Opetushallituksen päätöksen mukaisesti perusopetuksessa opetettavat käsin kirjoitettavat numerot ja kirjaimet q, z ja 7 saavat takaisin poikkiviivansa. Ylellä on aiheesta kaksi juttua: "Numero 7 palaa vanhaan muotoonsa – piirrätkö sinäkin numerot väärin?" ja "Rehtori haukkuu numerouudistuksen: 'Kuin maitotölkin korkki – loistava ratkaisu ongelmaan, jota ei ole'". Käsittelen tässä kirjoituksessa sekä itse asiaa että muutamia mainituissa jutuissa asiasta esitettyjä näkemyksiä.
Ensinnäkin pidän hieman hölmönä roskalehtimäistä lööppiotsikkoa "piirrätkö sinäkin numerot väärin". Se, mitä opetushallituksessa on päätetty opettaa perusopetuksessa, ei välittömästi koske ketään muuta kuin koululaisia ja opettajia. Ei opetussuunnitelma ole mikään laki eikä edes suositus, jota tavallisten aikuisten tulisi pyrkiä noudattamaan.
Kirjain- ja numeromerkkien ensisijainen tehtävä on erottua toisistaan. Eräs merkitsevä piirre on oppositio kaaren ja kulman välillä: jos merkin S ylempi kaari muutetaan kulmiksi, tulee merkistä 5; jos merkin U kaari muutetaan kulmaksi, tulee siitä V. Kaikissa tapauksissa oppositio ei ole voimassa: esimerkiksi A ei muutu miksikään toiseksi merkiksi, vaikka sen kärjen pyöristäisikin. Kaari-kulmaopposition yksinkertaisuudesta huolimatta helppoja sekoittujia ovat 2 ja Z, minkä ongelman jälkimmäiseen piirrettävä poikkiviiva kätevästi ratkaisee.
On tietysti totta, että sellaiset tapaukset, joissa 2 sekoittuisi Z:aan ovat hyvin harvinaisia: kyseeseen tulevat lähinnä ulkomaiset postinumerot tai muut koodit. Suunnilleen yhtä marginaalinen ongelma arkielämässä on g:n ja q:n sekoittuminen, sillä on vaikea keksiä tapauksia, joissa ero näiden kahden kirjaimen välillä olisi merkitsevä. Koska q:n ääntäminen hyperkorrektisti g:nä on kuitenkin eräs suomalaisten kielipoliisien suosikkiaiheita (vrt. Nyt-liitteen lievän keskiaikaisesti otsikoitu juttu "Lausutko sinäkin tämän suomen kielen kirjaimen väärin? Lopeta!"), ja koska tästä johtuen esiintyy myös hyperkorrektia taipumusta kirjoittaa q etenkin u:n edellä silloinkin, kuin g olisi oikein (esim. **Manaqua, **Praque), on q:n ja g:n ero syytä pitää selkeänä. Pieni q voi mahdollisesti myös sekoittua yhdeksikköön.
Kouriintuntuvin sekaannuksen vaara esiintyy merkkien 1 ja 7 välillä, mistä oli puhetta muun muassa edellisten eduskuntavaalien jälkeen: lakialoitteen 1/2011 ratkaisu kyseiseen ongelmaan olisi ollut tyystin lakata käyttämästä seiskaa ehdokasnumeroissa. Näiden keskustelujen yhteydessä joku totesi, että suurin ongelma on sellaisilla ehdokkailla, joiden numerossa esiintyy pelkkiä seiskoja ja ykkösiä: tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, sillä saman ihmisen 1 ja 7 vierekkäin nähtyinä erottuvat kyllä aina toisistaan. (Myöskään Aamulehden helmikuisessa jutussa ei ymmärretä tätä, kuten ei myöskään eroa käsialan ja painotekstin välillä.) Ongelma on siinä, että hieman vinolippaisen, poikkiviivattoman seiskan näköisen merkin tapauksessa ei voi ilman verrokkia olla varma, kumpaa on tarkoitettu. Saksankielisellä alueella ero tehdään niin, että seiskaan tehtävän poikkiviivan lisäksi ykkösen "lippa" piirretään niin pitkäksi, että se muistuttaa lähes poikkiviivatonta A:ta, mikä kätevästi erottaa sen kaikissa oloissa myös I:stä.
