Mitenkään mihinkään liittymättä on hauska todeta, että "donotlinkityksen" perusteella jonkun mielestä tämä blogi - ei siis mikään tietty kirjoitus - on ilmeisesti jotenkin eettisesti arveluttava. Mikäpä aihe toisaalta kuumentaisikaan tunteita enempää kuin kieli.
Eräs tunteita herättävä aihe ovat suomen possessiivisuffiksit. Possessiivisuffiksit eli omistusliitteet tai paremmin omistuspäätteet (koska käteni eikä **käsini, ja koska ne liittyvät vain substantiiveihin) ovat päätteitä, jotka ilmaisevat samoja asioita kuin genetiiviattribuutit, mutta sidottuna päätteen osoittamaan persoonaan: jos voidaan sanoa Antin ja Marian asunto, voi jompikumpi mainituista henkilöistä viitata samaan tarkoitteeseen sanomalla asuntomme, ja jompaakumpaa tai molempia puhuteltaessa voidaan vastaavasti sanoa asuntonne. Kolmannessa persoonassa voidaan erottaa Antti ja Maria asunnossaan, joka viittaa heidän omaan asuntoonsa, sekä Antti ja Maria heidän asunnossaan, joka viittaa joidenkuiden muiden asuntoon. Persoonapronominien genetiivien kanssa käytetään normitetussa kirjakielessä myös omistusliitteitä, jolloin sama asia ilmaistaan ikäänkuin kahteen kertaan: minun asuntoni, sinun asuntosi, meidän asuntomme, teidän asuntonne. Poikkeus sallitaan silloin, kun ilmaistaan "läheistä kuulumista perheeseen tai muuhun vastaavaan yhteisöön", esim. meidän äiti tai meidän luokka.
Koska omistuspäätteet ovat persoonapronominien yhteydessä nykyään ensisijaisesti kirjakielen piirre, on kirjakieleen tottumattomalle luonnollisesti välillä vaikeaa käyttää niitä oikein, ja osa näin syntyvistä virheistä päätyy oikeakielisyysharrastajien Facebook-ryhmien seinille. Joskus käy myös niinkin päin, että possessiivisuffiksin oikeaoppinen käyttö tuotenimessä tai vastaavassa ilahduttaa paatunuttakin kielioppinatsia, mistä esimerkiksi käynee alla oleva kommentti koskien Minun Apteekkini -nimistä älypuhelinsovellusta:
Vaikka "Pelastakaamme possessiivisuffiksimme" -ryhmä näyttäisi ainakin nykyään käsittelevän kaikenlaista ärsyttävää kielenkäyttöä yhdyssanavirheistä turhaan englantiin, oli ryhmän kuvauksessa ainakin joskus maininta siitä, että possessiivisuffikseissa olisi jotain objektiivisesti arvioitavissa olevaa hyvää, sillä ne tekevät suomen kielestä muita kieliä "tehokkaamman". Oikeasti näin ei kuitenkaan ole muuten kuin sellaisissa melko teoreettisissa tilanteissa, joissa kirjoittamastaan viestistä joutuu maksamaan sanamäärän perusteella, jolloin omenani on tietysti puolet halvempi kuin my apple.
Kirjoitetun kielen säilyvyyden takia siihen suhtaudutaan yleensä puhuttua kieltä vakavammin, mihin osaltaan lienee vaikuttanut myös se, että kirjoitus- ja lukutaito on pitkään ollut oppineemman kansanosan etuoikeus. Näin ollen kirjoitetun kielen normit edustavat "parempaa" kieltä kuin puhutun kielen normit, vaikka murteissa ei tosiasiallisesti mitään kirjakielen normeja "huonompia" piirteitä olisikaan. (Viestinnällisessä mielessä kirjakielisistä omistuspäätteistä saattaa jopa olla teoriassa haittaa verrattuna esimerkiksi omaan puhekieleeni, joka erottaa toisistaan sellaiset muodot kuin mun omena, mun omenan ja mun omenat, jotka kaikki ovat kirjakielellä omenani.) Kirja- eli yleiskieltä ei pelkästään kirjoiteta, vaan sitä myös puhutaan erityisesti virallisissa yhteyksissä, mikä entisestään tehostaa vaikutelmaa "paremmasta" kielestä.
