaa, joka vastaisi etymologisesti englannin sanaa "digit", mutta onko mitään syytä olettaa, että suomalaiselle "digitaalinen" olisi yhtään vieraampi kuin englanninkieliselle "digital", joka on sitä paitsi paljon yleisempi kuin kantasana "digit" ja jonka merkitys ei ole edes suoraan pääteltävissä sanan "digit" merkityksestä, joten sanan "digit" olemassaolo ei juurikaan hyödytä englantilaista koululaista.

"Brexit" on aivan omituinen esimerkki, koska se ilmaantui suomen kieleen käytännössä samaan aikaan kuin englantiinkin, eikä sen merkitystä olisi ennen "Grexitiä" ymmärtänyt ilman asiayhteyttä sen paremmin englantilainen kuin suomalainenkaan.

Ylempänä pidit englannin sanamäärää osoituksena laajemmasta ajattelusta, mutta yhtäkkiä lainasanojen omaksuminen onkin seuraus "kielen hitaasta kehittymisestä", mitä se sitten ikinä onkaan tarkoittavinaan. Tämä on sen verran outo ajatus, että siitä on vaikea saada otetta. Otetaan konkreettisempi esimerkki tietokonemaailmasta: "serveri" on lainasana, "hiiri" kotimainen sana. Mitä nämä kertovat mielestäsi suomen kielen kehityksestä? Onko sanan "hiiri" merkitys lähtökohtaisesti helpompi ymmärtää kuin sanan "serveri"? Ymmärtävätkö suomalaiset serverin toiminnan paremmin, jos sitä kutsutaan "palvelimeksi"? Ymmärtävätkö englanninkieliset ylipäänsä ilman tietotekniikan tuntemusta, mikä "server" on, vaikka tuntevatkin verbin "to serve"?

---

Yllä oleva oli lyhyt kommentaari lainaamaani kohtaan, mutta varsinainen syy "tunnekuohulleni" eivät ole asiavirheet tai tiedon puute - kukaanhan ei voi tietää kaikkea kaikesta, eikä tarvitsekaan - vaan se, että ylipäänsä esität julkisesti hämäriä väitteitä aiheesta, jota et selvästikään erityisemmin tunne. Tämä ei edes liity siihen, pitäisikö englannin olla suomen virallinen kieli tai kuinka aikaisin sitä tulisi alkaa koulussa tai varhaiskasvatuksessa opettaa. Jos tarkoituksesi oli saada näkyvyyttä näihin aiheisiin liittyville ajatuksillesi, oli trollauksesi (sanan "varsinaisessa" merkityksessä) varmaankin onnistunut. Joka tapauksessa kehottaisin lämpimästi juttelemaan jonkun asiantuntijan kanssa *ennen* omaan osaamisalueeseen liittymättömien väitteiden esittämistä, ja jos pääsee käymään niin, että esittämäsi kielitieteelliset teoriat on osoitettu vääriksi, pidättymään erityisemmin inttämästä kieliteknologian asiantuntijoille, sosiolingvisteille ja fennougristiikan professoreille.

Lisään vielä, että sovellan julkisuuden henkilöiden ulostuloja kommentoidessani eri standardeja kuin yksityishenkilöiden kohdalla, siitä pahoittelut.

Muilla kielitieteilijöillä viittaan erityisesti Heini Lehtoseen, joka kirjoitti Jungnerille vastineen joutuen siitäkin huolimatta, että Jungner myönsi vastauksen olleen hyvin argumentoitu, "mansplainingin" uhriksi. (Termi on ehkä hieman huono, sillä kohteiksi joutuivat myös miehet.) Myös Johanna Laakso kommentoi asiaa niin Jungnerin kuin Lehtosenkin seinällä päätyen usean muun kielitieteilijän tavalla Jungnerin blokkaamaksi.