(Sivuhuomautuksena mainittakoon, että sellaisissa yhteyksissä, joissa on mahdollista, että nolla ja o-kirjain sekoittuvat, piirretään tai tulostetaan nollan sisään lävistäjä tai piste. Jälkimmäinen on tuttu myös etenkin vanhemman polven tietokoneita käyttäneille. Kielitieteestä tuttu nolla- eli katomerkki on ∅, joka muistuttaa tosin enemmän isoa ø-kirjainta.)
Opetusneuvos Leo Pahkin Opetushallituksesta sanoo Ylen jutun mukaan, että syy poikkiviivojen poistolle vuonna 2004 oli se, että pyrittiin "sujuvoittamaan käsin kirjoittamista, ettei kynää tarvitsisi niin usein nostaa ja palata takaisin kirjoitettuun tekstiin". Tämä perustelu vaikuttaa mielestäni puutteelliselta ensiksi siksi, että nimenomaan nykyään käsinkirjoittaminen on normaalielämässä jatkuvasti vähentynyt, minkä vuoksi "sujuvoittamisella" ei saavuteta mitään merkittävää hyötyä, ja toiseksi siksi, että luettavuus on joka tapauksessa kirjoituksen suorastaan tärkein ominaisuus. Kun poikkiviivat on kerran alunperin lisätty selkeyden vuoksi, lienee päivänselvää, että niiden poistaminen vähentää selkeyttä: vai ajateltiinko kenties niin, että kun pitkään aikaan ei ole tapahtunut sekaannuksia, voidaan vanhakantaisempiin muotoihin palata? Ylipäänsä kirjoituksen sujuvuutta on johdonmukaisesti vähennetty poistamalla lenkit ja niihin perustuvat sidonnat, perusteena juurikin luettavuuden parantaminen.
(Puhutun kielen puolella selkeyden vuoksi saksassa käytetään toisinaan sanan zwei 'kaksi' tilalla muotoa zwo, jotta se erottuisi lukusanasta drei 'kolme'. Vastaavasti kansainvälisessä puheaakkostossa käytetään muotoa niner 'yhdeksän' tavanomaisen muodon nine sijaan, jotta se erottuisi huonommillakin radioyhteyksillä lukusanasta five.)
Toisessa jutussa rehtori Pekka Lipiäinen Mansikka-ahon koulusta Kouvolasta toteaa seuraavaa:
Matematiikan, fysiikan ja kemian opettaja Pekka Hovi Haminan Pappilansalmen koulusta pitää paluuta poikkiviivallisiin merkkeihin hyvänä asiana, mikä on hänen alansa huomioiden täysin ymmärrettävää.
Kaiken edellä sanotun perusteella ei pidä tulkita, että pitäisin muitta mutkitta vanhempia käsialoina yleisesti parempina. Jos minä saisin päättää, ei ä- ja ö-kirjainten päällä olevia pisteitä ikimaailmassa olisi opetettu piirtämään vaaka- tai aaltoviivana, koska nehän sekoittuvat silloin ā- ja ō- tai ã- ja õ-kirjaimiin.
Ensinnäkin pidän hieman hölmönä roskalehtimäistä lööppiotsikkoa "piirrätkö sinäkin numerot väärin". Se, mitä opetushallituksessa on päätetty opettaa perusopetuksessa, ei välittömästi koske ketään muuta kuin koululaisia ja opettajia. Ei opetussuunnitelma ole mikään laki eikä edes suositus, jota tavallisten aikuisten tulisi pyrkiä noudattamaan.