Kirjakielen puhuttuudesta päästään puhekielen kirjoitettuuteen eli siihen, että myös kirjoitetun kielen maailmassa on sellaisia asiayhteyksiä, joissa kirjakielen normien noudattaminen ei ole tarpeellista. Siitä, mitä nämä asiayhteydet ovat, on aina esiintynyt erimielisyyttä, mutta kiistatonta on, että sellaisiakin tilanteita on. Etenkin pikaviestityskeskusteluissa ja tekstiviesteissä kirjoitettu viestintä on usein lähestulkoon kirjoitettua puhekieltä. Julkisemmissa asiayhteyksissä kirjakielen käytön etu on, että sitä ymmärretään periaatteessa kaikkialla, koska kaikki oppivat sitä viimeistään koulussa, mutta toisinaan on niin, että kielen muotoon liittyvillä valinnoilla voidaan saavuttaa esteettisin perustein määrättyjä päämääriä.
Olen yhtä mieltä siitä, että Helsingin sanomien artikkeleiden kielen tulisi olla kirjakieltä, ja näin ollen myös omistuspäätteiden tulisi ehdottomasti olla kohdallaan. Lisäksi toimittajilta voi myös kielenkäytön ammattilaisina odottaa oikeakielisyysnormien tuntemusta, joten näpäyttäminen ammattitaidon puutteesta on mielestäni toisinaan aivan paikallaan. Varsin hölmönä pidän sen sijaan sitä, kun oikeakielisyysharrastajat eli "kielipoliisit" puuttuvat lempivirheisiinsä sellaisissa asiayhteyksissä, joissa kirjakielen normeilla ei selvästikään ole merkitystä, esimerkiksi seuraavasti:
Lappeenrannan Nuorkauppakamari tuotti lappeenrantalaisille ekaluokkalaisille puuhakirjan nimeltä Miun Lappeenranta, joka ei ainakaan toistaiseksi ole joutunut kielipoliisien hampaisiin, ja on vaikea kuvitella, että joutuisikaan. Syyksi näkisin sen, että miun on tarpeeksi selkeä "varsinaisen" murteellisuuden tunnusmerkki, kun taas mun on "vain yleispuhekieltä", joten miun tulkitaan tiukimmissakin piireissä virheen sijaan tarkoitukselliseksi murteellisuudeksi, eikä huomio kiinnity sen yhteydessä puuttuvaan omistuspäätteeseen.
Pointtini siis on lähinnä se, että omistuspäätteettömiä ilmaisuja kohdattaessa tulisi pyrkiä erottamaan, onko kyse a) tarkoituksellisesta puhekielisen eli murteellisen muodon käytöstä vai b) virheellisesti tuotetusta kirjakielisestä muodosta. Ensimmäisessä tapauksessa voidaan mahdollisesti pohtia sitä, pitäisikö kyseisessä kontekstissa puhekielen tai murteen sijaan käyttää kirjakieltä, eikä keskittyä erityisesti possessiivisuffiksiin; jälkimmäisessä tapauksessa ilmiselvästä virheestä voidaan huomauttaa, ja niitä voidaan kerätä vaikkapa Facebook-sivuille yhdessä ilkuttaviksi varoittaviksi esimerkeiksi. (Jälkimmäisen aktiviteetin mielekkyydestä voidaan tietysti keskustella, mutta se ei liity oikeastaan enää kielitieteen alaan.)
Kanssakäymisen sujuvoittamiseksi hyvä nyrkkisääntö epäselvissä tapauksissa on tulkita kirjoittajan eduksi. Jos yksittäisessä sähköpostissa lukee "kyllä ne teidän lomat on ilmotettu eteenpäin", voidaan olettaa, että kyse on (toki kirjakieltä lähentyneestä) puhekielisestä muodosta, eikä possessiivisuffikseista huomauttelu ole sen järkevämpää kuin puuttuvasta i:stäkään nillittäminen. Sen sijaan jos esimerkiksi Yrittäjät.fi-sivulla kirjoitetaan, että "Virkamiehet ovat kiistäneet, että heidän lomia leikkaamalla yhteiskunta säästäisi miljardi euroa" on yhtälailla päivänselvää, että heidän lomia on virheellinen muoto, sillä tekstin on ilmiselvästi tarkoitus olla kirjakieltä.