Kävin yllä lainatun vastauksen kirjoitettuani vilkaisemassa Jungnerin seinää, jonne oli ilmestynyt uusi päivitys, jossa Jungner katsoi tarpeelliseksi kertoa, että suomesta "puuttuu sana lukemattomille ilmiöille". Hän siis jostain syystä päätti jatkaa tätä linjaa, vaikka saamansa (mm. sanojen määriä koskevan) asiantuntijapalautteen perusteella hänen olisi voinut jo olettaa ymmärtävän muuttaa lähestymistapaansa. Lisäsin omalle seinälleni seuraavaan kommentin:

Hetkeä myöhemmin huomasin Jungnerin blokanneen minut, minkä johdosta edellä siteerattu keskustelu ei ole enää luettavissa seinältäni.

Itse olen blokannut vain ilmiselviä valeprofiileja, koska niissähän ei ole edes kyse varsinaisista Facebookin käyttäjistä vaan silkasta ilkivallasta tai huijausyrityksistä. Oikeiden käyttäjien blokkaaminen on ymmärrettävää, jos joutuu heidän taholtaan toistuvasti häiriköinnin ja ahdistelun kohteeksi. Koska tässä tapauksessa kyse ei ole kummastakaan vaan asiantuntijoiden olosuhteisiin nähden varsin asiallisesti esittämästä perustellusta kritiikistä poliitikon ja julkisuuden henkilön esittämiin ei-poliittisiin väitteisiin, on tehtävä se johtopäätös, että Jungner yksinkertaisesti ei halua antaa faktojen pilata hyvää teoriaa. Mielestäni tällainen toiminta on varsin erikoista vaikkei nykyisen sivistysvihamielisyyden aikana varmaankaan erityisen odottamatonta.

Alunperin ajattelin koota tähän kirjoitukseen jonkinlaisen koosteen eri alojen asiantuntijoiden esittämistä huomioista sekä pohtia esitettyjä kielipoliittisia linjauksia, mutta Jungnerin blokkauspolitiikka ei mahdollista tätä, joten joudun tyytymään käymämme vuoropuhelun dokumentoimiseen. Huomattavaa on, että keskustelu käytiin minun seinälläni, ei Jungnerin, ja että hän ei blokannut minua alkuperäisen kommenttini takia vaan vasta sitten, kun olin vastannut hänen pyyntöönsä perustella kantani, pyytäen jopa samalla anteeksi lennokkaita sanankäänteitäni.

They-pronominista (henestä, osa 2)

Suomessa tavattavan naisten ja miesten tasa-arvon selitykseksi tarjotaan enemmän tai vähemmän tosissaan sitä, että suomessa on vain yksi hän-sana, joka ei tee eroa sukupuolen välillä. Tämä teoria ei ennusta tasa-arvotilannetta Ruotsissa (han, hon 'hän', nykyään myös hen) ja Turkissa (o 'hän, se'), ja antaa jotenkin epäsuorasti ymmärtää, että suomenkieliset eivät erota miehiä naisista.

Tässäkin yhteydessä on hyvä toistaa se totuus, että kielet eivät juurikaan eroa siinä, mitä ne ylipäänsä kykenevät ilmaisemaan, vaan siinä, mitä niiden on pakko ilmaista. Esimerkiksi englannissa on jostain henkilöstä puhuttaessa luonnollisessa kielenkäytössä pakko paljastaa hänen sukupuolensa, mutta suomessa tämä on vapaavalintaista. Ennen vanhaan maskuliini oli tunnusmerkitön suku, mikä näkyy vielä Star Trekin tunnuslauseessa "to boldly go where no man has gone before", jossa sana man siis tarkoittaa oikeastaan epämääräistä subjektia samaan tapaan kuin ruotsista ja saksasta tuttu indefiniittipronominiksi kieliopillistunut man (jonka käyttöä nimitetään usein harhaanjohtavasti "man-passiiviksi"). Nykyenglannin woman 'nainen' tulee muinaisenglannin muodosta wifman, joka on itse asiassa yhdyssana 'vaimoihminen'. Sana wif (kuten vastaava nykysaksan Weib) on neutri, ja wifman yhdyssanojen normaalien sukusääntöjen mukaisesti maskuliini. Sanoilla male ja female ei ulkonäöstään huolimatta vastaavaa historiallista yhteyttä ole, vaan niiden pohjalla ovat ranskan kautta latinan masculus ja femella, jotka ovat diminutiiveja sanoista mas ja femina.