Kirjain- ja numeromerkkien ensisijainen tehtävä on erottua toisistaan. Eräs merkitsevä piirre on oppositio kaaren ja kulman välillä: jos merkin S ylempi kaari muutetaan kulmiksi, tulee merkistä 5; jos merkin U kaari muutetaan kulmaksi, tulee siitä V. Kaikissa tapauksissa oppositio ei ole voimassa: esimerkiksi A ei muutu miksikään toiseksi merkiksi, vaikka sen kärjen pyöristäisikin. Kaari-kulmaopposition yksinkertaisuudesta huolimatta helppoja sekoittujia ovat 2 ja Z, minkä ongelman jälkimmäiseen piirrettävä poikkiviiva kätevästi ratkaisee.
On tietysti totta, että sellaiset tapaukset, joissa 2 sekoittuisi Z:aan ovat hyvin harvinaisia: kyseeseen tulevat lähinnä ulkomaiset postinumerot tai muut koodit. Suunnilleen yhtä marginaalinen ongelma arkielämässä on g:n ja q:n sekoittuminen, sillä on vaikea keksiä tapauksia, joissa ero näiden kahden kirjaimen välillä olisi merkitsevä. Koska q:n ääntäminen hyperkorrektisti g:nä on kuitenkin eräs suomalaisten kielipoliisien suosikkiaiheita (vrt. Nyt-liitteen lievän keskiaikaisesti otsikoitu juttu "Lausutko sinäkin tämän suomen kielen kirjaimen väärin? Lopeta!"), ja koska tästä johtuen esiintyy myös hyperkorrektia taipumusta kirjoittaa q etenkin u:n edellä silloinkin, kuin g olisi oikein (esim. **Manaqua, **Praque), on q:n ja g:n ero syytä pitää selkeänä. Pieni q voi mahdollisesti myös sekoittua yhdeksikköön.
Kouriintuntuvin sekaannuksen vaara esiintyy merkkien 1 ja 7 välillä, mistä oli puhetta muun muassa edellisten eduskuntavaalien jälkeen: lakialoitteen 1/2011 ratkaisu kyseiseen ongelmaan olisi ollut tyystin lakata käyttämästä seiskaa ehdokasnumeroissa. Näiden keskustelujen yhteydessä joku totesi, että suurin ongelma on sellaisilla ehdokkailla, joiden numerossa esiintyy pelkkiä seiskoja ja ykkösiä: tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, sillä saman ihmisen 1 ja 7 vierekkäin nähtyinä erottuvat kyllä aina toisistaan. (Myöskään Aamulehden helmikuisessa jutussa ei ymmärretä tätä, kuten ei myöskään eroa käsialan ja painotekstin välillä.) Ongelma on siinä, että hieman vinolippaisen, poikkiviivattoman seiskan näköisen merkin tapauksessa ei voi ilman verrokkia olla varma, kumpaa on tarkoitettu. Saksankielisellä alueella ero tehdään niin, että seiskaan tehtävän poikkiviivan lisäksi ykkösen "lippa" piirretään niin pitkäksi, että se muistuttaa lähes poikkiviivatonta A:ta, mikä kätevästi erottaa sen kaikissa oloissa myös I:stä.
(Sivuhuomautuksena mainittakoon, että sellaisissa yhteyksissä, joissa on mahdollista, että nolla ja o-kirjain sekoittuvat, piirretään tai tulostetaan nollan sisään lävistäjä tai piste. Jälkimmäinen on tuttu myös etenkin vanhemman polven tietokoneita käyttäneille. Kielitieteestä tuttu nolla- eli katomerkki on ∅, joka muistuttaa tosin enemmän isoa ø-kirjainta.)