Valaisen tätä lähestymistapaa vielä muunkielisillä esimerkeillä aloittaen englannista:
Seuraavat esimerkit ovat saksasta:
Eräänlaisen poikkeuksen edellä kuvatusta periaatteesta muodostaa pedagoginen asiayhteys. Jos esimerkiksi saksanopettaja saa eteensä seuraavanlaisen oppilaan tuottaman virkkeen:
Palatakseni lopuksi vielä omistuspäätteisiin mainitsen erään mielenkiintoisen seikan. Vaikuttaisi siltä, että yksikön kolmannen persoonan omistuspääte on eräissä tapauksissa saamassa jonkinlaisen adverbijohtimen merkityksen. Alla olevat esimerkit ovat elävästä elämästä:
Eräs tunteita herättävä aihe ovat suomen possessiivisuffiksit. Possessiivisuffiksit eli omistusliitteet tai paremmin omistuspäätteet (koska käteni eikä **käsini, ja koska ne liittyvät vain substantiiveihin) ovat päätteitä, jotka ilmaisevat samoja asioita kuin genetiiviattribuutit, mutta sidottuna päätteen osoittamaan persoonaan: jos voidaan sanoa Antin ja Marian asunto, voi jompikumpi mainituista henkilöistä viitata samaan tarkoitteeseen sanomalla asuntomme, ja jompaakumpaa tai molempia puhuteltaessa voidaan vastaavasti sanoa asuntonne. Kolmannessa persoonassa voidaan erottaa Antti ja Maria asunnossaan, joka viittaa heidän omaan asuntoonsa, sekä Antti ja Maria heidän asunnossaan, joka viittaa joidenkuiden muiden asuntoon. Persoonapronominien genetiivien kanssa käytetään normitetussa kirjakielessä myös omistusliitteitä, jolloin sama asia ilmaistaan ikäänkuin kahteen kertaan: minun asuntoni, sinun asuntosi, meidän asuntomme, teidän asuntonne. Poikkeus sallitaan silloin, kun ilmaistaan "läheistä kuulumista perheeseen tai muuhun vastaavaan yhteisöön", esim. meidän äiti tai meidän luokka.
Koska omistuspäätteet ovat persoonapronominien yhteydessä nykyään ensisijaisesti kirjakielen piirre, on kirjakieleen tottumattomalle luonnollisesti välillä vaikeaa käyttää niitä oikein, ja osa näin syntyvistä virheistä päätyy oikeakielisyysharrastajien Facebook-ryhmien seinille. Joskus käy myös niinkin päin, että possessiivisuffiksin oikeaoppinen käyttö tuotenimessä tai vastaavassa ilahduttaa paatunuttakin kielioppinatsia, mistä esimerkiksi käynee alla oleva kommentti koskien Minun Apteekkini -nimistä älypuhelinsovellusta:
"Oi voi voi! Ja possessiivisuffiksikin siis ihan oikein (eikä mitään näitä Minun Sonera -hapatuksia). En ole eläissäni kännykkäsovellusta itselleni ladannut, mutta nyt voisin tehdä poikkeuksen."(Voisin kuvitella, että "Minun Sonera" johtuu siitä, että Sonera on haluttu pitää taipumattomassa muodossa.)
Vaikka "Pelastakaamme possessiivisuffiksimme" -ryhmä näyttäisi ainakin nykyään käsittelevän kaikenlaista ärsyttävää kielenkäyttöä yhdyssanavirheistä turhaan englantiin, oli ryhmän kuvauksessa ainakin joskus maininta siitä, että possessiivisuffikseissa olisi jotain objektiivisesti arvioitavissa olevaa hyvää, sillä ne tekevät suomen kielestä muita kieliä "tehokkaamman". Oikeasti näin ei kuitenkaan ole muuten kuin sellaisissa melko teoreettisissa tilanteissa, joissa kirjoittamastaan viestistä joutuu maksamaan sanamäärän perusteella, jolloin omenani on tietysti puolet halvempi kuin my apple.
Kirjoitetun kielen säilyvyyden takia siihen suhtaudutaan yleensä puhuttua kieltä vakavammin, mihin osaltaan lienee vaikuttanut myös se, että kirjoitus- ja lukutaito on pitkään ollut oppineemman kansanosan etuoikeus. Näin ollen kirjoitetun kielen normit edustavat "parempaa" kieltä kuin puhutun kielen normit, vaikka murteissa ei tosiasiallisesti mitään kirjakielen normeja "huonompia" piirteitä olisikaan. (Viestinnällisessä mielessä kirjakielisistä omistuspäätteistä saattaa jopa olla teoriassa haittaa verrattuna esimerkiksi omaan puhekieleeni, joka erottaa toisistaan sellaiset muodot kuin mun omena, mun omenan ja mun omenat, jotka kaikki ovat kirjakielellä omenani.) Kirja- eli yleiskieltä ei pelkästään kirjoiteta, vaan sitä myös puhutaan erityisesti virallisissa yhteyksissä, mikä entisestään tehostaa vaikutelmaa "paremmasta" kielestä.