(Feminiini tunnusmerkittömänä sukuna esiintyy "naisammatteihin" viittaavien sanojen ulkopuolella harvemmin, esimerkiksi saksan Geschwister 'sisarukset', vrt. Schwester 'sisko' sekä tavallaan ilmaisutapa liebe LeserInnen 'rakkaat lukijat'.)

Lienee syytä todeta, että tunnusmerkittömyydestä ei välttämättä seuraa oletettua paremmuutta. Astevastakohtien tapauksessa vastakohtaparin jompikumpi jäsen on tunnusmerkitön, mutta tästä tuskin seuraa toisen jäsenen minkäänlaista poissulkemista, esimerkiksi (tunnusmerkitön alleviivattu) pitkä - lyhyt, uusi - vanha, kevyt - painava: kyseessä olevaa ominaisuutta kysyttäessä kysytään oletusarvoisesti kuinka pitkä/vanha/painava jokin asia on, ellei sitten haluta korostaa odotettua tunnusmerkillistä ominaisuutta ("kuinka lyhyt/uusi/kevyt?"). Tieteellisemmän maailmankuvan vaikutuksesta puhutaan lämpötilasta ja valoisuudesta, joissa lämmön ja valon määrä ovat jotain nollasta ylöspäin (täydellinen pimeys on valon puutetta, absoluuttinen nollapiste lämmön puutetta), vaikka arkikielessä kysyttäneen aivan yhtä luontevasti kuinka kylmä tai lämmin ulkona on, tai miten pimeää tai valoisaa siellä on. Sen kysymiselle, kuinka lihava tai laiha joku on, ei taida olla ainakaan suomessa neutraalia keinoa.

Iän perusteella syrjitään niin nuoria kuin vanhojakin, mutta ainakin kielellisesti näyttäisi siltä, että aikuinen on vähemmän tunnusmerkillinen kuin lapsi: sukupuoleksi voidaan vastasyntyneistä ja lapsista puhuttaessa merkitä "tyttö", mutta yleisesti väestöstä puhuttaessa käytetään "naista".  "Ihminen" on myös oletusarvoisesti "aikuinen", mikä näkyy siinäkin, että lapsia kehotetaan päästämään "ihmiset" ensin julkisiin kulkuneuvoihin. Tuttavallisemmassa tai siihen pyrkivässä kielenkäytössä aikuisiakin saatetaan kutsua "pojiksi" ja "tytöiksi", mutta tämä helposti lipsahtaa vähättelyn puolelle, tai ainakin tulkitaan sellaiseksi riippumatta puhujan tarkoitusperistä.

Astevastakohtaesimerkkien relevanssin voisi kyseenalaistaa huomauttamalla, että sukupuolet ovat komplementaarinen vastakohtapari. En ole varma, mikä oikeaoppinen mielipide tästä tällä hetkellä on, sillä sukupuolia (gender) on toki enemmän kuin kaksi, mutta jos niiden ajatellaan muodostavan jatkumon, joiden ääripäässä ovat "mies" ja "nainen", vahvistetaan edelleen heteronormatiivista dikotomiaa määrittelemällä muut sukupuolet näiden kahden perinteisen konstruktion kautta, ja tällainen mikroaggressio voi aiheuttaa toiseuden ja turvattomuuden tunnetta ja saattaa laukaista post-traumaattisia stressireaktioita.

Elokuvan Glen or Glenda (1953) mainosjuliste.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista sinänsä, että kanan ja lehmän tapauksessa naaras on ainakin nykykielenkäytössä tunnusmerkitön sukupuoli. Maatalousyhteisössä abstrahointi eläinlajin perusteella on varmaankin tuntunut tarpeettomalta: on kanoja ja kukkoja tai hiehoja, lehmiä, sonneja ja härkiä, joista kullakin on oma funktionsa.

Koska nykyään naisiin tai miehiin viittaamista maskuliinisella sanalla pidetään sopimattomana ja naisia marginalisoivana, ja yhdistelmää he or she kömpelöinä, käytetään suvun kannalta epämääräisenä pronominina sanaa they. Tätä on pitkään pidetty puhekielisyytenä, mutta kyseinen rakenne on hiljattain tullut sisällytetyksi joihinkin tyyliohjeisiin. "Singular they" on siinä mielessä onneton nimi, että sana ei ole yksiköllinen, vaan siihen liittyvä verbi on aina monikossa (tai oikeastaan tunnusmerkittömässä, ei-yksiköllisessä muodossa).