Opetusneuvos Leo Pahkin Opetushallituksesta sanoo Ylen jutun mukaan, että syy poikkiviivojen poistolle vuonna 2004 oli se, että pyrittiin "sujuvoittamaan käsin kirjoittamista, ettei kynää tarvitsisi niin usein nostaa ja palata takaisin kirjoitettuun tekstiin". Tämä perustelu vaikuttaa mielestäni puutteelliselta ensiksi siksi, että nimenomaan nykyään käsinkirjoittaminen on normaalielämässä jatkuvasti vähentynyt, minkä vuoksi "sujuvoittamisella" ei saavuteta mitään merkittävää hyötyä, ja toiseksi siksi, että luettavuus on joka tapauksessa kirjoituksen suorastaan tärkein ominaisuus. Kun poikkiviivat on kerran alunperin lisätty selkeyden vuoksi, lienee päivänselvää, että niiden poistaminen vähentää selkeyttä: vai ajateltiinko kenties niin, että kun pitkään aikaan ei ole tapahtunut sekaannuksia, voidaan vanhakantaisempiin muotoihin palata? Ylipäänsä kirjoituksen sujuvuutta on johdonmukaisesti vähennetty poistamalla lenkit ja niihin perustuvat sidonnat, perusteena juurikin luettavuuden parantaminen.
(Puhutun kielen puolella selkeyden vuoksi saksassa käytetään toisinaan sanan zwei 'kaksi' tilalla muotoa zwo, jotta se erottuisi lukusanasta drei 'kolme'. Vastaavasti kansainvälisessä puheaakkostossa käytetään muotoa niner 'yhdeksän' tavanomaisen muodon nine sijaan, jotta se erottuisi huonommillakin radioyhteyksillä lukusanasta five.)
Toisessa jutussa rehtori Pekka Lipiäinen Mansikka-ahon koulusta Kouvolasta toteaa seuraavaa:
"Lapset ovat tehneet koko ajan tietynlaista ykköstä ja seiskaa, joten ero on täysin selvä. Vanhemmilla on sen sijaan jonkin verran hankaluuksia tunnistaa omien lastensa tekemiä numeroita, koska he ovat oppineet tekemään ne eri lailla."Rehtori tuntuu kuvittelevan, että lapset opettelevat kirjoittamaan pelkästään koulua varten. Toki opettajat osaavat lukea omien oppilaidensa vaikeaselkoistakin käsialaa, mutta entä jos esimerkiksi joku vanhempi yrittää lukea jonkun (entisen) koululaisen käsin kirjoittamaa tekstiä? Vanhemmilla on täysi oikeus toivoa, että heidän lapsensa (ja muidenkin lapset) oppivat sellaista käsialaa, jota muutkin kuin luokanopettajat osaavat kaikissa tilanteissa ongelmitta tulkita. Käsialan kiistattoman käytännöllisestä luonteesta huolimatta rehtori Lipiäinen on sitä mieltä, että kyse on puhtaasti mielipideasiasta:
"Samalla tavalla voi kysyä, että onko ladon seinä kauniimpi keltaisena vai punaisena. En ole puhunut näistä kenenkään opettajan kanssa tästä ainakaan viiteen vuoteen. Ongelmasta varmasti keskusteltaisiin, jos se olisi olemassa."Tämä on aika erikoinen näkemys. Kuten ylempänä osoitin, ei kyse tietenkään ole mielipideasiasta, sillä sekaannusongelmat ovat aivan todellisia. Itsekin olen onnistunut kohtaamaan niistä jokaisen.
Matematiikan, fysiikan ja kemian opettaja Pekka Hovi Haminan Pappilansalmen koulusta pitää paluuta poikkiviivallisiin merkkeihin hyvänä asiana, mikä on hänen alansa huomioiden täysin ymmärrettävää.
Kaiken edellä sanotun perusteella ei pidä tulkita, että pitäisin muitta mutkitta vanhempia käsialoina yleisesti parempina. Jos minä saisin päättää, ei ä- ja ö-kirjainten päällä olevia pisteitä ikimaailmassa olisi opetettu piirtämään vaaka- tai aaltoviivana, koska nehän sekoittuvat silloin ā- ja ō- tai ã- ja õ-kirjaimiin.