Kirjakielen puhuttuudesta päästään puhekielen kirjoitettuuteen eli siihen, että myös kirjoitetun kielen maailmassa on sellaisia asiayhteyksiä, joissa kirjakielen normien noudattaminen ei ole tarpeellista. Siitä, mitä nämä asiayhteydet ovat, on aina esiintynyt erimielisyyttä, mutta kiistatonta on, että sellaisiakin tilanteita on. Etenkin pikaviestityskeskusteluissa ja tekstiviesteissä kirjoitettu viestintä on usein lähestulkoon kirjoitettua puhekieltä. Julkisemmissa asiayhteyksissä kirjakielen käytön etu on, että sitä ymmärretään periaatteessa kaikkialla, koska kaikki oppivat sitä viimeistään koulussa, mutta toisinaan on niin, että kielen muotoon liittyvillä valinnoilla voidaan saavuttaa esteettisin perustein määrättyjä päämääriä.
Olen yhtä mieltä siitä, että Helsingin sanomien artikkeleiden kielen tulisi olla kirjakieltä, ja näin ollen myös omistuspäätteiden tulisi ehdottomasti olla kohdallaan. Lisäksi toimittajilta voi myös kielenkäytön ammattilaisina odottaa oikeakielisyysnormien tuntemusta, joten näpäyttäminen ammattitaidon puutteesta on mielestäni toisinaan aivan paikallaan. Varsin hölmönä pidän sen sijaan sitä, kun oikeakielisyysharrastajat eli "kielipoliisit" puuttuvat lempivirheisiinsä sellaisissa asiayhteyksissä, joissa kirjakielen normeilla ei selvästikään ole merkitystä, esimerkiksi seuraavasti:
- Joo ja sit mä aloin tsiigaan et mihi se hävis...Omien havaintojeni perusteella huomattava osa possessiivisuffiksitapauksistakin on juuri tällaisia. Esimerkkinä mainittakoon ohjelma Arvostele mun illallinen, jossa kieltämättä ei ole omistuspäätettä, mutta onko ongelma siinä, että siinä ei ole omistuspäätettä (po. "Arvostele mun illalliseni") vai siinä, että se on puhekielinen (po. "Arvostele illalliseni")?
- Tarkoitat varmaan "aloin tsiigata", alkaa-verbin kanssa pitää olla perusmuoto.
Lappeenrannan Nuorkauppakamari tuotti lappeenrantalaisille ekaluokkalaisille puuhakirjan nimeltä Miun Lappeenranta, joka ei ainakaan toistaiseksi ole joutunut kielipoliisien hampaisiin, ja on vaikea kuvitella, että joutuisikaan. Syyksi näkisin sen, että miun on tarpeeksi selkeä "varsinaisen" murteellisuuden tunnusmerkki, kun taas mun on "vain yleispuhekieltä", joten miun tulkitaan tiukimmissakin piireissä virheen sijaan tarkoitukselliseksi murteellisuudeksi, eikä huomio kiinnity sen yhteydessä puuttuvaan omistuspäätteeseen.
 |
| Esimerkki aivan kelvollisesta kielenkäytöstä, vaikka kielipoliisit toista meiltä olisivatkin. |
Pointtini siis on lähinnä se, että omistuspäätteettömiä ilmaisuja kohdattaessa tulisi pyrkiä erottamaan, onko kyse a) tarkoituksellisesta puhekielisen eli murteellisen muodon käytöstä vai b) virheellisesti tuotetusta kirjakielisestä muodosta. Ensimmäisessä tapauksessa voidaan mahdollisesti pohtia sitä, pitäisikö kyseisessä kontekstissa puhekielen tai murteen sijaan käyttää kirjakieltä, eikä keskittyä erityisesti possessiivisuffiksiin; jälkimmäisessä tapauksessa ilmiselvästä virheestä voidaan huomauttaa, ja niitä voidaan kerätä vaikkapa Facebook-sivuille yhdessä ilkuttaviksi varoittaviksi esimerkeiksi. (Jälkimmäisen aktiviteetin mielekkyydestä voidaan tietysti keskustella, mutta se ei liity oikeastaan enää kielitieteen alaan.)