Toisin kuin muissa "muinais"-germaanisissa kielissä, muinaisenglannin persoonapronominin monikko on sukuneutraali hie. Nykenglannissa tämän on korvannut skandinaaviseen maskuliiniseen pronominiin perustuva they, joka on paitsi sukuneutraali, myös neutraali sen suhteen, viitataanko sillä henkilöön vai asiaan (toisin kuin suomen he ja ne tai englannin he, she ja it). Persoonapronominien monikot (we, you) ovat nekin sukuneutraaleja, ja kaikkia kolmea monikollista sanaa käytetään epämääräisinä subjekteina samaan tapaan kuin ruotsin ja saksan man-sanaa:

We drink a lot of coffee in Finland.
You drink a lot of beer in Germany.
They drink a lot of vodka in Russia.

Hieman vanhahtavaa on käyttää yksiköllisiä maskuliinisia kansallisuusilmaisuja kuten "a German likes his beer" tai vielä eksplisiittisempi "a Frenchman likes his wine". Monikossa suvun ilmaisu voidaan kätevästi välttää myös seuraavanlaisissa tapauksissa:

Customers may use their own headphones.
The duty of care ends only when patrons get to a place where they are able to sober up.

Tästä päästäänkin varsinaiseen "singular they" -rakenteeseen, jonka avulla yllä olevissa lauseissa sanat customers ja patrons voitaisiin muuttaa yksikköön (jälkimmäisessä myös verbi get muotoon gets) käyttäen kuitenkin edelleen sanoja their ja they. Voidaan tietysti kysyä, miksei ongelmaa kierretä käyttämällä aina monikkoa alusta alkaen, mutta idiomaattinen kielenkäyttö vaatii toisinaan yksikköä. Alla pari esimerkkiä:

If a customer wants to use their signature, ask if they know their PIN.
The passenger may use their own wheelchair.

Näiden taustalla saattaa olla eräänlainen constructio ad sensum, sillä asiakas tai matkustajä yleensä kuvaavat kuitenkin lopulta ihmisjoukkoa. Parhaiten tämä näkyy, jos tilalle laitetaan muodollisesti yksiköllinen indefiniittipronomini:

If anybody wants to use their signature, ask if they know their PIN.
Everybody may use their own wheelchair.

Lähinnä tällaisissa tapauksissa nykyäänkin tarvitaan sukuneutraalia pronominia. Erityisen uudesta ilmiöstä ei kuitenkaan ole kyse, kuten Tommi Uschanov mainitsi vihapuhekirjoitukseni kommenttiosastossa. Rakenteen "puolustukseksi" mainitaan usein, että se esiintyy jo Chaucerilla ja Shakespearella. Korostan vielä, että on yksi asia perustella jonkin sanan tai rakenteen käyttöä nykyään sillä, että erinomaiset kirjailijat ovat sitä käyttäneet, ja toinen asia vain todeta, että sana tai rakenne ei ole uusi, sillä sitä tavataan jo niin-ja-niin vanhoissa kirjallisissa lähteissä. Niin tai näin, Chaucerilla ja Shakespearilla esiintyvät tapaukset ansaitsevat lähempää huomiota.

(En ole tätä kirjoitusta varten aktiivisesti etsinyt tapauksia vaan käsittelen yksinkertaisesti joskus jossain näkemiäni ja muistiin merkitsemiäni kohtia.)

Kuten sanoin vastauksessani Uschanovin Chaucer-viittaukseen, tietääkseni ainoa Chaurcerilla esiintyvä tapaus on seuraava Canterburyn tarinoiden kohta (Pardoner's tale 385-386):

and whoso fyndeth hym out of swich blame,
they wol come up and offre a Goddes name

Vanhimmassa ja luultavasti alkuperäistä lähimmässä Hengwrt-käsikirjoituksessa (National Library of Wales MS Peniarth 392D, f. 196v) ei kuitenkaan käytetä sanaa they:

and who so fẏndeth hẏm out of swich blame
he wol come up and offre a goddes name
and j assoille hẏm bẏ the auctoritee
which (tha)t bẏ bulle ẏgraunted was to me.

(Faksimile, ks. 4. riviltä alkaen)

Kaikki yllä olevassa otteessa käytetyt pronominit (hym, he, hym) ovat maskuliinisia. Chaucerin kuoleman jälkeen tuotetussa merkittävässä Ellesmere-käsikirjoituksessa (Huntington library EL 26 C 9, f. 137r) kyseinen kohta kuuluu seuraavasti:

and who so fẏndeth hẏm out of swich fame
theẏ wol come up and offre on goddes name
and j assoille hem bẏ the auctoritee
whych that bẏ bulle ẏgraunted was to me.

(Faksimile, ks. 15. riviltä alhaalta lukien.)

Tässä ensimmäinen (refleksiivinen) pronomini (hym) on maskuliininen, loput kaksi (they ja hem) monikollisia. Koska Hengwrt on vanhempi ja tässä kohden johdonmukaisempi, otaksuisin sen vastaavan paremmin Chaucerin omaa käyttöä. Tämä ei siis tietenkään muuta sitä, että rakenne tavataan jo keskiajalla, mutta Chaucerin itsensä nimeen asian suhteen ei välttämättä kannata vannoa.

Whoso 'kuka ikinä' on yksiköllinen, mutta voidaan ymmärtää viittaavan joukkoon ihmisiä, mistä ei ole pitkä matka siihen, että siihen viitataan monikollisella pronominilla ad sensum, kuten ylempänä oli jo puhetta.

Shakespearelta olen kirjannut ylös kolme kohtaa, jotka on jossakin yhteydesä esitetty esimerkkeinä singular they -rakenteesta. Ensimmäinen on Hamletista (3,3):

And, as you said, and wisely was it said,
'tis meet that some more audience than a mother,
since nature makes them partial, should o'erhear the speech.
the speech, of vantage.

Tämä on melkein "varsinainen singular they-rakenne", josta puhuin ylempänä, mutta kyseessä ei ole missään nimessä sukupuolineutraalius, koska viitattava sana on yksiselitteisen feminiininen mother. Seuraava tapaus on Erehdysten komediasta (4,3):

There's not a man I meet but doth salute me
As if I were their well-acquainted friend

Tämä on hyvin samanlainen tapaus kuin edellinen: not a man on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään monikollinen (there's not a man I meet on käytännössä all the men I meet). Lisäksi man on luonnolliselta suvultaan maskuliininen. Kolmas esimerkki ei ole näytelmästä, vaan runosta The Rape of Lucrece:

Now leaden slumber with life's strength doth fight;
And every one to rest themselves betake,
Save thieves, and cares, and troubled minds, that wake.

Tässä on ilmeinen constructio ad sensum, sillä every one on muodollisesti yksikkö, mutta merkitykseltään viittaa useampaan ihmiseen.

Mikään yllä olevista ei siis ole täysin rinnasteinen varsinaiseen aiheeseen, eli they-sanan käyttöön he- ja she-sanojen korvikkeena. Tämä ei tarkoita, etteikö sellaisia voisi löytyä Shakespearelta tai joltakulta muulta kirjailijalta. Vanhojen kirjailijoiden käyttö kielenkäytön mallina on tietysti siinä mielessä kyseenalaista, että suurin osa heistä on parempiosaisia miehiä: nykypäivän kieliopillisten rakenteiden tai fraseologisten sapluunoiden perustelu heidän kielenkäytöllään siis kaiketi marginalisoisi historiallisesti sorrettuja ryhmiä myös nykypäivänä.

On yksi kysymys selvittää, millaisia merkityspiirteitä sanoihin liittyy, ja toinen, miten nämä merkityspiirteet ohjaavat mahdollisesti käyttäytymistä ja ajattelua. Kolmas, nykypäivänä luultavasti mielenkiintoisin kysymys on se, missä määrin käyttäytymistä ja ajattelua voidaan edellisen johdosta muokata kielenkäyttöä säätelemällä.