Kanssakäymisen sujuvoittamiseksi hyvä nyrkkisääntö epäselvissä tapauksissa on tulkita kirjoittajan eduksi. Jos yksittäisessä sähköpostissa lukee "kyllä ne teidän lomat on ilmotettu eteenpäin", voidaan olettaa, että kyse on (toki kirjakieltä lähentyneestä) puhekielisestä muodosta, eikä possessiivisuffikseista huomauttelu ole sen järkevämpää kuin puuttuvasta i:stäkään nillittäminen. Sen sijaan jos esimerkiksi Yrittäjät.fi-sivulla kirjoitetaan, että "Virkamiehet ovat kiistäneet, että heidän lomia leikkaamalla yhteiskunta säästäisi miljardi euroa" on yhtälailla päivänselvää, että heidän lomia on virheellinen muoto, sillä tekstin on ilmiselvästi tarkoitus olla kirjakieltä.
Valaisen tätä lähestymistapaa vielä muunkielisillä esimerkeillä aloittaen englannista:
(1) I ain't given 'im nuthin'.Yllä olevat lauseet merkitsevät suunnilleen samaa, mutta vain alemman tapauksessa on syytä olettaa, että kyse on aidosta virheestä, sillä tyylikkään kirjakielen normien mukaan tulisi tietysti sanoa I have not given him anything. Koska "kaksoisnegaatio" on eräs kielenhuoltajien lempilapsista, saatetaan sen korjaamiseen tähtäävä kommentti ulottaa myös esimerkin (1) kaltaisiin tapauksiin, vaikka kyse olisi selvästi kirjoitetusta puhekielestä. Yllä olevassa esimerkissä vaikutelmaa tehostavat kaunokirjallisuudesta tutut heittomerkit eräänlaisina eye dialect -indikaattoreina.
(2) I have not given him nothing.
Seuraavat esimerkit ovat saksasta:
(3) I håb in Mau an Boi gem.Vaikka molemmissa esimerkeissä on sama "virhe" eli n-päätteinen artikkelin muoto sekä epäsuoraa että suoraa objektia merkitsemässä, on esimerkissä (3) kyse tarkoituksellisesta murteesta, kun taas esimerkki (4) näyttäisi olevan jotain edellisen esimerkin kielimuodon kaltaista murretta äidinkielenään puhuvan henkilön epäonnistunut yritys kirjoittaa saksan yleiskieltä, jossa epäsuoran objektin tapauksessa pitäisi tietenkin käyttää datiivia eli muotoa dem Mann.
(4) Ich habe den Mann einen Ball gegeben.
Eräänlaisen poikkeuksen edellä kuvatusta periaatteesta muodostaa pedagoginen asiayhteys. Jos esimerkiksi saksanopettaja saa eteensä seuraavanlaisen oppilaan tuottaman virkkeen:
(5) Er sagt, dass du dem Mann einen Ball gegeben habest....voi hän perustellusti olettaa, että oppilas on tavoitellut epäsäännöllistä muotoa hast, mutta on taivuttanut verbin virheellisesti säännöllisten verbien tapaan. Mikäli opettaja kuitenkin vähääkään epäilee, että kyseinen oppilas on jostain syystä saattanut osata konjunktiivin, kannattaa hänen tietysti ottaa asia puheeksi. Virke voi siis hieman paradoksaalisesti kertoa puutteesta kielitaidossa, vaikka onkin päällisin puolin täysin oikein. (Jos kyse on kokeesta, jonka aiheena on vaikkapa sivulauseen sanajärjestys eikä haben-verbin taivutus, ei opettajan kannata välttämättä alentaa pisteitä kyseisen muodon vuoksi.)
Palatakseni lopuksi vielä omistuspäätteisiin mainitsen erään mielenkiintoisen seikan. Vaikuttaisi siltä, että yksikön kolmannen persoonan omistuspääte on eräissä tapauksissa saamassa jonkinlaisen adverbijohtimen merkityksen. Alla olevat esimerkit ovat elävästä elämästä:
(6) emmä ny ihan tosissani sitä meinannuEsimerkissä (6) tosissani on adverbiaali ja esimerkissä (7) tosissas on predikatiivi, jotka molemmat taipuvat merkityksen edellyttämässä persoonamuodossa. Esimerkeissä (8) ja (9) adverbiaaleissa tosissaan ja mahallaan esiintyy sen sijaan yksikön kolmannen persoonan muoto ensimmäisen persoonan (tosissani ja mahallani) sijaan. On ehkä huomionarvoista, että näissä tapauksissa persoonapronominin genetiivin käyttö olisi suorastaan mahdotonta ainakin kirjakielessä: **minun tosissani, ?mun mahalla. (Jälkimmäisessä tapauksessa tunnustan itse mahdolliseksi myös muodon mahalteen, mutta se on toinen juttu.)
(7) ootsä tosissas?
(8) kyl mä sen ihan tosissaan aattelin
(9) sit mä makasin siinä mahallaan
